Yhden kynttilän synttärit

Sunnuntaina juhlimme suloista yksivuotiasta, meidän kuopuskirppua, pikkuruista pikkusiskoa.

Näiden kekkereiden kohdalla jätin valmistelut ihan viime tinkaan – elämä on ollut hyvällä tavalla täyttä viime aikoina, eikä juhlasuunnitelmia ole voinut ihan entisellä pieteetillä pyöritellä. Viime viikonloppuunkin mahtui juhlahumua ennen muun muassa kaksitoista tuntia luentoja, yksi selvitetty ihmissuhde, iltateetä ystävän kanssa ja nolla minuuttia aikaa puunata kotia tai pyöritellä pullia. Jo aiemminkin olin kyllä päättänyt, että tällä kertaa vieraslista koostuu vain kotikaupungin kavereista ja kummeista, ja että kaikki ylimääräinen härpätys ja häsellys jätetään minimiin.
 
Yllättäen ja pyytämättä vieraaksi ja vapaiksi käsiksi saapui isoveli-Iin ihana kummitäti, joka paitsi otti kauniita kuvia itse kemuista, myös mahdollisti aamupäivän aikana omat leipomukseni. Toivatpa kummi ja poikanen puistoreissulta kauniit syksyn lehdetkin kahvipöydän koristeeksi. Muuten juhlien väriskaalaksi oli omassa päässäni muodustunut pinkin, oranssin ja keltaisen sekamelska, ja mukavasti sopivatkin yhteen kaappien kätköjen koristukset. Vain muffinssivuoat ostin ihan vain yksivuotiskemuja ajatellen – ja päästin nyt tyttölapsen äitiä velvoittavan pinkkimanian liikkeelle.

Vaikka ihana tyttöseni olisi toki kakkunsa ansainnut, ei sellaista löytynyt tarjottavien joukosta nyt lainkaan. Nimen velvoittamat lakat päätyivät leipäjuuston päälle, lihattoman lokakuun hengessä suolapaloina toimivat pinaattipannarin palaset. Kummitädin viihdyttäessä lapsikaksikkoa pyöräytin superhelpot ja varsin makoisat mustikka-banaanimuffinsit ja puolukkaiset kaurakeksit, pakastimesta löytyikin jo aiemmin tehty omenapiirakka. Kas vain, teemahan olikin kuin itsestään syksyisen luonnon antimet! Ja aika nättihän tuosta tarjoilupuolesta sitten tulikin, kerrankin ehdin jopa napsaista kuvan ennen ahnaita keksikäpäliä ja kaatuneita maitomukeja…

Vieraiden saapuessa päivänsankari veteli päiväunia parvekkeella, ja ensimmäinen kattaus mussutettiin parempiin suihin pienimmän silmiltä suojassa. Kun vihdoin kaivoin unisen Oon vaunuistaan, olivat siniset silmät varsin suurina ihmismäärän ja lapsivilinän edessä. Tytär sai päälleen punaista ja pilkkuja (huomaattehan muuten, että vieraita myöten pukukoodina on pojilla raitaa ja tytöillä palloja :D) ja pääsi heti herättyään lahjapakettien kimppuun. Enemmän tosin taisivat olla nuo meidän esikoisemme avaussessiosta innoissaan…

Ihania lahjoja ihanilta ihmisiltä – taustalta tosin kuului motkotusta siitä, että meikäläisen vaativa vaatemaku tekee lahjaostoksista suorastaan stressaavia… No, nyt on kuitenkin pikku-Oolla paitsi leikittävää ja luettavaa, myös (vähän enemmän) mustaa ja valkoista päällepantavaa. Itsehän jätin lapseni täysin lahjattomaksi, tätä traumaa purettaneen muiden mukana sitten myöhempinä aikoina.

Lahjojen avaamisen aikana lauloimme onnittelulaulun pienelle pyöreäsilmäiselle pirpanalle, ihanalle yksivuotiaalle. Vieraat koostuivat juuri niistä ihmisistä, joista olen viimeisen vuoden aikana ollut kaikkein eniten kiitollinen. Melkoinen vauvavuosi meillä onkin ollut, sen yhden ihmisen puuttuminen näistäkin pippaloista tuskin kävi vuosi sitten kenenkään mielessä. Pidemmän puheet jäivät nyt pitämättä; toivottavasti toverini kuitenkin tietävät, miten tärkeitä he meille ovat.

Kakku puuttui, ja se yksi kynttiläkin jäi sytyttämättä, mutta aika ihanat juhlat sai pikku-O kuitenkin. Herkkuja ja hulvattomia juttuja, rentoa menoa ja riekkuvia lapsia, mukavia muistoja ja ihania ihmisiä. Sellaiset juhlat sai minun pieni synttärityttöni, toivottavasti tuleva vuosi koostuu kutakuinkin samanlaisista asioista.

Kuvista (kahvipöytäosellaisia lukuunottamatta) kiitokset kuuluvat tietysti tänne.