Kategoria: Blogi (Page 11 of 23)

Viime yö oli ensimmäinen, jonka vietin ihan yksin tässä kodissa.

Alkuillasta hyvästelin lapset eteisessä, yllättäen pidättelin kyyneleitä yhdessä vastahakoisen esikoisen kanssa. Kolmevuotias taisi olla kerhon Halloween-juhlan jäljiltä väsynyt, eikä olisi millään halunnut vaihtaa kotia. Hauan olla vaa täällä sinun kanssa kirpaisi, ei surkeana luimivaa lasta tekisi mieli lähettää lähivanhemman luota. Myöhemmin sain onneksi kuvaviestin kahdesta nokkahuiluja soittelevasta pienokaisesta, joten omaa iltaa oli vähän helpompi jatkaa hymyillen.

Imuroin tupani, pesin lasten kurassa kylpeneet välikausivaatteet. Raivasin lelut paikoilleen ja piilotin potankin lastenhuoneeseen. On helpompi keskittyä itseen, kun joka nurkassa ei tule vastaan muistutuksia äitiminuudesta.

Laitoin Egotrippiä soimaan, kovalle. Kokkasin avokadopastaa vain itselleni, vein lautasen tietokoneen eteen. Olisinpa ostanut kolaa. Haahuilin blogeissa, mietin pitäisikö kiireetön datausaika käyttää johonkin hyödyllisempään. En muistanut, mihin. Chättäilin kaverin kanssa, olin aika hulvattomalla tuulella.

Kiskoin huomiotrikoot jalkaan ja sidoin lenkkitossujen nauhat rusetille. Mietin taas, miten helppoa lähteminen olisikaan, jos ei olisi lapsia, ollenkaan. Mutta olisiko palaaminen yhtä mukavaa, olisiko oleminen kuitenkin liian erilaista?

Pussasin eteisessä lenkkiseuralaista, kaksin hölkötimme pimeällä Pyynikillä. Kerroin, kuinka minua itketti lasten lähteminen. Puhuimme vähän lapsista, vähän vanhemmista, jotakin jazzista, kolme sanaa Kantista ja syväluotaavan analyysin siitä, miksi lenkkivaatteissa ei vaan voi kävellä käsi kädessä.

Kotona suihku kesti kauan, teemukin ääreen käperryin vasta iltamyöhäisellä. Lapsiarjesta tutut rutiinit istuvat syvällä: piti ihan muistuttaa itseä siitä, että nyt voin pitää kello kahdeksan jälkeenkin valoja päällä, televisiota ei tarvitse heti laittaa äänettömälle ja vessankin uskaltaa vetää ilman hengenpidätystä herkkäunisten heräilijöiden vuoksi. Katselin Modernia perhettä liian myöhään, pesin kiltisti hampaat ja kömmin yksin sänkyyni.

Huikein on se tunne, kun voi ilman vastuuntuntoa kaivautua peiton alle. Kukaan ei tarvitsisi minua tuona yönä.

Herätyskellon pistin hälyttämään kahdeksaksi, mutta vanhasta tottumuksesta heräsin jo seitsemältä. Lastenohjelmien sijaan pistin päälle aamuradion, kokosin maukkaan aamiaisen ja keitin kahviakin ilman puntissaroikkujaa. Luin Aamulehteä muutaman ylimääräisen tuokion, otin muffinssinkin kahvin kaveriksi. Kupin jäähtyessä kävin viemässä roskat – sekin on tätä nykyä toimenpide, joka ei käy noin vain käden käänteessä.

Kuulostelin sitä, miltä minusta tämä tarkka rajanveto lapsellisen ajan ja lapsivapaiden välillä tuntuu. Oudolta, ainakin vielä. Hyvältä, mutta haikealta. Yksinäiseltä? En oikein osaa sanoa. Aloitin blogitekstin, ja sitten lapset olivatkin jo oven takana. Iloisina, läpi yön nukkuneina (näin ne nallekarkit jakaantuvat), aamupalansa syöneinä ja valmiina päivän leikkeihin ja kiukkuihin. Olitko sinä äiti täällä kotona? ihmetteli esikoinen.

Lokakuu on lopuillaan, enää muutama päivä jäljellä. Kuten kuukausi sitten julistin, on tässä taloudessa muiden yllytyshullujen somelaisten seassa vietetty lihatonta lokakuuta. Ruokapöydästä ovat siis pysyneet poissa possut ja broiskut, kalkkunaleikkeet ja kinkkusuikaleet. Jopa jauheliha, tuo lapsiperheen paras ystävä! Kalaa olemme syöneet suunnilleen kerran viikossa ja kananmunia tavalliseen tapaan, muuten kasvisruokavaliota ollaan noudatettu oikein oivallisesti – no, jos sitä yhtä väsymyspöhnässä ostettua lihapiirakkaa ei lasketa… Puolet kuusta mentiin myöskin maidottomalla dieetillä imetykseni vuoksi, sittemmin ruokiin on lorotettu kermaa ja raastettu juustoa sitäkin innokkaammin.

Yllättävän moni vetäytyi pois lihattomasta lokakuusta vedoten mieheen, joka ei suostu. Hupsuja miehiä teillä 😉 Omaa vegeilyäni kaiketi sitten edesauttoi se, ettei tässä perheyksikössä kysytä ruokamielipiteitä keneltäkään muulta, ja sain diktaattorina tarjota tofua ja kokata quornia. Kolmevuotias toki osaa sujuvasti kieltäytyä mistä tahansa ruoasta, mutta toistaiseksi minä päätän mitä meillä syödään – tai jätetään syömättä. Omia soseitaan mussuttava vauva ei kuitenkaan ollut lihattomuudessa mukana, en sentään viitsinyt vaivata omaa päätäni rajaamalla pienimmän proteiininsaantia entisestään. Muttamutta, ehkäpä lisämotivaattorina omalle lihattomuudelleni toimi yksi erityinen kasvissyöjä – ravintolatreffeillä olenkin jättänyt pekonit väliin ja peesaillut papuja popsivaa poikaystävää.

