Kategoria: Blogi (Page 10 of 23)

Kirjoitin tähän ensin aika paljon tekstiä. Alkuun vähän valitusta nuhasta, köhästä, kuumeesta, kiukuttelusta ja kerhon ylipitkästä joulutauosta, joka tekee kotipäivistä elinkautisen mittaisia. Sitten ajattelin kertoa vähän tämän viikon tapahtumista, ja tajusin, että meillähän on jossain kohtaa ollut vallan mukavaakin. Aika monessa mutkassa on kyllä myös ärsyttänyt.

Päätin kuitenkin olla ihan hiljaa vain, ja julkaista kolmetoista kuvaa, ilman mitään selittelyjä. Se sopinee tähän perjantaihin aika hyvin.

…ja koska tänään on perjantai ja kolmastoista päivä, se viimeinen kuva ei millään suostu latautumaan tähän. No, ei se onneksi kovin kummoinen ollutkaan. Voitte siis kello neljän kuukuvan sijaan tuijotella kaksinkertaisen ajan tuota nyreää naamaa, jonka uusi uuu-ihana villahuivi meinaa saada hymyilemäänkin. Sain jokunen tovi sitten kerrassaan kohtuuttoman löytöpalkkion ryöstetyltä rouvalta, viikko sitten Designtorilla kiedoin hulvattoman hintaisen merinovillahuivin kaulaani, sanoin joo en mä tätä enää ota pois ja lampsin kotiin vähän iloisempana. Jos mikään muu ei lämmitä, niin tämä ainakin!

Vaikka kyllähän nuo muutkin tämän päivän aikana räpsityt muistot ovat lämpöä tulvillaan.

Ystävä, joka kutsuu kotiinsa koristelemaan piparitaloja ja pakkaa viemisiksi vielä kynttilänkin mukaan, niin on teilläkin vähän joulutunnelmaa. Kolmevuotias, joka on ihan käsittämättömän viisas ja ihana. Lastenhuone, jota on ilo järjestellä, ja jossa on jopa ihan hauska hengailla. Joulukalenteri, jonka avaamisesta syntyy suurta riemua (ja jonka luukuista löytyy minimaalisia hahmoja – kenen idea oli se pienin Vilijonkan lapsi, minä vaan kysyn). Edesmenneen ex-anopin piparimuotti, joka on vääntynyt hullunkuriseksi ja tuottaa tätä nykyä pilvi-pipareita – sekä ne päiväuniaikaan poikasen kanssa leivotut piparit, joita kahden kesken keittiössä kuuta tuijotellen mutusteltiin. Dvd-hetki, jolloin ehdin hääriä kodin kauniimmaksi tai ihan vain hengähtää hieman. Kettureppu, jota kantaa niin kovin reipas kerholainen.

Se löystynyt moraali, joka whatsapittaa aamulla ”kauhee tuuli – ette kai mee puistoon – tulkaa meille – ai niin mites ruoka – heh mäkin mietin just heseä…”, sallii perjantailounaaksi hampurilaisateriat ja tarjoilee ranskalaisia myös yksivuotiaalle (ja kiittelee jokseenkin järkeviä lastenateriakylkiäisiä, jotka siis kuvassa näkyvät). Rauha, joka makuuhuoneessani vallitsee – nykyisin myös öisin, ainakin toisinaan. Pieni tytöntyllerö, joka sai päälleen elämänsä ensimmäisen hameen, ja alkoi heti plärätä kirjasta esiin prinsessaa. Lapset, jotka ovat löytäneet itsensä ja toisensa, jotka leikkivät yksin ja yhdessä, jotka nauraa käkättävät omille hölmöille jutuilleen, halaavat ja lakastavat niin hurjasti.

Ja sitten minä, olen minäkin ihan hyvä ilonaihe, kohtalaisen kelvollinen lämmike ja joskus jopa kevyesti kuuma! Ja sitten mulla on toi huivi, se ainakin on hyvä.

Oho, enpäs sitten osannutkaan olla hiljaa tai antaa kuvien kertoa tuhansia sanoja. Nyt otan iltapalaa, hyvää yötä ja parempaa huomista! Minun kalenterissani lukee lauantain kohdalla firman pikkujoulut, en tiedä voiko siitä seurata yhtään mitään hyvää…

Tämä teksti ja nämä kuvat piti päästää eetteriin jo viikko sitten. Nimittäin: kun kalenteri kääntyi, joulukalenterin ensimmäinen luukku napsahti auki ja jouluradio alkoi soida keittiössä, iski joulumieli minuunkin. Vaikka takana oli aika väsyttävä viikonloppu kahdeksan luentotunnnin ja täyspäiväisen lastenhoidon vuoksi (yhdistelmän mahdollisti varamummo, kymmenenkään joulukukkaa ei riittäisi kiitokseksi), oli tunnelma sunnuntaiaamuna rauhaisa ja reipas.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä maisema oli kuin postikortista, puistossa oli aurinkoa, lunta ja hyvä meininki. Mustanpuhuvat lapsukaiset leikkivät yhdessä ja erikseen sekä söivät lunta kymmenistä kielloista huolimatta. Onnea on olla tamperelainen, jota presidentin pirskeiden ohella hellitään uusilla, kiehtoviksi kunnostetuilla leikkipuistoilla.

Kotimatkalla ostimme puuttuvat ainekset piparitaikinaan ja päiväuniajan hiljaisuudessa meikäemäntä tekaisi elämänsä ensimmäisen tee-se-itse-taikinan. Appelsiinilla säväytetty seos oli niin maukasta, että tästä taitaa tulla se äidin piparitaikinan ohje, jota omat muksuni vuosikymmenten päästä muistelevat. Kun taikina oli tekeytynyt vuorokauden verran, kutsuimme kaverit muutaman korttelin päästä leipomistalkoisiin. Jauhoa hiuksissa, taikinaa suissa, ja aika monta söpöä piparia pellilläkin.

Tortut sentään tehtiin valmiista taikinasta, ihan hullu en sentään ole.

Minä en ole mikään jouluihminen, kohautan olkiani sellaisille termeille kuin ”joulusiivous” ja katselen huvittuneena sitä, kuinka mainosmaailma yks kaks muuttaa kaikki maailman tavarat täydellisiksi joululahjoiksi. Joulukoristeita meillä ei (vielä?) ole, valoja katselemme kaupungilla ja lauluja laulelemme iltojen iloksi. Lahjoja hankin vain lapsille ja parille lähimmälle, ja tietysti itsekkäänä ihmisenä kirjoitan pakettikortin myös omalla nimelläni – ihan vain etten jäisi ihan osattomaksi. Tällä hetkellä minulla on sielussani sellainen pieni lämmin joulutunnelma, mutta myös keskinkertainen sekavuustila siitä, miten kahden lapsen, kahden erillään asuvan vanhemman, isovanhempien ja erinäisten muiden liikkuvien osasten yhdistäminen kutakuinkin kauniiksi jouluksi onnistuisi. ”Joulustressiin” en kuitenkaan suostu, minun puolestani voidaan syödä aattona vaikka nakkeja kolmeen pekkaan. Otamme varaslähdön jouluun vanhempieni luona, ja välipäivinä ajattelin suunnata lapsettomalle lemmenlomalle (minua on kylläkin kielletty käyttämästä kyseistä termiä, ainakin blogin puolella).

