Kategoria: Blogi (Page 13 of 23)

Päivät pyörivät, viikot vierivät, oletteko te tajunneet että kohta tämä elokuukin loppuu? Onko tänään syksy? kysyy poikanenkin jo aamuisin. (Ja yleensä vastaan että on, ainakin jos sää vaatii saappaiden pukemisen…)

Viime viikko oli aika raskas, ja blogikin jäi unholaan kun energia meni erinäisiin selviytymisiin. Kuopuksen korvatulehdus valvotti oikein urakalla, nyt antibioottikuuri on ohi ja yöitkut taitavat mennä hammastehtailun piikkiin. Tulkaas jo sieltä, torahampaat, en millään jaksaisi tätä nykyistä kymmenen ”syötön” ja lukemattomien vauva tyynylläni -tilanteiden menoa kovin kauaa. Unikoulun kakkososa on suunnitteilla, samaten radikaalit muutokset sisustus- ja nukkumisrintamalla muutenkin. Haaveissani siintää illasta aamuun nukuttu yö, olisi se vaan aika mahtavaa.

Vauva se vaivoistaan huolimatta seistä pönöttää ja kävellä töpöttää tukia pitkin vailla huolen häivää. Minä tumpelo sen sijaan menin jokunen aika sitten telomaan akillesjänteeni (tai jotakin sinnepäin) liian innokkaalla lenkkeilyllä, ja tänään, yli kahden viikon nilkutuksen, kipulääkekohmelon ja kiroilun jälkeen kävelen ensi kertaa normaalisti ja lähes kivutta. Huraa! Enköhän palaa päheine pöksyineni lenkkipolullekin, jahka jalka kestää juoksuaskeleen edes jotenkuten. Jumppaa en ole kyllä jättänyt väliin koipipuolenakaan – toissapäivänä koinkin melkoista sisäistä riemua, kun jaksoin tehdä liikkeitä entistä isommilla painoilla ja vatsalihasliikkeet kevyesti loppuun asti, vieressä puhisseen sata-kiloa-tangossa-salisian hyytyessä kesken rutistusten. Huu, haa, ja pari hymyä sille!

Jotta viime viikon sairausloton voitto saatiin lunastettua, heräsin torstaiaamuna mystisesti turvonneen silmän kanssa, joka uhkasi muuttaa perjantai-illan sokkotreffit astetta kirjaimellisemmin koetuiksi… Mikä ikinä öögaani iskikään, se onneksi katosi itsestään. Vaivaisen viikon onneksi pelasti varamummo, joka saapui sateiseen aamukaaokseen, viihdytti lapsia minun kokatessa kerrankin kunnollista kotiruokaa ja vei loppuviikosta poikasen iloisena kerhoon. Lauantaina saimme aidon ja oikean isoäidinkin yökylään, joten nyt on paitsi lapset mummitettu, myös koti kiillotettu ainakin joiltain osin. Kun vielä sunnuntaina sain seuralaisen elokuviinkin, päättyi viikko pitkälle plussan puolelle.

Tämä viikko onkin sitten edelliseen verrattuna ollut varsinaista tanssia – lapsia ja lapsetonta aikaa sopivassa suhteessa, kuntoilua ja kavereita, talvihaareiden metsästystä ja tyrskähdyttävän treffikesän kertailua kahvikolpakon äärellä. Hyvää pöhinää puistossa, ihania letkautuksia lapsen suusta (toki myös kasapäin kertakaikkisesti kiehuttavaa kiukuttelua), riemastuttavasti reipastunut kerholainen, äitiä huhuileva pikkutirppa ja oma pieni jalkani, joka jaksaa taas tönätä tuplarattaita puistoon ilman buranaakin. Kollegat ovat hiekkalaatikolla kilvan ihastelleet vauvaseni uudenkarheaa jumpsuitia, jonka taitava Verski tekaisi tilauksesta haalarivaihtariksi meidän pikku-Oolle. Salmiakkijumppis on päivittäin taannut pienelle parin tunnin parvekeunet, eli jotain taikaa siinä on huikean ulkomuodon lisäksi 🙂 Ja kun nyt haalarilinjalle mentiin, täytyy heittää ilmoille myös iso kiitos anonyymille haalarivinkkauksesta. Nyt näyttää siltä että vauvani saa sittenkin talveksi perinnepuvun eli Kappiksen mustaa toppaa, jee!

Tänään olen pessyt vessan, tanssinut keittiössä taas lakkilaulun tahdissa, keinuttanut kahta kakaraa puistossa, kuullut suorastaan häkellyttävän ”äiti mene pois, heippa” -lausahduksen pienen kerholaisen suusta, syönyt lounaaksi hernaria ja pannaria vauvan kanssa ja miettinyt, mitä kaikkea pieneen elämääni mahtuukaan. Arkikuulumisia pitäisi kai päivittää blogiin enemmän, etteivät ne muuttuisi tällaiseksi sillisalaatiksi… Kamerasta löytyy ainekset useampaankin postaukseen, eikä korruptioltakaan ihan kokonaan vältytä.

Nyt on siis silmä paikallaan ja korvat kutakuinkin kunnossa, hampaita ja haalareita vielä odotellaan. Mikäs tässä siis ollessa, kun vielä saisin jalkani ihan ennalleen. Kipu tekee minulle saman kuin väsymyskin: muutun lyhytpinnaiseksi, tiuskivaksi tuhahtelijaksi, joka kiukuttelee kilpaa kolmevuotiaan kanssa ja hermostuu viattomalle vauvallekin. Jos aamusta asti ainoa ajatus on ”tää on ihan kauhee päivä”, niin sitähän se sitten onkin. Kun jalkaa jomotti ja kävely kirpaisi niin maan pirusti, takana oli uneton yö ja esikoinen pyyhkäisi puurohiutaleet lattialle, koin jonkinlaisen väläyksen kuopuksen raskausajasta, enkä mitenkään hyvässä mielessä. Olin silloin ensi kertaa elämässäni jotain muuta kuin perusterve nainen, riskien ja rajoitusten riivaama raskausraato, jota seurattiin ja syynättiin milloin mistäkin syystä. Ja historiahan opettaa, millaiseen jamaan ihmissuhteet siinä stressin, surumielen ja supistusten keskellä joutuivat. Siitäkin syystä haluan pitää kehostani ja mielestäni nyt hyvää huolta – haluan jaksaa olla hyvällä tuulella. Tänään sitä olenkin, ja se on ihanaa!

