Kategoria: Blogi (Page 14 of 23)

Minä vähän meinaan, että tämä kesä jää tapahtumineen niihin muistoihin, joita vielä mummelina kiikkustuolissakin mietiskellään. Tämä on Kuuma kesä 2013, Villi sinkkukesä 2013, Kahden koheltajan kesä 2013 ja vähintäänkin Kreisi herkkukesä 2013.

Tänä kesänä saa tuupata lapsilisät torimyyjän taskuun ja ostaa kuvun täyteen kesäherkkuja. Tänä kesänä lapsi saa syödä lounaaksi jäätelön ja nakkisämpylän – nimenomaan tuossa järjestyksessä. Tänä kesänä saa ilahtua pienistä, vaikkapa kauppaostosten, käsipyyhkeen ja tuolille unohtuneen puputarran luomasta tilataiteesta – ja suurista, kuten yhdeksänkuisena seisomaan nousseen vauvan veikeydestä. Saa päivittää blogia Barbapapan aikana ja ottaa elämän astetta rennommin.

Tänä kesänä voi viettää lapsivapaan ystävän kanssa herkkuruoan parissa, pulahtaa Näsijärveen ja kauhoa aaltojen keskellä kädet väsyneiksi. Voi ahmia terassilla burgeria ja siemailla viilentävää siideriä. Voi kävellä kotiin olkapäät punoittaen, tuntea kesän kasvoillaan ja illalla ihailla rusketusrajoja (tai, kuten todellisuudessani, marinoida itsensä after sunilla ja laskea uusia pisamia).

Tänä kesänä kelpaa katsella, kuinka kolmevuotias potkii pyörällään kohti uusia seikkailuja, teloo itseään tasaiseen tahtiin ja kerää sääriinsä sellaista mustelmakokoelmaa, että joku saattaisi huolestua. Tänä kesänä kelpaa kahvitella kavereiden kanssa, tehdä treffejä puistoon ja törmätä ihaniin tuttuihin ihan sattumalta. Kelpaa pöllähtää keskelle puistokirppistä ja ostaa kolmella eurolla punakeltainen lentokone lapselle.

Tämä viikonloppu on ollut tätä kesää parhaimmillaan: eilen heräsimme vauvan kanssa levänneinä, käytimme aamupäivän tehokkaasti siivoten ja vastaanotimme ystävän lounasaikaan. Avokadopastan ja mutakakun välissä molemmat lapseet siirtyivät isänsä hoteisiin, minä jatkoin kuulumisten kertaamista ja nautin omalta tuntuvan kodin rauhasta. Iltapäivällä kävimme urheasti uimassa ja illallinen nautittiin terassin paahteessa. Siis täyden kympin kesäpäivä!

Tänään on minun vuoroni viettää päivä lasten kanssa, ja verkkaisen aamun jälkeen suuntasimme kavereiden kanssa Sorsapuistoon – rengasrikko meinasi pysäyttää seurueen heti alkuunsa, mutta onneksi tuntematon puolialaston uros tuli apuun ja kädettömät äidit pääsivät eteenpäin. Puistossa oli leikkiä, jäätelöhuutoa, kirppislöytöjä ja tuttuja. Kotimatkalta ostettiin marjoja, ja loppupäivä otetaan lekotellen. Välipalaksi lapset mutustivat tohkeissaan mansikoita, vadelmia ja mustikoita (maksoivat maltaita, vaikka samaa tavaraa saisi metsästäkin – tästä tunnistat cityihmisen!). Nyt kuopus koisaa ja isompi ilakoi ammeessa täällä parvekkeella, minä olen kuin mikäkin kahden tähden Carrie tietokoneeni kanssa. Ai että tätä kesää!

