Kalenterin vaihto

Kaksituhattakolmetoista. Epäonnen vuosi?

Nostin eilen teatraalisesti vanhan kalenterin pois seinältä. Puhuin poikaselle vuoden ensimmäisestä päivästä (ja koetin vakuutella, että ei inhoja ilotulituksia ja pelottavia laketteja enää ammuttaisi), uudesta vuosiluvusta ja siitä, kuinka nyt laitetaan uusi kalenteri paikoilleen. Hiljenin toviksi, kun istahdin alas selaamaan viimevuotisen seinäkalenterin lehtiä.

On kuvaavaa, suorastaan pelottavan enteellistä, että kalenterimme ensimmäinen kuukausi on vailla merkintöjä. Tammikuulta en muista mitään muuta kuin sen yhden mustan sunnuntain, kun minulle selvisi, että toivonkipinöistä täyttynyt tunnelma oli turhaa, ja avioliittoni päättyisi pikaiseen eroon. Se ilta on syöpynyt mieleeni niin, ettei siihen tarvitsekaan palata päiväkirjojen avulla. Oikeastihan ostin päivyrin vasta helmikuussa.

Jotenkin kuvittelin, että helmikuussa en olisi tehnyt muuta kuin itkenyt, imettänyt, ihmetellyt ja itkenyt vielä vähän lisää. Kalenterin perusteella olen kuitenkin jollain kummalla voimalla kuskannut esikoista kerhoon ja kuopusta neuvolaan, avannut oven lastenhoitajalle ja lompsinut itsekseni joogaan. Olen nähnyt ystäviäkin, jopa käynyt elokuvissa! Kaiken sen surun ja sumun keskellä olen etsinyt itselleni ja lapsilleni uuden kodinkin. Jos joku kysyisi minulta viime talven sääilmiöistä tai sensaatioista, en kyllä osaisi kertoa yhtään mitään. Ehkä oli lunta, ehkä ei.

Maaliskuun kalenterimerkintöjen määrä on tyrmäävä. Muuttoon liittyviä menoja, kerhoja, hoitotätejä, jumppaa ja joogaa, kavereita ja kahvitteluja, perheneuvoloita ja pääsiäisiä. Kuun puolivälissä kalenteriin alkoivat myös vakiintua ”isin iltoja” merkitsevät kellonajat, ja hajonneen perheen huoltotoimet alkoivat jollain tapaa toimia käytännössä. Aloin liikkua säännöllisesti, pidin lapselliset tuparit uudessa valoisassa kodissa, sain jonkinlaisen otteen elämästä ja käänsin kellot kesäaikaan.

Huhtikuussa uin ja jumppasin sekä uskaltauduin kahdeksan vuoden tauon jälkeen treffeille – tietäähän sen, että etsin vain itsetunnon kohotusta, omaa itseäni ja tietoa siitä, olisinko vielä jotain muutakin kuin kahden lapsen kotiäiti. Taisin olla. Kävin ulkona, siivosin sisällä, hoidin lapsia ja itseäni. Varamummo valjastettiin hoitoavuksi, ihmisten hyvyys veti hiljaiseksi. Kuopus muuttui puolivuotiaaksi, kolmevuotias alkoi reipastua kerhossa kuin taikaiskusta. Alkoi olla kevät ja hetkittäin kepeäkin mieli.

Toukokuu on täynnä iloisia menoja: uimahallia ystävän kanssa, kummitädin kyläilyä ja äitienpäivä parhaassa seurassa, pojan bestiksen synttärit ja kerhon kevätjuhla. Ihania ihmisiä, mukavia muistoja. Taisi olla aika lämmintäkin, elämä tuntui jopa aika hyvältä.

Kesäkuu kului ulkoilmassa, aurinko paistoi ja pisamat palasivat poskille. Poikanen täytti kolme ja sai lahjaksi potkupyörän, iltaisin teimme kolmen hengen kesäreissuja kaupungille kantorepun kanssa. Juhannusta vietimme ystävien mökillä, synttäreitä juhlimme iloisesti kotona. Ostin torilta litroittain tuoreita marjoja, pulahdin järveenkin uimaan ja hörpin siideriä terassilla.

Heinäkuun helteissä juhlittiin ystäväni ja Iin kummitädin häitä, vietimme viikon maalla mummilassa lokoisasti lekotellen. Retkiä lähelle ja kauas, ja lähes joka päivä lähipuistoon. Iloisia lapsia, hiekkaa joka paikassa, tahmaista aurinkorasvaa ja hikisiä päiväunia. Siinä sivussa vietin villiä sinkkukesää, olin vastuuton ja vapaa.

Elokuussa palattiin kesäkoheltamisesta arkeen: kerhotossut pakattiin kettureppuun, kuopus aloitti korvatulehdusten keräämisen, minä huhkin jumpassa ja siirryin järvestä uimahalliin pulikoimaan. Kylässä kävi mummeja, kummeja ja serkkuja. Joku järjesti minut sokkotreffeille, ja kolmannella tapaamisella pussattiin Pyynikillä.

