Puolin ja toisin

Hän hymyilee ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Ja aika monta kertaa siinä välissä (mutta harvemmin kameralle!).

Kun hän loukkaantuu, hymy muuttuu raastavaksi huudoksi ja huikeiksi krokotiilinkyyneleiksi. Ärtymyksensä hän osoittaa äänekkäästi, epäluulo kurtistaa kulmakarvojen välin kolmelle rypylle. Vieraita hän katselee hieman varovasti, aika helposti heläyttää hurmaavan hymynsäkin. Isoveljen höpötyksille hän nauraa hekottaa, kutitusleikillä saa aikaan parhaat kikatukset.

Hän rakastaa musiikkia, eläimiä, muumeja, pullaa, pastaa ja puuroa, perhettään, piirtämistä ja pukemista. Puistossa hän kiipeää liukumäkeen kymmenen kertaa peräkkäin ja kärttää keinuvuoroa kiivaasti. Hän kävelee, juoksee, tanssii, jumppaa, yrittää hypellä ja toistaa kaikki isoveljen töllöilyt. Hän huutelee äitiä, sanoo hau-hau koirille ja kiija kirjoille, jap kun tarkoittaa kyllä ja eiiii kun on kyse kieltosanasta. Hän ymmärtää hurjan paljon, ei tee vielä liikaa kolttosia, totteleekin jopa – jos semmoinen sattuu huvittamaan.

Hän syö itse, kävelee portaat itse, pukee villahousut itse ja tekisi paljon muutakin itse, jos vain osaisi. Ruokailun jälkeen hän istuu ylpeänä potalle, hihkuu saavutukselleen ja tepastelee sitten pastillikaapille kädet ojossa. Kiitos tulee nyökkäyksenä, pyynnöt kiivaina osoitteluina ja ääntelyinä, joista ei voi erehtyä. Hän hölpöttää ja pölpöttää, matkii hupsuja ääniä ja vääntelee naamaansa esimerkin voimasta. Muskarissa hän loistaa kuin aurinko, kotona huojuu hitaiden laulujen tahdissa ja asettuu omalle tanssipaikalleen kun kunnon rumpurytmit soivat.

Hän luukuttaa Soivaa laulukirjaa aamusta iltaan, kaivelee pitkin päivää kirjoja hyllystä ja istua pönöttää Maisojensa kanssa vaikka tunnin putkeen. Jos itse erehtyy laskemaan ahterinsa alas, ilmestyy syliin pian pieni puikula kirjan ja lukuvaatimuksen kanssa. Sivuilta hän osoittaa kaikki hahmot, etenkin eläimet, eikä anna kääntää sivua ennenkuin kaikki elollinen on nimetty. Tänä aamuna hän kuunteli isoveljen lukemaa Myyrä-kirjaa sängyssä, eilen illalla ratsasimme kirjastossa uutta luettavaa. Ihanat pienet.

Neuvolassa hänet todettiin terveeksi ja touhukkaaksi, painoa ja sanoja saisi kuulemma olla enemmän – minä luotan siihen, että pieni rimppakinttuni saa tarvitsemansa ravinnon ja kielitaidon ihan tässä nykyarjessa. Ruoka maistuu kuopukselle nyt paremmin kuin koskaan, ja syömme koko perhe pääasiassa samoja ruokia – kermaakin saa lorauttaa kastikkeeseen ja jätskiä tarjota jälkkäriksi ilman, että yöunet menevät pipariksi. Vielä ei mennyt keveän kuopuksen kohdalla kymmenen kilon rajapyykki rikki, mutta pituutta oli tullut muutamassa kuukaudessa kuusi senttiä. Ilmankos hän 81-senttisellä varrellaan ylettyykin paitsi hellannuppeihin, myös vähän kaikkialle muuallekin. Päiväunet hän nukkuu parvekkeella, yöksi uinahtaa itsekseen omaan sänkyynsä.

Lueskelin jokin aika sitten blogiani aina vuoden takaisista teksteistä lähtien, kertasin kaikkea tapahtunutta ja pysähtelin muun muassa pikku-Oon kuukausiraporttien kohdalla. Onneksi olen ne kirjoittanut: tyhjyyttään humiseva vauvakirja tai huterat aivoni eivät kai muuten muistaisi vauvavuodesta mitään, kääntymiset tai konttaamiset sijoittaisin varmaan kuukausitolkulla väärään kohtaan. Ilokseni huomasin myös, miten kaikkein surkeimpinakin aikoina, niiden mustimpienkin tunteiden keskellä, olen osannut iloita pienestä tyttärestäni, nähdä hänen hymynsä ja sen onnen, mitä hän tähän pieneen perheeseen tuo.

Pikkuinen pikkusisko, meidän oma O, puolitoistavuotias. Suloinen sinisilmä, touhuava tyllerö, hassu hymynassu. Tänään täällä, mekko päällä! (Tai oikeammin tuolla ulkona unilla, kohta kerhostahakureissuun heräävänä ja suunnilleen ylläolevan kuvan kaltaisena.)