Kulunut viikko on mennyt sellaisella vauhdilla, että tahtia hidastamaan tarvittiin flunssanryökäle. Maanantaina minulla oli poikkeuksellisesta vapaailta, ja myhäillen mussutin pizzaa tunnelmallisilla treffeillä. Tiistaina taputettiin taitaville kerholaisille ja kyynelehdittiin meidän omalle rumpalipojalle pienten pirpanoiden joulujuhlassa. Keskiviikkona kauhoimme joulupuuroa perhekerhon puolella, illalla minä karkasin jouluostoksille (ja päädyin ostamaan vain juoksuvaatteita, oho). Torstaina lunastin antamani synttärilahjakortin ja leikin jumpan verran lastenvahtia omieni lisäksi ystävän kahdelle pienelle. Neljä meni siinä missä kaksikin! Perjantaina lapset siirtyivätkin aamupäiväpuuhien jälkeen isänsä huomaan, ja palaavat vasta tänä iltana takaisin. Olisin siis ehtinyt tehdä ties mitä jouluvalmisteluja, vaikka sitten siivota, kenties kirjoittaa koulutehtäviä tai ainakin tehdä jotain superjärkevää – mutta päädyin viettämään itsenäisyyspäivää ihanien ihmisten seurassa, tanssimaan torilla Tonava kaunoisen tahdissa, tuijottamaan ilakoivan kaupungin ilotulitusta, kohottamaan kulmiani koheltaville kiakkovieraille ja turisemaan tyttöjen kanssa viinipullon voimalla puoleenyöhön tamperelaisjuhlien pauhatessa kulman ja ruudun takana.

Sitten iskikin flunssa, ja eilisestä valtaosan loikoilin laiskiaisena kivassa kainalossa. Tänään aion tehdä linssikeittoa, jos vaikka chilillä saisi ajettua pöpöt pitkälle. Designtorillakin olisi kiva käydä, kipeä kurkkuni kaipaisi kipeästi lämmintä villahuivia suojaksi…

Ai niin, miksikö tuo otsikko? Reippaasti etenevät päivät, mutta niin myös perheen pienin: kuopus otti jalat alleen ja lähti kävelemään. Hän on uudesta taidosta (kuten nyt about kaikesta muustakin tässä maailmassa) äärimmäisen riemastunut, ja mennä töpöttää suu suuressa hymyssä ja kevyesti kikattaen. Ihana tyttö, ihana taapertaja!

Onhan ne nyt aika ihania. 

Kun ne katsovat lastenohjelmia vieretysten pyjamissaan. Aamulla niillä on omat maneerinsa – toinen kiekuu hammastahnatuubin kanssa vessassa, toinen könyää silmät ristissä sängystä pupu kainalossa. Sitten ne kipuavat sohvalle ja tuijottavat televisiota tohkeissaan, antavat äitinsä kammeta itsensä koomasta, kammata naamansa ja pistää puuron porisemaan.

Kun ne intoutuvat leikkeihin, yksin ja yhdessä. Esikoisella on ehtymätön mielikuvitus, tänään hän on seilannut veneillä järvessä (kaikki muovikipot on aseteltu keittiössä sinisen jumppamaton päälle), ollut yökylässä (pieneen matkalaukkuun pakattiin kaikki hammasharjasta ja yölaseista lähtien), nukkunut makuupussissa (vaaleanpunainen pyyhe vuoroin levitettiin lattialle ja käärittiin rullalle) ja tietenkin soittanut rumpuja ties missä bändissä. Pienempi saa aina välillä tulla touhuun mukaan, vaikkei kai ihan kaikkea ymmärräkään. Moikka O, tuutko sinäkin lummuttamaan?

Kun ne osaavat taas jotakin uutta. Toinen rakentaa huiman palikkarakennelman tai muotoilee duploista eläimiä, toinen pudistaa päätään kiellon merkiksi ja nyökkää myöntymykseksi. Toinen harjoittelee beat-komppia ja toinen tietää, mitä maagiset sanat pastilli, lamppu, kakka tai Maisa tarkoittavat. Pienempi seuraa isompaa, katsoo ihaillen idoliaan ja toistaa kaiken tempuista töllöilyihin.

Kun ne lukevat. Kirjan kanssa istuva lapsi on ehkä kauneinta. Toinen osasi aakkoset kaksivuotiaana, toinen tunnistaa vuosikkaana suosikkinsa kirjahyllystä. Isompi muistaa tarinat ulkoa yhden lukukerran jälkeen ja lukeepa niitä joskus sisarelleen ääneen. Pienempi repii, puree ja raastaa kirjoja, mutta jaksaa myös selata niitä edestakaisin. Iltaisin toinen asettelee tyynyn sängynlaidalle ja toinen pyllyn syliini, ja sitten luetaan kaksi unikiijaa, ihan aina.

Kun ne syövät! Erinäisiä nirsoiluvaiheita läpikäyneet lapsoset ovat kerrankin, ja vieläpä yhtä aikaa, kunnon syömämoodissa. Poikanen popsii lautasen tyhjäksi viimeistä makaronilaatikon murusta myöten, kerhosta kommentoidaan kolmatta annosta ja todetaan jotakin sellaista kuten ”me kokeiltiin antaa sille jälkkäriksi koko banaani ja se söi senkin!”. Vauva (on se vielä vauva) on vihdoin alkanut huolia muutakin kuin pikkuruisia pilttipurkkeja, ja puurolusikan edessä pieni suu meinaa revetä. Kotiruoka ei hälle meinaa kelvata vieläkään, mutta ehkä ennen kouluikää pääsemme purkkikierteestä paremmalle tolalle… Poikanen onneksi syö lähes mitä vain, ja avustaa innokkaasti myös keittiön puolella.

Kun ne kertovat tunteistaan. Vuosikas kapuaa syliin kesken ruoanlaiton, helähtää nauruun tullessani kotiin tai hymyilee maailman leveimmän hymyn musiikin soidessa. Kolmevuotias kertoo lakastavansa, tahtoo myös silloin tällöin syliin, viihtyy parhaiten kotona ja ikävöi isäänsä iltaisin. Minusta tuntuu, että he tuntevat olevansa turvassa.

Kun ne ovat omia itsejään. Minun kaunis poika, herkkä haaveilija, iloinen villikko. Lapsi, joka aina puolivälissä haalarinpukemista unohtuu hyräilemään, joka rakastaa ajoneuvoja ja pelkää ilotulituksia, ujostelee outouksia, kyselee kaikkea ja rakentaa palapelin hetkessä. Minun pikkuinen tytär, tomera touhuaja, tunteikas ja tulinen, ihan ihmeellisen iloinen. Lapsi, joka tahtoo olla siellä missä tapahtuu, joka ei väistele vaaroja, joka koheltaa ja kikattaa lähes koko ajan. Piskuinen pirpana, joka hekottaen työntelee taaperokärryä pitkin poikin kirjastoa tai tunkeutuu naama virneessä toisten äitien syliin kesken vauvamuskarin. Olen näihin kahteen niin tyytyväinen, äidillisesti ällöttävän ylpeä – tällaisia me ollaan saatu aikaan, siis: onhan nämä nyt aika ihania.

