Kategoria: Blogi (Page 12 of 23)

Moni teistäkin on varmaan huomannut Docventures-ohjelmasta liikkeellelähteneen Lihaton lokakuu -haasteen. Tavoitteena on vähentää lihasyöntiä kuukauden ajan – kukin voi itse sitten valita, tarkoittaako tämä kevyesti yhtä kasvisruokapäivää viikossa vai fanaattista fennoveganismia. Ystävä yllytti minutkin mukaan, ja niinpä huomisesta alkaen lautaselta ei enää löydy lihaa – siis ei myöskään kanaa tai nakkeja. Sydänperuna siivittäköön tälle matkalle, enemmänhän tuollainen lämmittää kuin tehotuotettu streroidibroileri.

Koska ainakin teoriassa ja mahdollisuuksien ynnä mielialan mukaan käytännössäkin kannatan kasvispainotteista ruokavaliota, yritän elää jollain tasolla eettisesti ja ekologisesti, ei haaste tunnu yhtään pöllömmältä. Tiedostavana teininä olinkin jonkin aikaa kasvissyöjänä, mutta jotenkin soijarouheet ja hampputofut ovat unohtuneet viimeistään lasten ja jauheliha-arjen myötä. Lihattomasta lokakuusta innostuneena kyselin kasvissyöjäkavereilta hyviä ja lapsiystävällisiä reseptejä, ja viikon ruokalistalla onkin mukavanoloisia makuja.

Oman kierteensä lihattomuuteen tuo meikäläistä vielä vähän aikaa sitova maidottomuus – monet kasvisreseptit kun ovat maukkaita tuntuvan juustolisäyksen ansiosta. Mutta koska elämässä pitää olla haasteita, yritän loihtia maistuvaa maidotonta kasvisruokaa meidän perheelle, katsotaan sitten missä kohtaa löydän itseni mussuttamassa pekonia yön pimeydessä.

Ja eikä siinä vielä kaikki! Jo ennen somessa syntynyttä lihattomuuspöhinää olimme samaisen ystävän kanssa sopineet, että sokerihuuruinen mässäily ja pullaturvotus saa luvan loppua lokakuun ajaksi. On siis kuukauden kestävän herkkulakon aika! Ja tähän te, arvon päiväkahvipatukoita suklaanhimoisin sormin hamuavat rouvat, olette myös tervetulleita osallistumaan 🙂 Säännöt ovat seuraavat: ei karkkia, ei kahvileipää, ei suklaata, ei sipsiä tai snäksejä – poikkeuksena ovat kyläillessä tarjotut herkut ja (oman) lapsen syntymäpäivät, pullasta ei siis tarvitse kieltäytyä isomummun luona tai juhlaväen ympäröimänä. Mutta lakkoilijat eivät sitten keskenään saa sopia mitään munkkitreffejä tämän porsaanreiän turvin 😉

Herkkulakossa ojassa on omalla kohdallani imettävä lehmä: koska maidontuotantoni pistetään kohta telalalle, epäilen sangen runsaan herkuttelun johtavan näkyviin tuloksiin vyötäröseudulla. Haluan mahtua uusiin lempihousuihini myös marraskuussa, joten asialle täytyy tehdä jotain. Eikä se nyt ihan tervettäkään ole, että heti lounaan jälkeen iskee huumaava sokerihimo, tai että iltapalalla saattaa yks kaks kadota kokonainen karkkipussi. Katsotaan mitä kuukauden täyslakko saa aikaan, imaiseeko sokerikoukku otteeseensa entistä pahemmin vai alkaisiko suklaa jopa ällöttää.

Mitenkäs on, lähdettekö mukaan? Ryhmäpaine on kelpo väline, kun itsekuri on olematon ja tavoitteet tuntuvat turhankin tuntuvilta. Minä lupaan raportoida, alkaako linssikeitto maistua puulta tai nousevatko kaupan karkkihyllyllä kyyneleet silmiin. Tavoitteena on, että läskiä ei lokakuun aikana löydy suusta, eikä kuun lopussa lanteiltakaan! Tänään kokoonnumme lakkoilevan ystävän ja lasten kanssa yhteen ja nautimme hartaissa ja haikeissa tunnelmissa viimeisen ehtoollisen – ranskalaisia ja nakkeja tottakai. Ja ehkä sitten vähän jätskiä jälkkäriksi…

Vietimme pitkän viikonlopun maalla mummilassa. Isoäiti tuli tupaamme jo torstaina, pisti huushollin kuosiin, touhusi tenavien kanssa ja päästi minut pumppaamaan jumppaankin. Perjantaina ajelimme läpi syksyisen Suomen, pysähdyimme ravintolalounaalle ja päädyimme tuttuun torppaan peltojen, metsien ja järvien keskelle. Takapenkillä pönötti kaksi täydellistä reissulasta – isompi on niin tohkeissaan pelkästä autokyydistä, että istuu parikin tuntia pukahtamatta ja ilman viihdykevaatimuksia maisemia tuijotellen; pienempi pääasiassa nukkua kuorsasi kaukalossaan.