Lihattoman lokakuun vietto oli ennakko-odotuksia ehdottomasti helpompi, hauskempi ja herkullisempi. Pidän kasvisruoasta, enkä pidä tehotuotannosta, joten kuukauden kasvismeininki oli miellyttävä sekä kielelle että mielelle. Mitään radikaalia muutosta omassa olotilassa en kylläkään huomannut, emmepä nyt muutenkaan ole mitään pihvinpopsijoita tai makkaraperunan mussuttajia. Mutta pelkästään kasviksista koostuvia aterioita on viime vuosina tullut valmistettua häiritsevän vähän, joten tämä kuukausi ja sen tuoma pakko kehitellä tai uudelleenlämmitellä (sekä kuvainnollisesti että mikrossa, hoh) erilaisia ruokia sai aikaan uuden innostuksen ruoanlaittoon. Olen etsinyt inspiroivia reseptejä, kuulostellut tuttavien ruokavinkkejä, tutkaillut kaupan paputarjontaa uusin silmin, ostanut enemmän mausteita kaappiin ja kokeillut rohkeasti epäilyttäviäkin ainesosia.

Väittäisin, että kuluneen kuun aikana olemme syöneet erittäin hyvää ruokaa, kenties jopa parempaa kuin yleensä. Tämän kuvatulvan murkinoista muodostuu taatusti uusia suosikkeja ja jokaviikkoisiakin ruokalistan varmuuskopioita. Vaan muuttuisiko lihaton lokakuu meillä lihattomaksi jokakuuksi? Ei ehkä, mutta tämän helposti ja nopeasti vierähtäneen vegekuukauden ansiosta kokkaan taatusti jatkossa enemmän kasvisruokia. Siskonmakkarakeitosta en kuitenkaan luovu, enkä satunnaisesta pahis-burgerista, ja pidätän itselläni myös oikeuden kalansyöntiin. Mutta eiköhän marraskuu jatku suurinpiirtein samalla viherlinjalla: kaupassakäyntikin on muuten entistä nopeampaa, kun monia kasvikunnan tuotteita voi hamstrata kuivakaappiin ja lihatiskit voi ohittaa juoksujalkaa!

Vaan mitäpä täällä kotikeittössä sitten on kokkailtu ja lapsosten kanssa lastattu lautasille? Kuten kuvista näkyy, ainakin falafel-pyöryköitä, soijarouhebolognesea, quorn-canneloneja, pinaatti-fetapastaa ja linssikeittoa (lapsikin söin, kun tein kylkeen focacciaa ja käskin dippauspuuhiin). Poikasen lounastaessa kerhossa pyöräytän usein itselleni simppelin munakkaan, tänään täytteenä oli tomaattia ja fetaa. Kuukausien maidottomuuden jälkeen elän melkoisessa juustohuumassa, taitaa tällä menolla hiilijalanjälki kasvaa entisiin mittoihin pelkällä parmesanilla…

Kamera ei ehtinyt paikalle, kun tein mahtavan maukasta quorn-pizzaa tai riittoisaa tofu-pastavuokaa – ei myöskään niinä päivinä, kun söimme valmiina ostettua chili sin carnea tai väsymyskiukulla maustettuja pinaattilettuja… Vanhasta tottumuksesta mukana kulkivat täysjyväpastat, kaurakermat ja soijajugurtit, uusista tuttavuuksista jännittävin oli homesienestä (..!) valmistettu quorn, joka taitaa jatkossa korvata meillä jauhelihan ainakin joka toinen kerta. Kannattaa kokeilla, löytynee lähimarketin pakastealtaasta!

Entäs sitten nuo eräänä perjantaina ranskalaiskavereina testatut soijanakit – no, ne olivat kyllä ihan saatanasta. Lapsi kyllä söi omansa, kun en soija-etuliitettä mitenkään mainostanut. Mutta ensi perjantaina taidetaan kyllä palata niihin perinteisiin possupötkylöihin (nitriitittömiin, joku roti sentään)… Muuten jatketaan kyllä ehdottomasti kasvispainotteisempaa linjaa. Luonto kiittää, kokki on iloinen, vatsa voi hyvin ja kauppareissutkin sujuvat leikiten:

Onko teillä vietetty lihatonta lokakuuta? Inspiroiko vai inhottaako? Kuukauden parhaat kasvisreseptit kehiin ja kohti maistuvien murkinoiden marraskuuta!

PS. Jaa että mitenkäs se herkkulakko sitten? Huomattavasti heikommin. Sortumisia on tullut niin monen munkin verran, ettei enää voi lakosta huudella. Karkkihyllyltä olen kuitenkin pysynyt poissa, ja se on tällaiselle sokerihiirelle jo melkoinen saavutus! Nyt takaisin teemukin ja muffinssin pariin…

Voin pukea päälleni poolopaidan. Voin nukkua vaikka alasti. Voin laittaa kalakeittoon kuohukermaa, leivän päälle voita, pastaan parmesania ja tilata lauantailatteni lehmänmaidolla. Voisin vaikka karata viikonloppulomalle ilman erityisjärjestelyjä tai tukalia tilanteita.

Imetys on ollut minulle tärkeä asia. Se luonnollisin, helpoin, oikeimmailta tuntunut keino ruokkia omat lapseni. Olen iloinen, onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen omalla kehollani, omilla teoillani ja tahdonvoimallani ruokkinut kaksi rakasta lastani näiden ensimmäisen vuoden ajan. Se ei ole itsestäänselvyys, tiedän sen, eikä pelkistä omista valinnoista kiinni – mutta minä olen siihen pystynyt, ja aion olla asiasta ylpeä.

Kaksi vuoden mittaista imetystä. Kaksi puolen vuoden täysimetystä. Kaksi maitoallergista lasta. Yksi avioero. Aika monta menetettyä kiloa, kaksin verroin syötyjä pullia. Satoja litroja maitoa, kymmeniä kastuneita paitoja, lukemattomia yösyöttöjä, muutamia rintaraivareita ja jokunen pienten hampaiden puraisu väärässä paikassa. Imetyksiä kotona, kaupungilla, kirjastossa, kaupassa, puistossa, perhekerhossa, häissä ja huvipuistossa. Ei yhden yhtä korviketippaa tai -tetraa. Nyt nuo kaikki ovat muistoja vain, lukuja omissa tilastoissani, joilla ei ehkä kenellekään ole mitään merkitystä.