Tokihan meillä välillä karjutaan ja kiljutaan – joskus kaikki kolme kaanonissa. Molempien saaminen pukeissa pihalle vaatii aina vähän vääntöä ja vikurointia, nukuttamisessa lasken joskus sataan tai kahteenkin. Öisin kiroan sen minkä mielessäni kerkiän, ja yritän keksiä, mistä saa hakea korvauksia katkerille silmänalusille. Kun kädet ovat täynnä, takki tyhjä, pää puolillaan ja jääkaapissa vain ällöjä jämiä, tuntuvat lapset alunperinkin ihan älyttömältä idealta. Viime päivät ovat kuitenkin olleet kumman seesteisiä, täynnä iloa ja onnistumista, pieniä kauniita hetkiä. (Öistä en sanokaan sitten mitään, voi morjens.) Jäähypenkkiä ei tarvita juuri koskaan, kuopuksen kolhut menevät ohi olankohautuksella ja arjen toiminnot alkavat pikkuhiljaa helpottua. Aamupäivisin yhytän sisarukset yhteisleikeistä lastenhuoneesta ja iltaisin tapojeni vastaisesti jopa vähän herkistyn, kun kaksi kaunista nukahtaa samalla kellonlyömällä. He ovat toisilleen jo tärkeitä, ehkä tarkoitus olikin, että heitä on juuri kaksi. Halusin tallentaa tämänhetkiset tunteet kuviksi, katselen näitä sitten kun taas seuraavan kerran kaduttaa tai kiukuttaa.

Ja vaikka minä välillä toivon, että voisin olla vain itseni kanssa. Vaikka lasken tunteja tai päiviä oman ajan alkuun, hehkutan yksin nukuttuja öitä tai taianomaisia leffatreffejä. Vaikka voisin perjantai-iltana ilomielin vaihtaa Pikku kakkosen isoon kolmoseen. Vaikka joskus kilahdan, kadun, kyynelehdin tai kiroankin. Vaikka en kestäisi ilman näitä hiljaisia hetkiä, kun isompi on kerhossa ja pienempi parvekeunilla. Ja vaikka joskus vähän valintaani valitankin.

Kyllä minä näitä kuitenkin aika paljon rakastan.

Tämä näyttää tulleen tavaksi: päivitän blogia vain lapsivapaapäivinäni, silloin kun tunnelma on aina vähän omituinen, herkkä ja haaveileva. Silloin, kun kaurapuuron sijaan keitän vain kahvia, tai kun nukuttamisen sijaan saatan itse nukahtaa sohvalle pariksi tunniksi – aamupäivällä.

Olin aikeissa kirjoittaa teille jo aiemmin tällä viikolla. Siitä, kuinka kaikki tuntui vähän vaikealta ja haikealta. Kuinka vuoden takaiset muistot oman elämän palapelin pirstoutumisesta tunkeutuivat mieleen. Kuinka se marraskuinen aamupäivä, minulle sanotut särkevät sanat, ja siitä seurannut pitkä, musta, mieltä ja kehoa raastanut ja lopulta perheemme hajottanut talvi tuntuvat yhtä aikaa kauhean kaukaisilta ja ihan liian läheisiltä. Siitä, kuinka kuopuksen yökukkumiset tekevät minusta väsyneen äyskijän, aamuviideltä suklaata syövän ja silmänalusiaan tyrmistyneenä tuijottavan haamunaaman. Ja siitä, kuinka olen itse aiheuttanut itselleni opiskelupaineita ja lähestyvien deadlinejen luoman huonon omatunnon. Vähän siitäkin, kuinka tämänhetkinen parisuhde nostaa esiin kipupisteitä ja kasaantuvia ajatuksia, kuinka ihmissuhteista ei vain voi selvitä itkemättä. Kuvasin ikkunasta märkiä rättejä, sellaisia tuntui tulevan naamalle vähän turhankin paljon.

Joskus on ihan hyvä, ettei blogin pariin pääse sillä hetkellä kun huvittaisi. Ehtii vähän ajatella ja elää – tai yrittää epätoivoisesti pelastaa valokuvavuorta kaatumaisillaan olevan tietokoneen uumenista… Parhaimman mielen saan, kun voin kertoa teillekin niistä iloisista asioista, joita elämässäni on. En tahdo kaunistella tai koristella, koetan vain nähdä hymyjä harmaudessakin ja aurinkoa paksunkin pilviverhon takaa. Postaukset otsikoilla Tavallinen torstai tai Perusperjantai odottavat edelleen tekijäänsä, nykyisin tekstini taitavat olla melkoista sekametelisoppaa ja tunnelmia kunkin viikon varrelta. En millään pysty vastaamaan kaikkiin kommentteihin, vaikka se oikein olisikin. Kiitollinen niistä olen kyllä, ja otettu kaikesta palautteesta. Tuntuu hienolta, että kykenen tajunnanvirrallani koskettamaan teitä.

Haluan pitää blogini hyvänmakuisena, vaikka se aina ajottain väläyksiä vihasta, väsymyksestä ja vaikeista tunteista heijastaakin. Tällä viikolla olisin voinut kirjoittaa kymmeniä kipakoita sanoja, vuodattaa vähän ja valittaa vielä enemmän. Paiskoa ajatuksiani postaukseksi, kuvata vaikka sitä ulko-ovemme eteen sijoitettua koirankakkakikkaretta ja tarjoilla sen teille tunteitteni tulkkina. Mutta jos nyt muistelen mennyttä viikkoa, mieleen tulevat ennen kaikkea ihanat ihmiset ympäriltäni:

Maanantaina peruskotipäivää värittäneet puistotuttavat ja iltapäivän tunnit pelastanut yh-ystävä lapsineen – kahden kolmikon yhteiset illalliset ovat tulleet jo tavaksi, ja kohta taidan ehdottaa joulunviettoakin yhdessä 😉 Nauroimme eteisessä, kun kyläilijät toivat tullessaan täydennystä päivällispöytään – ja lainasivat pankkikorttiani unohtuneen lompakon takia. ”Kiitos kulta, oliko hyvä työpäivä” olisi kai ollut tilanteeseen sopiva repliikki, jos kahden miehettömän perheen sijaan eläisimme ydinarkea. Neljä lasta menevät kahden aikuisen voimalla ihan siinä sivussa, tiskit saa koneeseen kun toinen vähän vahtii ja Pikku kakkosen aikana voi vähän juorutakin.

Tiistaina oma äitini, joka visiitillään leikitti lapset, siivosi keittiön, vapautti minut juoksulenkille ja tarjosi lounaalla mahtavan muiston erosta ja exästä: Jos se olis ollu lähempän ni miä olisin ampunu sen! (No, onneksi ihan niin radikaalia ratkaisua ei kukaan kerennyt tehdä.) Lapset olivat mummin vierailusta ikionnellisia, iltatoimet sujuivat kuin itsestään ja aamulla sain juoda kahvini rauhassa.

Keskiviikkona lahjakas luennoitsija, joka pisti nuutuneet aikuisopiskelijat ölisemään ja heilumaan, jotta johtamisopit menisivät paremmin perille – ja joka toteaa sellaisia totuuksia, kuten kaikki mitä nuoret miehet armeijassa oppivat, on ihan täyttä paskaa. Ja pitkän viileän iltakävelyn päätteeksi myös se poikaystävä, joka ei tee asioita helpoiksi, mutta on silti aika…jees. Sulla on ihana hymy ei ehkä koskaan ennen ole kuulostanut yhtä hyvältä.

Torstaina tulikin talvi. Taivaalta satoi aamusta alkaen jättimäisiä lumihiutaleita ja yks kaks kaupunki peittyi valkeaan vaippaan. Työnsin tuplarattaat tyhjään puistoon, kolmevuotias oli haltioissaan ja yksivuotias tuijotti epäuskoisesti hymyillen taivaalle. Äiti tehlään lumiukko! hihkui poikanen parin sentin lumipeitteessä. Ihmettelimme uutta ihanaa satupuistoa, pompimme trampoliineissa, heittelimme lumipalloja ja etsimme pienenpientä Tiitiäistä. Vaikka välillä vain lasken tunteja vanhemmuusvuoron vaihtoon, ovat nuo lapset kuitenkin rakkaita ja parhaita. Esikoinen on reipastunut hurjasti, latelee sellaisia totuuksia kuten äiti minä tykkään sinusta tosi paljon ja hämmentää soittamalla vispilöillä beat-komppia sohvatyynyjä vasten. Kuopus nauraa kahdeksalla hampaallaan, koheltaa ja kihertää, syö hyvin (ja nukkuu huonosti), huutelee kägä kä-GÄ ja painaa vielä päänsä syliini kuin pikkuvauva.