Kotikonnuillani elo on entisellään: vilinää ja verkkaisuutta yhtä aikaa, tuttua ja tuntemattomalta tuntuvaa, kotoisaa ja kuitenkin jo minulle kaukaista. Juoksulenkillä saatoin jolkottaa viisikin kilometriä Adam Lambertin kanssa kilpaa kailottaen, eikä vastaan tullut ketään – ei edes sitä kohuttua karhua, joka jossain lähimetsissä löntystää. Kylänraitilla saa kyllä pitää varansa, ne harvat autoilijat kun kaasuttavat ainakin kaksi kertaa nopeusrajoituksen verran mittarissa. Todennäköisemmin kuitenkin noilla tienoilla törmää oravaan kuin onnikkaan.

Minä pääsin saunomaan siskon kanssa, kuljin reikäisissä räkäverkkareissa kaiket päivät, haravoin lehtikasan vaahteran alle ja huvituin tuttuun tapaan paikallislehden tekstiviestipalstasta. Ihan mukavaa vaihteluahan se on, kun voi ripsivärin sijaan kiertää auki saunasiiderin, kävellä leikkipuiston sijaan lähimetsään tai juoda soijalaten sijaan juhlamokkaa punaisella maidolla – ja syödä sen kolmannenkin omenapiirakan palan. Mutta kyllä maar minä olen niin kaupunkilaistunut, että maaseudun rauha alkaa viimeistään kolmantena päivänä vähän ahdistaa. Kuitenkin taas tälläkin visiitillä katselin vähän sillä silmällä erästäkin tyhjillään tönöttävää kesäasumusta…

Isovanhempien isossa pirtissä riitti hulinaa, kun seitsemän serkusta sekoilivat, söivät, soittivat, sotkivat ja sotivat aamusta iltaan. Ja taitaa tuo minun pikkuinen kuopus olla joukosta touhukkain… Lapset leikkivät vesileikkejä ulkona, ampuivat ilmakiväärillä vaarin kanssa (huh), meidän I pärisytti poliisiautoa päivästä toiseen ja pikku-O kiipesi kirjahyllyyn. Sosiaalinen elämä väsyttää, meillä aina sanotaan, ja niinpä vauvatus koisasi aina monen tunnin päiväunet ja riekkui sitten vastapainona kaikki yöt. Minä itse olin ihan iloinen, kun palasimme maanantaina oman kodin lämpöön ja rauhaan.

Syksy saapui rytinällä, villahaalarit ja välikausihanskat on viimeistään nyt kaivettu naftaliinista. Minä kyllästyin paleluun, nöyrryin ja jolkotin tänään puistoon tuulipuku kahisten. Tässä univormussa sitten tönötetään liukumäen juurella tulevat viikot ja otetaan vastaan portaita ylös kipuava ja pää edellä alas nauraen lasketteleva vielä-vähän-aikaa-vauva. Iltaisin tekee mieli teetä, ja villasukat ovat jo sulautuneet jalkoihini. Tästä syksystä on tulossa aika jännittävä.

Tällä viikolla kalenteri pursuaa tekemistä, ja yks kaks kuljetaan jo keskiviikossa. Kotiäitiminäni on tehnyt viikon ruokalistan ja -ostokset, väsännyt jääkaappiin kanapastavuokaa, pinaattipannaria ja siskonmakkarasoppaa loppuviikon tarpeiksi ja mitannut jälkikasvun jalat talvikenkäostoksia varten. Opiskelijaminäni odottaa viikonlopun luentoja isoin odotuksin – täytyy vaan käydä ostamassa kynä ja paperia, ennen kuin Tiimari sulkee lopullisesti ovensa! Viikkoon mahtuu myös ystävän syntymäpäivien juhlintaa, tanssijalan vipatusta ja viinin lipitystä. Ja jossain kohtaa pitäisi ihan vaan pöllöillä näiden hulvattomien raitiaisten kanssa. Poikasen venähtäneen kuontalonkin parturoin, kymmenen senttiä lyhempi letti on nyt suorastaan suloinen. Vastapainoksi tytär kasvattaa takatukkaansa synttärirusettivalmiuteen.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että puolet aivokapasiteetistani on valjastettu elämäni eri ihmisten ja aikataulujen yhteensovittamiseen (ja se toinen puoli onkin horroksessa horror-öiden ansiosta). Pieni pääni yrittää ynnätä yhteen lapset ja liikunnan, asioinnit ja arkiaskareet, kotityöt ja kyläilyt, syötöt ja syömiset, yliopiston, yöunet ja yhden poikaystävänkin. Välillä meinaa melkein pyörryttää! Onneksi aina jossain kohtaa on aikaa kahville ja kirjoittamiselle, on kiva kertoa kuulumisia teillekin. (Tämän päivityksen mahdollisti Muumi-dvd ja parvekepäiväunet, mitä mahtavia keksintöjä moiset ovatkaan.)

Kun takana on vallan verraton ja ihan ihana viikonloppu, on kaiketi universumin mielestä oikeus ja kohtuus, että maanantai menee vähän matalammissa tunnelmissa.

Yöllä vietin taas enemmän aikaa valveilla kuin unessa, aamulla nousin itkuisen vauvan kanssa ja kuuntelin syntikkapoppia uuvuksiin asti terveyskeskuksen puhelinpalvelussa. Aamutoimien ja pikapuistoilun jälkeen kävimme näyttämässä kuopuksen korvia lääkärillä, ja saimme arvausdiagnoosilla antibiootit ”tosi pieniin korviin jotka on ihan täynnä vaikkua”. Ehdin jo toivoa, ettei tulehdusta tullutkaan, ja pitkitin lääkärireissua, mutta nyt toivon todella että vauvan elämän toinen lääkekuuri tuo yöunet takaisin. Vaan mikähän siinäkin on, että korvatulehduksesta (ja siitä saamarin vaikustakin vielä!) saa itselleen huonon äitiomatunnon?

