Vedetäänpä nyt sitten vaatteet vatsanahan suojiksi ja palaudutaan piirun verran kauniiden kehojen kavalkadin aikaansaamasta huumasta. Sanonpa vaan vau meille kaikille ihanille ja ihmeellisille äideille, jotka ovat antaneet jotakin älyttömän tärkeää itsestään – ja toisilleen. Beautiful Body -haaste on huomattu mediassakin, arvasikohan Minttu miten ison asian laittoikaan liikkeelle?
Ihminen on ihmiselle susi, sanotaan. Äiti äidille oikea leijona, ja internetissä ilakoivat some-mutsit varsinaisia virtahepoja. Vai ovatko? Toki tämänkin raskausarpihaasteen saa käännettyä kielteiseksi ja kamalaksi, ainakin jos asioi vauvafoorumien lynkkaysjaoston kanssa, mutta itse blogeissa kommentointi on ollut pääasiassa kehuvaa, kannustavaa, kaunista ja kaikin puolin voimauttavaa. Me naiset, me äidit, olemme olleet itsellemme ja toisillemme armollisia, avoimia ja ottaneet arpiset kuvat vastaan kunnioituksella ja kiitoksella. Itse häkellyin oman uima-asupaljastukseni saamista huikeista kommenteista, kiitos niistä jokaisesta.
Ehkä emme eläkään epäsosiaalisessa mediassa, ehkä me pystymme blogiemme avulla myös luomaan jotakin aidosti hyvää, hienoa, koskettavaa ja kaunista. Jotain voimallista ja vahvaa, suuria tunteita herättävää ja henkilökohtaisia elämiä helpottavaa. Voimme löytää samaistumisen kohteita ainaisen kadehtimisen sijaan; löytää täydellisyyttä sieltä, missä on aina ollut parantamisen varaa ja hyväksyä omat ja toisten ominaisuudet sellaisina kuin ne ovat. Voimme tulla onnellisemmiksi, yhdessä. Minusta se on aika hienoa.
Oma blogini on minulle tärkeä ja rakas, se on tuonut minulle paljon hyvää. Kirjoittamalla annan osan itsestäni, mutta saan myös kaksinverroin takaisin. On totta, että ne muutamat mielipahaa hakevat kommentit ovat piirtyneet mieleeni turhankin pysyvästi, mutta pääosin blogin saama palaute saa minut vain hymyilemään. Eron jälkeen blogiyhteisöllisyyden merkitys on korostunut entisestään, ja on ollut oikeasti aivan järjettömän hienoa, miten paljon tukea ja kauniita sanoja olen tätä kautta saanut. Kiitos.
Tiesittekö muuten, että sekä me bloggarit että anonyymit kommentoijat ovat oikeita ihmisiä? Minä tajuan sen viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron jollekin ystävästäni ja aloitan sanomalla ”itse asiassa me tutustuttiin mun blogin kautta…” Oman blogini kautta olen saanut lähelleni sellaisia äitejä ja lapsia, tuttuja ja tosiystäviä, naapureita ja nettikavereita, jotka haluaisin pitää matkassa mukana loppuelämän.
On aika hassua ja hullua, että erään lauantain jäätelöhetki meidän kodissa oli kolmen blogien kautta kohdanneen äidin ja nyt jo kuuden (!) lapsen tapaaminen. Tai että kesäpäivät Kangasalla ystäväni juuri kasvaneen pesueen luona ovat nekin blogiyhteyden ansiota. Tai että ilman blogia en ehkä tuntisi naapurikorttelin ystäväperhettä, poikaseni parasta kaveria ja hyviä ihmisiä, kuten äitini tyttärensä puolesta kiitollisuutensa ilmaisi. Niitä, jotka tulevat muuttoavuksi, hankkivat varamummon, kutsuvat juhannukseksi mökille ja lämmittävät meille lounasta lukemattomia kertoja. Tai että ilman blogia en ehkä olisi kohdannut suloista Saaraa, ainoaa tietämääni tosielämän äitiä, joka on kanssani samanlaisessa elämäntilanteessa, ja jolle nykyään kerron ensimmäisenä sekä sunnuntaiseikkailuista että ahdistavista lapsiasiainväännöistä entisen puolison kanssa. Jonka kanssa käymme jumpalla ja humpalla, työnnämme tuplia Tallipihalle ja tungemme tuoppien kanssa terassille. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos minulla ei näitä ihmisiä olisi.
