Me täällä ollaan vaan ja hengaillaan

Olenpa ollut saamaton blogisti. Kommenttiboksissakin huhuiltiin tiuhemman päivitystahdin perään. Sorry, folks. Kyllähän minä kirjoittaisin, kun vaan kerkiäisin!

Kerrottakoon nyt kuitenkin kepeästi kuulumisia. Elo soljuu eteenpäin iloisesti, lapset kasvaa ja kevät lähestyy. Kotimme on muuttunut kymmenen astetta kivemman näköiseksi pienten ja isompien muutosten ansiosta (tästä lisää vielä!), huokaillen tuijotan uutta hyllyäni ja keittiössäkin kelpaa nyt katsoa ympärilleen. Etsin olohuoneeseen hempeää verhoa ja mietin, mitä radikaalia muutoskohdetta kehtaisin seuraavaksi vuokraisännälle ehdottaa (kakkosvessasta kotikylpylä, vaatehuoneesta infrapunasauna?).

Lapset muuttuvat päivä päivältä fiksummiksi, helpommiksi, vaikeimmiksi ja rakkaammiksi. Esikoinen on kaiketi ottanut varaslähdön nelivuotisuhmaan tahi esiteiniyteen kiukuttelemalla kuin pahainen…kakara – minä yritän vastata huomionkipeyteen ottamalla tyypin aina hyvinä hetkinä kainaloon ja perjantaiksi sovimme kahdenkeskiset treffit kaupungille (kolmevuotiaani tahtoisi kuulemma istua vieressäni ja syölä sushia, on se siis aika ihana kaiken tuon härväämisen ja herjaamisen alla). Kuopus on innostunut hyppimisestä ja varpaillaankävelystä, tovi sitten hän päätti puuronlusikoinnin ohella aloittaa itse myös pottaharjoittelun. En vastusta, taputan vain tyhmänä vierestä. 

Jotkut päivät ovat pitkiä ja tylsiä, toiset taas liiankin lyhyitä kaikkeen haluttuun. Olemme kyläilleet kavereiden luona ja keitelleet kahvia kotosalla, syöttäneet Tammerkosken sorsille leipää ja lainanneet kirjastosta niin uudenkarhean Maisa-kirjan että hirvittää. Puistot ovat muuttuneet kuraliejuksi, helmikuun hohtavat hanget loistavat poissaolollaan ja ikkunan takana alkava harmaus meinaa vetää mielenkin mustaksi. Onneksi pikku-Oon naama loistaa aurinkona vaikka taivaalta tulisi räntää, ja esikoisen höpöttelytkin hymyilyttävät. (Isi mikset sinä ole aikuinen? Mikset sinä ole äiti?) Molemmat lapset ovat innostuneet piirtelystä, isompi taiteilee tähtiä ja kirjoittaa oman nimensä jo aika taitavasti, pienin toki suttaa paperin ohella oman pärstänsäkin.

Minä sumplin arkea eteenpäin ja kuorrutan kalenteria kerhopäivillä, jumppailloilla, yökyläilyillä ja monilla muilla menoilla ja tuloilla. Öihin kaipaisin kipeästi enemmän unta, mutta näillä nyt mennään näemmä hamaan hautaan asti. Lapsivapaat lomapäivät tulevat aina tiukkaan tarpeeseen, ja otan niistä kaiken irti. Jostakin syystä vapaahetket tahtovat vaan toisinaan kulua jossain muussa kuin bloggerin kainalossa… Viimeisen viikon aikana olen myös vaihtanut iltayhdeksältä alkavan passiivisen mediakulutuksen lukemiseen, joka tuntuu pitkästä aikaa hyvältä ja oikealta. Riikka Pulkkisen Totta tempaisi mukaansa, vaikken sille nyt ihan täysin lämpenekään. Talviloman kerhotaukoa pakenemme mummilaan, luvassa siis pelkoa ja inhoa junan leikkivaunussa ja hurjaa härdelliä serkkulassa. Taidan pakata mukaan myös koulukirjan ja huvilukemista, toivoa sopii että joku soisi minulle hetken hengähdyksen myös saunan löylyissä.

Ystävänpäivänä olisin halunnut kiittää ihanista ihmisistä ympärilläni, kertoa meillä leikkineistä lapsiystävistä ja siitä hulvattomasta lahjasta (suklaata ja kondomeja, ”jos toiselle ei ole tarvetta niin muista toinen!”) jonka kohtalotoverilleni annoin, ja kuvata niitä täydellisen pinkkejä tulppaaneja, jotka tumman suklaan kera ovelleni toimitettiin. Mutta sekin päivä meni ohitseni niin, etten ehtinyt edes vilkaista tietokoneeseen päin – jos päivän aikana ehtii saatella esikoisen kerhoon, käydä kuopuksen kanssa kahvilla, ostaa vatupassin, emännöidä häpeällisen huonosti ystäväperhettä, keskustella porakoneen käytöstä ex-miehensä kanssa, lähettää lapset yökylään, ja viettää yhdet täydellisen kliseiset valentine-treffit, ei siihen kauhean montaa kirjoitushetkeä saa sovitettua. Ja minä kuitenkin mieluummin koen niitä kaikkia tilanteita ja tunteita kuin kurkin kameran takaa tai näpyttelen sijaintia someen. (Jälkikäteen sitten raportoin, mitä kaikkea jännää tuli tehtyä, ärsyttävää oversharingiä kai sekin.)

Monesta muustakin asiasta voisin kirjoittaa, mutta ajanpuutteen lisäksi bloggaamista rajoittaa se, että aiheet eivät oikein tahdo työntyä päästäni tekstiksi asti. Päivähoito puhuttaa – mutta siitä nyt on varmaan ehditty sanoa jo ihan kaikki. Välikausivaatteet pitäisi hankkia – eivätköhän ne jostain kävele vastaan ilman isompia ajatuksiakin. Joku kyseli minun ja lasten isän väleistä – ne pysykööt blogin ulkopuolella ja asianomaisten sisäpuolella. Lapsiaiheiden sijaan tekisi mieli puhua vaikka politiikasta tai omasta pärstästä, tenavien touhut kun eivät enää ole se yksi ja ainoa arkea värjäävä osanen. Ja jos ihan totta puhutaan, niin tälläkin hetkellä minun niin pitäisi ennemmin kirjoittaa luentopäiväkirjaa tai työhakemusta. Tai mennä vaikka nukkumaan! (Lastenhuoneestakin kuului juuri yön ensimmäinen hälytysääni, oi voi, lisää suklaata suuhun ja ryppyjä silmien alle.)

Lyhyesti: täällä me ollaan, voidaan hyvin ja hengaillaan. Piirrellään enemmän kuin kirjoitellaan. Mitäs te siellä touhuatte?