Jotta supermutsius olisi muisto vain, laiskat äidit korvasivat jälleen kotiruokalounaan thai-take awayllä. Naapurissa tarjottiin viineritkin kahvin kylkiäisiksi. Kotona meno on kuitenkin ollut jotenkin väsähtänyttä – minä lasken tunteja yöuniin, kolmevuotias kyselee jatkuvasti osaako se-ja-se eläin lentää/uida ja kieltäytyy kaikesta koska emmäähaua, vauva roikkuu lahkeessa ja tekee räkäverkkareistani nimensä veroiset.

Mutta sitten, kun yhden lattialla kyselytuskissaan kierivän ja toisen punttipainona pärisevän apukokin kanssa taiteilin päivälliseksi lihapullia ja kasvismuusia, tulvi ikkunasta yks kaks ihmeellinen syysaurinko, radiossa soi Banglesin Manic Monday ja leikkuulaudalla loikoili sydämenmuotoinen peruna.

Niin että meneväthän nämä maaniset tai masentavat maanantaitkin, kun tiedossa on taivaallisia tiistaita, kivoja keskiviikkoja, touhukkaita torstaita tai piristäviä perjantaita. Yövalvomisia jaksaa, kun tietää ainakin teoriassa pääsevänsä pian nukkumaankin, vauvaa tekee mieli helliä, koska se ihan kohta muuttuu taaperoksi ja pyhällä hengellä porskuttavan poikasen kanssa viitsii leikkiä aina hetken kerrallansa – tai no, ainakin Pikku kakkosen alkuun asti 🙂 Lapsiarkea jaksaa aina vaan paremmin, kun aikuiselämä tuntuu melkein juhlalta.

Yhden vanhemman arjen tympein tosiasia ei ehkä olekaan se, että horror-öinä ei voi kiroilla kahden väsyneen voimalla, tai että iltapala-aikaan tyhjyyttään huutavan jääkaapin ovelta ei voikaan soittaa ”ääh unohdin jugurtin, tuotko tullessas” -puhelua. Tylsintä taitaa olla se, ettei asioita voi jakaa juuri sillä hetkellä kun huvittaisi. Kun lapsi oppii taputtamaan tai taivuttamaan sijamuotoja, ei voi hihkua viereiseen huoneeseen tai noin vain lähettää videoviestiä. Kun päivän lehdessä on jotain päräyttävää tai mieleen juolahtaa jotakin nokkelaa, täytyy odottaa sopivaa ihmistä ja hetkeä, jolle sen voisi mahdollisesti möläyttää.

On minulla onneksi ihmisiä, jotka kestävät kuulumistulvaa puhelimen päässä, peukuttavat ällöäitimäisiä lapseni-on-niin-ihmeellinen-statuspäivityksiä, kuuntelevat väsymysvalitteluja puistonpenkillä, ihastumisiloa kahvikuppi kourassa tai hekottavat huonolle huumorilleni huurteisen äärellä. Mutta paljon on silti pienenpieniä ja suurensuuria asioita, jotka tekisi mieli kertoa jollekulle juuri siinä tapahtumahetken aikana. Joten onneksi olette te! Tässäpä siis asioita, jotka ovat ehtineet käydä mielessäni tämän torstaipäivän puolikkaan aikana:

Kylläpä suomenruotsalaiset onnistuvat aamutelevisiossakin näyttämään jotenkin onnellisemmilta. Olen aina salaa haaveillut olevani suomenruotsalainen, ja puolivakavissani välillä mietin lasten passittamista toisen kotimaisen polulle jo päiväkodista alkaen.

Oho, vauva heräsi yöllä vain kahdesti. Mutta taisin kyllä syöttää sen molemmilla kerroilla, en nyt ihan osaa tätä yövieroitusta.

Kylläpä lapset leikkivät ihanasti keittiössä keskenään. Onpa mun pojalla huikea hahmotuskyky ja mieletön mielikuvitus. Äiti me tehtiin kääme. Tai juna. Tai tää on vähän niinku sateenkaali. Tai uu. Tai Matsan meekki! Mutta tuota tukanreuhkaa pitäisi kyllä leikata.

Onpa kokoomusnuorten käsittämättömiä kannanottoja laukova puheenjohtaja pelottavan oloinen nainen. ”Kun hän kirjoittaa, niin tulee aina muutama aktivoituva jäsen muihin puolueisiin.” Pitäisiköhän itsekin vihdoin tehdä paluu vihertäviin riveihin? Taipuisivatkohan nämä aivot johonkin poliittista toimintaa muistuttavaan? 

Vaan mitä kertoo ihmisestä se, että Aamulehden oikeinkirjoitus-teemasivu saa aikaan suorastaan hullua hykertelyä? Sivu on vieläpä visuaalisesti varsin vetoava. Hei, olisikohan tuossa teemavärit pikku-Oon yksivuotiskekkereille? Pinkkiä (!?) ja turkoosia jo vähän tuumailin, keltainenhan näyttää niiden kaverina suorastaan korealta. Ja niin, pitäisi nyt ensin kai päättää, että pidetäänkö kemut täällä kotona vai mennäänkö city-tyylillä synttärisushille. Lakat kakkua varten on…ovat kyllä jo pakastimessa.