Voin takuuvarmasti sanoa, että ilman blogia en olisi tässä. Olisin varmasti vähän yksinäisempi, en yhtään niin positiivinen kuin te sanotte minun olevan 🙂 Enkä taatusti olisi kerännyt vuorokaudessa viittä tuhatta (ristus) töllistelijää puolikuntoiselle keholleni! Toivon todella, että osaan antaa jotakin saamastani onnesta ja ilosta teille takaisin. Oli se sitten kauniita kuvia, koskettavaa tekstiä, nauruntyrskähdys tai aivot narikkaan – hetki päiväunikahvin kanssa. Ehkä vertaistukea tai virtuaalinen rutistus, ehkä pullakahvit reaalimaailmassa tai ihka oikea ystävyys. Tai jotain ihan muuta. Siihen liittyen kerronkin, että ensimmäinen kosketukseni kaupallisuuteen on tulossa (bikinikuva kannatti, heti oli sähköposti tukossa yhteistyötarjouksista ;D), mutta avautumispuoli pysyy aivan samanlaisena. Toivottavasti tykkäätte, minä nimittäin tykkään teistä.
Kuvissa on sitä, mikä on elämässä – ja bloggaamisessa – tärkeintä, eli hyvää seuraa ja hyvät syömingit! Bongaatko kahvipöydästä tai puiston keskeltä tuttuja? 🙂
Edellisen huikean postisi ansiosta yllätin tänään itseni lähtemällä ulos aurinkoon lyhyehkössä kesämekossa ilman sukkahousuja!! (Kun en pidä blogia, täytyi osallistua muulla tavalla. 😉 Ja hymyilytti kyllä ne muutamat rantakadulla saamani katseet, työnnellessäni poikasta rattaissa helma hulmuten. Kiitos kun kirjoitat, ihania juttuja ja somaa ajatuksen juoksua arjen ilosta ja kaikesta muustakin. Olisipa kiva tuntea sinut! -S
Hienosti kirjoitettu! Olen uusi lukijasi. Päädyin tänne juurikin tuon mamma-kuva-haaste-jutun kautta eilenköhän se oli… ja lueskelin silloin, joitain vanhempiakin kirjoituksiasi ja liityin lukijaksesi.
Tsemppiä!
Tykkään tästä blogista hurjasti, ja siitä sinusta joka blogin perusteella vaikutat olevan.
Oot vahva, fiksu, järkevä ja omapäinen!
Luin tirsoista Lauran kehunpanttauspostauksen, ja mietinkin miksi on niin vaikeaa kommentoida, blogeihinkin.
Tää blogi on kuitenkin antanut mulle paljon ja tirautinpa kyyneleenkin tai pari puolestas kun sulla oli kaikkein vaikein aika. (Tai mistäs minä tiedän mikä on ollut Kaikkein Vaikein, mutta silloin kun blogissa jaoit Todella Huonot Hetket.)
En kuitenkaan kommentoinut mitään, koska oon siinä niin huono.
Mutta eilen jo vähän kehaisin, ja kehaisenpa lisää, koska sen ansaitset!
Oot aikamoinen!
Ihana teksti ja ihana sinä! 🙂 Verskin ainakin tunnistin kera tyttäriensä noista kuvistasi. Olen lueskellut blogiasi jo ties miten kauan, jo ihan siitä aiemman blogin alkuajoista saakka. Tykkään tyylistäsi kirjoittaa ihan valtavasti, positiivisuus ja tietynlainen sarkasmisi koukuttaa minua. Ja se, että vaikka tosielämässä en sinua valitettavasti tunnekaan (se olisi kyllä kivaa), elän ilojasi ja surujasi voimallisesti. Erityisesti ikävinä aikoina olit monesti mielessä. Upeaa, että vaikutat nykyisin hyvinvoivalta ja onnelliselta. Jatka samaan malliin, minä ainakin fanitan sinua ihan kybällä. <3
Vau (kuinkahan monta kertaa olen vautellut viimeisen kahden päivän aikana?) mikä teksti ja millaisia kommentteja! Luin Tirsojen Lauran kirjoituksen kun se tuossa mainittiin ja täyttä asiaahan se oli! Minun on joskus kovin vaikea kommentoida blogeja jos sanottavana olisi vaikka vain parin lauseen kehu, kun tuntuu että pitäisi olla enemmänkin sanottavaa. Ehkä tämä haaste vaikutti tähänkin ja tulevaisuudessa se kynnys heittää vaikka muutama sana ilmoille, ei ole niin korkea.
