Vapailla jaloilla

Lapsivapaa viikonloppuni on pitänyt sisällään kaikkea sitä, mitä lasten seurassa on miltei mahdotonta tehdä. Opiskelua, seurustelua, kiireetöntä syömistä ja kainalossa nukkumista. Ennen kaikkea suunnittelematonta oleilua, hetken mielijohteita ja vain omasta itsestä huolehtimista.

Perjantaina hyvästelin pienokaiset ja singahdin yliopistolle kuulemaan tymäköitä totuuksia johtamisesta. Esittelykierroksen aikana hymähdytin kanssakurssilaisia kertomalla, että tällä hetkellä harjoitan johtamista ja organisointia kotioloissa, 1- ja 3-vuotiaiden kanssa. Melkoista kaaoksenhallintaa, epävarmuuden sietämistä ja suhdejohtamistahan tämäkin touhu toisinaan on. Luento itsessään oli ennakko-odotuksiani paljon parempi, ja onneksi väsymyksestä ja velttoudesta huolimatta sain itseni sille raahattua.

Tarkoitukseni oli luennon jälkeen painua pizzan kautta kotisohvalle, mutta jotenkin kummasti päädyinkin korkkaamaan vierasvarahammasharjan ja heräsin aamulla lämpimästä kainalosta. Aamupalakin jäi syömättä, pihistin vain pöydältä pari klementiiniä ja kurvasin jälleen opintojen pariin. Luentopäivän jälkeen löysin itseni taas toiselta sohvalta, ja koko ilta kuluikin aika tunteikkaissa merkeissä. Illallisen ja siiderituopin aikana taas muistin, kuinka uskomattomalta tämä elämäni tuntuu. Kotiovellani sain vielä suukon, sitten kaaduin suihkun kautta sänkyyni ja nukkua tuhisin tauotta aamuseitsemään asti – ilmeisesti sisäinen kelloni soi aikaisin, vaikkei nahkavekkareita mailla halmeilla olisikaan.

Herääminen yksin tyhjässä kodissa tuntui taas yhtä oudolta. Hammaspesulla ei tarvitse pidellä kainalokaveria vasemmalla kädellä, meikkipussin sisältöä ei tarvitse keräillä lattialta pienten käpälien jäljiltä, kukaan ei kärtä lastenohjelmia eikä kaapista tarvitse kaivella kaurahiutaleita puuroa varten. Ja sitten on ihan häiritsevän hiljaista. Pistin vähän normaalia enemmän poskipunaa ja punasin huulet, otinpa itsestäni pitkästä aikaa kuvankin. (Ja totesin tuota naamavärkkiä katsoessani, että näillä univeloilla pitäisi kai lainantarjoajalta saada vähintäänkin valokynä kylkiäisiksi…) Tunsin itseni ihan bloggariksi viimeistään siinä vaiheessa, kun rappukäytävässä räpsäisin itsestäni kokokuvan. Siis (lähes-joka-) päivän asun, hah!

Kun lapset ovat isien hoivassa, äidit tietysti treffaavat aamupalalla ja puivat miesjuoruja niin, että korvat naapuripöydissä punoittavat. Ystävän kanssa ahdoimme itseemme perinteistä aamiaistarjoilua mannapuuroineen ja meetvurstisämpylöineen, siinä sivussa sitten tuli juteltua kaaaikenlaista. Joulutorttujakin oli tarjolla! Tankkaamisen jälkeen kiersimme kirpputorin, kerrankin löysin kivoja vaatteita itselleni. Lokoisat kotifarkut pääsivätkin heti käyttöön. Ulkona puhaltaa pirunpoinen puhuri, joten villasukissa velttoilu kotona tuntuu ihan oikealta teolta. Lenkille ehtii sitten, kun viima ei vie lenkkareita mennessään.

Lapset ovat olleet ensi kertaa isällään koko viikonlopun ja kaksi yötä – pelkään tietysti, että pienempi ei enää edes muista minua, ja että perinteinen kotiinpaluukiukku on huomenna kaksinkertainen. Mutta tällaista vähän pidempää vapaa-aikaa olen kyllä totta vie kaivannutkin, ehkä kohta alan jo pikkuisen pikkuisia ikävöidäkin. Sitä ennen ehdin vielä elokuviin irtokarkkien kanssa, toivon mukaan siistiä kaoottisen kodin ja käydä ruokakaupassa lastaamassa jääkaapin täyteen ensi viikon murkinoita varten. Ja ehkä hetken verran olla vain, sekin harrastus jää joskus kahden kanssa yksin ollessa ihan unholaan.