VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Äideistä parhaimmat

Olenkohan tänään ainoa äiti, joka omasta tahdostaan viettää päivän erillään lapsistaan? Ajatus kuulostaa vähän karulta, ja saa minut hieman haikeaksikin. Lapsilla on isäviikonloppu, enkä sitten edes pyhäpäivän takia luopunut omasta vapaapäivästäni. Ehkä sitten ensi vuonna, jos esikoinen osaa lukea liputuspäivän syyn itse kalenterista.

Vaikka nyt yksin kotonani löhöänkin, en toki jättänyt äitienpäivää juhlimatta tai huomioimatta. Me yksinäiset yyhoot päätimme kekkeröidä äitiyden varjolla jo perjantaina: ystäväni Saara oli leiponut huikean hyvän supermutsikakun (suklaakirjoitus kakun päällä viimeistään oikeutti tittelin itse leipurille) ja me karautimme paikalle heti esikoisen aamukerhon (ja omien verikokeideni, voi sentään) jälkeen. Lapset kaivelivat kerhorepuistaan äideille taiteiltuja yllätyksiä, me mutsit mussutimme kakkua ja toivotimme toisillemme hyvää äitienpäivää.

Kahvittelun jälkeen jäimme me äidit pöytään pölöttämään, ja samalla ihastelimme lastemme hämmentävän hienoja leikkejä: (melkein) 4-vuotiaat esikoiset viettivät toista tuntia toisessa huoneessa rantaleikin ja roolivaihdosten kanssa, pienemmätkin ovat löytäneet toisensa ja minun pieni O töpötti isomman O:n perässä kuin mikäkin sydänkäpynen. Ihanat lapset meillä kyllä on.

En kuitenkaan tiedä, voinko kutsua itseäni superäidiksi edes leikilläni. Jos superiutta mitataan luomusoseilla tai leikkihalukkuudella, jään auttamatta jonon hännille. Kotona voin lukea kirjoja ja laittaa palikkaleikit käyntiin, mutta minusta ei ole sohimaan sorminukeilla tai askartelemaan munakennoista avaruusaluksia. Pöytään yritän kattaa hyväätekevää kotiruokaa, mutta perjantaisin syödään nakkeja ja väsyneinä päivinä pinaattilettuja. Joskus kilahdan kiukuttelijalle, huudankin – ja pyytelen sitten viimeistään hississä anteeksi uloslähtöhermostumistani.

Äitiyteni isoin miinus on se, etten onnistunut tarjoamaan lapsilleni sitä, mitä pidin tärkeimpänä, ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Ydinperhettä. Että äiti ja isä olisivat saman katon alla, läsnä, onnellisina yhdessä. Ei kai kukaan toivo kaksivuotiaansa joutuvan käsittelemään kahden kodin arkea tai muutaman kuukauden ikäisen vauvansa joutuvan tuntemaan äitinsä lohduttoman surun. En minä tätä elämää lapsilleni tilannut, mutta en saanut siitä itse päättääkään.

Jossain kuitenkin olen onnistunut: olen tarjonnut lapsilleni eronkin jälkeen sen, millä on eniten väliä. Meillä on turvallinen koti. Vankat vaaleat seinät, repsottava verho, leivänmuruja lattialla ja pyykkipinoja pitkin poikin. Maisa-kirjoja kaikkialla, kauramaitoa kaapissa, kaoottinen keittiö ja iltapäivän auringossa saunaksi muuttuva parveke. Tässä kodissa saa iloita ja itkeä, riehua ja riekkua, kirmata kavereiden kanssa ja syödä välipalarusinoita sohvalla. Tässä kodissa puetaan puistoiluvaatteet, pestään hampaat, luetaan iltasadut, pääsee syliin aina pyydettäessä ja joudutaan jäähylle kun meno menee mahdottomaksi. Tähän kotiin saapuu isä illaksi tai pakataan unipuput viikonlopun varalta mukaan. Tässä kodissa asuu onnellinen äiti, onnellinen poika ja onnellinen tytär. Tässä kodissa asuu rakkaus.