Lapsellista-blogin Anna kirjoitti juuri kauniisti omista imetyskokemuksistaan ja sanoi Tuntuu hyvältä, että näinkin rankan vuoden ja kovien syyllisyydentunteiden ja syyllistymisten jälkeen voin rehellisesti sanoa, että imetys on ainoa asia, jossa olen tuntenut onnistuneeni aina – silloinkin kun mikään muu ei tuntunut osuvan kohdalleen. Vaikka meillä on takanamme ihan toisenlaisia rankkuuksia, tunnistan tuossa toteamuksessa myös itseni. Toisen lapseni ensimmäinen vuosi oli kaikin puolin ihan erilainen kuin olin kuvitellut saati toivonut. Kohtasin epäonnistumisista älyttömimmän, eron vauvavuoden alkumetreillä. Imetyksestä tuli yksi niistä pienistä suurista asioista, joissa koin onnistumisen tunteita. Minulle on myös ollut tärkeää, että kaikkien muutosten, murheiden ja mullistusten keskellä on jotain pysyvää, jotain turvallista, johon vauvani kirjaimellisesti voi takertua – olkoon se sitten minun tissini, jos kaikki muu ympärillä sortuu.

Muistoissani palaan paitsi kuopuksen synnytykseen, myös imetyksen ensihetkiin sairaalassa. Miten paljon voimaa ja hyvää oloa minuun valoikaan se hoitaja, joka lääkärin huoneessa ihmetteli tyytyväistä vauvaani ja tokaisi ”Siis alle kolmekiloinen ja pärjää pelkällä äidinmaidolla! Kato nyt, sillä on naama nytkin ihan maidossa – sulta sujuu kyllä toi imetys tosi hyvin.” Ja niinhän se sujui, vaikkei se aina helppoa ollut.

Miten paljon olenkaan mustan talven aikana itkenyt ja imettänyt, pelännyt maitoni loppuvan murheiden keskellä, ahdistunut allergiaepäilystä ja pyöritellyt päässäni kauhukuvaa maidon mukana siirtyvästä stressistä. Vaikka imetys teknisenä suoritteena on tyttäreni kanssa sujunut ongelmitta, en ole voinut välttyä epävarmuudelta. Tuotanko vain mitätöntä masennusmaitoa, saako pitkällä miinuksella painonsa kanssa kasvava kuopus sittenkään tarpeeksi ravintoa? Onko oikein, että kieltäydyn maitoaltistuksesta ja erityiskorvikkeista, että hoidan allergikkoa äidinvaistolla ja -maidolla? Kuinka älytöntä on järjestää lasten tapaamiset isänsä kanssa imetysvälien mukaan? Mitä ikinä olenkaan miettinyt, olen aina lopulta päätynyt ottamaan vauvani rinnalle. Toivon, että se on ollut oikea ratkaisu – nyt ainakin tuntuu siltä.

Mutta vaikka imetyksestä ja sitä tärkeänä pidänkin, kuopuksen kohdalla olen odottanut sen päättymistä jo jonkin aikaa. Kaipasin kokonaisempia yöunia, sitä että oma nukutusauktoriteettini ei ole riippuvainen rintavarustuksesta. Isänsä kanssa lapset nukkuvat levollisesti, minun läsnäoloni sai pienemmän parkumaan useita kertoja yössä. Kaipasin myös sitä, että voin syödä sitä mitä tarvitsen ja tekee mieli, ilman pelkoa vauvan vatsakivuista tai unettomista öistä. Toiveena oli myös, että imetyksen päättyminen kasvattaisi pienikokoisen ja -ruokaisen pikkusiskon ruokahalua ja saisi oikeatkin ruoat maistumaan.

Jos saman katon alla asuisi yöhulinoissa avustava puoliso ja jos minulta ei vaadittaisi maidottomuutta, voisin hyvin jatkaa vuosikkaan imetystä. Harvoin arjessa ehdin erityisemmin hekumoida imetyshetkiä tai tuijotella rinnalla raukeana ruokailevaa vauvaa, mutta onhan tuossa kuitenkin oma taikansa. Ja vaikka illan viimeinen imetyshetki on vaatinut aika paljon järjestelyjä nykyisessä elämäntilanteessa (ja ymmärrystä treffiseuralaiselta, jonka on käsitettävä kello yhdeksän kotiintuloaikani syy…) ja vaikka sylissä rimpuileva ja käsillään hampaitani kaiveleva pienokainen on joskus kaikkea muuta kuin hellyyttävä; kyllä minä sitä käsivarrelle onnellisen oloisena kuukahtavaa kuopusta vähän kaipaan. Ehkä tämä oli viimeinen vauvani, ehkä en enää koskaan koe näitä hetkiä. Hieman haikeaa, vaikkakin myös niin uskomattoman vapauttavaa.

Nyt pikku-Oon imetys on siis ohi, viikonlopun aikana se loppui luonnollisesti. Olosuhteiden pakkoa ja omaa itsekkyyttä kai, mutta nyt en enää jaksa. Nyt olemme tilanteessa, jossa elämä on rakennettu uudelleen, jossa lohtua, ravintoa ja rakkautta ei tarvitse enää tarjota rinnalla. Vuosikkaani alkaa hihkua kauramaitotölkin nähdessään ja ojentaa kätensä nokkamukia kohti. Askel kerrallaan hän erkanee minusta, mutta palaa kuitenkin syliin – vaikkakin vain halimaan.

Tuntuu vähän kummalta, tässäkö se nyt oli? Pyykkikorissa tulee vastaan imetyspaitoja ja liivinsuojia, mitähän minä niillä nyt tekisin? Ruokakaupan maitohyllyllä olin ihan haavi auki, näinkö paljon niitä vaihtoehtoja olikin! Oma vaatekaappini sen sijaan vaatisi pikaista päivitystä, jostain kumman syystä kaikki trikootopit ovat venähtäneet kaula-aukoista kelvottomiksi…

Tästä tekstistä piti tulla lyhyt ja ytimekäs, ilakoiva ylistys imetyksen loppumiselle, mutta tunteiluksihan se meni. Lienee väistämätöntä tämän aiheen ympärillä – toivottavasti syyllistämiset sentään jäivät tällä kertaa sivuosaan.

Viikonlopun aikana muuttui moni asia, merkittävin niistä taitaa olla tässä: lapset muuttivat samaan huoneeseen nukkumaan. Kuvamäärästäkin voi kai päätellä, että olen muutokseen äärimmäisen tyytyväinen.

