Muumisaaresta sateeseen

Jokunen viikko sitten puolituttu äiti leikkipuistossa kysäisi minulta kepeästi, että joko teillä on kesäloma alkanut? Kun humisin jotain hämmentynyttä, hän tarkensi, että niin siis miehen kesäloma. Vastapuolen ilme sitten odotetusti vähän häkeltyi, kun naurahdin, että ei mulla ole miestä, ja ei sillä kyllä lomaakaan olisi. Tsoh.

Mutta kesä meillä on silti, ja kaikenlaista lomaisaa tekemistä! Minä en halua reissata kahden kanssa rapakon taakse, budjetti ei veny Bulgariaan, härveleitä ja hattaraa pursuavat huvipuistotkaan eivät oikein innosta. Mutta kyllä täällä kotikonnuillakin tekemistä piisaa, ja kivoja asioita voi kokea, vaikka rahapussi ei täyttyisi perheen pään lomarahoista. Tällä viikolla tulikin toteutettua yhdellä kärpäslätkän lyönnillä ne kesäkliseet, joita kolmevuotias voi sitten elämäkerrassaan muistella. Siis laivamatka, poniratsastus, nirsoilu buffet-pöydässä, muumit, musiikkia, mörköpaniikin aiheuttama joukkohysteria ja jälkkärin jälkkäriksi jätskiä.

Matkasimme siis kavereiden kanssa Viikinsaareen, ja olihan se oikeasti varsin kiva kesäretki. Vähän minä satamassa haukoin henkeäni, kun kaikki muut nelihenkiset perheet olivat verhoutuneet goretexiin, pakanneet huikeat eväslaukut ja puhkuivat lomastressiä lippistensä alla. Me lähdimme soitellen sotaan, repussa vain maissinaksuja ja varahousut. Sadekuurot onneksi ajoittuivat menomatkalle ja lounasaikaan, kahden äidin kädet riittivät (kutakuinkin) kaitsemaan koko katrasta ja lapset tykkäsivät muumien tanssiesityksestä tosi paljon. Poikanen oli muumisaalesta niin tohkeissaan, että se Naantalin rahareikä saanee odottaa vielä ainakin vuoden verran 😉 Särkänniemen Koiramäki kyllä houkuttelisi minuakin, mutta käsittämätön lippupolitiikka vähän hidastaa meidän menoa. Kertokaas te, onko paikka näkemisen arvoinen?

Muuten viikkoon on mahtunut vanhan kämppiksen yllätyskyläily, oman elämän käsittämättömien käänteiden kertaaminen kauhisteleville korville, jokaisen – siis joka ikisen unohtuneenkin – lihaksen jumiuttanut pumppijumppa (kolmas päivä menossa, ja vieläkin sattuu niin maan pirusti!), leikkipuistoilua ja kyläilyä hulvattomassa seurassa, munkkitreffit ja Anna Puun ilmaiskonsertti aurinkoisessa kesäilllassa. Olen syönyt puoli litraa marjoja päivässä ja aloittanut aamuni höröttämällä hassun reissututtavan matkaltaan lähettelemille korneille postikorteille.

Tämä sadepäivä puolestaan on soljunut superlaiskasti – aamupäivällä meillä kävi vieraita vähän riehumassa, sen jälkeen olla poikasen kanssa vaan lojuttu ja lorvittu. Kuopus on koisannut parvekkeella jo kolme tuntia, joten esikoiselle on irronnut ihan eri tavalla rauhallista oloaikaa. Makoiltiin sohvalla sylikkäin ja puhuttiin vauvajuttuja (”Kenen masusta sinä äiti oot tullu? Onko isi tullu ukin masusta?”), syötiin välipalaksi pullaa ja luettiin omia lehtiämme hiljaisuuden vallitessa. Poikanen on leikkinyt itsekseen hauskoja autoleikkejä ja ollut muutenkin hyvää seuraa. Näitä ihania hetkiä muistelen sitten illalla, kun nukutus menee uhmaraivoksi ja minusta tulee inhoamani huutajamutsi…

Olen lasten kanssa kolmistaan lauantai-iltapäivään asti (tiedän, oikeat yksinhuoltajat pyörittelevät silmiään moiselle muka-rankkuudelle), ja oman mielen psyykkaaminen ja lehmänhermojen herättely taisi vaatia juuri tällaisen laiskanpulskean torstaipäivän. Kesä ei saa kulua suorittaessa, aikaa pitää olla myös olemiseen – helpointa se on tietysti silloin, kun sään aiheuttama sosiaalinen paine ei pakota aurinkoon. Nyt sade ropisee, ikkunasta kuuluu katusoittajan haitari, pullaa riittää iltavieraillekin ja olo on sellainen kesäisen kepeä – kaikesta tästä tajunnanlamauttavasta lihaskivusta huolimatta. Ja kyllä, lauantai-illassa häämöttävä viinipullonpyöritys auttaa kummasti jaksamaan jauhelihaa ja jatkuvaa komentamista.

Ai niin, kerroinhan jo, että tuo kärryistään kuikuileva vauva oppi viikonloppuna istumaan, seisomaan ja konttaamaan? Nyt sitten pieni puikula on jatkuvasti pystyasennossa, ja tukea vasten tarkoittaa kaikkea niinkin tukevaa kuin äidin jalkoja, uuninluukkua, keittiön laatikoita tai sähköjohtoa. Huhhei sentään. Että se siitä hiljaisuudesta, kunhan hän tuolta herää 🙂 Pieni on jo missannut lounaan ja välipalan, kirjastokin kutsuisi – mikähän siinä on, että vauvan nukkuminen on aina jonkinlainen ongelma?

Tähän tulisi joku naseva loppukaneetti, mutta raukea mieleni ei onnistu moista tuottamaan. Taidan mennä siivoamaan lastenhuoneen lelut paikoilleen ja miettiä, syödäänkö illalla nakkia vaiko eikö. Suloista sadepäivää sinne teillekin, tai vaihtoehtoisesti ahkeraa auringonottoa!