Mietin itsekin joskus mitä sitä olisi jos ei olisi blogia. Yllättäen tällä hetkellä kaiken tämän kuohunnan keskellä oma blogi ja jopa se pikkarikuva tekee olon vaan jotenkin hömpähtävän onnelliseksi (ja samalla ehkä vähän kauhistuneeksi!), mutta tiedän että tyhjähän se olo olisi jos tätä ei kaikkea olisi. Onhan tätä maailmaa jo pari vuotta ehtinyt "rakentaa". Ajankin kun tähän saa priorisoitua ihan järkevästi ilman että lapset siitä kärsii (aihe jota tuolla joillain pahamaineisilla sivuilla on spekuloitu. Meillä äideillä kun menee koko aika siihen että otetaan nakukuvia nettiin :)).
Todella kiva on ollut tutustua virtuaalisinään! Näin sinusta jo eräs yö unta, jossa olimme siellä uimahallissa höpöttämässä miehistä, kuten joskus taannoin kirjoittelit ystäväsi kanssa tehneen 😉
Meinasin jo aikaa sitten tulla kehaisemaan, kuinka mukavaa blogia kirjoitat. Minulle lukijana välittyy kuva, että teet sitä suurella sydämellä ja huomattavalla taidolla. Fanitan sanaleikkejäsi, sarkasmiasi ja elämänläheisiä postauksiasi. Tämän meinasin tulla sinulle kertomaan myös kasvotusten heinäkuun alkupuolella Tamperella käydessäni, kun törmäsin sinuun ensin Kehräsaaressa lastenvaateliikkeessä ja myöhemmin vielä Koskikeskuksessa lasten leikkipaikalla. Olin liikenteessä mieheni ja pienen poikani kanssa, ja olin oikeasti aika innoissani, kun bongasin sinut livenä. *hih* Arvelin, että ehkä haluat asioida rauhassa, eikä ole kivaa, jos joku tulee nykimään hihasta, vaikka terkoitus olisikin kiittää mahtavasta blogistasi. Nyt, kun luin tämän postauksesi (ja aikaisempien kommentoijien mainitseman Tirsat-blogin Lauran postauksen), tulin siihen tulokseen, että olisi kuitenkin pitänyt tulla kehumaan jo silloin, ihan kasvotusten! Noh, parempi kai näin myöhään kuin ei milloinkaan!
-Heinä
Kyllä täälläkin tykätään sinusta. Oon jo jonkun aikaa harmitellut kun useimmat seuraamani blogit ovat maantieteellisesti niin kaukana minusta. Kun blogin luulee tuntevansa ja kuvittelee,että synkkais, niin olisi kiva tietää mitä se olis ruutujen samalla puolen.
Ja koska kirjoitan tätä puhelimella niin en jaksa alkaa korjailemaan tekstiä. Jospa tästä selvän sai 😉
OIKEIN! Helmat hulmuamaan vaan vapautuneesti 🙂 Kiitos kauniista sanoista!
Kivaa, tervetuloa lukijaksi 🙂
No huh, kiitos taas huikeista sanoista. Minäkin luin Tirsoista kehujutun, ja olen kyllä samoilla linjoilla. Miten hyvältä tuntuu itsestä joku pienikin kaunis sana, miksi sen antaminen muille on jonkun kynnyksen takana? Huomenna täytyy muistaa kehaista jotakuta, ihan vaan kehumisen ilosta 🙂
Olen edelleen tosi vaikuttunut siitä, miten hyvin mun omat surut ja vaikeudet on otettu blogissa vastaan. Toivon että Kaikkein Vaikein on nyt takana, mutta eiköhän täällä ärräpäitä jatkossakin lentele 😉
En nyt osaa sanoa muuta tällaisiin käsittämättömiin ylisanoihin kuin että KIITOS.
Kehtaankohan tunnustaa, kuinka monta kertaa olen käynyt kuikuilemassa omaa nakukuvaani ja todennut että AIKA HYVÄ 😀 Lapset on tietysti tällä välin jääneet vailla hoivaa ja ruokaa, ihme että hengissä pysyvät kaiken tämän bloggaamisen keskellä.