Perjantaina muistelimme ystäväni kanssa menneitä äitienpäiviä. Kaikki ovat olleet erilaisia: kakkukahveja tai kampaamolahjakortteja, yksi, puolitoista tai kaksi lasta, kummit kylässä tai lapset isän luona. Tämän vuoden äitienpäivä ei ollutkaan sunnuntai, eikä siihen kuulunut aamiainen sänkyyn tai puolison ostama pikkulahja. Silti se päivä oli mitä parhain, niinkuin mekin olemme mitä parhaimpia äitejä meidän lapsillemme. Aina elämä ei mene niinkuin olettaisi – eikä varsinkaan äitiys. Silloin kannattaa keskittyä olennaiseen, unohtaa kuvitteelliset rimat, kuunnella sydäntään ja ottaa kiitollisena kaikki apu vastaan. Haavereista, hermostumisista tai huonosti hallinnassa olevasta tiskipöydästä huolimatta vanhemmuus voi silti olla hyvää, ehkä jopa superia.

Kun perjantaina olin saatellut lapset isänsä luo, kirmasin kiireesti yliopistolle. Lauantainkin vietin luennolla, kurssikavereiden kanssa söimme lounasburgerit ja puhuimme kiitollisuudesta. Illalla vaihdoin koulupuvun kultapaitaan ja sipsutin siideriostoksen (minulta kysyttiin paperit, hoho!) kautta samaisen superäidin luokse viettämään tyttöjen iltaa. Sipsiä, siideriä, mansikoita ja euroviisuja. Me kolme melkein-kolmekymppistä samanikäisten lasten kotiäitiä tajusimme, miten erilaisissa elämissä olemmekaan: yksi nauttii vapaasta sinkkuelämästä, toinen perinteisestä perhe-elämästä ja kolmas aivan ihanasta parisuhteesta. Tähän viralliseen äitienpäivään tuo kolmas heräsi eiliset ripsivärit silmissä, levitti ne poskille nauraessaan EU-vaalihaastatteluille, päätyi poikaystävän kanssa brunssille ja kohotti kahvikuppinsa itsensä kunniaksi. Sai suukon ja suklaakakkua, kaiken mitä tarvitsi. Vähän tuo kyllä taisi lapsiaankin kaivata.

Tämän äitienpäivän isoin ilmoitus tulee kuitenkin tässä: luet nyt tämän blogini viimeistä postausta. Jos kuitenkin pidät kirjoituksistani, kertomuksistani ja kuvistani, saat kyllä kuikuilla niitä jatkossakin. Uusi blogini avautuu lähitunteina, -päivinä tai -viikkoina – kerron siitä kyllä. Intoilija saa vajota virtuaalihautausmaan mullan alle, kaikkine muistoineen se ei enää tässä päivässä tunnu hyvältä.
 
Jos tiemme eivät enää kohtaa, lähetän kultaisen suukon bittejä pitkin ja toivotan sinulle tai lähimmillesi erityisen hyvää äitienpäivää.

23 Comments

  1. iituliina

    Voi miten söpö oletkaan tuossa kuvassasi♥

    Ja mahtavaa äitienpäivää sinulle – vaikkakin sitten ilman lapsia tänään!

  2. Jo

    Mahtava postaus – jälleen kerran! Nyt on pakko käydä kurkkimassa uuden blogin osoitetta joka päivä.

  3. -V-

    Kaunis kirjoitus. Sain siitä voimaa itseeni, kiitos siitä.
    Kyseisiä, ristiriitaisiakin pohdintoja on tullut pähkäiltyä jo reilusti yli 10 vuotta – kun elämä ei tosiaan mennyt kuin elokuvissa tai omien halujen mukaan, vaikka kuinka rimpuili ja yritti. Liiankin kauan ja pariinkin otteeseen. Ja täytyy kyllä rehellisyyden nimissä sanoa, että ei nuo ajatukset taida koskaan jättää rauhaan, mutta onhan noita kirjoituksesi kaltaisia armollisia hetkiäkin on ollut ja voinut todeta, että tein niin hyvin kuin taisin.