Ensi viikolle on luvassa lisää mutakakkua, muumeja ja muuta mukavaa, kalenteriin kertyy koko ajan enemmän odotettavaa. Kyllä maar tämä kesä on kaikesta huolimatta elämän kesä. Välillä toki valvominen väsyttää, erokriisi hiipii mieleen, kuorma tuntuu kamalalta tai kolmevuotiaan kepeästi lausahtama minulla on kaksi kotia, tänään pääsee isin luokse yökylään! sydämessä turhan painavalta. (Poika oli eilen kuulemma syönyt iloisesti puuroa, nukkunut aamulla puoli kymmeneen ja omien kertomustensa mukaan käynyt isänsä kanssa muun muassa muumimusiossa, tuomiokiikossa ja sipulikiikossa, täytyy nyt ehkä vielä tarkistaa exältä tämän kaiken totuudenperäisyys…)  Retuperällä oleva ruokarytmi on toki omiaan kiukun kasaantumiselle ja hikiset lapset eivät meinaa nukahtaa ikinä. Kaikki kesäkivat eivät ole kevyitä, mutta liekö syy tuossa valtavassa valon määrässä vai siinä turkasen tuorepuurossa (olen koukussa johonkin, johon liittyy sana  puuro, älytöntä!) kun tunnen itseni varsin virkeäksi ja villimmäksi kuin viiden euron vadelmat.

 Ihana kesä! Onhan teilläkin? 🙂

PS. Kello yhdeksän edit: Kun kylvystä piti siirtyä kinkkukiusaukselle, alkoi hermeettinen huutoraivo, joka erinäisten vaiheiden kautta päättyi liedelle palaneeseen muovipussiin. Lapsen päivällinen oli yhtä kuin kolme lautasellista säilykepunajuuria, ja iltaleikin aikana hän kaatui sängynlaitaan hankkien mustelmien seuraksi haljenneen huulen. Kuopuskin on kohta huostaanottokuosissa, kun seisomapyrkimykset eivät tunne rajoja ja pää kolisee kahta kauheammin. Verta, hikeä ja kyyneleitä siis täällä tänään – ristus mikä ilta!  Loppukevennyksenä puikula pystyasennossa:

Kuljetin esikoisen isänsä luo ja työntelin kevyet kärryt kiertotietä kotiin. Kaupasta noukittiin ainekset avokadopastaan, lähikulmilta kebabia. Kuopus se vaan koisasi, kun minä mietin sitä, miksi kaikkeen pitää liittyä niin paljon tunteita.

Nyt on kebikset syöty, kolat juotu, kuopus kylvetetty (tässähän aletaan olla jo ihan rutiinien äärellä – jo toinen kylpy uudessa kodissa!), karkit pistetty kippoon ja kameran muistikortti täytetty lattianrajassa röhnöttäen räpsityillä vauvaotoksilla.

Kuten arvelinkin, pienin kaipaa isoveljeään, eikä viihdy yksikseen sitten yhtään. Koittaa raukka kääntää muumimaan kelloakin kohti huomista. Niin on tainnut tyttönen tottua jatkuvaan elämöintiin, ettei osaa olla ilmankaan. Tai sitten minä olen vajavaisten vauvavuorovaikutustaitojeni kanssa vaan niin toivottoman tylsää seuraa! Iltapuurollakin piti käyttää laulurepertuaarista useampi biisi, ettei mennyt touhu ihan itkeskelyksi. Kylvyssä kuitenkin oli aivan kreisi meininki, taas kastui puoli kylppäriä pienen polskiessa.

Kaikenlaisia siivoustoimia tässä olisi voinut myös suorittaa, mutta tyydyin keräämään leluräjähdyksen lastenhuoneesta ja siirtämään isäni tekemän puulaatikon parvekkeelle. Jospa tuonne kahden tähden kesäpesään saisi huomenna kukkasiakin – aurinkoinen akvaario on vaan niin kovin kuuma, ettei siellä lasten kanssa oikein voi aikaa viettää. Mutta oman ajan aamuille ja illoille parveke on kyllä varsin hyvä kahvittelupaikka, joten kaipa se voisi vähän nykyistä esteettisempikin olla!