Mutta ihanko oikeasti läsnäoleva pitäisi kirjoittaa erikseen? Kieltäydyn.

Tarvitaankohan tuolla jo takkia? Uusi syystakki olisi kiva, mutta nyt ei kyllä ole varaa sellaiseen.

Pitäisiköhän eräälle puistoisälle ostaa kohta kahvipaketti, kun hän niin kärsivällisesti hymyillen leikittää omansa ohella myös meikäläisen lasta. Päivästä toiseen.

Apua kun haukotuttaa.

Saanko heittää leikkipuistossa lojuvan lelupyssyn roskikseen, ihan vain koska en halua lapseni leikkivän inhorealistisia räiskintäleikkejä, ainakaan vielä? Olenko vähän tylsä mutsi – no olen! Mutta tylsyyshän tekee ihmisille ihmeitä.

Miten ihmeessä pelkät maito-ostokset voivat kustantaa kolmekymppiä?

Ensimmäistä kertaa kokeilemani pinaattipannukakku onnistui mainiosti. Kyllä, se on juuri niin hyvää, että puoli pellillistä menee iltapalana ja kolme siivua kattaa juuri ja juuri lounastarpeen. (Ja joopa joo, itsekurini on juuri niin olematon, että kun jääkaapissa on raejuustoa, sen myös syön.)

Munamania jatkuu – pitäisiköhän kohta mittauttaa kolesteroli?

Perhana, unohdin ostaa tiskiainetta.

Minun pitäisi kuulemma ryhtyä kasvissyöjäksi. Mutta miten ihmeessä perheenäiti tekee mitään ilman jauhelihaoptiota?

Miksi äitiyteen on sisäänrakennettu turha taipumus epäonnistumisen tunteeseen? Voisiko paskamutsi-termin pistää pannaan?

Kuinkahan monta valokuvaa minulla on kunkin päivän ruoka-annoksesta? Tai otsikon kahvi&käntty alla? Tätä pullanmussutusta pitäisi kyllä vähentää, aistin jo nyt että imetyksen lopettamisen jälkeen paisun itse pullataikinan lailla jos en saa sokerinhimoa aisoihin. 

Ihanaa, tänään pääsen salille ja suihkuun. Pitäisi ehkä olla reipas ja käydä lenkilläkin. Puistokaveri menee viikonloppuna puolimaratonille, olisi varmaan aika viisasta kehittää itsellekin joku juoksutavoite. Jos vaikka ensalkuun kymmenen kilometriä. Naisten kymppi, koskas se onkaan?

Olen tainnut taantua teini-ikäiseksi, kun palaan hölmösti hymyillen lukemaan illan pimeydessä näpyteltyjä tykkäänsusta-viestejä. Ja elämänhallinta on kai muutenkin hukassa, kun kuukautiskiertokin pitää tarkistuttaa kaverilla… Eikä tällaisia asioita pitäisi varmaankaan kailottaa koko maailmalle internetseissä. Taidanpa pyyhkiä tämän kappaleen. Tai tyylikkäästi yliviivaan sen, ikään kuin osoittaakseni tulleeni toisiin aatoksiin, mutten tarpeeksi. Kas näin.

Leluteekin Emilia pohti erilaisia äitiysblogeja. Mihinköhän lahkoon minä lukeudun? Ehkä täällä tarjoillaan kynnenaluskakkaa aamukasteessa, aika realistisesti kuitenkin.

Luksusta on lähes lapseton lounasaika (kolmevuotias kerhossa ja kuopus koisaamassa), jonka kruunasin härskisti vaniljamaitokahvilla ja munkilla. Muistinpa myös sen, miksi mutteripannu on saanut pölyttyä keittiön hyllyllä niin kauan – mokoma kun keittää espressoa aina kaksi kupillista.

…ja yöt kuin painajaista.

Päivät soljuvat eteenpäin, arki tuntuu oikealta, vapaaillat jopa vähän ihmeellisiltä. Aivollista aikaa tietokoneen äärellä on kuitenkin ärsyttävän vähän, ja iltakymmeneltä blogipostauksen jäsentyminen järkeväksi kokonaisuudeksi tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Kameraan kertyy kuitenkin otos jos toinenkin, muistikortti onneksi muistaa paremmin kuin minä.

Takana on jo viikon verran uutta ikävuotta, enkä ole ehtinyt teitä edes kiittää kauniista onnitteluista. Kiitos siis! Syntymäpäiväni oli oikeastaan ihan täydellinen, sain tuntea itseni tärkeäksi ja onnekkaaksi, aurinkokin paistoi kuin keskikesällä ikään. Aamulla vasemmalla kädellä väsätty omenapiirakka maistui makoisalle sekä lasten kanssa välipala-aikaan että myöhään illalla sohvaseuralaisen kanssa. Kerhosta kotiin haettu, minulle kauniin sinisävyisen kortin maalannut pikkuprinssi ahmi toisenkin palan, kuopuskin sai maistaa ensimmäistä makeaa herkkuaan – tyylilyylinä pikkurilli pystyssä tietenkin. Vapaailtani aikana ehdin tehdä tehotreenin salilla ja kahvitella kerrankin ajan kanssa kahden hyvän ystäväni kanssa. Kukkiakin sain! Ja myöhemmin illalla kuohuvaa. Ja niskahieronnan. (Huulirasvankin ostin itselleni lahjaksi.) Seuraavana aamuna kävelin hymyillen kotiin lappamaan kaurapuuroa vauvan suuhun, kutsuin naapurit kaapin kätköistä taiotulle brunssille ja tarjosin illalla vielä lihapullatkin muutamalle ylimääräiselle suulle.