Apujoukkojen voimalla vaihdoin makuuhuoneet päinvastoin: minä muutin sänkyineni asunnon länsisiipeen ja vanhan pikkuhuoneen tavarat leluhyllystä poikasen sänkyyn siirtyivät itäpuolelle. Pikku-Oon pinnasänky jäi paikoilleen, vain äiti katosi vierestä ja tilalle tuli ihailtava isoveli. Operaatio edellytti yhden ison vaatekaapin purkamista osiksi ja aika paljon hartiavoimia kuopuksen kummeilta, vähän pähkäilyä ja järkkäilyä, mutta oli se sen arvoista!

Yhtään rahallista panostusta ei sisustuksen muuttuminen vaatinut, vanhat tavarat löysivät omat paikkansa helposti. Lasten sangen rajallinen vaatevarasto mahtui vanhaan lipastoon, omat kuteeni majailevat ainakin toistaiseksi sen vieressä vaatekaapissa. Vanhan vihreän pinnasängyn muutettua lasten isälle sain käyttöön kaverin naapureiden meille lahjoittaman (!) jykevän ja valkean muuramelaisen. Poikasen keltainen peti on vuosikausia vanhempieni varastossa majaillut, punainen Ikea-hylly ostettiin edelliseen kotiin ja muut tilpehöörit ovat kulkeutuneet tähän kotiin kuka mistäkin.

Meillä on kohtalaisen rajallinen leluvarasto; sitä mistä näitä oikein tulee -ongelmaa ei meillä ole koskaan havaittu, vaan pikemminkin välillä mietin, onko ihan oikein että pienet leikkivät lähinnä mielikuvituksellaan… Minua ei juurikaan häiritse se, että lastenhuoneen sisältö räjähtää ympäri lattioita joka päivä – nytkin näkymä ovelta on aika erilainen kuin eilen räpsityissä kuvissa. Kun kaikella on kutakuinkin oma laatikkonsa tai lokeronsa, on leluarsenaalin asettelu paikoilleen iltaisin tai vieraita odotellessa aika helppo tehtävä. ”Uuden” lastenhuoneen myötä motivaatio järjestyksen ylläpitoon on myös taas vähän korkeammalla 🙂

Lastenhuone näyttää nyt juuri siltä miltä haluankin: valoisaa yleisilmettä piristävät perusvärit, leluilla on omat paikkansa, kirjoihin pääsee helposti käsiksi (mutta palapeleihin ei enää, hah!) ja verhojen kulkijat ovat nekin menossa oikeaan suuntaan. Kunnollisen kokoinen matto nyt teoriassa tuolta vielä puuttuu, katsotaan josko sellainen jossain vaiheessa tulisi vastaan. Pieni pöytä pienokaisille olisi myös mukava, pienet sievät kirppistuolit kun ovat toistaiseksi vähän tyhjän panttina. Joululahjaksi lapsille olen vähän kaavaillut leikkihellaa, sekin tuonne saattaisi vielä sopia.

Sisustuksen pyörähtäminen ympäri sai tämän asunnon tuntumaan taas piirun verran enemmän kodilta, juuri oikealta juuri meille kolmelle. Alunperinkin olisin halunnut asettaa makuuhuoneet näin päin, mutta parisänkyni ja pinnasänky eivät mitenkään olisi mahtuneet toiseen huoneeseen, kun tilaa pitää jäädä myös rattaiden kulkuväylälle parvekkeelle. Nyt lastenhuone on kummasti aiempaa kodikkaampi, aurinko paistaa sinne juuri oikeaan aikaan ja sisustus loksahti paikoilleen kuin itsestään.

Ja niin, olihan tämä muutos paljon muutakin kuin pelkkää sisustusta, aika iso symboli uudesta aikakaudesta. Ei ole enää vauvaa minun vierellä tahi rinnalla, pieni taaperoiseni on nyt kypsä nukkumaan omassa rauhassaan. Yksi sysäys sisustusmuutokseen olikin toive paremmista yöunista ja pakotus itsekuriin, joka lopettaisi hulinaksi menneet yöimetykset. Samaan syssyyn lopetin rintaruokinnan ihan kokonaan (kaupan juustotiskillä sen tänään tajusin, ohi on) – aika oli sopiva sillekin.

Ensimmäinen yö oli melkoista sirkustemppuilua pienemmän kanssa (hauikset ovat vieläkin kipeinä siitä kanniskelusta, tarvitseeko tänään jumppaan mennäkään?), mutta viime yönä – uskallanko tätä edes kertoa – lapset nukkuivat sängyissään läpi yön, aamuun asti. Ilman hyssyttelyjä, syöttöjä, pissahätiä, välihuutoja, äidin sänkyyn änkeämisiä tai sieltä putoamisia. Iltakahdeksalta sipsuttelin pois lastenhuoneen ovelta, ja aamuseitsemältä yhdestä sängystä kuului gää ja toisesta äiti saako helätä? Uskomatonta. Ihmelapset jatkoivat omituista käytöstään leikkimällä aamupäivän huoneessaan yhdessä kuin mitkäkin lauhkeat lampaat. 

Oliko kyse sattumasta, vai toiko pikkuhuoneen paikanvaihto meille paremmat unet pysyvästi, jää nähtäväksi. Aivan mahtavan fiiliksen tällä huonejärjestelyllä ainakin sain aikaiseksi! Saatatte kyllä joutua katsomaan samantyyppistä kuvatulvaa myös sieltä missä minä nykyään nukun – siis n-u-k-u-n, öisin, omassa sängyssäni, voiko olla ihanampaa! Parin päivän ja yhden yön perusteella muutos oli mieluinen myös pienokaisille, ja varsinkin poikanen on uudesta pikkuhuoneesta aivan liekeissä. Bonuksena syntyi myös mahdollisuus siihen, että halutessani (esimerkiksi joka toinen viikonloppu) unohtaa statukseni äitinä, voin kätkeä kaiken lapsiin viittavan materian yhden oven taakse. Win-win-win siis – mitäs te tykkäätte?

Sunnuntaina juhlimme suloista yksivuotiasta, meidän kuopuskirppua, pikkuruista pikkusiskoa.