  4. Anonyymi

    Hyvä päätös! Ja vilpitön toive, josko uudessa blogissa olisi vähemmän katkeruutta ja sanaa kauramaito;)

    T. Täti

  5. ONIA

    Jaa-a, enpä mene lupaamaan 🙂 Ehkäpä ensitöikseni kirjoitan katkerasti kauramaitotölkin uudistuneesta ilmeestä…

  6. Anonyymi

    Ihanaa äitienpäivää! Olet kyllä rautainen mimmi ja ehta superäiti, rinta rottingille vaan! Kaikkea hyvää sinulle ja ihanaa jos jatkat kirjoittelua jatkossakin. Nim.merk. Aikojen alusta asti langoilla roikkunut

  7. Anonyymi

    Hah, Täti pyyhkiikööt rähmät rilleistään, tässä blogissa on ollut sopivissa määrin kaikkia tunteita, muttei mitenkään erityisesti katkeruutta. Pöh.

    Seuraan kyllä Intoilijaa minne muutatkin, hienoa että haluat jatkaa!

    t. Nutturapää

  8. Äni

    Ensi haikeuden jälkeen ilmoituksesi tuntuu hyvältä, kuten varmaan sinustakin tuntuu hyvältä jättää tänne tämän ajanjakson ajatukset ja tunteet. Ehdottomasti tulen seuraamaan uuttakin blogiasi. Siellä nähdään! 🙂

  9. Milla/Y Tu Mamá También

    Oh noes – onneksi nämä eivät nyt olleet hyvästit ja varoituskin tuli asiaankuuluvasti.
    Mä haaveilen ensi vuodelle lapsivapaasta äitienpäivästä, ihan vaan koska nyt kotihoidossa olevien apinoiden kanssa tulee oltua niin intensiivisesti että tartun mihin tahansa tilaisuuteen olla vähän erillään.
    Kaiken kaikkiaan hyvä kirjoitus, samaistuin kyllä etenkin noihin "puutteisiin" äitinä mutta kun on iloiset, perustyytyväiset lapset voi kai vähän taputella itseään selkään?
    Hyvää äitienpäivää.

  10. bleue

    Mukavaa että jatkat vielä uudella blogilla, onnea sille :)!

  11. Mehukekkerit Veera

    Muutos on aina hyvästä, sen uskon. Ja sinä olet niin rautainen, ettei tästä voi seurata kuin hyvää. Olen haikaillut jo jonkin aikaa taas teidän kahviseurasta (tai no tee kelpaa paremmin), ja ihan vakavissaan mietin josko joku perjantai tulisin käymään? Näitä vapaita ei tosin enää montaa ole, joten sitäkin suuremmalla syyllä 🙂

  12. Anonyymi

    Mahtava äitienpäiväviikonloppu sulla! Uudistukset ovat usein hyvästä, ja ymmärrän halun siirtyä ihan uuteen blogiin, toivottavasti pääsen sinnekin (luin jo edellistä blogiasikin) lukemaan elämänmakuisia kirjoituksiasi.

  13. Anonyymi

    Ihanan pitkä postaus! Jälleen täällä lukemassa, niinkuin aina ennenkin. Toivottavasti uuden blogin osoite tulee julkiseksi tai että sulta sais sitä kysellä – täällä nousee heti tassu pystyyn, jos innokkaita lukijoita kysellään!
    Monesti oon aatellu laittaa kommenttia, mutta ei ole keksinyt kuin niitä tyypilliä ''Ihanat kuvat lapsesta'' ''Suloiset sanaset I:ltä'' ja muuta niin olen jättänyt kommentoimisen muille.
    Kuullaan pian…!

    -Lapsirakas-

  14. Anonyymi

    EIIIIH!! Lempiblogini! Minä haluan lukea tekstejäsi jatkossakin, ehdottomasti. t. ph, säännöllisesti täällä poikennut ja satunnaisesti anonyyminä kommentoinut lukija jo edellisen blogin ajoilta

  15. Jutta

    Kiitos positiivisesta elämänmakuisesta rehellisestä ja sujuvasti kirjoitetusta bogistasi, jota olen seurannut pitkään. Olet lempeä määrätietoinen ja rakastava äiti ja nainen. Toivon kovin, että saisin jatkaa kanssasi blogitse elämäsi matkaa. Kaikkea hyvää tänään ja aina!