Mitä teille kuuluu? Toivottavasti ainakin aurinkoista loppuviikkoa!

Kolmantena yönä kosahtanut unikoulu.
Kerrassaan kevyesti sujuneen juoksulenkin jälkeen kavalasti kipeytynyt koipi.
Kymmenkuisen korvatulehdus.
Kuumottava kerhonalku.
Katkonaiset yöunet.
Kiroillen ja kinkaten sujuva kävely, kerrassaan hupaisa kehotus lepäillä.
Kalenterista karsitut kivat suunnitelmat.

Kaljaa ja karkkia.
Krapulalounas kahden kesken.
Kerrassaan koskettava elokuva pienestä tytöstä epäreilun eron keskellä (ja aikas ihana Alexander Skarsgård, jonka me surulliset sinkkuäiditkin kelpuuttaisimme uudeksi onneksi anytime :D)
Kirppiskassista kilokaupalla vauvanvaatetta ja äitiysasua sikiävälle serkkutytölle.
Kummia kohtaamisia ja kiherryksiä kipujenkin keskellä.
Kauniisti kahdestaan leikkivät lapsoset, kerrankin ilman kirosanoja käydyt kasvatuskeskustelut.

Tänään tutustuimme triona tuliterään terveysasemaan, huomenna pitäisi saada poikanen kettureppu keikkuen kerhoon. Minä etenen särkylääkkeen voimalla sidotun jalkani kanssa, kuormitan esikoisen aivot videoilla ja toivon, että vauvaparan antibiootit tuovat yöunet takaisin. Vähän on nyt vaivalloinen tämä viikon alku – ettehän kerro kellekään, että maanantain lounas oli hampurilaisateria ja kahvitkin juotiin naapurissa. Kuviakaan ei ole, koska nyt en vaan jaksa.

EDIT. Ai niin! Elämäni isoin kriisi tällä hetkellä liittyy tietysti siihen, että KappAhlin valikoimissa ei tänä vuonna ole ollenkaan mustaa toppahaalaria. Siis mitä ihmettä! Jos teidän naapurin nurkista löytyisi kyseinen vaate koossa 80 ja/tai 104, niin antakaa osoite, tulen varastamaan (no ihan saa ostettavaksikin tarjota). Terveisin nimimerkki ”Täytyykö lasten talvivaatteita oikeasti miettiä nyt, tai ollenkaan?”

Vauvavuosi lähenee loppuaan – kuopus on jo kymmenkuinen! On pienen päivityksen aika, pikku-O kun on sen verran etevä tapaus, ettei kuukauttakaan kulu ilman uusia huikeita muutoksia. Lienee tyypillistä vauvakansalaiselle, luulen ma.

Kävimme juuri neuvolassa varmistamassa tuoreet mitat, ja totuttuun tapaan tyttäreni kasvaa lähinnä pituussuunnassa. Kauniisti yhteensointuvat ovat nykymitat 75 senttiä ja 7,5 kiloa, vaikkakin ne parivaljakkona vetävät jonkun käyrän melko pitkälle miinukselle. Mutta eipä hätiä mitiä, lapsi on tyytyväinen, touhukas ja syö ruokansa hyvin, joten olkoot vaan luontaisesti siro ja sievä tyttönen, kuten nyt neuvolakortissakin todetaan. Seiskavitosten sarjaa täydentävät viisi pientä hammasta ja seitsemän…henkeä, ainakin kolhujen perusteella sellaista voisi toivoa.

Pikkutirppa on viimeisen kuukauden aikana vaihtanut ryömimismoodista astetta kehittyneempiin etenemismuotoihin. Myös legendaksi muodostunut merenneitoasento on historiaa, ja vauva istua pönöttää nyt kuin mikäkin iso lapsi. Yhden ja saman viikonlopun aikana kuopus päätti esitellä kaikki motoriset taitonsa, ja alkoi sekä kontata että istua itse ja nousi vielä seisomaankin tukea vasten. Noin viikon verran olemme saaneet todistaa myös kymppikuista, joka kävelee tukia vasten. Huhhei, ja konttauskypärä tilaukseen? Nyt kyllä pienen rimppakintun meno alkaa olla astetta varmempaa, aluksihan hän suvereenisti kopsautti otsaansa ties mihin ja hankki mustia silmiä vieraidenkin iloksi. Tällä hetkellä erityisen hauskaa on kontata pöydän alle, nousta sieltä sitten tuolia vasten seisomaan ja työntää tuolia metritolkulla eteenpäin, itse perässä töpötellen. Tätä se kävelytuoli kaiketi sitten tarkoittaakin.

Istuva asento muutti vauvan kertaheitolla kovin aikavan oloiseksi. Leikitkin muuttivat muotoaan, helpompihan noin topakassa asennossa on häärätä kaikenlaista. Minä vaan en oikein tiedä tahi muista, mitä tällainen vajaa vuosikas voisi leikkiä! Esineiden asettelu toistensa päälle tai erinäisiin astioihin on selvästi pop, mutta palikkalaatikko vielä turhan vaativa. Pallonheitto saa hänet hihkumaan, mutta muuten leikit ovat vielä lähinnä erilaisten esineiden tutkimista. Lämmin läikähdys kuitenkin käy sisälläni, kun huomaan pienemmänkin lapseni pitävän kirjoista – olenpa yllättänyt hänet yksikseenkin selailemassa pahvikirjoja, ja ne harvat mutta sitäkin herkemmät lukutuokiot kahden kesken saavat minut oikein onnelliseksi.

Pikku-O:n ulkomuoto ja herkeämätön hymy saattaa hämätä vieraampia – nykyisin hän on yhtä tulta ja tappuraa, jos maailma ei makaa ihan halutulla mallilla. Kielletyt kivat saavat aikaan kuuluvan protestin, ja krokotiilinkyyneleet virtaavat milloin mistäkin. Enää ei onnistu pullansyönti vauva sylissä, hän kun haluaisi osansa. Isoveljen leikkien sotkeminen kuohuttaa tunteita puolin ja toisin, tällaisen ilmeen saa aikaan junaradan osan palautus oikealle omistajalleen: (lasta siis todellakin vahingoitettiin kuvausten aikana)

Nämä massiiviset mutta hetkessä unohtuvat harmitukset saavat minut lähinnä huvittuneeksi, mutta paljon enemmän omaa päätä kuormittaa vauvan eroahdistus, joka ilmenee lohduttamana itkuna, kun poistun näköpiiristä tai palaan siihen pienen tauon jälkeen. Niinpä ne hetket, jolloin molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta vain toinen vetovastuussa, ovat käytännössä lähinnä kuormittavia, eikä minun vain fyysisesti läsnä -äitiyteni illan viimeisinä tunteina enää oikein onnistu. Vaihe kai vain, mutta vähän vaikea tässä meidän tilanteessamme.