Vauva vaan ei meinaa simahtaa sitten millään, lopetin nukutustaistelun kolmannen kuukahtamisen ja viiden minuutin hätäheräämisen jälkeen (siinä toisen kohdalla olin tietysti shampoot päässä suihkussa). Täällä me hämärässä katsellaan kympin uutisia, hupsut. Edessä on varmaankin tuttuun tapaan hermoja raastava hulinayö, tällä kertaa sentään huutelut tulevat vain yhdestä sängystä…

Viikon päästä olisi tarkoitus viettää vähän toisenlaista tyttöjen iltaa – sellaista, johon kuuluu viiniä, vaatevaikeuksia ja vääriä valintoja baaritiskillä. Kysymys vaan kuuluu, miten sovitetaan yhteen yövieroitus ja vipattava tanssijalka – unikouluvaihtoehdoista en ole ainakaan vielä löytänyt sitä, jossa kehotetaan kännäämään niin, ettei imetys onnistu.

No, se oli sitten huumoria. Viikonloppuna saankin vieraaksi yllättäen ja pyytämättä peräti kaksi lukioaikojen ystävää. Mutakakkuaineet odottavat kiihkeää kuulumistenvaihtoa! Sitä ennen, iloista perjantai-iltaa, olkaahan ihmisiksi 🙂

Juuri kun pääsin paasaamasta viiden aterian päivistä, itsetehdystä ruoasta ja maidottomista mauista, niin… Tänä aamuna heräsin yhdeksältä, oikealla puolellani tuhisi vauva ja vasemmalla kuorsasi kolmevuotias. Aamupala pakattiin purkkeihin ja pussukoihin, ja tovereiden kanssa suunnattiin puolivarjoon piknikille.

Kun vilteille levittäytyy kolme kolmevuotiasta, yksi yksivuotias ja kaksi vauvaa (ja tietty me äidit kans), ei voida puhua kovin koreista kattauksista tai sävy sävyyn sommitteluista serveteistä. Minä vein mukanani synttäreiltä ylijääneitä suolapaloja, yksi toi mutakakkua (siihen meni se imetysdieetti tältä päivältä, itsekurini on olematon), toinen hullu (:D) teetä termarissa ja naksuja joka kätöseen. Lasten leikkiä, lainapaitoja, muumikeksimarinaa, puskapissoja ja epäergonomisia imetysasentoja. Ja vähän juoruja siinä sivussa.

Kesä on ihana, tällaista ulkoilmaruokailua kun ei talvipakkasilla tule lainkaan harrastettua. Kotimatkalla koukkasimme vielä kirjaston kautta, ja epämääräinen välipala-lounas kuitattiin lähileipomon lihapasteijoilla. Juuri nyt yritän keksiä, miten saan syötyä berliininmunkkini ilman väliintulevaa vonkaajaa…

Ja huomaattekos, että joku on saavuttanut jonkinlaisen kotiäitiyden kulminaatiopisteen: sekä minulla että lapsellani on loksit, krokotiilikengät, joiden nystyrät hiovat jalkapohjistamme esiin aivan uusia tuntemuksia. No onhan ne kätevät! Ja ilmeisen maistuvat: muovikenkiä on kotona säilytettävä hattuhyllyllä, ettei kuopus nakerra niitä aivan hajalle.

Loppupäivä taitaa mennä yhtä laiskanpulskeissa tunnelmissa, pistetään tämä löysäily nyt vaikka lomafiiliksen piikkiin! Kaupasta kyllä pitäisi hakea mansikoita ja maitoa, täytynee nostattaa omaa ja ohikulkijoiden verenpainetta päästämällä poikanen taas potkupyörän päälle. Herranjestas kun hän menee sillä jo lujaa!

Huomenna onkin sitten jo viikonloppu, luvassa laatuaikaa vauvan kanssa, yksi yö ilman kolmen sängyn kehän kiertämistä ja lapsivapaa lauantai. Siivoaisiko vaatehuoneen vai saunoisiko uimahallilla pitkän kaavan kautta, hmmm…

Mitä tänään syötäisiin? Tai huomenna, tai perjantaina, ja ai niin lounaskin on miettimättä. Viisi ateriaa päivässä, viisi kertaa sotkua ruokapöydän alla ja viisi kertaa kolme kippoa, lautasta tai ainakin jonkin sortin evästä tarjolla. Siinäpä sitä on miettimistä ja tekemistä.