Mä myös kommentoin blogeja nykyisin tosi vähän, oma nettiaika on vähän rajallisempaa ja sellaiset parin sanan kommentit jää vaan laittamatta. Mutta kyllähän niistä itsekin tykkää, joten miksi sellainen olisi turha muillekaan? Aletaan me äidit nyt vielä kehua toisiamme oikein kunnolla, tällähän lähtee kansallinen itsetunto hurjaan nousuun!
Hih, vai että olin unessasi uimahallissa! Mitähän miesjuttuja mahdoin kertoa, hoh. Jos joskus tulet Tampereella, niin mennään saunaan supattamaan 🙂 Olisi hienoa tutustua oikeaankin sinuun!
No hitto vie, olisit nykäissyt hihasta! Nyt mietin vaan, että kukahan mahdoit olla – ja miten paljon noissa tilanteissa esim karjuin lapsilleni niin että blogikulissit kaatuivat 🙂 Olen nyt muutaman kerran törmännyt sattumalta blogin lukijaan, ja olen kyllä niissä tilanteissa varmaan vaan ihan punasteleva tumpelo. Mutta siis saa tulla sanomaan moi, en ainakaan pahastu!
Kiitos nyt kuitenkin vielä kehuista! Ehkä törmätään toistekin 🙂
Kiva että tykkäät, ehkä kohtaamme joskus jossain 🙂
Tuo on niin totta omalla kohdallanikin. Blogin myötä en tosin ole tutustunut paikallisiin, mutta livenä tavannut useamman toisen äidin ja ihan mahtavia ihmisiä ja niin paljon ovat antaneet elämälle. 🙂
Paljon on myös niitä, jotka vielä joskus haluaisin tavata ihan oikeasti! Onhan se netin kautta saatu vertaistukikin ihan mieletön voimavara! Ja tosi kiva, että sinulle siitä on ollut noin paljon ihan konkreettista hyöytyä ja iloa arjessa.
Sulla on mahtava blogi, jota vielä tällä hetkellä lapsetonkin lukee mielellään. Ihania kuvia ja taidokasta kerrontaa! 🙂
Hienoa, että haaste on poikinut positiivista terapiaa monille. Ei niin hienoa ehkä, että sen myötä alkaa tiputella mainoksia näihin tähän asti mainoksettomiin blogeihin. Se kun on valitettavasti vaikuttanut aika monen blogin tasoon. Mutta toisaalta riittää niillä silti lukijoitakin. Anteeksi, ylistyspuhe jäi nyt pitämättä.
Mulla ei riitä nyt aivot yhtä ihanaan kommenttiin, kuin yllä olet saanut muilta. Mutta samaa mieltä olen ja tästä postauksesta tuli tällainen olo: <3
Oli kiva kun uskalsin silloin Näsinpuistossa moikata sinua. Harvoin sellaista uskallan, mutta oli kiva sanoa kasvotusten, että seuraan blogiasi innolla. 🙂
Kahvipöydän vieraat ainakin tunnistan! 😀
Tulipa taas tekstiä kuin omasta pääkopasta, mutta sinä muotoilit taas sen niin upeasti, etten kykene samaan. Itse kirjoitin juuri omaan blogiini siitä, kuinka kiitollinen olenkaan kahdesta blogin kautta löytyneestä sielunsiskosta, joiden kanssa jakaa elämää. Vertaistukea sielunsiskoilta parhaimmillaan.
Mä olen ottanut (epäsuomalaiseen tapaan) periaatteekseni kehua aina, jos/ kun siihen on aihetta. Ja usein on. Usein olen huomannut, kuinka vaikka pieni kehaisu kivoista sukkahousuista, kauniista puheäänestä (inhoan omaani), tai vaikka hauskasta kahvimukista työpaikan kahvitauolla piristää kehun saajaa. Ties vaikka olisin joskus pienellä vaivalla saanut pelastettua jonkun p*skasti alkaneen päivän. En halua tästä mitään sädekehää itselleni, minusta on i-h-a-n-a-a antaa positiivista palautetta.
^Samaa mieltä kehuista! 🙂 Itsekin tykkään jakaa kehuja – koska tiedän kuinka mukavaa niitä on vastaanottaa, jaan niitä mielelläni muillekin. Eli täysin itsekkäästi ainakin itse tässä toimin! ;D
Heh, yhtään et karjunut, lapsesi olivat kiltisti vaunuissaan ja myöhemmin leikkipaikalla I leikki nätisti omiaan. 🙂 täytyypä siis tulla nykäisemään hihasta, jos joskus vielä törmätään.
-Heinä