Pikkusisko on vieläkin aika pikkarainen, mutta vauhtia ja energiaa on kuin isommassakin emännässä. Meillä ei todellakaan asusta rauhallinen, omissa oloissaan viihtyvä vauveli, vaan lähes taukoamatta pärskien ja pälättäen etenevä pikkuvintiö. Vaipoissakin piti siirtyä housumalliin ihan vaan siksi, että teippiversion pukeminen ihan missä asennossa tahansa on pieni mahdottomuus. Öydöydöy, hän huudahtaa loukkaantuneena, herkästi sisäänhengittäen kuuluva hä-tä tarkoittaa keskittymistä, halutessaan voisi erilaiset äi-tät laskea emon kutsuhuudoiksi ja supervauvapisteet herusivat, kun pieni vastasi kiitokseen pihahtamalla khiii. Aika kova ääni tuolla typyllä muuten on, se taitaa olla joku toisen lapsen tavaramerkki.

Seisomisen lisäksi pikkuinen on taas pienen tauon jälkeen tykästynyt syömiseen. Toissaviikon kuumetauti vei ruokahalun kokonaan muutamaksi päiväksi, mutta nyt vauva popsii ruokansa entistäkin paremmin. Tunnustettakoon, että soseet tulevat pikkuvauvojen purkista, sormiruokaa tarjotaan sitten saatavuuden mukaan. Pikkuhiljaa pieninkin saa osansa perheen ruoista, tänään lorotin nokkamukiin kokeilumielessä kauramaitoakin. Imetys on edelleen melko mutkatonta ja mukavaa, mutta oma jaksamiseni taitaa riittää vain yksivuotissynttäreihin asti. Ystävämme yövieroitus muuten alkaa huomenna, ja tämä on taivahan tosi. Miten sitten syödään, nukutaan vai tehdäänkö yhtään mitään järkevää, jääkööt nähtäväksi. Omassa utopiassani lapset muuttavat syyskuussa samaan huoneeseen ja alkavat myös yökyläillä isänsä luona; saa palauttaa maan pinnalle tai tarjota rohkaisevaa vertaistukea 🙂

Muutenkin päivärytmi on nyt pienessä murroksessa, toisinaan vauva nukkuu vain yhdet päiväunet, ja ne sellaiset päivät ovat kyllä aivan ihania ja mahtavia – kerrankin meillä oli esikoisen kanssa rauhallista oleilua kello kahdesta kuuteen, kun pieni vaan posotti unta palloon parvekkeella. Yleensä kyllä mennään kahden pysähdyksen taktiikalla, vähän aamuheräämisestä ja päivän ohjelmasta riippuen. Yöunille O simahtaa yhdeksän maissa, ja normaalisti kiekaisee herätyksen ennen kahdeksaa. Siihen väliin mahtuu sitten vaihteleva määrä syöttöjä ja muita hulinoita, jotka olisi ihan kiva saada minimoitua…

Tässä kai tärkeimmät, paljon jäi varmaan vielä puuttumaan. Päähenkilö koisaa juuri pinnasängyssään, sekin pitäisi laskea matalimmalle tasolle. Puistossa minulla yks kaks onkin kaksi lasta, jotka istuvat hiekassa ja huitovat lapioillaan. Kuopuskin käyttää jo kenkiä, haluaa syödä sitä mitä muutkin ja on varmasti vauvamuskarissa ihan erilainen kuin keväällä. Jotenkin minusta tuntuu, että alan vasta oppia tuntemaan häntä, hoivaaminen muuttuu muunlaiseksi huomioinniksi, kapaloiminen on kai jo vaihtunut kasvattamiseen. Vauvatukka tuuhenee, ja sen takana tapahtuu mielettömiä muutoksia. Pienet jalat jo kantavat, kohta ne kävelevät minusta kauemmaksi, tekevät tarpeellisuudestani toisenlaista.

Minun pieni tyttöseni, topakka ja tomera, hulvaton ja hymyilevä, iloinen ja ihana. Ollaan me pidetty toisistamme aika hyvää huolta.

Helle on hellinyt taas tänäkin viikonloppuna, mutta katsahdus kalenteriin, hönkäisy iltailmaa ja järviveden kylmyys sen kertovat: syksy on tulossa. Minä suhtaudun tähän tulevaan syksyyn vähän kaksijakoisesti, mustin miettein ja valoisin aatoksin.

Esikoisen kerhonalkua odotan innosta pinkeänä (kolme päivää ohjattua viihdettä, kolme lounasruokailua vähemmän, kolme mahdollisuutta kehittää karmea lähtemiskiire – joka ikinen viikko!), samoin vauvasta vuosikkaaksi muuttuvan kuopuksen mahdollisuutta yökyläillä isänsä luona (katkeamattomia yöunia minulle, oikeastiko?). Minulle syksy tuo myös tullessaan uusia tuulia opintojen muodossa, ja ehkä jotain muutakin normiarjesta poikkeavaa. Edessä on siis mukavia muutoksia, vaikkakin siirtymävaiheet ovat taatusti työntäyteisiä ja tunteikkaita. Ja voihan sitä sitten kliseisesti kääriytyä kashmir-vilttiin, hörppiä kuumaa kaakaota ja takkatulen loimutessa lukea kaikkia niitä kirjoja, jotka kesällä unohtuivat oikean elämän alle.

Mutta, let’s cut the crap, kuten toverini toteaisi – kyllähän tuo syksyn tulo ahdistaakin, pelottaakin piru vie. Pimeys, kylmä, märkä, kurahanskat, kitinät, uhmat, jäätyvät puistot ja hyytävät viimat. Pukemiset ja palelut, kodin seinien kaatuminen ja kahden kakaran kaitseminen. Vähän hirvittää, miten siitä selviän, mutta toivottavasti ihan tyydyttävästi. (Toisaalta, viime vuonna samaan aikaan koin samantyylisiä pelkotiloja: miten i-ki-nä päsen yhtään mihinkään kahden kanssa kävi monta kertaa mielessä, ja ihan helpostihan minä pääsin, vaikka oli kuinka kylmää, pimeää, lumista tai uhmista. Avioerokin meni sen pukemisrumban pyörteissä ihan siinä sivussa ;))

Koska kieltäen kaikki on kivempaa, en aio turhan tarkasti ajatella välikauden haasteita, tulevatpahan sitten eteen minkämoisina hyvänsä. Täytyy vaan pitää housut lapsilla jalassa ja neuvolapsykologin numero mielessä, se olkoon ohjenuoranamme kelien kylmetessä. Toistaiseksi keskityn hymistelemään niitä hyviä juttuja, joita syksyn saapuminen saa aikaan.