Perjantaiaamun pelasti mahtava varamummomme, jonka apukädet ovat muodostuneet perinteeksi silloin kun pitää saada poikanen kerhoon liian aikaisin ja samanaikaisesti lusikoida puuroa kuopuksen kitaan. Pullakahvien kautta kärräsin kuopuksen vauvamuskariin, kiitin taas mielessäni esikoisen kerhopaikan parhautta ja koetin olla repeilemättä ”vauvalleni”, joka pisti bileet pystyyn muskaripiirin keskellä ja oli ehkä maailman iloisin saadessaan leikkiä värikkäällä huivilla. Iltapäivällä hulinoimme lapsellisilla pikkujouluilla, jälkikasvuni söi liikaa pipareita ja nukahti illalla ennätysajassa. Kahdeksan jälkeen korkkasin kolan, kuuntelin naapurin bilemeteliä ja katselin sitcomia sipsikulho sylissäni.

Tänään olenkin sitten ilahtunut, noh, itsestäni. Lapset lähtivät aamupäivällä isänsä luo, matkalla vapaapäivälle kasaamiini velvollisuuksiin minä kellahdin hetkeksi sohvalle ja ummistin silmäni. Pari tuntia myöhemmin heräsin ja huomasin menettäneeni aamupäivän tehokkaat tunnit. Suloiset unet tekivät kyllä terää, ehkä sellaiset asiat kuin siivoaminen ovat toissijaisia. Marssin kirjastoon, tajusin kulkea kerrankin portaita ja kiertää lastenosaston kaukaa. Kahmin sylillisen kirjoja opintoja ajatellen ja huomasin nyökytteleväni visuaalisen viestinnän opukselle innoissani. Kahvikin oli hyvää! Kotiinpalattuani en ensimmäisenä avannutkaan äitiysblogeja vaan työpaikkasivustot, jokin pieni pilkahdus tulevaisuuden tehtävistäni oli taas palannut mieleen.

Ja niin, se talvikin sitten katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Lumi suli yön aikana, ja jo eilen poikanen julisti että nyt on kevät. Ja ehkä vähän onkin: oma mieleni kääntyi tummista talviaatoksista kepeämpiin kevätmietteisiin, vaikka kylmää kautta onkin tulossa vielä kuukausitolkulla. Juuri nythän minun pitäisi kirjoittaa oppimispäiväkirjaa – sellaista, joka on vähän akateemisempi kuin tämä virtuaalinen tekeleeni. Kerroin sitten kuitenkin (kuvattomasta…) viikostani teille, ja itselleni, ihan vain jotta muistaisin olla kiitollinen. Se kun kuulemma on tärkein edellytys hyvälle elämälle. Ja sellaista minä ainakin aion elää. Lumipyrystä pääsee aina sisälle lämpimään, kyyneleet kuivuvat siinä missä kastuneet talvihanskatkin.

Lapsivapaa viikonloppuni on pitänyt sisällään kaikkea sitä, mitä lasten seurassa on miltei mahdotonta tehdä. Opiskelua, seurustelua, kiireetöntä syömistä ja kainalossa nukkumista. Ennen kaikkea suunnittelematonta oleilua, hetken mielijohteita ja vain omasta itsestä huolehtimista.

Perjantaina hyvästelin pienokaiset ja singahdin yliopistolle kuulemaan tymäköitä totuuksia johtamisesta. Esittelykierroksen aikana hymähdytin kanssakurssilaisia kertomalla, että tällä hetkellä harjoitan johtamista ja organisointia kotioloissa, 1- ja 3-vuotiaiden kanssa. Melkoista kaaoksenhallintaa, epävarmuuden sietämistä ja suhdejohtamistahan tämäkin touhu toisinaan on. Luento itsessään oli ennakko-odotuksiani paljon parempi, ja onneksi väsymyksestä ja velttoudesta huolimatta sain itseni sille raahattua.

Tarkoitukseni oli luennon jälkeen painua pizzan kautta kotisohvalle, mutta jotenkin kummasti päädyinkin korkkaamaan vierasvarahammasharjan ja heräsin aamulla lämpimästä kainalosta. Aamupalakin jäi syömättä, pihistin vain pöydältä pari klementiiniä ja kurvasin jälleen opintojen pariin. Luentopäivän jälkeen löysin itseni taas toiselta sohvalta, ja koko ilta kuluikin aika tunteikkaissa merkeissä. Illallisen ja siiderituopin aikana taas muistin, kuinka uskomattomalta tämä elämäni tuntuu. Kotiovellani sain vielä suukon, sitten kaaduin suihkun kautta sänkyyni ja nukkua tuhisin tauotta aamuseitsemään asti – ilmeisesti sisäinen kelloni soi aikaisin, vaikkei nahkavekkareita mailla halmeilla olisikaan.

Herääminen yksin tyhjässä kodissa tuntui taas yhtä oudolta. Hammaspesulla ei tarvitse pidellä kainalokaveria vasemmalla kädellä, meikkipussin sisältöä ei tarvitse keräillä lattialta pienten käpälien jäljiltä, kukaan ei kärtä lastenohjelmia eikä kaapista tarvitse kaivella kaurahiutaleita puuroa varten. Ja sitten on ihan häiritsevän hiljaista. Pistin vähän normaalia enemmän poskipunaa ja punasin huulet, otinpa itsestäni pitkästä aikaa kuvankin. (Ja totesin tuota naamavärkkiä katsoessani, että näillä univeloilla pitäisi kai lainantarjoajalta saada vähintäänkin valokynä kylkiäisiksi…) Tunsin itseni ihan bloggariksi viimeistään siinä vaiheessa, kun rappukäytävässä räpsäisin itsestäni kokokuvan. Siis (lähes-joka-) päivän asun, hah!

Kun lapset ovat isien hoivassa, äidit tietysti treffaavat aamupalalla ja puivat miesjuoruja niin, että korvat naapuripöydissä punoittavat. Ystävän kanssa ahdoimme itseemme perinteistä aamiaistarjoilua mannapuuroineen ja meetvurstisämpylöineen, siinä sivussa sitten tuli juteltua kaaaikenlaista. Joulutorttujakin oli tarjolla! Tankkaamisen jälkeen kiersimme kirpputorin, kerrankin löysin kivoja vaatteita itselleni. Lokoisat kotifarkut pääsivätkin heti käyttöön. Ulkona puhaltaa pirunpoinen puhuri, joten villasukissa velttoilu kotona tuntuu ihan oikealta teolta. Lenkille ehtii sitten, kun viima ei vie lenkkareita mennessään.

Lapset ovat olleet ensi kertaa isällään koko viikonlopun ja kaksi yötä – pelkään tietysti, että pienempi ei enää edes muista minua, ja että perinteinen kotiinpaluukiukku on huomenna kaksinkertainen. Mutta tällaista vähän pidempää vapaa-aikaa olen kyllä totta vie kaivannutkin, ehkä kohta alan jo pikkuisen pikkuisia ikävöidäkin. Sitä ennen ehdin vielä elokuviin irtokarkkien kanssa, toivon mukaan siistiä kaoottisen kodin ja käydä ruokakaupassa lastaamassa jääkaapin täyteen ensi viikon murkinoita varten. Ja ehkä hetken verran olla vain, sekin harrastus jää joskus kahden kanssa yksin ollessa ihan unholaan.

