Lapsiaikani ensimmäinen koko perheen vatsatauti. Hyh, yök, ja apua.

Kolme vuotta ja risat sain elää ilman ensikäden (tai -nenän, tai -sängyn, tai -maton, tai -kaikkien-kuviteltavissa-olevien-tekstiilien) kokemusta oksentavasta lapsesta. Sitten sunnuntai-iltana iski mahapöpö, ensin esikoiseen, sitten kuopukseen. Siinä sivussa velloi kuvotus, kuume ja kaikki muut kivat oireet oman kroppani läpi. Uh sentään.

Nyt alkaa jo elämä voittaa, tehokkaina ihmisinä taisimme sairastaa taudin tarkoituksella yhtä aikaa ja reippaalla tahdilla. Poikanen muuttui tämän päivän aikana takaisin lamaantuneesta raasusta leikkiväksi palapelinrakentajaksi, pikku-Ookin pystyy taas syömään ja jaksaa tehdä muutakin kuin tuijottaa itkuisin silmin Maisa-videota äitinsä sylissä. Vähän ehdin jo hermostua kuopuksen kohdalla, onneksi raju oksentelu ei ehtinyt aiheuttaa kuivumista. Itse sain kuumeen karistettua viime yön aikana, tänään olo on vielä vähän hutera mutta äsken lappasin kitaani kasan fetasalaattia joka maistui suorastaan taivaalliselta. Koputamma puuta, että tämä olisi tältä erää tässä.

Sairastavien lasten hoivaaminen on kaikin puolin kuluttavaa – varsinkin, jos itsekin heiluu potilasstatuksen tuolla puolen. Onneksi lasten isä otti osaa viime yön vuoroon, omissa houreissani en ehkä olisikaan tajunnut ajoissa, mikä lapsista nyt kaipaa mitäkin apua…

Toipilasajassa tylsintä on tietysti se, että on kykittävä kodin seinien sisällä ilman ihmiskontakteja. Puisto on pannassa, kerhoon ei ole menemistä, oma vapaailtani kuihtui karanteeniin ja jumppakin jäi tietysti tänään väliin. Totesinkin jo, että olisin aivan lataamokunnossa, jos asuisin paikassa, jossa ei ole mahdollisuutta päivittäiseen kanssakäymiseen toisten (aikuisten!) kanssa. Tai ainakin mahdollisuutta paeta puistoon, kirjastoon tai kaupungin valoja katselemaan, jos lasten viihdytyskeinot kotioloissa ovat käytetty (ja videoaltistuksen määrä ylittänyt kaikki suositukset). Kotiäitinä olen kai vähän huono sietämään tätä…no, koti-osiota. Jo pari päivää sisätiloissa, ja meinaan hyppiä seinille! Tai hyppisin jos jaksaisin, tyydyn tuhahtelemaan täältä sängyn puolelta ja tukkimaan lähipiirin some-kanavat seuranhakuviesteilläni.

Onneksi lapset voivat jo paremmin, ehkä huomenna uskaltaudumme jo levittämään pelkoa ja inhoa hiljaisimpaan leikkipuistoon. Sitä ennen vielä vähän pyykkiä – kiva että kuopus kunnon tytön elkein (yh!) avustaa ripustuspuuhissa, vieläpä ihan pyytämättä.