Syyskuussa juhlin omia synttäreitäni. Vietin ensi kertaa yön ilman molempia lapsia, se tuntui hyvältä ja oudolta. Kalenterin perusteella kuukausi oli täynnä lenkkejä, jumppia, antibiootteja ja hervotonta aikataulusäätöä. Ihastumista ja humaltumista, suukkoja ja suurenevia tunteita.  Hankin lisähaastetta ja -stressiä istahtamalla avoimen yliopiston luennoille.

Lokakuussa täydellinen tyttäreni täytti vuoden, minä herkistyin muistelemaan kaikkea kuopukseni kokemaa ja unohdin sytyttää kynttilän kakuttomilla synttärikemuilla. Arki rullasi omaan tapaansa, se oli aika täyttä ja täyteläistä. Lopetin imetyksen, mullistin oman ja koko perheen menojen sovittelun.

Marraskuuta kammosin etukäteen, mutta se menikin vauhdilla. Sen verran väsynyttä meininki on kuitenkin ollut, että ilman blogia en taatusti muistaisi tarkempia tuntoja. Leikkiä ja luentoja, kotiarkea ja kaupungilla käsi kädessä kävelyä – tutuksi ja turvalliseksi muuttunutta.

Joulukuu. Flunssia ja valvottuja öitä, piparitaikinaa ja pikkujouluja. Kuopus oppi kävelemään, minä juoksin tunnin lenkin ja tuuletin tyytyväisenä. Maalaisjoulu mummilassa, kotijoulu kolmen kesken ja lemmenloma pääkaupungissa.

Kaiken tämän keskellä pieni liikkumaton puikulavauva on muuttunut käveleväksi ja koheltavaksi taaperoksi. Vähäpuheinen ja vierastava kaksivuotias on tehnyt täyskäännöksen ja on nyt reipas, rämäpäinen ja taukoamatta höpöttelevä kolmevuotias. Minä muutuin vaimosta sinkuksi ja taas – täysin yllättäen ja pyytämättä – tyttöystäväksi. Kuulemma minä olen parasta, mitä jollekulle on viime vuonna tapahtunut. Se on aika paljon se. Lapsillenikin olen parasta, ja se tuntuu hyvältä.

Jotenkin olen oppinut pyörittämään yhden vanhemman perhettä, käymään kaupassa ja suihkussa silloin kun se on mahdollista. Kykenen ruokkimaan, nukuttamaan, hellimään ja huomioimaan kahta lastani ainakin tyydyttävällä tavalla. Isoin työ on ehkä ollut hyväksyä tämä todellisuus, sopia lapsivuoroista ja -vapaista, merkitä kalenteriin kellonaikoja sen sijaan, että nelihenkinen perhe löhöäisi ruoan jälkeen olohuoneen matolla. Ja aika ison työn olen tehnyt myös siinä, miten paljon tällä hetkellä pidän itsestäni – enkä vain äitinä, vaan myös naisena, ja ihan ihmisenäkin.

Kalenterikin kertoo kyllä sen, että vuonna 2013 minua ovat kannatelleet nimenomaan ihmiset. Vanhat ja uudet tuttavuudet, ystävät ja perhe, kummit ja (vara)mummit. Lapset ja aikuiset, läheiset ja kaukaiset. Kerhosedät ja kaupungin tädit, sisko ja sosiaalityöntekijä. Naapurit, jotka auttavat isossa ja pienessä pulassa, jotka kutsuvat juhannukseksi mökille ja fiksaavat muuttoauton, mummon ja miehenkin (:D). Kolmen hengen ystäväperhe joiden kanssa ollaan syöty lukemattomia lounaita ja pötkötelty päivällisen jälkeen Pikku kakkosen edessä – ja äitiystävä jonka kanssa voi juoruta jumpan jälkeen saunassa tai siiderituopin äärellä terassilla. Kaikki ne kaverit, kahvittelut, halloumisalaatit ja hyvät hetket, jotka lukevat niminä kalenterissani, ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Niistä olen kiitollinen, heidän toivon kulkevan kanssani myös uuteen vuoteen. Ja niin, tekin siellä näyttöjen takana, tekin olette minulle tärkeitä. Kiitos tästä vuodesta.

Kaksituhattakolmetoista. Epäonnen vuosi. Mutta myös onnen. Tästä vuodesta toivon totisesti onnellisempaa – niin meille kuin teillekin. Toistaiseksi tammikuun kalenterilehdelle ovat kerinneet vasta merkinnät kerhopäivistä, mutta eiköhän luvassa ole paljon muutakin. Vuoden ensimmäisen illallisen söin afganistanilaisessa ravintolassa – tästä se lähtee. Ja onhan tuo Kanelimaan kalenteri edeltäjäänsä paljon kauniimpikin 🙂

Hyvää uutta vuotta!