Näiden kekkereiden kohdalla jätin valmistelut ihan viime tinkaan – elämä on ollut hyvällä tavalla täyttä viime aikoina, eikä juhlasuunnitelmia ole voinut ihan entisellä pieteetillä pyöritellä. Viime viikonloppuunkin mahtui juhlahumua ennen muun muassa kaksitoista tuntia luentoja, yksi selvitetty ihmissuhde, iltateetä ystävän kanssa ja nolla minuuttia aikaa puunata kotia tai pyöritellä pullia. Jo aiemminkin olin kyllä päättänyt, että tällä kertaa vieraslista koostuu vain kotikaupungin kavereista ja kummeista, ja että kaikki ylimääräinen härpätys ja häsellys jätetään minimiin.
 
Yllättäen ja pyytämättä vieraaksi ja vapaiksi käsiksi saapui isoveli-Iin ihana kummitäti, joka paitsi otti kauniita kuvia itse kemuista, myös mahdollisti aamupäivän aikana omat leipomukseni. Toivatpa kummi ja poikanen puistoreissulta kauniit syksyn lehdetkin kahvipöydän koristeeksi. Muuten juhlien väriskaalaksi oli omassa päässäni muodustunut pinkin, oranssin ja keltaisen sekamelska, ja mukavasti sopivatkin yhteen kaappien kätköjen koristukset. Vain muffinssivuoat ostin ihan vain yksivuotiskemuja ajatellen – ja päästin nyt tyttölapsen äitiä velvoittavan pinkkimanian liikkeelle.

Vaikka ihana tyttöseni olisi toki kakkunsa ansainnut, ei sellaista löytynyt tarjottavien joukosta nyt lainkaan. Nimen velvoittamat lakat päätyivät leipäjuuston päälle, lihattoman lokakuun hengessä suolapaloina toimivat pinaattipannarin palaset. Kummitädin viihdyttäessä lapsikaksikkoa pyöräytin superhelpot ja varsin makoisat mustikka-banaanimuffinsit ja puolukkaiset kaurakeksit, pakastimesta löytyikin jo aiemmin tehty omenapiirakka. Kas vain, teemahan olikin kuin itsestään syksyisen luonnon antimet! Ja aika nättihän tuosta tarjoilupuolesta sitten tulikin, kerrankin ehdin jopa napsaista kuvan ennen ahnaita keksikäpäliä ja kaatuneita maitomukeja…

Vieraiden saapuessa päivänsankari veteli päiväunia parvekkeella, ja ensimmäinen kattaus mussutettiin parempiin suihin pienimmän silmiltä suojassa. Kun vihdoin kaivoin unisen Oon vaunuistaan, olivat siniset silmät varsin suurina ihmismäärän ja lapsivilinän edessä. Tytär sai päälleen punaista ja pilkkuja (huomaattehan muuten, että vieraita myöten pukukoodina on pojilla raitaa ja tytöillä palloja :D) ja pääsi heti herättyään lahjapakettien kimppuun. Enemmän tosin taisivat olla nuo meidän esikoisemme avaussessiosta innoissaan…

Ihania lahjoja ihanilta ihmisiltä – taustalta tosin kuului motkotusta siitä, että meikäläisen vaativa vaatemaku tekee lahjaostoksista suorastaan stressaavia… No, nyt on kuitenkin pikku-Oolla paitsi leikittävää ja luettavaa, myös (vähän enemmän) mustaa ja valkoista päällepantavaa. Itsehän jätin lapseni täysin lahjattomaksi, tätä traumaa purettaneen muiden mukana sitten myöhempinä aikoina.

Lahjojen avaamisen aikana lauloimme onnittelulaulun pienelle pyöreäsilmäiselle pirpanalle, ihanalle yksivuotiaalle. Vieraat koostuivat juuri niistä ihmisistä, joista olen viimeisen vuoden aikana ollut kaikkein eniten kiitollinen. Melkoinen vauvavuosi meillä onkin ollut, sen yhden ihmisen puuttuminen näistäkin pippaloista tuskin kävi vuosi sitten kenenkään mielessä. Pidemmän puheet jäivät nyt pitämättä; toivottavasti toverini kuitenkin tietävät, miten tärkeitä he meille ovat.

Kakku puuttui, ja se yksi kynttiläkin jäi sytyttämättä, mutta aika ihanat juhlat sai pikku-O kuitenkin. Herkkuja ja hulvattomia juttuja, rentoa menoa ja riekkuvia lapsia, mukavia muistoja ja ihania ihmisiä. Sellaiset juhlat sai minun pieni synttärityttöni, toivottavasti tuleva vuosi koostuu kutakuinkin samanlaisista asioista.

Kuvista (kahvipöytäosellaisia lukuunottamatta) kiitokset kuuluvat tietysti tänne.

Ihana, iloinen, ilmeikäs ja ihmeellinen. Ilkikurinenkin, uskottekos! Touhukas ja tomera tyttö, joka tömistelee täyttä vauhtia taaperokärryllään. Mestarillinen mielensäpahoittaja, joka parahtaa palosireeniksi kun maailma ei pyöri mielihalujen mukaan. Kirjoja kääntelevä, palikoita pinoava, rinnalla rauhoittuva, sylissä sinkoileva, keinussa kikattava ja patjalla pöllöilevä pienokainen. Pikkuruinen pikkusisko, joka ihailee isoveljeään ja kipuaa kolmevuotiaan kintereillä samaan sänkyyn kuuntelemaan iltasatua.

Tänään hän on yksivuotias. Meidän vauvavuotemme on nyt ohi, ja taaperoaikaan kurvaillaan kovaa kyytiä. Tämä päivä on varattu haikeudelle ja herkistelylle, huomenna sitten keräämme neuvolasta pisteet (ja painokäyrät…) kotiin. Minä yritän ryhdistäytyä ja raportoida tännekin reaaliaikaiset vuosikaskuulumiset, enkä vain märehtiä epämääräisessä voi jösses mikä vuosi tämä onkaan ollut -tilassa. Herkkulakko kyllä nyt katkeaa hetkeksi – kaksi vanhempaa ja kaksi lasta aikovat tänään kokoontua samaan kahvipöytään omenapiirakan ja onnittelujen kera. Lahjoja ei lapsukainen vielä osaa kaivata, saakoon hän tänäänkin paljon rakkautta, vähän enemmän pusuja ja niin paljon ajatuksia että oma pääni meinaa pakahtua.

Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun kuopukseni päästi ensimmäisen parkaisunsa. Ennen kuin vajoan vauvavuosimuisteloihin, päivittelen pienen nappisilmäni kasvua ja kehitystä tai herkistyn haikeuksissani, ajattelin jakaa teidän kanssa jo toistamiseen pikku-Oon synnytyskertomuksen. Kirjoitin sen hetikohta h-hetken jälkeen, ja julkaisin tekstin vanhan blogin puolella. Luin kertomuksen nyt uudestaan, ja tuijotin aikani tuota ensimmäistä kuvaa – se oli muuten eron jälkeen yksi niistä asioista, joka antoi minulle voimaa ja vahvuutta. Tyttäreni synnytys oli sen verran hurja, hulvaton ja huikea kokemus, että halusin vielä kerran (tuskin viimeistä sellaista, näitä inttijuttujahan pitää märehtiä aina sopivassa seurassa säännöllisin väliajoin) palata noihin tunnelmiin. Kas tässä, synnytyssaaga vuoden takaa, lokakuulta 2012:

Viimeisimmällä äitiyspolivisiitilläni päädyttiin siihen, että synnytys käynnistetään raskaushepatoosin vuoksi. Kännistyspäiväksi minulle kerrottiin tiistai toinen lokakuuta, jolloin kasassa oli raskausviikot 38+5. Kyseessä oli virallisten protokollien mukaan ”induktioharkinta”, eli vasta käynnistyspäivänä lääkäri päättäisi suoritetaanko käynnistys juuri silloin ja otetaanko minut sisään osastolle. Vaikka tiesin hepatoosin usein johtavan käynnistykseen ennen laskettua aikaa, tuli aikainen päivämäärä silti vähän yllätyksenä. Tilanne down under oli myös sen verran epäkypsä, että murehdin sairaalavisiitin venyvän monen päivän mittaiseksi, tuskaiseksi kärvistelyksi. Öiset supistelut ja erinäiset ässät eivät tuottaneet tulosta, ja tiistai koitti nopeammin kuin toivoinkaan. Kalenteriin merkitty käynnistys toki mahdollisti mummin saapumisen esikoisen hoitoavuksi jo tiistaiaamuna, mikä helpotti omaa huolta huomattavasti.

Tiistaina siis läksin sairaalaan heti aamukahdeksalta, ja löysin tieni työmaata muistuttavalle vuodeosastolle. Hoitaja otti minut vastaan, esitteli paikat ja vaatetuksen sekä kyseli ruokatoivomukset. Lääkärin tapaamista sain odottaa pitkälle aamupäivään, ja kulutin aikaani KaksPlussan ja kännykän netin parissa. Makasin myös puolisen tuntia sikiön sykekäyrällä, jolle piirtyi myös pari supistusta.

Lääkärin tutkimushuoneessa minua odotti (taas!) monipäinen opiskelijalauma ja jokseenkin nuiva vastaanotto. Lääkäri kyseli tuntemuksia ja totesi, ettei tilanne ollut käynnistyksen suhteen vielä ollenkaan kriittinen. ”Mutta haluaisitko että se syntyisi nyt?”, kysyttiin, johon mutisin jotain sen tapaista että ”kun nyt tänne kerta on tultu”. Sisätutkimuksen jälkeen sain valita käynnistystavaksi kohdunsuulle asennettavan ballongin, jonka olin kuullut olevan lääkkeellistä käynnistystä hellempi ja luonnollisempi. Ballongin asettaminen tuntui tosi epämukavalta, eikä tilannetta helpottanut tumpelo asentaja. Kaiken lisäksi operaatio epäonnistui ja päättyi verta, hikeä ja kyyneleitä -henkisesti. Siinä vaiheessa säikähtäneen näköiset kandit saivat todistaa synnyttäjän herkkyystilaa ja lääkärikin vähän taputteli olkapäälle rauhoittavasti. Koska ballonki kirjaimellisesti meni reisille, siirryttiin plan beehen ja päädyttiin lääkkeisiin eli Cytotec-käynnistykseen. Lääkäri puhui jotain kolmesta päiväannoksesta ja kolmen vuorokauden kestosta, minä yritin päässäni keksiä miten ihmeessä saisin ajan kulumaan ankealla osastolla…

Sain ensimmäisen murusen Cytoteciä lounasaikaan, puoli yhden maissa. Lähettelin kotiin väliaikatietoja ja mies saapuikin lisäviihteen kera seurakseni joskus kahden maissa. Raskauden aikana erittäin tutuiksi tulleet supistukset alkoivat tuntua vähän voimakkaammilta, mutta niitä tuli vielä harvakseltaan. Kävimme kahviossa pehmiksillä, minä marssin sisupäissäni portaat neljännestä kerroksesta alas ja ylös rivakkaa tahtia. Mies lähti takaisin kotijoukkojen avuksi neljän aikoihin, ja minut pistettiin pitkälleen uudelle sykekäyrälle. Mainitsin hoitajalle, että supistuksia tuli nyt vähän tiheämmin, ehkä kymmenen-viidentoista minuutin välein – mutta että eivät ne vielä kauhean kivuliaita olleet. Hoitaja pohdiskeli asiaa ja päädyttiin siihen, ettei aikataulun mukaista seuraavaa Cytotec-annosta otettaisikaan, ettei kohtu vahingossa jäisi jonkinlaiseen kestosupistustilaan.

Makasin käyrällä ikuisuudelta tuntuvan ajan, koska sikiön sykettä haluttiin tarkkailla erityisesti aina supistuksen jälkeen. Jossain vaiheessa (ehkä viiden aikoihin) hoitaja teki sisätutkimuksen, ja tuomiona oli kaksi senttiä avautumista. Pientä edistymistä siis, muttei mitään kovin merkittävää. Minä kuuntelin televisiosta kuuluvaa Huippumalli haussa -ohjelmaa, harmittelin etten nähnyt ruutua ja vilkuilin vähän epäuskoisena kelloa, kun tajusin supistusten tulevan välillä jo tiheämmin kuin viiden minuutin välein. Polttelu alkoi myös olla sen verran kivuliasta, että hengittelin varsin kovaäänisesti verhoni takana ja yritin muistella, missä kohdassa se kämmenen akupaineltava kipupiste sijaitsikaan.