Päiviin mahtuu kerhoilua, puistoilua, kerhoäitien firmalounaita, kuntoilua, kokkailua, kiukuttelua ja kaikenlaista muuta. Viikonloppuperinteeksi on muodostunut  yhden vanhemman perheiden yhdistäminen ystäväni kanssa – lauantaina puistoilimme taas porukalla ja päivän päätteeksi kasasimme ranskalaiset ja nakit yhteen koko mormonilauman ruokkimiseksi. Ihanaa, kun tämä on mahdollista, muuten perinteiset perhelauantait olisivat aika paljon ankeampia. Sunnuntai olikin sitten oma päiväni: Adam Lambertin luukuttamista lenkkipolulla, omiin ajatuksiin uppoamista uimahallissa, täydellinen ilta Arboretumissa ja kaivatut kahdeksan tunnin yöunet tekivät maanantaiaamusta paljon miellyttävämmän.

Kuopus on kehittänyt itselleen kunnon räkätaudin (jota taas pessimistinä korvatulehduksena pidän), joten hetken verran kohtalaisia olleet yöunet ovat taas muisto vain. Onneksi voin ja saan nyt jo vapaaöitäkin, jolloin univelkoja saa edes vähän lyhennettyä. Jonkinlainen huonon omantunnon humina tosin soi korvissa, kun olen jättänyt nuhaisen vauvan yöksi ilman äidin seuraa. Mutta näinhän sen pitäisi olla, tätä minä olen toivonutkin: lapsilla on kaksi tasaveroista vanhempaa, jotka jakavat vastuun, velvollisuuden, ilot ja itkut. Kahden kodin arki alkaa pikkuhiljaa muuttua todellisemmaksi, ja me kaikki haluamme sen toimivan hyvin. Minä olen yksin vastannut yöpalveluista viimeiset puoli vuotta, on kai ihan oikein että saan nyt vähän släkkiäkin. Onhan?

Kun on kyse lasten arkipäivien rytmeistä, olen hurjan huono sietämään muutoksia. Samanmoinen on esikoinen, ja siksikin meillä eletään päivästä toiseen kohtalaisen kurinalaisesti. Aamutoimet, puistoon, lounas, kerho/leikki/päiväunet, video, välipala, isän ilta tai äidin ohjelmatoimisto, päivällinen, leikkiä, iltatoimet ja unille. Tänään olenkin aivan hunningolla, kun ilmeisesti arkensa uuvuttama kolmivuotias koisasi puoli yhteentoista asti, ja haluaa nyt omasta tahdostaan leikkiä sisällä ihania mielikuvitusleikkejä. Tänään taidetaan syödä vain yksi lämmin ruoka, enkä minä tuota nuhanenää taida viitsiä puistoon pöllöilemään viedäkään. Huh miten villiä! Aamuhaahuilun aikana olen ehtinyt pestä pyykit ja tiskit, keittää kahvit, valmistella syysruoista sopivimman eli siskonmakkarasopan ja ihastella lasta, joka ei (KOPKOP) kerrankin uhmaa yhtään, vaan leikkii kuin pieni enkeli. Pikkusisko on päiväunilla parvekkeella, joten junaratakin saa olla rauhassa.

Takaisin todellisuuteen, totesin eilisiltana, kun minut kotiovelle saatettiin. Ja siihen palaan nytkin. Soppakauhan varteen, nuhanenää niistämään, pieniä pöksyjä viikkaamaan ja hämmentävästi tamperelaistuneen tenavan kysymystulvaan vastailemaan. Kun ajatuksissani leijun lapsiarjen yläpuolelle, palauttaa minikokoinen manselainen onneksi maan pinnalle. Nymmää hauan mennä pissalle. Äiti voikko sää auttaa mua? 

Mitähän kaikkea minun pitikään kertoa? Puolet taisi unohtua, ja kuvatkin ovat viikon takaa juhlatunnelmista. Tällaista arkea nyt kuitenkin kuuluu tänne, ja vähän muuta myös. Mitä teille kuuluu? Entä mistä haluaisitte minun kertovan?

Jos joku olisi kertonut minulle kymmenen vuotta sitten – tai, totta puhuen, vaikka vasta vuosi takaperin – että 28-vuotissyntymäpäivänäni olen…

yhden leikki-ikäisen ja toisen vielä vauvaksi laskettavan äiti
valmistunut yliopistosta, mutten kuitenkaan työelämässä
eronnut rumasti ja raskaasti ensirakkaudestani
paremmassa kunnossa kuin koskaan
tamperelainen
ihastunut
ja silti sekä siksi onnellinen

…en taatusti olisi uskonut.

Mutta tässä minä nyt olen, oman elämäni sankari, tämän mainion päivänkin. Hiukset pesun jäljiltä märkinä, topin kaula-aukko venyneenä ja sosetahra helmassa. Univelkojen uuvuttama äiti, arjestaan nauttiva nuori nainen, raunioista itselleen rakastettavan elämän rakentanut ihminen. Helposti hymyilevänä, kohtaloaan kummastelevana, ihanien ihmisten ympäröimänä ja läheisten lempeydestä liikuttuvana.