Äitini vähän jo kiusoittelee minua siitä, että erinäisissä värivalintatilanteissa päädyn lähes aina eksoottiseen mustan ja valkoisen yhdistelmään. (Jonkun mielestä on myös aivan typerää pukea lapsensa mätsäävästi mustavalkoiseen, tai käyttää tarjoustalouspaperihyllyn luona minuuttitolkulla aikaa siihen, että löytää juuri sen paketin, jossa on vain kaksiväristä kuosia…) Mutta kun se nyt vaan näyttää parhaalta, ainakin sisustuksessa, kattauksessa ja lasten päällä. Mikään blogikoti (muinoin menneen miehen kanssa käytetyllä termillä tarkoitettiin niitä mustavalkoisen sisustuksen tyyssijoja, joita pienillä harkituilla väriläiskillä piristettiin) tämä meidän kaoottinen kolmiomme ei todellakaan ole, mutta monokromaattinen yleisilme on helpompi pitää hallinnassa.

Syksyn lähestyminen taitaa nostattaa jo pienimuotoista sisustusinnostusta – kesällähän sisällä lähinnä syödään ja sotketaan. Kotimme on yhä suurinpiirtein siinä pisteessä, johon se maaliskuun muuttopäivänä tunnekuohuissa ja tovereiden avustuksella pistettiin. Sisustuksesta ei voi paljoa puhua, kun kirjat ovat vielä banaanilaatikoissa vaatehuoneen pohjalla, seinät ovat koskemattomat ja keittiössä tekisi mieli käydä silmät kiinni. Pieniä hankintoja, muutamia tuunauksia, käynti sinikeltaisessa keitaassa, ehkä jopa kaappien siivousta – niitä kuvittelen tekeväni kaikessa rauhassa sitten, kun joka toinen viikonloppu alkaa käytännössä toimia.

Lapsetkin saattavat saada uutta vaatetusta, kun en enää näe kauden must-have uutuuksia pelkästään ärsyttävänä keinona markkinoida meille tarpeettomuutta. Välikausivaatteet ovat jollain tasolla hankittu, koon 19 kengätkin ovat jo löytäneet tiensä 70-luvulta ja puistotuttavalta kuopuksen jalkoihin. Sisävaatetta pitäisi vielä hankkia molemmille – kerhoon ei kaiketi kehtaa lähettää lasta ”legginseissä”, jotka ulottuvat puoleen sääreen, ja vauvaparka ei omista yksiäkään sopivia sukkia.

Aina pyykkipäivinä päätän, että tästedes ostan lapsille vain mustia, valkoisia tai harmaita vaatteita, mutta vielä en ole pysynyt ihan niin kovana. Esikoisen oma värihän on tietysti keltainen, mutta ihan en ole keksinyt, mikä näyttäisi erityisen hyvältä kuopuksen päällä. Hänhän kulkee lähinnä isoveljen vanhoissa vaatteissa, joten oma tyyli on vielä hakusessa… Alennusmyyntien ainoa anti olivat mielimerkkini mustavalkoiset mahtavuudet, muuten nämä alet ja järkevät hankinnat menivät minulta vähän ohitse. Kaipa niitä kuteita kaupoista löytyy edelleen, meille kaikille. Itsellenihän tosin ostelen nykyään näemmä vain treenivaatteita, hoh.

Enää elokuun puoliväli ei tarkoita uuden penaalin ostoa, ensimmäisen kouluaamun omituista tunnetta tai uuden kalenterin täyttämistä (tai ehkä tarkoittaakin, minähän meinaan mennä luennoille, saanko siis ostaa itselleni repunkin?). Mutta jokin odottava tunnelma silti valtaa mielen. Päässä pyörii pieniä ideoita ja suuria suunnitelmia, lämpimiä odotuksia ja kylmiä kauhukuvia. Kesä on ollut huikea, haikea, haastava, huoleton ja hulvaton – ja onhan sitä nyt vielä jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä. Ja sitten tulee syksy, toivottavasti siihen mahtuu mustan ja valkoisen lisäksi myös lämpimiä sävyjä.

PS. Alunperin minun piti kai kirjoittaa siitä, kuinka takana on taas 24 tuntia lasten kanssa, eikä edes Jack Baueria tarvittu avuksi (kummit kylläkin). Oltiin liikkeessä ja luonnossa lähes koko päivä, ja yhteiskylvyn jälkeen lapset simahtivat suorastaan suloisesti. Huomenna alkaakin taas uusi arkiviikko, ja kutina kertoo, että luvassa on jänniä juttuja. Minä se vaan odotan että pääsen lenkille – ehkä juoksu kulkee paremmin kuin ajatukseni tänään…

Tämä endorfiirinkäryinen teksti taitaa mennä samassa villissä vartalohuumassa (vai joko se on ohi?) kuin edelliset. Minä kävin nimittäin lenkillä! Kyllä, minä! Siis juoksulenkillä! Ja elin kertomaan siitä!

Jos jätetään sellaiset tekosyyt kuin ”en ole juossut kahdeksannen raskausviikon jälkeen” (eli suomeksi puoleentoista vuoteen) tai ”torstain jumppa tuntuu vieläkin takamuksessa”, kuin myös ”pitäisköhän vaan mennä rannalle lojumaan” sivuun, lenkillemenoa lannistivat tietysti eniten huonot, tylsät, tarkoitukseen sopimattomat tai kerrassaan kulahtaneet varusteet. Kun aamulla vauvasen kanssa heräsimme jo seitsemältä, päätin että tänään on juoksupäivä, ja heti aamupalan jälkeen säntäsimme urheilukauppaa kohti. Se pirulainen ei vaan ollut vielä auennut, joten oli iiihan pakko juoda vähän lattea odotellessa. Verryttelyjuomana, ikään kuin.