Päivällinen saapui pöydälleni puoli kuudelta, mutta jouduin makaamaan vielä jonkin aikaa käyrällä. Paikallaan olo oli tuskallista, olisin halunnut kävellä aina supistuksen aikana. Kun hoitaja vihdoin tuli päästämään minut pahasta, kerroin supistusten olevan jo varsin tiheitä ja kipeitä. Nyt ajatuksena oli, että voisin syödä hieman, saada peräruiskeen (siinä järjestyksessä!) ja hengailla sitten vessassa ennen mahdollista synnytyssaliinlähtöä. Lappasin hieman kanakeittoa suuhun, mutta supistukset pakottivat minut nousemaan ja kävelemään edestakaisin. Aloin itse epäröidä, miten selviäisin tyhjentävästä vessareissusta – esikoisen synnytyksessä kun kyseinen toimitus kesti ainakin puoli tuntia. Hoitaja palasi huoneeseen ja meni mietteliääksi. Hän kävi keskustelemassa kollegoiden kanssa tilanteesta ja tuli takaisin – jospa tehtäisiin nyt ensin vielä sisätutkimus.

Hopsansaa, kohdunkaula oli kadonnut ja olin 4,5 cm auki. Kello oli vähän vaille kuusi. ”Ehkä on parasta että ruvetaan lähtemään saliin, niin ehdit saada kivunlievitystä”, todettiin. Minä soitin miehelle, että nyt lähdetäänkin jo, ala tulla taksilla kotoa. Kasasin supistusten kourissa kamppeeni sängylle, pyysin huonekaveria avuksi ja luovutin tälle lukemattomiksi jääneet naistenlehteni. Hoitajan mielestä oli parasta että minut kuskattaisiin saliin sängyllä, ja kun supistukset saivat silmäni sumeiksi, aloin olla samaa mieltä.

Matka osastolta synnytyssaliin oli synnytyksen hurjin hetki. En voinut tehdä kivulle mitään muuta kuin hengittää, kokeilin amerikkalaisista tv-sarjoista tuttua puuskutusta ja kuulin itseni huutavan ”Pelottaaaaa!” kun sänky kiisi käytäviä pitkin. Papereiden mukaan saavuin saliin klo 18.00. Onneksi huone oli valmiina ja kätilö vastassa, minä kampesin itseni sängyltä salin puolelle ja hoitaja koetti rauhoitella. ”Nyt olet hyvissä käsissä!” Jos olisin ehtinyt, olisin ehkä järkyttynyt kun kätilö kertoi, että puuttuvan verinäytteen takia en voisi saadakaan epiduraalia vielä. ”Kohdunkaulan puudutteen voin sulle antaa!”, hän lupasi.

Minä huusin avuksi ilokaasua ja pusersin maskia väärinpäin kasvoilleni. Istuin puoliksi sängynlaidalla ja hönkäilin kaasua, joka ehkä hieman vei ajatuksia pois järjettömistä supistuksista. Kätilö lähti käymään jossakin (kenties tilaamassa puudutteen) ja minä jäin hetkeksi yksin kaasumaskini kanssa. Yritin pysyä tolpillani ja keksiä jotain ajateltavaa, etten menisi ihan paniikkiin. Fiksuna likkana aloin laulaa naamariin esikoisen kerhossa kuultua Senjo-tonttu -laulua! Tajusin kyllä itsekin tilanteen koomisuuden ja ehdin miettiä, josko muistaisin tämän herkullisen yksityiskohdan vielä myöhemmin. Senjooo-tonttuuuu heräää jooo, lapset ovat tääääl-läääää…

Kätilö tuli takaisin saliin, ja perässä hiipi pieni hipsterin näköinen miehenalku. ”Olen lääketieteen opiskelija, saisinko tulla seuraamaan…” – ja kerrankin, kaikkien epäkohteliaiden ja liian komeiden kandien jälkeen sain sanotuksi että TÄLLÄ KERTAA EI, ja surkea hipsteri poistui graafikkolaseineen salista. Kätilö nyökytteli ymmärtäväisenä, ”mä sanoinkin sille että saa tulla itse kysymään”. Seisoskelin edelleen sängyn vieressä ja höngin kaasua, kun alkoi tuntua joltain. ”Sua taitaa ponnistuttaa”, huudahti kätilö ja kippasi minut sängylle puoli-istuvaan asentoon. Kuulemma en voisi tehdä vauvalle vahinkoa, vaikka vähän ponnistelisinkin. Pikapikaa pöksyt pois jalasta ja tilannetarkastus. Täysin auki, sieltä se vauva tulee.

Järkytys. Mies istui taksissaan jossakin punaisissa liikennevaloissa keskellä Hämeenkatua, ja vauva oli tulossa. En ollut ehtinyt muutamien kaasuhönkäysten lisäksi saada mitään kivunlievitystä. Eijeijei, eihän sen näin pitänyt mennä. Viime kerralla avautumisvaihetta kesti puoli vuorokautta ja ihana epiduraali vei mennessään kaikki kivut. Jotain sen suuntaista olin kaavaillut tälläkin kertaa.

Tässä vaiheessa synnytyssalissa kaikunut sananvaihto jää varmaan mieleeni iäksi. ”Ei se vielä voi tulla!” – ”Kyllä se vaan voi!” ja nyt jo sketsimäisiä piirteitä saava ”Mutku en mä ehtinyt saada mitään!” – ”Sää saat vauvan!” Jos ensimmäisessä synnytyksessä kiittelin nuorta, lempeää, rauhallista mutta reipasta kätilöä, oli nyt kokenut, rempseä ja loistavalla huumorintajulla varustettu lapsenpäästäjä nainen todellakin paikallaan. Kätilö hälytti vielä kollegan avukseen ja sitten sainkin luvan ponnistaa aina kun siltä tuntui. Ja siltähän tuntui! Kaasumaskia en pystynyt enää pitelemään käsissäni, joten kestokykyä piti löytää jostain sisuskaluista. Kuulin, kuinka joku huoneessa huusi kuin eläin (se olin minä) ja joku kehotti pitämään pienempää ääntä ettei kaikki voimat menisi karjumiseen (se oli kätilö).