Viime yön hulinoissa taisin päästellä suustani v-alkuisia sanoja, mutta aamuaurinko kirkasti mielen hetkessä. Peiton alta kuului ”onneksi ookoon äiti” ja pinnasängyssä pönötti iloinen hammasvauva. Kauppareissun jälkeen leivoin yhden apulaisen ja yhden takiaisen kanssa omenapiirakan, kerhopaikan eteisessä toin vaivihkaa synttärini esille askarteluyllätyksen toivossa. Nyt vietän muka-lapsetonta luppoaikaa, spa-hetki suihkussa on ohi, halloumisalaatti on syöty ja musiikki pauhaa. Kerhon jälkeen herkutellaan, leikitään ja lasketaan, että täytäkkö sinä äiti nääääin monta. Iltaan mahdutan pikatreenin salilla ja kahvittelun kahden hyvän ystäväni kanssa, sitten onkin syntymäpäivän parhaan osuuden vuoro, eli hymyilyttävä yökyläily ilman heräämisvelvotteita.

Viimeisin vuoteni on ollut ehdottomasti elämäni rankin, hulluin, uskomattomin, surullisin ja silti monia pieniä ja isompia onnen hetkiä sisältävä. Onneksi ainakin osa siitä on tallentunut blogiin, näitä muistelmia ja niiden todellisuutta taidan katsella taaksepäin vielä monta kertaa. Jotain ehkä kadun, jostain olen katkera, jotakin kadehdin, mutta enemmän juuri tällä hetkellä olen kaikesta kiitollinen.

Olen jälleen vuoden vanhempi, mutta myös vahvempi, viisaampi, varmempi, enemmän vanhempi (ja väsyneempi…) kuin ennen. Juuri nyt on hyvä olla, tämä on täydellinen ikä minulle, ja tästä päivästä on tulossa koko ajan parempi. Lahjojen puuttuminen tuskin haittaa, koen olevani – kaikesta huolimatta – aika onnekas ilmankin.

Tiistaista on tainnut tulla suosikkiarkipäiväni. Nämä kun soljuvat niin lempeästi ja leppoisasti, ettei voi kuin iloita.

Aivan kuten tänäkin tiistaina, arkiviikon toisena päivänä takana on vuorokausi tai pari kolmestaan lasten kanssa. Ja nehän nyt menevät miten menevät – riman ali tai koko korkeushyppypaikan kaukaa kiertämällä. Hulinayöt ja kiukkupäivät kuitenkin kaikkoavat mielestä, kun tietää että päivä on tehty helppoudesta ja hyvistä fiiliksistä. Eilen meillä vieläpä oli mahtavan mukava maanantai, oikein sellainen peruspäivä, mutta kuitenkin niin kiva, että iltapalalla oikein kiittelin lapsiani ihanuudestansa.

Tähän aamuun herättiin puoli yhdeksältä, kummallisia käänteitä sisältäneen yön päätteeksi. Vähän lastenohjelmia, leluarsenaali olohuoneen lattialle ja oma naamataulu katseenkestäväksi kahdeksassa minuutissa. Hiukset taisin pestä viimeksi perjantaina, sama letti sinnittelee otsalla päivästä toiseen. Mutta ei se mitään, hymy kuulemma kaunistaa.

Päivävaatteet porukalle ja aamupalat naamareihin, ehdinpä lehdenkin selata loppuun asti. Sitten kipinkapin puistoon, ennenkuin aamupöhinä muuttuu poruksi ja pöllöilyksi. Kolea keli oli karkoittanut leikkikavereita, mutta mukavaa seuraa löytyi onneksi kuitenkin hiekkalaatikonkin laidalta. Tunnin tehoulkoilun jälkeen kärräilimme kerhoa kohti, ja esikoinen jäi onnekseni iloisena leikkimään. Äiti-vauva-nelikkomme suuntasi sitten häpeilemättä salaattibuffettiin, ja kuopusten koisatessa ehdittiin juoda kahvitkin. Sitten vähän laiskanpulskeaa sporttishoppailua kauppakeskuksessa ja ruokakaupan kautta hakemaan ilakoivia kerholaisia kotiin. Ohjaajilta tuli positiivista palautetta, ja pihamaalla porkkanatikkujen ääressä vaihdettiin viimeaikojen kuulumiset. Että hyväähän tässä kuuluu itse kullekin, ei kai sitä käy kieltäminen.

Kotona surruutin meille maistuvat mansikkasmoothiet ja lusikoin läpi päivän matkassa kulkeneelle vauvaselle hedelmäsoseet suuhun. Lapset olivat nauravaisia, ja minä myös. Puoli viideltä vaihtui vanhemmuusvastuu, pienet lähtivät käymään isänsä kanssa ulkona ja sain viettää harvinaislaatuisen hetkosen yksin kotona. Sitten kiskoinkin sporttivermeet päälle ja singahdin lenkkitreffeille hurjissa housuissani. Ilta-aurinko kimmelsi Näsijärven pinnassa ja lenkkitossu tömähteli polulla – kotiin taisin talsia taas hömelösti hymyillen.

Kotiinpalatessa vastassani oli iltamaitojaan kaipaileva vauva ja suihkunraikas kolmevuotias. Joku toinen sai lusikoida jugurttia kippoon ja lämmittää soijamaidon puuroa varten, pestä ja peitellä, lukea unikirjat ja toistella nukuhan-nyt-on-uniaika-mantraa muutaman tovin. Minä sain viedä varteni pitkään suihkuun ja ahmia iltapalaa keittiön hämärässä. Solsidankin taisi tulla telkkarista!