Sporttiputiikista sain mahtavan avustuksen kera hankittua sekä päheät juoksupopot että toiset lenkkarit salitreeniä (hah) varten – minähän maalaisena käyn ihan vaan jumpassa, asioiminen vaatekaupan fitness-osastolla tuntuu sekin vähän tyrskäyttävältä. Kärsivällinen puotipuksu kiikutti minulle tossun jos toisenkin, ja lopulta mustat mahtavuudet päätyivät kassalle asti. Samassa juoksuhuumassa nappasin mukaan myös suorastaan päräyttävät juoksupöksyt ja vielä topinkin kotoa löytyvien kaveriksi. Sinne meni lapsilisät, jälkikasvu kulkekoot vaikka alasti kun mutsi tahtoo mennä lujaa!

Lenkkareita melkein tärkeämpi panostus lenkkeilyn aloitukseen löytyy kyllä musiikkipuolelta. En vain pysty juoksemaan ilman että korvissa kuuluu pureva biitti. Kulutin viimeksi lenkkipolkuja keskiajalla, jolloin kädessä kulki korvalappustereot (no okei, oli mulla mp3-soitinkin, mutta ei kai sellaisiakaan enää ole kellään) ja vanhat kuulokkeet olivat pienenä vinkkinä hajonneet itsestään atomeiksi. Niinpä törsäsin vielä varsin tyyriisiin korvanappeihin, ja juoksu-minä oli valmis.

Psst…. Vaan miten sitä musiikkia nykyään kuunnellaan liikkuessa? Kertokaa te dinosaurukselle – minä etsin kännykän YouTubesta avuttomana hakusanalla ”running music”, ja löysinkin jotain ihan kohtalaista kuunneltavaa. Liikkuessa en kaipaa luonnon ääniä, en todellakaan keskustelukumppania, vaan jotain mahdollisimman paljon menohaluja nostattavaa poppipärinää. Siis sellaista musiikkia, joka jumpassa tai lenkillä tuntuu maailman parhaalta, mutta muissa tilanteissa aivan karmealta.

Kotona kiskoin trikoot päälle (”äitillä on piivihousut, mulla on vaa vaakut”, kommentoi yökylästä palannut poikanen), pistin lenkkarit jalkaan, viritin taajuudet sopiviksi ja tungin kuulokkeet korviin. Sitten läksin viisi kerrosta alas, ulos ja lenkille. Ja juoksin! Tarvoin tossu toisen edessä manselaismailin Särkänniemestä Lapinniemeen (kartan mukaan matkaa olisi kolmesta neljään kilometriä) ja – jumankekka – takaisinkin. Välillä piti vähän kävellä, mutta kun korvissa soi niin menevä musiikki, oli pakko pistää taas hölkäten. Kotikulmilla piti vielä kiertää ylimääräisiä kortteleita, kun tuntui niin mahtavalta.

Jos siis vastaasi lönkötteli tänään hikinen ja punainen asia, typerästi virnuillen ja hömelöissä housuissa, muodostaen musiikin mukana huulillaan sellaisia kauniita lyriikoita kuin this is fucking awesooome – joo se olin mää.

Tämähän on tietysti totuttu ensimmäisen lenkin huuma, joka ilmenee aina pitkän tauon jälkeen. Että jösses, minähän jaksankin juosta, en hyytynytkään heti tien toisella puolella, eikä edes kohtu pudonnut kireisiin pöksyihini. Huomenna olen tietysti aivan toimintakyvytön raato, ja seuraavalla lenkillä (sellainen tulee kyllä!) raahaudun puolikuolleena puoli kilometriä. Mutta juuri nyt olo on vaan ihan järisyttävän hyvä!

Lenkin jälkeen toki kilttinä tyttönä venyttelin, ja Sini Sabotagea kuunnellessani huomasin, että pöksyni olivat pienoisesti revenneet haarovälistä. Perhana, niinkö lujaa minä meninkin! Erinäisten lastenhuoltotoimien jälkeen kasasin itselleni päivän teemaan sopivan kevyen salaatin – palautumisevästä tiedättekös. Kolatölkki on tietysti kuvausrekvisiittaa, köhöm… Jos jonain päivänä alan puhua proteiinipirtelöstä tai haalia rahkaa ja ananasta, saa pysäyttää. Jo nyt olen aika hämmentynyt siitä, miten usein pesukoneesta löytyy urheiluvaatteita 🙂

Kyllä tässä kehossa vaan on kivaa, kun sen kanssa voi tehdä kaikenlaista. Liikunta voi oikeasti tehdä hyvää myös mielelle, ja omalle mukavuusalueelle mittojensa puolesta sopivaa, vahvan tuntuista ruhoa on helpompi rakastaa. Minä toivon, että tämän kevään liikkumisinnostukseni jatkuu pitkään, nytpä se ei ainakaan keskeydy mahanahan venymisen vuoksi. Tämän viikon liikuntasaldonani on puoli tuntia keskivartalojumppaa, puoli tuntia uintia, tunti pumppia ja nyt tämä vajaan tunteroisen lenkki – tässähän alkaa kohta olla ylikunnossa 😉  

Miten sinä liikut, ja miksi? Ja minkä musiikin tahdissa!

Vedetäänpä nyt sitten vaatteet vatsanahan suojiksi ja palaudutaan piirun verran kauniiden kehojen kavalkadin aikaansaamasta huumasta. Sanonpa vaan vau meille kaikille ihanille ja ihmeellisille äideille, jotka ovat antaneet jotakin älyttömän tärkeää itsestään – ja toisilleen. Beautiful Body -haaste on huomattu mediassakin, arvasikohan Minttu miten ison asian laittoikaan liikkeelle?

Ihminen on ihmiselle susi, sanotaan. Äiti äidille oikea leijona, ja internetissä ilakoivat some-mutsit varsinaisia virtahepoja. Vai ovatko? Toki tämänkin raskausarpihaasteen saa käännettyä kielteiseksi ja kamalaksi, ainakin jos asioi vauvafoorumien lynkkaysjaoston kanssa, mutta itse blogeissa kommentointi on ollut pääasiassa kehuvaa, kannustavaa, kaunista ja kaikin puolin voimauttavaa. Me naiset, me äidit, olemme olleet itsellemme ja toisillemme armollisia, avoimia ja ottaneet arpiset kuvat vastaan kunnioituksella ja kiitoksella. Itse häkellyin oman uima-asupaljastukseni saamista huikeista kommenteista, kiitos niistä jokaisesta.