Kello 18.15 räjähtivät lapsivedet, hetkeä myöhemmin kuului vauvan parkaisu kun pää oli ulkona. Siinä vaiheessa ovesta kurkkasi myös se lääkäri, joka oli tulossa antamaan kohdunkaulanpuudutetta. ”Myöhästyit, tää syntyy jo!” Sitten minun käskettiin olemaan ponnistamatta kovin lujasti – napanuora oli kiertynyt henkseleiksi vauvan kaulan ympärille, ja se jouduttiin leikkaamaan että hartiat saatiin ulos. Sitten vielä yksi puserrus ja avot, O oli ulkona. Syntymäajaksi merkittiin 18.20, siis kaksikymmentä minuuttia saliin saapumisen jälkeen ja viiden minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi. Synnytyksen kokonaiskesto oli 2h15min – sekin kyllä ihan vaan oman arvioni perusteella, kun ei kukaan sitä varsinaista alkupäätä ollut määrittämässä.

Kun vauvaa esiteltiin minulle ja tungettiin yöpaitani alle, toivoin jonkun nipistävän minua. Ihanko totta, tässäkö se oli, syntyikö se oikeasti näin? Olin epäuskoinen, järkyttynyt, äärimmäisen onnellinen ja lievästi liikuttunut – kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Vauva katseli maailmaa silmät yhtä suurina kuin äidillänsä, pikkuruista rimpulaa kehuttiin reippaaksi kun toljottelimme toisiamme.

Lapsen isä säntäsi saliin siinä puoli seitsemän maissa (ovelta taisi näkyä juuri se ihastuttava naudanpaisti, joka vauvan jälkeen pitää vielä pusertaa ulos). Hämmennys oli aika suuri, kun vastassa ei ollutkaan epiduraalipöllyssä hengaileva vaimo vaan onnittelut ja uunituore tyttölapsi. Oli tietysti iso harmi, ettei mies ollut mukana syntymäsekunneissa, mutta jälkikäteen ajatellen kaikki kävi niin nopeasti että tilanne olisi voinut olla enemmänkin järkyttävä kuin ihastuttava. En myöskään ehtinyt kaivata kädestäpitelijää ja henkistä kivunlievittäjää, kun kaikki keskittyminen meni, noh, synnyttämiseen.

Tämän synnytyksen kantavana teemana taisi muutenkin olla ei ehditty. Se peräruiske jäi saamatta (onneksi – muuten olisi saattanut vauva syntyä vessanpönttöön…), epiduraali antamatta, samoin kaikki muut kipulääkkeet. Sairaalan yöpaidan ehdin juuri ja juuri heittää päälleni ennen saliin siirtymistä, synnytyksen jälkeen omat alusvaatteet, sukat ja kengät löytyivät jostain sängyn alta ja nurkkiin viskottuina. Tietoja esimerkiksi eri vaiheiden alkamisista ei ehditty kirjata ennen kuin vauva oli jo maailmassa, kukaan ei ehtinyt näyttää minulle kätilön kutsunapin sijaintia eikä luonnollisesti kukaan ollut kameran kanssa kuvaamassa synnytystapahtumaa. Tällä kertaa kiire oli kuitenkin ihan ”itseaiheutettua”: sairaalassa oli muuten hämmentävän rauhallista, vaikka minuakin oli peloteltu vauvabuumin aiheuttaneella ruuhkalla ja siivouskomerossa synnyttämisillä.

Vaikka touhu oli melkoista rytinää ja paikoin pienen paniikinkin arvoista, olen ihan todella iloinen tästä synnytyksestä. Ylpeäkin vähän, vaikken koekaan tehneeni itse paljoakaan – toisaalta en ehtinyt olla tekemättäkään! Käynnistys ja ilokaasu taisivat viedä synnytykseltä luomu-statuksen, mutta kyllä se aika huikea kokemus oli silti 😉 Lääkkeettömyyden ja nopean keston takia olin heti synnytyksen jälkeen tosi hyvissä voimissa – keskustelin miehen ja kätilön kanssa ihan järkevästi ja kävelin omin jaloin suihkuun sillä aikaa kun vauva pestiin, punnittiin ja kapaloitiin. Tajusin siinä sivussa myös kysellä, että saihan mummi esikoisen iltanukutusohjeet ja pesittehän neulepaitani kolmessakympissä 😀

Synnytys oli siis melkoisen nopea tapaus, ja niin on ollut siitä toipuminenkin. En kärsinyt juuri minkäänlaisia vaurioita, yhden tai kaksi tikkiä kätilö ompeli pienen kosmeettisen repeämän korjaamiseksi. Jos jälkisupistuksia ja massiivista maidonnousua ei oteta lukuun, olen ollut kohtalaisen kivuton ja olo on kaiken kaikkiaan vähemmän pöhnäinen ja väsynyt kuin edelliskerralla.

Pikku-O asetettiin ensimmäiselle maitohetkelle rinnalleni puolen tunnin ikäisenä, ja imetys kesti lähes tunnin. Voi miten hyvin se heti onnistuikaan – vauva söi reippaasti eikä hommaan tarvittu mitään kikkakolmosia. Mittausten (2760 grammaa ja 49 senttiä) jälkeen saimme saliin vähän iltapalaa, ja sitten siirryimme synnyttäneiden osastolle. Saimme hengata kolmistaan huoneessani iltayhdeksään asti, sitten mies hyvästeli perheen naisväen ja lähti kotiin. Sairaalassa viihdyimme kaksi yötä, vaikka itse olisin ollut ihan valmis kotiutumiseen jo seuraavana päivänä. Piskuisen tyttösen syömisiä ja vointia haluttiin kuitenkin tarkkailla, mutta yöhoitajan väläyttämiä verensokeriongelmia ja lisämaitoja ei missään vaiheessa havaittu tai tarvittu. Keskiviikkona isoveli kävi tutustumassa pikkusiskoon ja torstaina tulimme kotiin.

Ja täällä sitä nyt ollaan – valmiina kertomaan kaikille kyläilijöille tätä huikeaa synnytyssaagaa (kyllästymiseen asti, oletan). Parasta synnytyksessä oli tietysti sen lopputulos eli ihana terve vauva, mutta hyvänä kakkosena tulee kyllä se, että raskas raskaus huolineen ja vaivoineen on nyt ohi. Takanani on nyt kaksi täysin erilaista raskautta ja synnytystä – molempiin mahtuu hurjan paljon tunteita.