Lapsiaikani ensimmäinen koko perheen vatsatauti. Hyh, yök, ja apua.

Kolme vuotta ja risat sain elää ilman ensikäden (tai -nenän, tai -sängyn, tai -maton, tai -kaikkien-kuviteltavissa-olevien-tekstiilien) kokemusta oksentavasta lapsesta. Sitten sunnuntai-iltana iski mahapöpö, ensin esikoiseen, sitten kuopukseen. Siinä sivussa velloi kuvotus, kuume ja kaikki muut kivat oireet oman kroppani läpi. Uh sentään.

Nyt alkaa jo elämä voittaa, tehokkaina ihmisinä taisimme sairastaa taudin tarkoituksella yhtä aikaa ja reippaalla tahdilla. Poikanen muuttui tämän päivän aikana takaisin lamaantuneesta raasusta leikkiväksi palapelinrakentajaksi, pikku-Ookin pystyy taas syömään ja jaksaa tehdä muutakin kuin tuijottaa itkuisin silmin Maisa-videota äitinsä sylissä. Vähän ehdin jo hermostua kuopuksen kohdalla, onneksi raju oksentelu ei ehtinyt aiheuttaa kuivumista. Itse sain kuumeen karistettua viime yön aikana, tänään olo on vielä vähän hutera mutta äsken lappasin kitaani kasan fetasalaattia joka maistui suorastaan taivaalliselta. Koputamma puuta, että tämä olisi tältä erää tässä.

Sairastavien lasten hoivaaminen on kaikin puolin kuluttavaa – varsinkin, jos itsekin heiluu potilasstatuksen tuolla puolen. Onneksi lasten isä otti osaa viime yön vuoroon, omissa houreissani en ehkä olisikaan tajunnut ajoissa, mikä lapsista nyt kaipaa mitäkin apua…

Toipilasajassa tylsintä on tietysti se, että on kykittävä kodin seinien sisällä ilman ihmiskontakteja. Puisto on pannassa, kerhoon ei ole menemistä, oma vapaailtani kuihtui karanteeniin ja jumppakin jäi tietysti tänään väliin. Totesinkin jo, että olisin aivan lataamokunnossa, jos asuisin paikassa, jossa ei ole mahdollisuutta päivittäiseen kanssakäymiseen toisten (aikuisten!) kanssa. Tai ainakin mahdollisuutta paeta puistoon, kirjastoon tai kaupungin valoja katselemaan, jos lasten viihdytyskeinot kotioloissa ovat käytetty (ja videoaltistuksen määrä ylittänyt kaikki suositukset). Kotiäitinä olen kai vähän huono sietämään tätä…no, koti-osiota. Jo pari päivää sisätiloissa, ja meinaan hyppiä seinille! Tai hyppisin jos jaksaisin, tyydyn tuhahtelemaan täältä sängyn puolelta ja tukkimaan lähipiirin some-kanavat seuranhakuviesteilläni.

Onneksi lapset voivat jo paremmin, ehkä huomenna uskaltaudumme jo levittämään pelkoa ja inhoa hiljaisimpaan leikkipuistoon. Sitä ennen vielä vähän pyykkiä – kiva että kuopus kunnon tytön elkein (yh!) avustaa ripustuspuuhissa, vieläpä ihan pyytämättä.

Jos kaikki olisi toisin, olisin kaiketi tehnyt tänään mutakakkua tai banoffeeta. Käärinyt lahjapaperiin partavettä tai kameralehden, pidellyt kynää esikoisen kanssa ja raapustanut kaksi nimeä kortin sisäsivulle. Ollut iloinen ja kiitollinen, erityisen onnellinen.

Tämä isänpäivä on ollut ihan erilainen kuin entiset, jotain aivan muuta. Lapset olivat isänsä luona yökylässä, kuopus kotiutui aamupäivällä ja poikanen jatkoi matkaansa ukkilaa kohti. Hassujen sattumien kautta vanha ja uusi elämäni kättelivät rappukäytävässä, tunnelma oli vähintäänkin kummallinen. Tuntuu hämmentävältä, että vasta vuosi sitten annoin vastasyntyneen vauvan isälle lahjaksi vuosimukin – sen, jonka sittemmin suutuspäissäni pakkasin omaan muuttolaatikkooni. Nyt tuolla isällä on minulle ihan eri titteli ja tarkoitus, meidän elämämme eivät ole enää yhtä. Käsissäni ja käsilläni on jotain aika erilaista.

Viime aikoina vastaani on kävellyt liian monta vaimoa ja äitiä, jotka ovat kyynelsilmin kertoneet heille käyvän vähän niinkuin sullekin. Niitä samanlaisia ei-teistä-olisi-uskonut, tehän-vaikutitte-niin-onnellisilta ja mitä-sen-päässä-liikkuu -pariskuntia, jotka ovat pikkulapsiaikana päätyneet eroon – usein juurikin vain toisen osapuolen toimesta. Surullisia tarinoita, jotka tuntuvat liian tutuilta. Mutta sua kun kattoo niin tuntuu että kai tästä selviää, minulle sanotaan. Ja kyllähän siitä selviää: puolessa vuodessa voi päästä jo pitkälle, vuodessa muuttuu jo paljon vahvemmaksi. Löytää itsensä ja toisensa, tulla jopa vähän onnelliseksikin. Koska on vaan pakko. En minä tätä kohtaloa silti kenellekään toivoisi, enkä sitä tahtoisi niin yleiseksi todistaa.

Viikolla kävelin yhden matkalla minulle uskoutuneen kohtalotoverin kanssa kerholle poikia noutamaan. ”Me jätettiin nämä isänpäiväkortit sisältä tyhjiksi, saatte sitten itse sinne kirjoittaa mitä haluatte”, ohjaajat huhuilivat eteisessä kun kolmevuotiaat esittelivät taideteoksiaan. Miten olisi ”kiitti vitusti”, mutisimme me jätetyt äidit toisiamme mulkoillen.

Ilman mustaa huumoria ei olisi mitään, ei ainakaan minua. 

Totta puhuakseni, voisin jättää ruman sanan sikseen. Lapsillani on isä, joka on läsnä heidän elämässään, joka kantaa vastuuta ja hoitaa velvollisuutensa. Parisuhteemme päättyi perin rumasti, mutta tämä vanhemmuushomma me osataan hoitaa ihan mallikkaasti. Onhan tässä toki omat kommervenkkinsä, ja nykytilanteen eteen on saanut tehdä paljon töitä. Katkeruutta, kateutta, kirosanoja ja kyyneleitä ei aina voi välttää, mutta kai me kaikki osapuolet ollaan tällä hetkellä ihan onnellisia kuitenkin. Toivon, että tulevina vuosina vanhemmuus muuttuu entistä tasapuolisemmaksi ja tasaveroisemmaksi, että lapsilla on aina kaksi tärkeintä aikuista.

Tämän isänpäivän iltapäivän olen viettänyt kaksin tyttöseni kanssa. Poikanen saa kaivattua aikaa isänsä ja isoisänsä kanssa, kuopus ei vielä juhlapyhistä perusta. Tänä laiskana sunnuntaina unohdin kaikki tehtävälistani, torkuin viltin alla päiväuniaikaan ja mussutin liikaa suklaata. Pieni on kokenut Maisa-mullistuksen, ja viihtyy hiirikirjojensa kanssa iloisesti hihkuen tovin jos toisenkin. Päivälliseksi jaoimme munakkaan, aika juhlavaa! Nyt taidamme tempaista iltakävelylle pimeään kaupunkiin, keveillä rattailla on kätevä kurvailla. Aika moni naapuruston ikkunoista on pimeänä – toivon kuitenkin, että isänpäivä on valoisa meillä kaikilla.