Ehkä emme eläkään epäsosiaalisessa mediassa, ehkä me pystymme blogiemme avulla myös luomaan jotakin aidosti hyvää, hienoa, koskettavaa ja kaunista. Jotain voimallista ja vahvaa, suuria tunteita herättävää ja henkilökohtaisia elämiä helpottavaa. Voimme löytää samaistumisen kohteita ainaisen kadehtimisen sijaan; löytää täydellisyyttä sieltä, missä on aina ollut parantamisen varaa ja hyväksyä omat ja toisten ominaisuudet sellaisina kuin ne ovat. Voimme tulla onnellisemmiksi, yhdessä. Minusta se on aika hienoa.

Oma blogini on minulle tärkeä ja rakas, se on tuonut minulle paljon hyvää. Kirjoittamalla annan osan itsestäni, mutta saan myös kaksinverroin takaisin. On totta, että ne muutamat mielipahaa hakevat kommentit ovat piirtyneet mieleeni turhankin pysyvästi, mutta pääosin blogin saama palaute saa minut vain hymyilemään. Eron jälkeen blogiyhteisöllisyyden merkitys on korostunut entisestään, ja on ollut oikeasti aivan järjettömän hienoa, miten paljon tukea ja kauniita sanoja olen tätä kautta saanut. Kiitos.

Tiesittekö muuten, että sekä me bloggarit että anonyymit kommentoijat ovat oikeita ihmisiä? Minä tajuan sen viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron jollekin ystävästäni ja aloitan sanomalla ”itse asiassa me tutustuttiin mun blogin kautta…” Oman blogini kautta olen saanut lähelleni sellaisia äitejä ja lapsia, tuttuja ja tosiystäviä, naapureita ja nettikavereita, jotka haluaisin pitää matkassa mukana loppuelämän.

On aika hassua ja hullua, että erään lauantain jäätelöhetki meidän kodissa oli kolmen blogien kautta kohdanneen äidin ja nyt jo kuuden (!) lapsen tapaaminen. Tai että kesäpäivät Kangasalla ystäväni juuri kasvaneen pesueen luona ovat nekin blogiyhteyden ansiota. Tai että ilman blogia en ehkä tuntisi naapurikorttelin ystäväperhettä, poikaseni parasta kaveria ja hyviä ihmisiä, kuten äitini tyttärensä puolesta kiitollisuutensa ilmaisi. Niitä, jotka tulevat muuttoavuksi, hankkivat varamummon, kutsuvat juhannukseksi mökille ja lämmittävät meille lounasta lukemattomia kertoja. Tai että ilman blogia en ehkä olisi kohdannut suloista Saaraa, ainoaa tietämääni tosielämän äitiä, joka on kanssani samanlaisessa elämäntilanteessa, ja jolle nykyään kerron ensimmäisenä sekä sunnuntaiseikkailuista että ahdistavista lapsiasiainväännöistä entisen puolison kanssa. Jonka kanssa käymme jumpalla ja humpalla, työnnämme tuplia Tallipihalle ja tungemme tuoppien kanssa terassille. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos minulla ei näitä ihmisiä olisi.

Voin takuuvarmasti sanoa, että ilman blogia en olisi tässä. Olisin varmasti vähän yksinäisempi, en yhtään niin positiivinen kuin te sanotte minun olevan 🙂 Enkä taatusti olisi kerännyt vuorokaudessa viittä tuhatta (ristus) töllistelijää puolikuntoiselle keholleni! Toivon todella, että osaan antaa jotakin saamastani onnesta ja ilosta teille takaisin. Oli se sitten kauniita kuvia, koskettavaa tekstiä, nauruntyrskähdys tai aivot narikkaan – hetki päiväunikahvin kanssa. Ehkä vertaistukea tai virtuaalinen rutistus, ehkä pullakahvit reaalimaailmassa tai ihka oikea ystävyys. Tai jotain ihan muuta. Siihen liittyen kerronkin, että ensimmäinen kosketukseni kaupallisuuteen on tulossa (bikinikuva kannatti, heti oli sähköposti tukossa yhteistyötarjouksista ;D), mutta avautumispuoli pysyy aivan samanlaisena. Toivottavasti tykkäätte, minä nimittäin tykkään teistä.

Kuvissa on sitä, mikä on elämässä – ja bloggaamisessa – tärkeintä, eli hyvää seuraa ja hyvät syömingit! Bongaatko kahvipöydästä tai puiston keskeltä tuttuja? 🙂

Mahtava Mami Go Go:n Minttu laittoi liikkeelle haasteen, joka pohjautuu Jade Beallin A Beautiful Body -projektin valokuviin tavallisista, kauniista naisista raskausarpineen ja käsittelemättömine reisineen. Minttu avasi pelin rohkealla kuvalla ja kertomuksella kehostaan, ja minä halusin seurata perässä.

Tältä näytän minä, 27-vuotias kahden lapsen yksinhuoltaja tänään.

Tämä keho on kantanut sisällään kaksi kaunista lasta, kerännyt kymmeniä raskauskiloja, synnyttänyt suurella tunteella, vuodattanut tuhansia ja tuhansia kyyneleitä, työntänyt tuplarattaita ties minne, sulkenut syliinsä, ruokkinut, rakastanut, riutunut ja revennyt.

Ja minusta se on aika kaunis keho. Tiedän – olen varsin hoikka, ja raskaudet eivät jättäneet revenneen navan lisäksi muita näkyviä arpia. Olen yksi niistä, jotka kuihtuvat imetysaikana kuin itsestään, mutta nykyisen olemuksen saamiseksi piti käydä läpi paitsi allergiset lapset, myös raastava avioero – sellaista dieettiä en suosittele kenellekään. En myöskään näe hoikkuuteni kommentointia pelkästään positiivisena – kyllä, olen kokenut kiusallisina ne mammatilanteet, joissa huokaillaan jämähtäneitä raskauskiloja, odotellaan liikuntainspiraatiota, valitellaan vellovaa kehoa ja katsellaan sitten kummallisin ilmein minua, jonka on henkensä ja maitonsa pitimiksi otettava toinenkin pulla. En osaa pyydellä anteeksi sitä, että käyn toisenlaista taistelua kilojeni kanssa.