Ainoana vanhempana viettämäni päivät väsyttävät kyllä, mutta omista illoistani ammennan energiaa uusiin aamuihin ja kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa toinen käsipari tekisi ihmeitä (kuten viime yönä, kun sai taas kiristellä hampaita muutamaankin otteeseen). Parasta on kai kuitenkin vastuuvapaus ja tietty huolettomuus, joka lapsivapaisiini liittyy. Saan mennä ja tehdä, olla minä ilman äiti-etuliitettä, käydä lenkillä tai leffassa, ilman että kukaan kiskoo housunpuntissa tai heittäytyy maahan draamankaarella. Kaupunkia kumarran myös kiitettävästä kerhotoiminnasta, joka tuo ison avun arkeen ja pelastaa sekä viihdytystarpeelta että lounaspohdinnoilta kolme kertaa viikossa. Perheen pienimmänkin onnistun usein synkronoimaan unimoodiin kerhokäynnin ajaksi, joten tässähän pääsee suorastaan helpolla – ja ihan ilman subjektiivisen päivähoito-oikeuden hyödyntämistä 😉

Tällaisia tiistait nykyään tuppaavat olemaan: hyvät on värit ja värinät, kun päivästä löytyy tarpeeksi tekemistä, tasapainon tunnetta ja itse pärjäämisestä syntyvää onnistumisen iloa. Ja tietysti ihania ihmisiä. Jossain kohtaa päivää huomasin, että tiistain värit ovat turkoosi ja pinkki. Aika raikasta, kaunista ja pirteää – hyvin sopivat tähän kohtaa kalenteria.

PS. Synttärilahjaksi taidan toivoa huulirasvoja. Eihän nuo riitä enää mihinkään!

Korruptiovaroitus: tämän postauksen on kirjoittanut tuotelahjalla tyytyväiseksi tehty äiti, ja se on toteutettu yhteistyössä Playtray Finlandin kanssa. Tekstin lopusta löytyvä tarjous on kaikkien hyödynnettävissä.

Tähän mennessä olen kieltäytynyt kauniisti blogia lähestyneistä kaupallisista yhteistöistä (no, maitopohjaisten vellien markkinoijaksi olisinkin ehkä huonoin mahdollinen valinta). Mutta nyt kiitin ja kumarsin, koska tarjolla oli jotakin, jota olen jo pitkään kaihoten naapureiden luona katsellut. Mainospuheen vastineeksi meille saapui Playtray, Stokke Tripp Trapp -tuoliin sopiva tarjotin. 

Pikku-O on pönöttänyt syöttötuolissaan melkein puolivuotispäivästään asti, ja soseiden ohella tarjolla on lähes aina jotakin sormin syötävää. Sormiruokailuun vauvan oma tarjotin onkin mitä mainioin: ruoat eivät sotke pöytää, ovat hyvin käsien ulottuvilla ja muovinen tarjotin on erittäin helppo pyyhkiä puhtaaksi. Ruokapöytä säästyy lusikaniskuilta ja lattia puuroräiskeiltä. Tarjottimen korotettu reuna estää marjojen ja murojen vierimisen yli laidan, ja nyt nokkamukiakin heilutteleva neitonen saa pidettyä kauramaitosotkunsa aisoissa. Playtrayn saapumisen jälkeen on banaanimuhjun hinkkaamiseen käytetty aika kotitaloudessamme vähentynyt merkittävästi, ja muutenkin ruokailut soljuvat astetta mukavammin.

Varsinaisen ruoan lisäksi Playtraylle voi toki asetella muutakin. Meillähän – köhköh – on ihan sallittua lueskella kirjallisuutta aamu- ja iltapalalla, ja perheen pienin usein selaileekin omia opuksiaan puuronlappamisen lomassa. Yllättävä plussa tarjottimessa onkin se, että nyt oma Aamulehteni saa olla rauhassa, kun vauvakäpälät eivät siihen ylläkään 🙂 Myöhemmin tarjotinta voi hyödyntää vaikkapa askartelupuuhissa, muovailuvaha-alustana se lienee varsin verraton.

Koska pikku-Oon pöytä kulkee tuolin mukana, on koko paketti helppo siirtää myös vaikkapa keittiöön ruoanlaiton ajaksi tai kylpyhuoneen ovelle isoveljen suihkukäyntiä vahtimaan – näissä tilanteissa kun paikallaan pysyvä vauva edesauttaa asioiden etenemistä. Kun tarjotin on paikoillaan, lapsi ei myöskään pöydän ääressä istuessaan onnistu potkaisemaan tuolia taaksepäin. Harmi kyllä tarjotin ei täysin estä mielenosoituksellista leipäpalojen maahanheittelyä tai uusinta hittiä, syöttötuolissa sekunnissa seisomaan nousua. Testattu on siis ainakin, että Playtray kestää noin kahdeksan kilon verran istuvaa vauvaa… Voisikohan seuraava sponsori postittaa meille turvavaljaat tuolle turhankin touhukkaalle tyttöselle?