Olen osittain tarkoituksella ja toisaalta ihan vain toisen kierroksen tuoman tärkeysjärjestyksen takia jättänyt kuopukseni imetysajan käsittelyn blogissa vähän vähemmälle huomiolle. Esikoisen vauva-aikana blogatessani paasasin imetyksestä kerran jos toisenkin, ja etenkin ärisin ja märisin maitoallergian tuomista haasteista lapsen ruokinnassa. Nyt muutamassakin kommentissa on kyselty asioita imetykseen ja/tai maitoallergiaan liittyen, joten ajattelin vähän taas avautua. Muistin virkistyksestä hain tekstiä myös vanhan blogin puolelta, silloin kun vielä jaksoin olla aiheesta kiinnostunut 😉 Tässä tekstissä menevät siis mukavasti sekaisin lapset ja vatsat, koettakaa pysyä kyydissä!

Huom: Minä en ole imetystukihenkilö, en terveysalan ammattilainen, enkä ravitsemusterapeutti. Kokemusta minulla on vain kahdesta – omasta – maitoallergisesta lapsesta.

Miten sitten tuo oma jälkikasvuni on maitoallergikoiksi tunnistettu? Esikoislapsi-Iin allergia havaittiin kolme-nelikuisena, kun vauvan posket olivat jatkuvasti ihottumaläikillä. Välillä ihottuma lehahti koko keholle, ja myös vaipasta löytyi vihreää, limaista kakkaa. 4kk-neuvolassa lääkäri tuomitsi pojan atoopikoksi ja kehotti minua pitämään kahden viikon maidotonta ja munatonta imetysdieettiä. 

Parissa viikossa pojan oireet katosivat lähes kokonaan, poskien ihottuma tosin säilyi vielä haaleana. Päivärutiineihin lisättiin myös raivokas rasvaaminen, joka osaltaan varmasti paransi ihoa. Kontrollikäynnillä lääkäri pisti lähetteen keskuslastenneuvolaan maitoaltistukseen, jonne pääsimme pojan ollessa vähän päälle 5kk. Altistuksessa siis testataan valvotuissa olosuhteissa lehmänmaidon sopivuus lapselle – eikä se meidän tapauksessamme ollut ollenkaan miellyttävä kokemus. Lyhyesti: Tuttelia huulille, suuhun, ja hädissään huutavan vauvan mahaan, ihottumaa vartalolle ja lääkärinlausunto Kelaan.

Maitoallergia todettiin välittömin iho-oirein, ja samalla istumalla kouraan iskettiin esitteitä apteekin korvikkeista, atooppisen ihon hoidosta, ruokavalion laajennuksesta ja lähetteitä ravintoterapeutille, sairaalan allergiatietopäivään, reseptejä Almiron Peptiä, Ataraxia, Lipolania ja muita hämmentäviä käsitteitä varten sekä muistutuslappusia kontrollikäynneistä. Lääkäri ehti puolen tunnin pulinan aikana mainita sanaparin ”imetyksen järkevyys” noin parikymmentä kertaa, eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Kotimatkalla itketti jo minuakin.

Maitoaltistus pisti siis viralliset allergiapyörät pyörimään, mutta meidän arki ei varsinaisesti muuttunut. Päätin jatkaa imetystä, koska oma ruokavalioni oli kuitenkin varsin helppo toteuttaa ja rintaruokinta nyt vain sujui niin hyvin. Iin ihottuma katosi, vatsan toiminta normalisoitui ja minä litkin suklaista kaurajuomaa litratolkulla. Täysimetyksellä porskutettiin puolen vuoden ikään saakka, mistä olen oikein tyytyväinen. Sosekokeilutkin sujuivat hyvin, lapsi oli selvästi valmis kiinteään ruokaan ja innoissaan uusista mauista.

Kiinteiden ruokien aloitus ei kuitenkaan ollut pelkkää herkkua tai herkuttelua. Etenimme lääkäreiden tiukan ”yksi uusi maku viikossa” -suosituksen mukaisesti, eli moniin muihin puolivuotiaisiin verrattuna varsin hitaasti. Kärsivällisesti kokeillen pojan ruokavaliota saatiin kuitenkin laajennettua hyvin, eikä mikään ruoka-aine aiheuttanut pientä alkuihottumaa kummempaa oiretta. Muistan olleeni niin fiiliksissä, kun sain tehdä jo lähes ihmisten ruokaa muistuttavaa riisi-porkkana-possu-sosetta lapsoselle! Allergiattomien lasten äitien kanssa jutellessa olo kyllä tuntui välillä jopa tyhmältä – meillä nyt ei noin vain syötykään neljän viljan puuroa kuningatarsoseella, se kun vaatisi kuuden eri aineksen testaamisen (eli puolitoista kuukautta) ja pahimmassa tapauksessa oireiden sekamelskan.

Isoveli-Iin imetystaival kesti reilun vuoden verran, ja sitten siirryimme käyttämään kaupan kasvimaitoja (myöhemmin pelkkää kauramaitoa). Siirtymävaiheessa rintamaidosta nokkamukiin poika sai kalsium-lisää purkista, mutta se todettiin pian tarpeettomaksi. Kauramaidossa on saman verran kalsiumia kuin lehmäversiossakin, ja puurosta kieltäytyvä poika saa sitä paljon myös aamuin illoin syödystä kaurajugurtista. Nyt, 3-vuotiaana, maitoallergia on jo sen verran mennyttä, että poika voi syödä maitotuotteita ruoassa, tavallista jäätelöä, juustoa ja muuta – vanhasta tottumuksesta käytössä on kuitenkin kauramaito, sillä (ilmeisesti maun vuoksi) lehmänmaito ei lapselle oikein maistu.

Kuopuslapsi-Oon kohdalla ehdimme jo moneen kertaan huokaista helpotuksesta, kun ensimmäisten kuukausien ajan vauvan iho oli pehmoistakin pehmoisempi eikä allergiasta näkynyt häivääkään – tiesin varoituksesta, että maitoallergia on todennäköinen, jos sellainen esikoisellakin on. Jossakin kolmen kuukauden iän kohdalla alkoivat kuitenkin kummalliset oireet: aina syötön jälkeen vauva päästi mojovan paukun, ja kakkasi pienen määrän myrkynvihreää ryynimäistä velliä. Tätä omituisuutta ehti kestää yli viikon, ennen kuin ääliövanhemmat tajusivat, että voisikohan pienen vatsa sittenkin mennä maidosta sekaisin. Jätin taas maitotuotteet ruokavaliostani pois, ja vatsavaivat katosivat. Kabuum, toinen maitoallergikko siis meillä.

