Sairastupajumit

Esikoiselle nousi kuume. Sehän tarkoittaa tietysti sitä, ettei kerhoon ole menemistä, puisto on pannassa, kaverit karsastavat ja kolmikkomme on tuomittu tuijottamaan tyrmäävän täydellistä auringonpaistetta neljän seinän sisältä, likaisten ikkunoiden takaa. Ja toki myös sitä, että yöt ovat jotain ihan muuta kuin nukkumista varten. Että päivät kuluvat panadol-pullojen, duplo-palikoiden ja dvd-levyjen muodostamassa Bermudan kolmiossa, jos ei noin vain paeta sivistyksen tai sosialisoinnin pariin.

Sairas lapsi on kurja juttu kaikin puolin. Meitä onneksi ovat tähän asti vaivanneet vain perusflunssat, korvatulehdukset, parit allergiat ja yksi inha vatsatauti – voin vain kuvitella, miltä tuntuu vakavasti sairaan lapsen lähellä oleminen. Tämänkertainen tauti diagnosoitiin tänään korvatulehdukseksi – niitä ei poikasella tainnutkaan olla ainakaan pariin vuoteen. Antibiootit ovat kehissä, toivomme pikaista paranemista ja edes muutaman tunnin mittaisen unipätkän ensi yöhön. Naapuriin asti kuuluu se puunkoputus, jonka säestyksellä ihmettelen kuopuksen ainakin toistaiseksi tervettä ja terhakkaa olemusta. Oma oloni on siinä hilkulla, kauppareissulla iskevä tuskanhiki kertonee joko kevättakin puutteesta, tai sitten en ihan täydessä iskussa ole minäkään.

Tuntuu myös vähän siltä, että minä olen viime päivinä jakaantunut kahtia: toinen puoleni on huolehtiva ja huolestuva emo, joka jaksaa tarjoilla tulikuumalle lapsoselle pillimehua ja keksejä sohvalle, silittää hikistää otsaa yön pimeydessä ja lohduttaa kipujensa keskellä surkeana huutavaa pikkupotilasta. Se toinen taas on täysin kyrsiintynyt sisällä kökkimiseen, tylsyyttään jätättävään kelloon, kiukutteleviin sisaruksiin ja Mimmikoto-ohjelmiin (Kansamusiikkia ja kotoilua lapsille! Jösses.) Kun tämän viikon kerho-päiväuni-tuntini valuivat tiimalasin ulkopuolelle, menivät kaikki asioidenhoitosuunnitelmatkin uusiksi. Jossakin välissä ehdin kuitenkin näpytellä työ- ja päivähoitohakemuksia, kehitellä vähän uusia mahdollisuuksia bloginkin suhteen ja keksiä pakkomielteen olohuoneen verhosta. Sitten riensin taas niistämään, matkalla nappasin pärstästäni peilikuvan muistoksi.

Uneton viikko näkyy naamassa ja tuntuu kehossa – aivot ovat jäässä, kroppa jumissa ja tulevien viikkojen opiskelut tuntuvat aivan mahdottomalta tehtävältä. Juuri ostamani ihmetekoja lupaava korjaava silmänympärysvoide joutuu nyt tositestiin… Meneväthän ne päivät näinkin (yöt sen sijaan eivät!), mutta aika ankeaa tällainen sairastaminen on. Huomaan taas, että jos tässä kotiäitiydessä jokin tökkii, niin ei niinkään se äitiys vaan se koti-osuus. Enkä nyt tarkoita tätä nimenomaista asumusta (vaikka se juuri nyt kipeästi suursiivousta ja yhtä sun toista kohennusta kaipaisikin), vaan sitä kolmeen pekkaan aamusta iltaan vietettyä sisäarkea, joka ei meille sovi sitten ollenkaan. Muutamassa päivässä olen muuttunut marisevaksi marttyyriksi, joka ei jaksaisi enää mitään!

Lapset ovat varmaan käyttäytyneet ihan kohtalaisen hyvin (kenties paremmin kuin äitinsä), ja eilen kuvailinkin heitä hyvinä hetkinä (aina kun kuumelääke oli ehtinyt vaikuttaa eikä kukaan kehittänyt kriisiä toisen kädessä olevasta legopalikasta). Suloiset sisarukset ovat kaiken nahistelun keskellä hellyyttävän tärkeitä toisilleen, yhteisleikitkin alkavat olla liikuttavaa seurattavaa. Ihaniahan nuo ovat, pysyisivätpä aina perusterveinä. 

Hetki sitten teki mieli vääntää naama allaolevaan muotoon, mutta kun lapset nukahtivat, ei tässä nyt itsekään enää jaksa olla niin ärtynyt. Olohuoneessa lainehtii lelumeri, kaurapuuro kuivuu kiinni lattiaan, mutta kohta alkaa Klikkaa mua ja iltapala-avokadotkin taitavat olla juuri sopivan kypsiä. Kaiken lisäksi huomisiltana saan kuulemma pizzaa, Breaking Badia ja olla vähän aikaa ajattelematta mitään tai ketään – ne hetket tulevat kyllä niiiin tarpeeseen.

Parempaa viikonloppua itse kullekin – toivottavasti pysytte terveinä!