Playtray on helppo ja nopea kiinnittää tuoliin, ja sen saa myös kätevästi irrotettua puhdistusta varten. Minä valitsin omaan tuoliimme saumattomasti sopivan mustan värin, sen lisäksi tarjolla on läpinäkyvä, valkoinen ja punainen vaihtoehto. Ruokapöytämme on valkoinen, mutta naapureiden totaalisormiruokailijan kokemuspohjalla päädyin mustaan tarjottimeen – valkea kun kuulemma helposti värjääntyy voimakkaista ruoka-aineista. Musta tarjotin on ainakin vielä pysynyt moitteettomassa kunnossa, ja koko setti on varsin tyylikkään näköinen. Minä siis tykkään kovasti!

Playtray Finland tarjoaa blogini lukijoille 15 % alennuksen Playtray-tilauksista. Tilauksen voi tehdä kätevästi verkkokaupan kautta, kirjoita viestikenttään intoilijana ja valitse maksutavaksi lasku. Tarjous on voimassa kolme päivää, eli keskiviikkoon 4.9.2013 asti.

Tänään alkoi syksy. Kalenterilehden kääntymistä säesti harmaa ja sateinen sää, joka teki uuden vuodenajan alun hyvinkin selväksi. Kesän loppuminen ei kuitenkaan tehnyt kipeää, sillä päivä vietettiin kahden yhden vanhemman perheen kesken ja kuorrutettiin kiinalaisella ruoalla. Syystuuli on myös lupaillut kaikenlaista kivaa tuleville kuukausille. Syksyyn kiinteästi kuuluva odotus ei ole ihan niin konkreettista kuin vuosi sitten, mutta aika kutkuttavaa kuitenkin. Ilmassa on…vähän kaikenlaista!

Ilmassa on intoa. Odotan paluutani luentosalin penkille, avoimen yliopiston tarjoamaa aivojen aktivointia ja pientä akateemista tuulahdusta kotiarjen keskelle. Jotain tuttua, jotain tuntematonta, jotain toivon mukaan tulevaisuudessa työnsaantia edistävää. Uuden repunkin ajattelin itselleni oikeuttaa.

Ilmassa on iloa. Syyskuun alkuun osuvat omat syntymäpäiväni, joita pääsen juhlistamaan kakkukahveilla kavereiden kanssa. Lahjapuolesta ajattelin vastata itse, ja ehkä pienellä vihjauksella poikanen voisi kerhossa koristella äiteelleen kortinkin… Ikäkriisiä ei näy missään, koen olevani joka tapauksessa niin absurdissa elämäntilanteessa, että kahdenkymmenenkahdeksan ikävuoden täyttyminen tuntuu vähintäänkin soveliaalta.

Ilmassa on vapautta. Unikoulun kakkososa vedettiin läpi tällä viikolla, ja muille moista miettiville annan vain yhden neuvon: poistu paikalta (no älä nyt lapsia kuitenkaan keskenänsä jätä). Minä vietin kaksi yötä evakossa, ja sillä välin vauvanen oppi nukkumaan ilman yösyöttöjä. Noin vain, huutamatta ja helposti. Ihan yhtä sulavaa ei koulutus ole minun ollessani paikalla, mutta enää ei maitoa heru yön pimeydessä. Haistan huumaavaa vapautta, ja yritän orientoitua hyväunisiin öihin. Se yksikin kaveriperheen lattialla koisattu kahdeksan tunnin pätkä oli suorastaan euforinen kokemus.

Ilmassa on viileyttä. Syysvaatteet on kaivettu esille, poika saa pöllöillä migreenitakissa ja kuopus testata harmaan haalarinsa vedenpitävyyttä konttaamalla lätäköissä. Kyläillessä vauvan jalkoihin vedettiin kurahanskat, ja koin hetkellisen tyttögeenihuuman huomattuani harmaan ja pinkin oivan yhdistelmän. Pitäisiköhän tyttärelle ostaa ensimmäinen vaaleanpunainen vaate? Pukemissambaan yritän suhtautua zeniläisellä tyyneydellä, mutta todennäköisesti menetän tästedes hermoni viimeistään kurahousujen kohdalla, joka ikinen aamu. Raskaina säätiedotuksessa roikkuvat sadepilvetkään eivät kuitenkaan menoa haittaa – puistossa ei tosin tee mieli palella, ja asia nimeltänsä välikausikengät puuttuvat tästä taloudesta tyystin. Löytyisiköhän jostakin katseen- ja vedenkestävä vaatetus minullekin?

Ilmassa on lämpöä. Kuvissakin näkyy se, mistä sekä minä että lapset niin kovasti nautimme: ihania, läheisiä, rakkaita ihmisiä. Olen enemmän kuin onnellinen jokaikisestä ystävästäni, niistä joille voi vuodattaa surut ja hihkua ilot, niitä joiden kanssa on kivaa ja keveää. Leikkipuistossa olisi niin paljon laimeampaa ilman seuraa, kuntosalille (!) tulisi tuskin edes mentyä ilman juorukaveria, iltakylässä käy kuukauden vanhoja vauvoja ja mahtavia kummeja, yksinäiset hetket muuttuvat sosiaalisiksi median avulla. Kiitollinen olen myös lasten leikkitovereista, ihmeellisistä ystävyyksistä jotka toivottavasti kantavat läpi elämän.

Ilmassa on ihastumista. Ja siksi kai kaikki niin kivaa ja kepeää onkin! Lähipäivinä aion viedä tärähdyksestä toipuneen koipeni jälleen lenkille, toivottavasti askel on yhtä kevyt kuin mieli juuri nyt.