Koska olin esikoisen vauva-aikana saanut tarvittavan määrän imetyksen lopetuspainostusta lääkäreiden taholta, en kokenut tällä toisella kierroksella tarpeelliseksi virallisia papereita vauvan allergiasta. Neuvolasta kehotettiin jatkamaan dieettiä, jos siltä tuntuu, ja itse koin sen kuitenkin parhaaksi vaihtoehdoksi. Oon allergiaa ei siis ole mitenkään diagnosoitu (eli enhän voi olla ihan varma, onko sitä edes olemassa…), ja hoitotoimet ovat samaa vanhaa mutua kuin esikoisenkin kanssa: maidoton ruokavalio ja pientä altistusta silloin tällöin. Esikoinen oireili enemmän ihollaan, kuopus vatsallaan, joten rasvaustoimet ja kortisonikuurit ovat tällä kertaa jääneet taustalle. Toisaalta haastetta on tuonut pikku-Oon muutenkin herkkä vatsa, joka reagoi myös muihin ruoka-aineisiin – usein viiveellä, ja monesti vasta yöheräilynä. Olen kuitenkin tällä kierroksella ollut vähän rennompi, ja antanut vauvan maistella uusia makuja vauhdikkaammin – mitään hengenvaarallisia oireita kun ei ole mistään kuitenkaan tullut. Koska oma itsekurini on olematon, ehdin imetysaikana myös sortua kerran jos toisenkin juustonsyöntiin, mistä minua kuitenkin yleensä seuraavan yön ähinöillä rankaistiin.

Kuopuksen kanssa aloitimme kauramaitokokeilut vähän ennen vuoden ikää, samalla vähensin imetyskertoja. Tytär hoksasi nokkamukin salat hetkessä, ja kiskoo maitoaan kaksin käsin helposti vaadittavan vuorokausimäärän. Aamu- ja iltapuuro tehdään soijamaitoon (sitä ei siis pojille niin suositella soijan sisältämän estrogeenin vuoksi) ja toisinaan kuopus saa myös kaurajugurttia. Kalsium-lisää ei ole tällä kertaa tarvittu.

Ruokavalion muuttaminen maidottomaksi tuntui ensimmäisellä kerralla vaivalloiselta, toisella kertaa se tuli aika pitkälti vanhasta muistista. Maidottomia vaihtoehtoja onneksi löytyy! Kalsiumia ja proteiinia löytyy yllättävistäkin paikoista, ja selvitystyöllä saa pöperöihin vaihtelevuutta. Maidon välttely on toki välillä haasteellista: sitä kun löytyy vähän mistä sattuu. Ruokakaupassa pitää tihrustaa tuoteselosteista maito, maitoproteiini, herajauhe ja kaseiini. Ravintoloissa saa välillä suunnilleen käydä kokilta kysymässä, että missä paikan pihvit oikein on paistettu. Nopeasti tähänkin kuitenkin tottuu, ja esimerkiksi keksipaketin skannaus käy sekunneissa. Vaikeinta taisi olla iskostaa isovanhempien tajuntaan se, että kahvimaidon muuttaminen soijamaidoksi ei riitä, jos kahvipullassa on voisilmä… No okei, vielä vaikeampaa oli elää ilman juustoa!

Meidän osamme allergiaviidakossa on kuitenkin ollut verrattaen helppo. Haastavinta on ruokavalion rakentamisen lisäksi ollut taistelu imetyksestä. Allergialääkäreille kun apteekin korvikemaidot ovat kutakuinkin ainoa vaihtoehto, eikä hyvinvoivaa ja ravitsemuksellisesti hyvällä ruokavaliolla olevaa imettäjää haluta kannustaa. Tämä on toki vain ja ainoastaan oma kokemukseni, huhu kertoo että Tampereellakin on lastenlääkäri, jonka mielestä imetys oikeasti on paras vaihtoehto vauvalle 😉

Ehdin kai muuttua imetysterroristiksi jo ennen esikoisen maitoallergian toteamista. Pidän imetyksestä, vauvani pitävät imetyksestä – niin simppeliä luulin sen olevan! Korvikkeiden karsastus ei kuitenkaan allergiamaailmassa ole kovin hyväksyttyä, ja lehmänmaidon pakkosyöttäminen imeväiselle tavalla tai toisella on jonkinlainen normi. ”Ai olet vielä jaksanut imettää?” huokaisi lääkäri Iin ollessa kahdeksankuinen, toinen tohtori nosti katseensa papereistaan kun vastaukseni kysymykseen ”Mikäs maito teillä onkaan käytössä?” ei ollutkaan tuotemerkki.

Pikku-Oon kohdalla neuvolalääkäri yhdellä käynnillä ehti mutista jotakin korvikkeen tarpeellisuudesta, mutta ilmeisesti kulmakarvani kohosi oikeaan asentoon, sillä heti perään tuli lause ”sä et taida olla siitä kovin innostunut”. Parasta apua me saimme ravitsemusterapeutilta, joka esikoisen aikaan antoi kädestä pitäen ohjeet ruokavalion rakentamiseen, eri ravintoaineiden saamiseen ja – ennen kaikkea – synninpäästön korvikkeet apteekin hyllylle jättäneelle äidille. Noita neuvoja olen sitten hyödyntänyt kuopuksenkin kohdalla, ja luottanut oman maitoni erinomaisuuteen. Neuvolan terveydenhoitajamme on myöskin ollut imetysvalintani puolella.

Tällä hetkellä jääkaappimme ovessa on kolme maitotölkkiä, yksi kullekin perheenjäsenelle: luomumaitoa omaan kahviini, kauramaitoa lasten ruokajuomaksi ja soijajuomaa kuopuksen puuroon. Kauppareissulla hamstraan Yosa-jugurttia aina vähintään kolme purkkia, ja vanhasta tottumuksesta luen pienet präntit kaikista tuoteselosteista. Pesun jälkeen lotraan Lipolania lasten iholle, kortisonia ei ollakaan tarvittu pitkään aikaan. Esikoisen ruokarajoitteet ovat miltei kadonneet ajan kuluessa, ehkä niin käy kuopuksenkin kohdalla. Onpa myös paljastunut, että lapsosteni allergia ei ole mikään nykyajan hömpötys; kuulemma isoäitini kaatoi kouluun vietävän maitopullon ojaan, koska ei kehdannut kertoa, että siitä tulee vatsa kipeäksi. Sukuvika siis, ettei juusto luista!

Esikoinen muuten soittelee leikkipuhelimella hulvattomia puheluita, ja yksi suosikkini on ”Moi. Onko mitään maidotonta?” Tuo kysymys on tainnut tulla meikäläisen suusta aika monta kertaa! 🙂

Olikohan tästä sekametelisopasta iloa jollekulle? Jos kysyt jotakin, yritän luoda selkokielisen vastauksen!

Huh sentään tätä ajan kulumista. Juurihan juhlimme kuopukseni ensimmäisiä syntymäpäiviä, ja tänään onkin jo naapurikorttelin hymypojan, pikku-Oota tasan viisi viikkoa nuoremman pikkuveljen vuoro. Oma vuosikkaani on odottanut virallista ikäraporttia jo niin pitkään, että uusia taitoja ja tempauksia on ehtinyt kertyä vaikka kuinka. Katsokaa nyt tuota: hups vain, ja vauvaseni on muuttunut lapseksi, joka itse kiipeää keinuhevosen selkään, kannustaa sen hurjaan laukkaan – ja hermostuu, jos koni ei kiidä tarpeeksi lujaa vauhtia.

Hän on ihana. Iloinen hymynaama yhä edelleen, topakka ja touhukas, tätä nykyä myös melkoinen mielensäpahoittaja. Hersyvän naurun ja niin tutuille kuin tuntemattomille heiteltävien hymyjen ohella pikkupirpana ilmaisee tunteensa selvästi ja kuuluvasti. Jos jokin ei mene mielen mukaan, se kyllä kuullaan. Kiemurteleva kuopukseni inhoaa lääkäreitä ja korviinkatsojia, heittelee suurieleisesti lattialle ei-toivotut ruoankappaleet ja päristää huuliaan syvästi loukkaantuneena, jos suuhun eksyy porkkanaa. 1-vuotiaani on myös omaksunut draamaprinsessan elkeitä, ja saattaa oikein hermostuessaan viskellä leluja ympäriinsä, karjua kuin leijona ja lopulta heittäytä lankuksi maahan ja hakata naamaansa lattiaan. Jösses mikä daami.