Olen ihan melkein 160 senttiä pitkä ja painan nyt lähes 50 kiloa. Olen mitoissa, joissa tunnen oloni hyväksi. Hoikistua en enää halua yhtään, kiinteytyä kuitenkin voisin. Tiedän myös sen, että reiteni ovat teinivuosien turpoamisen jäljiltä raidalliset, vatsanahassa on väljyyttä ja valitettavasti myös sen, että imetyksen loputtua rintavarustukseni kutistuu jälleen kahdesta kummusta kakkosneloseksi.

Kuten varmasti lähes kaikki tytöt, olen käynyt omat kamppailuni ruhoni rumuuden kanssa. Tikkusääret, läskireidet, rintoja ei laisinkaan. Aikuisiällä olen kuitenkin ollut pääsääntöisesti tyytyväinen tähän, mitä minulle on annettu. Raskauksien myötä tulin ihanan armolliseksi keholleni: se on minun, se on hyvä, se kelpaa, se voi olla jopa kaunis. Lantioni on leventynyt pysyvästi, vanhat hameet eivät mahdu päälle ja täydellistä toppia en tälle torsolle löydä koskaan, mutta onhan tämä kroppa kuitenkin ihan kiva. Olen vihdoin hyväksynyt myös sen, että sääreni säilyvät vitivalkoisina vaikka asuisin solariumissa, ja rusketuksen sijaan voin kisailla pisamien paljoudella (huomaatte kai kuitenkin, kuinka nuo kalmankalpeat käsivarteni ovat huomattavasti muuta kehoa tummemmat…).

Vaan nytpä kerron teille jotain henkilökohtaista ja härskiä, jotain mitä ei äitiysblogista pitäisi kai koskaan lukea.

Eron jälkeen itsetuntoni oli poljettu pohjalle, ja se näkyi ja tuntui myös kehossani. Peilistä katsoi pieni surkea nainen – väsynyt, riutunut, harmaa ja hylätty, varma siitä ettei kelpaisi enää koskaan kenellekään. Tuntui kammottavalta, että se henkilö, joka viimeiset kahdeksan vuotta oli ainakin hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ei enää olisikaan läsnä. Ei olisi ketään, joka katsoisi läpi arpien ja rupien, vähät välittäisi vellovista vatsoista tai imetyksen tyhjentämistä tisseistä, joka hivelisi myös niitä kohtia, joista en itse pitänyt.

Vaadittiin aika paljon itsetutkiskelua, peiliintuijottelua, ruokahalun palautuminen ja alkuvuoden paras ideani, vuosijäsenyys kuntosalille ja uimahalliin, ja aloin taas tuntea itseni hyväksi myös ulkoisesti. Vaadittiin myös totuuden sanoja tovereilta, kehaisuja kavereilta, kauniita kommentteja keneltä tahansa, myös teiltä. Siltikin olin varma siitä, että tietynlainen läheisyys on minulle utopiaa, että kaukana tulevaisuudessa ovat ne hetket, kun voin vaikkapa suudella jotakuta. Olinhan, herranjumala sentään, kahden alle 3-vuotiaan äiti, sellaiset makaavat vain sängyssä puolisoidensa vierellä.

Sitten, eräänä keväisenä sunnuntai-iltana, sohvallani istui ihminen, joka vähät välitti asioista, joista minä olin muodostanut itselleni ongelman. Että olisin imettävä iljetys, raskauden runtelema raato, kulahtanut kotiäiti, nainen, joka ei tiennyt miltä tuntuu seksi toisen lapsen syntymän jälkeen. Siinä hetkessä täydellinen tyyppi, joka kohautti olkiaan, sanoi jotain sulattavaa, ja palautti jotain paikalleen. Ei tarvittu romantiikkaa tai ruusun terälehtiä, kehoni sai sitä mitä se kaipasi, ja mieleni jotain vielä mullistavampaa.

Viimeistään tänään tiedän, että tämä minun vartaloni on varsin hyvä. Se on pystynyt ihmeellisiin suorituksiin, se on vahvempi kuin uskoinkaan. Se ei ole mallinmittainen, ei kovin lihaksikas, ei sileä tai sulokas, mutta kuulemma ihan kuuma kuitenkin 🙂 Tärkeintä on tietysti se, että olen itse iloinen ihoni alla.

Minulla on mielestäni kaunis keho, ja luulen että niin on sinullakin. Eikö olekin? Ota haaste vastaan, se voi tehdä hyvää.

Ensin Keskustorilla näin mä Dannyn,
sitten riipaisin kevyen kännin.
Snägärin kautta kotiin rämmin
ja nyt on omalla sohvalla lämmin.

Tämän dagen efter -runouden tarjosi sunnuntaisuoneni, tupaten täyteen tungettu Doris ja vapaaillan villit tytöt. Tuossa tiivistyi lauantai-illan huuma aika hyvin, eikös. Danny oli kyllä vähän väsähtäneen näköinen, on tainnut kesäkatu polttaa vähän turhan kuumasti. Mutta mikäs siinä, silmäpussimme sopivat hyvin yhteen!

On todistetusti mahdollista yhdistää villi sinkkuelämä ja omistautuva äitiys imetyksineen. On mahdollista (joskaan ei tietenkään kaikkien mielestä hyväksyttyä) käydä syöttövälin mittaisilla treffeillä, suunnata siiderit heiluen tyttöjen iltaan ja tanssia baarissa aamukolmeen asti – vauvan varsinainen yövieroitus on vielä toteuttamatta, mutta tällä tyylillä ainakin puoli yötä meni kaikkien kannalta kivuttomasti (jos vasenta rintaa ei lasketa, auts).

On oikein ja ihanaa nukkua aamulla pitkään, virua suihkussa puoli tuntia ja lampsia kavereiden kanssa krapulabrunssille. On outoa ja odottamatonta istua sunnuntaipäivänä omalla sohvalla ihan yksin, syödä sipsejä ja katsoa televisiosta suhteettoman huonoja sarjoja. Ajatella vain omaa napaa ja sen täytettä.

On tämä mun elämä vähän kummallista kyllä nykyään. Mutta kivaakin! En minä tätä elämäntilannettani silti kutsuisi äärettömän hyväksi kuten eräs kommentoija – ydinperhe-elämässä on puolensa, joita en olisi millään halunnut menettää. Yhteishuoltajuus kuitenkin tuo kummallekin vanhemmalle aiempaa enemmän lapsetonta aikaa; ei mitenkään mutkattomasti, vaan aika paljon kalenterivääntöä, tunteiden tukahduttamista, setvimistä ja säätämistä vaatien. Mutta koska sitä omaa aikaa nyt niin julmetusti on, täytyy siitä tehdä iloista. Antaa varpaiden (ovatpa ne muuten ruttuiset, apua :D) viedä minne lie, seikkailla vähän ja sukeltaa syvään päätyyn.

