Tiistaipäivän turkoosit ja pinkit

Tiistaista on tainnut tulla suosikkiarkipäiväni. Nämä kun soljuvat niin lempeästi ja leppoisasti, ettei voi kuin iloita.

Aivan kuten tänäkin tiistaina, arkiviikon toisena päivänä takana on vuorokausi tai pari kolmestaan lasten kanssa. Ja nehän nyt menevät miten menevät – riman ali tai koko korkeushyppypaikan kaukaa kiertämällä. Hulinayöt ja kiukkupäivät kuitenkin kaikkoavat mielestä, kun tietää että päivä on tehty helppoudesta ja hyvistä fiiliksistä. Eilen meillä vieläpä oli mahtavan mukava maanantai, oikein sellainen peruspäivä, mutta kuitenkin niin kiva, että iltapalalla oikein kiittelin lapsiani ihanuudestansa.

Tähän aamuun herättiin puoli yhdeksältä, kummallisia käänteitä sisältäneen yön päätteeksi. Vähän lastenohjelmia, leluarsenaali olohuoneen lattialle ja oma naamataulu katseenkestäväksi kahdeksassa minuutissa. Hiukset taisin pestä viimeksi perjantaina, sama letti sinnittelee otsalla päivästä toiseen. Mutta ei se mitään, hymy kuulemma kaunistaa.

Päivävaatteet porukalle ja aamupalat naamareihin, ehdinpä lehdenkin selata loppuun asti. Sitten kipinkapin puistoon, ennenkuin aamupöhinä muuttuu poruksi ja pöllöilyksi. Kolea keli oli karkoittanut leikkikavereita, mutta mukavaa seuraa löytyi onneksi kuitenkin hiekkalaatikonkin laidalta. Tunnin tehoulkoilun jälkeen kärräilimme kerhoa kohti, ja esikoinen jäi onnekseni iloisena leikkimään. Äiti-vauva-nelikkomme suuntasi sitten häpeilemättä salaattibuffettiin, ja kuopusten koisatessa ehdittiin juoda kahvitkin. Sitten vähän laiskanpulskeaa sporttishoppailua kauppakeskuksessa ja ruokakaupan kautta hakemaan ilakoivia kerholaisia kotiin. Ohjaajilta tuli positiivista palautetta, ja pihamaalla porkkanatikkujen ääressä vaihdettiin viimeaikojen kuulumiset. Että hyväähän tässä kuuluu itse kullekin, ei kai sitä käy kieltäminen.

Kotona surruutin meille maistuvat mansikkasmoothiet ja lusikoin läpi päivän matkassa kulkeneelle vauvaselle hedelmäsoseet suuhun. Lapset olivat nauravaisia, ja minä myös. Puoli viideltä vaihtui vanhemmuusvastuu, pienet lähtivät käymään isänsä kanssa ulkona ja sain viettää harvinaislaatuisen hetkosen yksin kotona. Sitten kiskoinkin sporttivermeet päälle ja singahdin lenkkitreffeille hurjissa housuissani. Ilta-aurinko kimmelsi Näsijärven pinnassa ja lenkkitossu tömähteli polulla – kotiin taisin talsia taas hömelösti hymyillen.

Kotiinpalatessa vastassani oli iltamaitojaan kaipaileva vauva ja suihkunraikas kolmevuotias. Joku toinen sai lusikoida jugurttia kippoon ja lämmittää soijamaidon puuroa varten, pestä ja peitellä, lukea unikirjat ja toistella nukuhan-nyt-on-uniaika-mantraa muutaman tovin. Minä sain viedä varteni pitkään suihkuun ja ahmia iltapalaa keittiön hämärässä. Solsidankin taisi tulla telkkarista!

Ainoana vanhempana viettämäni päivät väsyttävät kyllä, mutta omista illoistani ammennan energiaa uusiin aamuihin ja kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa toinen käsipari tekisi ihmeitä (kuten viime yönä, kun sai taas kiristellä hampaita muutamaankin otteeseen). Parasta on kai kuitenkin vastuuvapaus ja tietty huolettomuus, joka lapsivapaisiini liittyy. Saan mennä ja tehdä, olla minä ilman äiti-etuliitettä, käydä lenkillä tai leffassa, ilman että kukaan kiskoo housunpuntissa tai heittäytyy maahan draamankaarella. Kaupunkia kumarran myös kiitettävästä kerhotoiminnasta, joka tuo ison avun arkeen ja pelastaa sekä viihdytystarpeelta että lounaspohdinnoilta kolme kertaa viikossa. Perheen pienimmänkin onnistun usein synkronoimaan unimoodiin kerhokäynnin ajaksi, joten tässähän pääsee suorastaan helpolla – ja ihan ilman subjektiivisen päivähoito-oikeuden hyödyntämistä 😉

Tällaisia tiistait nykyään tuppaavat olemaan: hyvät on värit ja värinät, kun päivästä löytyy tarpeeksi tekemistä, tasapainon tunnetta ja itse pärjäämisestä syntyvää onnistumisen iloa. Ja tietysti ihania ihmisiä. Jossain kohtaa päivää huomasin, että tiistain värit ovat turkoosi ja pinkki. Aika raikasta, kaunista ja pirteää – hyvin sopivat tähän kohtaa kalenteria.

PS. Synttärilahjaksi taidan toivoa huulirasvoja. Eihän nuo riitä enää mihinkään!