Imetyksen lopettamisella oli se toivottu ja odotettu vaikutus, että kuopuksella nyt sentään on ruokahalua ja joskus jopa kiljuva nälkä – vauvapuuro on vaihtunut tavalliseen ja pikkuhiljaa karkeammat soseetkin alkavat tehdä kauppaansa. Vähän ironisesti pienin on juuri nyt alkanut osoitella oman lautaseni suuntaan ja himota mitä milloinkin syödään – täytynee siis vaihtaa perusruoat jälleen maidottomiin versioihin. Ylipäänsä syömispuoli on nyt vähän pienempi stressinaihe, ja ehkä tuo 8-kiloinen ja 75-senttinen pirpanainen alkaa kohta vähän pyöristyäkin. Kauramaito maistuu nokkamukista eikä rinnalle pieni muista edes kaivata.

Tunnistan tyttäressäni päivä päivältä enemmän itseäni. Iloinen ja reipas, utelias mutta ujosteleva. Kärsimätön, tahtoessaan tulistuva, kiukunpuuskassaan suorastaan surkuhupaisa. Sellaisia me perheen naiset nyt vaan ollaan. Iloiten katselen pienimmän perimää kiinnostusta kirjoihin, huvitun siitä miten hän veljensä perässä leikkii autoleikkejä ja koen lämpimän läikähdyksen, kun tuo vauvamainen veitikka laittaa palikat oikeisiin koloihin ja taputtaa sitten ylpeästi hymyillen itselleen. Mikä itseluottamus, sellaista kaipaisi kuka tahansa!

Viime viikonlopun aikana pieni oli oppinut osoittamaan etusormellaan, ja nyt pieni taikasormi sohii ties minne. Pullaa?! Minäkin haluan, ja h-e-t-i! Vuoden vanha tunnistaa jo yllättävänkin paljon sanoja, ja paras niistä on pastilli. Pieni tietää tasan tarkkaan, missä ksylitolit sijaitsevat, konttaa ruokailun jälkeen kaapin ovelle kädet ojossa tai aloittaa p-sanan kuullessaan vinhan vispauksen. Eipä tule ainakaan tuolla osa-alueella noottia hammashoitajan tuolissa, happohyökkäys katkeaa tässä taloudessa aika monta kertaa päivässä…

Vuosikkaani konttaa, kävelee kolmisen askelta ilman tukea, hyörii ja pyörii kuin väkkärä. Aamuisin hän kiipeää hihkuen sohvalle odottamaan lastenohjelmia, Maisa-kirjan nähdessään hän päästää suloisimman äänensä. Taaperokärryn kanssa pieni miltei juoksee, ja kuulemma ”hymy näkyy takaraivossa asti”. Tämän hetken lempipuuha kotona on Soivan laulukirjan luona istuminen, kappaleiden kuuntelu ja lempibiisien kohdalla hihkuminen ja heiluttelu.

Yöt tytär nukkuu omassa sängyssään lastenhuoneessa, heräilee kerran tai monta, ja joskus aamukuudelta hellyn ja otan hänet viereeni torkkumaan. Päiväunia posotellaan parhaassa tapauksessa kolmisen tuntia, parhaiten ne maistuvat parvekkeella lämpöpussin suojissa. Puistossa minulla on jo pitkään ollut kaksi leikkivää lasta – pienin usein hakeutuu hiekkalaatikolle ja istua tönöttää siellä vaikka itsekseen lapion kanssa. ”Siis tää tekee täällä hiekkakakkuja!” nauroi eräs äiti taannoin, ja toden totta, vauvani siellä oli täyttänyt muotin hiekalla ja meinasi käydä sitä kippaamaan. Eteisessä hän yrittää laittaa kenkiä jalkaansa ja pari päivää sitten löysin hänet lounasaikaan ruokapöydästä – minun paikaltani istumasta. Mitä kaikkea muuta tämä toinen lapsi isompiensa perässä oppiikaan, on huikeaa ja hurjaa seurata.

Olen onnellinen siitä, että vauvastani on tullut vuosikas. Topakka taapero, leikkivä lapsi, touhukas tyttönen. Itsenäisempi ja itsepäisempi, hyvässä ja pahassa. Pikkuruinen pikkusisko, ihana ilopilleri, onnellisen oloinen – ja ihan erityinen yksivuotias.

Tykkään siitä, että elämä on tasapainossa.

Kun takana on kolme vuorokautta lasten kanssa, ikioma viikonloppu tuntuu ihanalta.

Kun perjantai-iltana on jakanut nakkipaketin kolmevuotiaan kanssa (minä söin kolme nakkia, lapsi seitsemän), maistuu lauantaina omaksi iloksi tehty tomaatti-mozzarella-pestopasta erityisen hyvältä.

Kun arkena kuntoilusta käy tuplarattaiden töniminen tyhjään puistoon, on pyhäinpäivän juoksulenkki kirpeässä syyssäässä superia.

Kun suihku on tavallisesti seitsemän minuutin yksilösuorite, on salitreenin jälkeinen kiireetön juoruhetki saunassa suloista.

Kun kotitalosta poistuminen edellyttää normaalisti puolen tunnin pukemis-, uhmaus- ja onko-kaikki-nyt-mukana-häärimistä, on käsittämätöntä kipaista kioskilla kolmessa minuutissa.

Kun päivä on normaalisti pulkassa kahdeksalta, on hullua vasta silloin miettiä illan asuvalintoja, kaivella korviksia ja pistää vähän enemmän poskipunaa.

Kun villit kotibileet tarkoittavat keittiössä kännykän kautta kuunneltuja kappaleita ja kahden kakaran kanssa joraamista (esikoisen top 3 biisitoiveet ovat tällä hetkellä Lespassin, Lakkilaulu ja Levikset lepee), on välillä veikeää juoda siideriä sohvalla yhteentoista asti ja luukuttaa koneelta jazzia ennen uloslähtöä.

Kun edellisiltana korvissa on soinut Ti-Ti Nallen tympeät rytmit, on isojen mustien miesten brassibändin torvien tunkeutuminen tärykalvoihin mahtava kokemus. Say oh yeah – oh yeah.

Kun univeloista saa yleensä syyttää vain muita, on aamuviiteen asti omasta tahdosta valvominen ihan älytöntä.

Kun aamut yleensä alkavat viimeistään seitsemältä ja kuulostavat lastenohjelmilta, on ihmeellistä loikoilla lakanoissa puoleenpäivään asti, syödä vähän satsumaa sängyssä ja nukahtaa vielä hetkeksi.

Kun petikaverina normaalisti on vain yksinäisiä tyynyjä, on aika euforista käydä nukkumaan niin, että eräs sanoo sä olet ihana. Ja herätä siihen, että tuo sama ottaa kädestä kiinni ja hymyilee.

Nojaa, onko tämä nyt sitten tasapainoa vai ihan skitsofreenistä – sopinee minulle joka tapauksessa. Vielä pari tuntia ennen lasten kotiinpaluuta; vielä pitää miettiä ensi viikon ruokalista, käydä kaupassa ja raivata keittiö. Nyt kuitenkin parkkeerasin itseni irtokarkkikipon kanssa sohvalle. Valitsin siihenkin parhaat kaikista vaihtoehdoista.