Huomenna taas puuroja ja puistoilua, kiukkua ja kalakiusausta, iltasatuja ja niitä imetyksiäkin. Sitä mukavaa ja vaativaa perusarkea, jonka voi taas seuraavan pienen ikuisuuden päästä unohtaa hetkeksi tahmaisella tanssilattialla 🙂

Jokunen viikko sitten puolituttu äiti leikkipuistossa kysäisi minulta kepeästi, että joko teillä on kesäloma alkanut? Kun humisin jotain hämmentynyttä, hän tarkensi, että niin siis miehen kesäloma. Vastapuolen ilme sitten odotetusti vähän häkeltyi, kun naurahdin, että ei mulla ole miestä, ja ei sillä kyllä lomaakaan olisi. Tsoh.

Mutta kesä meillä on silti, ja kaikenlaista lomaisaa tekemistä! Minä en halua reissata kahden kanssa rapakon taakse, budjetti ei veny Bulgariaan, härveleitä ja hattaraa pursuavat huvipuistotkaan eivät oikein innosta. Mutta kyllä täällä kotikonnuillakin tekemistä piisaa, ja kivoja asioita voi kokea, vaikka rahapussi ei täyttyisi perheen pään lomarahoista. Tällä viikolla tulikin toteutettua yhdellä kärpäslätkän lyönnillä ne kesäkliseet, joita kolmevuotias voi sitten elämäkerrassaan muistella. Siis laivamatka, poniratsastus, nirsoilu buffet-pöydässä, muumit, musiikkia, mörköpaniikin aiheuttama joukkohysteria ja jälkkärin jälkkäriksi jätskiä.

Matkasimme siis kavereiden kanssa Viikinsaareen, ja olihan se oikeasti varsin kiva kesäretki. Vähän minä satamassa haukoin henkeäni, kun kaikki muut nelihenkiset perheet olivat verhoutuneet goretexiin, pakanneet huikeat eväslaukut ja puhkuivat lomastressiä lippistensä alla. Me lähdimme soitellen sotaan, repussa vain maissinaksuja ja varahousut. Sadekuurot onneksi ajoittuivat menomatkalle ja lounasaikaan, kahden äidin kädet riittivät (kutakuinkin) kaitsemaan koko katrasta ja lapset tykkäsivät muumien tanssiesityksestä tosi paljon. Poikanen oli muumisaalesta niin tohkeissaan, että se Naantalin rahareikä saanee odottaa vielä ainakin vuoden verran 😉 Särkänniemen Koiramäki kyllä houkuttelisi minuakin, mutta käsittämätön lippupolitiikka vähän hidastaa meidän menoa. Kertokaas te, onko paikka näkemisen arvoinen?

Muuten viikkoon on mahtunut vanhan kämppiksen yllätyskyläily, oman elämän käsittämättömien käänteiden kertaaminen kauhisteleville korville, jokaisen – siis joka ikisen unohtuneenkin – lihaksen jumiuttanut pumppijumppa (kolmas päivä menossa, ja vieläkin sattuu niin maan pirusti!), leikkipuistoilua ja kyläilyä hulvattomassa seurassa, munkkitreffit ja Anna Puun ilmaiskonsertti aurinkoisessa kesäilllassa. Olen syönyt puoli litraa marjoja päivässä ja aloittanut aamuni höröttämällä hassun reissututtavan matkaltaan lähettelemille korneille postikorteille.

Tämä sadepäivä puolestaan on soljunut superlaiskasti – aamupäivällä meillä kävi vieraita vähän riehumassa, sen jälkeen olla poikasen kanssa vaan lojuttu ja lorvittu. Kuopus on koisannut parvekkeella jo kolme tuntia, joten esikoiselle on irronnut ihan eri tavalla rauhallista oloaikaa. Makoiltiin sohvalla sylikkäin ja puhuttiin vauvajuttuja (”Kenen masusta sinä äiti oot tullu? Onko isi tullu ukin masusta?”), syötiin välipalaksi pullaa ja luettiin omia lehtiämme hiljaisuuden vallitessa. Poikanen on leikkinyt itsekseen hauskoja autoleikkejä ja ollut muutenkin hyvää seuraa. Näitä ihania hetkiä muistelen sitten illalla, kun nukutus menee uhmaraivoksi ja minusta tulee inhoamani huutajamutsi…

Olen lasten kanssa kolmistaan lauantai-iltapäivään asti (tiedän, oikeat yksinhuoltajat pyörittelevät silmiään moiselle muka-rankkuudelle), ja oman mielen psyykkaaminen ja lehmänhermojen herättely taisi vaatia juuri tällaisen laiskanpulskean torstaipäivän. Kesä ei saa kulua suorittaessa, aikaa pitää olla myös olemiseen – helpointa se on tietysti silloin, kun sään aiheuttama sosiaalinen paine ei pakota aurinkoon. Nyt sade ropisee, ikkunasta kuuluu katusoittajan haitari, pullaa riittää iltavieraillekin ja olo on sellainen kesäisen kepeä – kaikesta tästä tajunnanlamauttavasta lihaskivusta huolimatta. Ja kyllä, lauantai-illassa häämöttävä viinipullonpyöritys auttaa kummasti jaksamaan jauhelihaa ja jatkuvaa komentamista.

Ai niin, kerroinhan jo, että tuo kärryistään kuikuileva vauva oppi viikonloppuna istumaan, seisomaan ja konttaamaan? Nyt sitten pieni puikula on jatkuvasti pystyasennossa, ja tukea vasten tarkoittaa kaikkea niinkin tukevaa kuin äidin jalkoja, uuninluukkua, keittiön laatikoita tai sähköjohtoa. Huhhei sentään. Että se siitä hiljaisuudesta, kunhan hän tuolta herää 🙂 Pieni on jo missannut lounaan ja välipalan, kirjastokin kutsuisi – mikähän siinä on, että vauvan nukkuminen on aina jonkinlainen ongelma?

Tähän tulisi joku naseva loppukaneetti, mutta raukea mieleni ei onnistu moista tuottamaan. Taidan mennä siivoamaan lastenhuoneen lelut paikoilleen ja miettiä, syödäänkö illalla nakkia vaiko eikö. Suloista sadepäivää sinne teillekin, tai vaihtoehtoisesti ahkeraa auringonottoa!