  16. Hertta

    Kiitos Onia ihanasta blogistasi! Olen seuraillut juttujasi arjestanne iloineen ja suruineen jo intonaation alkuajoilta asti. 🙂 Siksi olisikin suorastaan surullista, jos tällainen virtuaalinen yhteys katoaisi – ikävä jäisi kekseliäitä sanavalintojasi ja positiivista elämänasennettasi. Mistähän uuden blogisi osoitteen voisi löytää tai missä siihen voi ilmoittautua lukijaksi??? 🙂

  17. Anonyymi

    No voih, tulipa yllättävän haikea fiilis tästä ilmoituksesta, vaikka ymmärrän päätöksesi täysin! Blogisi on itselleni ollut vakituinen lukukohde intoilijaksi muuttumisen myötä ja päivittäin käy kuulumisia kärkkymässä! Jostain syystä joku blogi vaan kolahtaa ja tämä blogi- tuntemattoman naisen tarinasta- on kolahtanut erityisen kovaa! Ihana kuulla, että blogi saa kuitenkin jatkoa toisaalla! Sitä odotellessa 🙂

    Jonskuponsku

  18. helmi

    Aah, apua. Tämä on ollut ihan mahtava blogi, toivottavasti mainiota kirjoitustyyliäsi saa ihastella jatkossakin!

  19. Anonyymi

    Samaa mieltä, Täti voi lukea multa blogeja, jos tämä ei miellytä! Huhhhuh…. Tsemppiä Onia, olet ihana!

    T. Toinen kauramaito-äiti

  20. Anonyymi

    Mukana ku peräpukama! Vai miten sen vois kaunniimmin sanoa, että en aijo päästää irti, en sitte millään!

    Olen lukenut ja tutkinut blogeja vuodesta 2006 ja saat kunnian olla ainoa blogi, jonka kautta olen myötäelänyt näin voimakkaasti toisen ihmisen elämää. Tämän blogin äärellä on saanut räkänauraa ja itkeä ulvomalla. Tämä blogi on vienyt yöunet ja tämän blogin vaiheita on pitänyt itkeä miehellekin. Voidaan siis varovaisesti päätellä, että osaat erittäin taitavasti kuvata ihmiselämää, sen eri vaiheita.

    Ja katkeruuttakin, sitä surun isosiskoa, tapaa huomattavan usein elämässä, vaan ei tässä blogissa. Kaikkea muuta! Positiivisuudesta, periksiantamattomuudesta, sisusta ja rakkaudesta on tämä blogi tehty <3!

    -Riikka

  21. Saara

    Hei mun on kyllä nyt pakko kommentoida tänne! Tuli nimittäin juuri mieleen, että ilman Intoilijaa ei olisi meitä. Aikamoista, löytää itselleen niin hyvä ystävä ja toinen perhe blogin kautta <3 Oot ihana 🙂

  22. Anonyymi

    Päivä on alkanut tällä kahden pienen äidillä pystykahvilla ja sinun blogillasi. Ainoa, jota käyn säännöllisesti lukemassa. Täytyy mainita, etten ole lainkaan virtuaali-ihminen, en edes naamakirjassa, joten on aika hieno blogi sinulla. Tekstisi ovat antaneet minulle valtavasti voimaa jaksaa arjen keskellä ja iloita pienistä hetkistä. Rakastan rehellisyyttäsi. En itsekään koe olevani mikään supermutsi, mutta hetkittäin jo uskalla olla ylpeä siitä, että olen jotenkin kuitenkin selviytynyt näistä vuosista ja lapset voivat hyvin. Kolmekymppiseksi kun viettää kissan elämää, on aika muutos sentään tämä kurahousuralli.Kiitos ihanista teksteistäsi ja aurinkoa elämääsi! Jään odottamaan uutta osoitetta!

  23. Täti-ihminen

    Vaarallinen nikki mulla 😀 Selvyyden vuoksi: mä kuljen aina sisäänkirjautuneena… Jään odottamaan katkeria kauramaitotilityksiä. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2020 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