No, mitäpä meillä sitten syödään? Maukasta, minun tai muiden äitien tekemää, mausteista ja maidotonta. Kerronpa teille vähän tarkemmin meidän aterioista, josko vaikka vastapalveluksena tulisi villejä vinkkejä viikon ruokalistalle 🙂

Aamupala
Tämän majatalon emäntä on siitä vähän tylsä, että vaikka bedit yön aikana itse kullakin vähän vaihtuvat, breakfast pysyy oikeastaan aina täsmälleen samanlaisena, ainakin lapsille. Esikoinen on syönyt lähes koko pienen ikänsä aamu- ja iltapalaksi maustamatonta Yosa-kaurajugurttia turauksella Bonne-hedelmäsosetta, yleensä mangoa, koska sitä nyt naapurikaupasta sattuu löytymään. Kauppalistan yosat ja bonnet ovatkin jo jonkinlainen brändi. Satunnaiset puurokokeilut päätyvät yleensä biojätteeseen, joten jugurtilla mennään. Joskus ollaan kreisejä, ja katetaan karjalanpiirakkaa tai muuta herrasväen herkkua pöytään. Kuopus syö vauvapuuroa, eli kaupan jauheesta veteen sekoitettua teollista möhnää, samaisella sosetuunauksella. Minä syön mitä kerkiän, usein jugurttia, joskus leipääkin.

Lounas
Koska vietämme lähes aina aamupäivän liesussa, on lounasruoan paras olla valmiina kotona odottamassa. Superäitipäivinä saatan taikoa kalakiusauksen uuniin heti aamulla, yleensä kuitenkin lämmitetään edellispäivän einehiä. Toisinaan haetaan kaupasta jotain valmista tai puolivalmista, näin kesäaikaan usein savukalaa ja uusia perunoita (jos joku eksyi eilen kauppaan samaan aikaan kolmevuotiaan haluan kalaa en halua kalaa haluan kalaaaaaargh -raivarin aikana, se olimme me ja huonosti ajoitettu ruoanhakumatka), joiden kaveriksi voi tekaista soijajugurtista meikäläisellekin sopivan kastikkeen. Varmaankin liian usein myös loisitaan naapurin jääkaapin liepeillä…  

Kuopus saa yleensä jotakin sormiruokaa käpäliinsä, mutta varsinainen annos on kyllä nykyään mallia pilttipurkki. Naps vaan ja lapsi tyytyväiseksi. 

Mutta se kalakiusaus, se vasta on näppärä ruoka! Pussillinen peruna-sipulia tai peruna-purjoa pakkasesta, paketillinen kirjolohisuikaleita, kaksi purkkia kaurakermaa, suolaa, sitruunamehua ja pippuria, kourallinen tuoretta tilliä ja tunniksi uuniin. Kokeilkaahan, jos ette vielä ole ehtineet!

Välipala
Kun kello kolmen videohetki alkaa, minä keitän kupillisen kahvia ja mussutan salaa sen kanssa jotakin herkkua. Pullaa ei enää voi poikasen haukankatseen ja haukkaamishimon takia syödä yksin, mutta tumma suklaa on ainakin toistaiseksi aikuista heekkua. Vähän myöhemmin lapset syövät välipalansa, hedelmää ja leipää, joskus identtiset soseet suoraan purkeista. Niin pullantuoksuinen minä olen 🙂 No joskus kyllä panostan ja surautan smoothiet sekä minulle että pojalle, marjaisaa jugurttijuomaa lapsi joisi vaikka pari litraa! (Marttavinkki: kun soseuttaa ensin banaanin ja marjat, voi kaapaista tehosekoittimesta vauvalle oman annoksen ennen jugurtin lisäämistä.)

Päivällinen
Me syömme varmaankin aika perinteisiä suomalaisia lapsiperheruokia, pyrin käyttämään paljon mausteita ja tungen kasviksia vähän joka paikkaan. Lapsen lempiruoka on makaronilaatikko (munamaidon tilalla soijamaitoa, toimii!), muita varmoja hittejä ovat nakit (parhaimpia ne ovat kylminä, yhh), lohi ja katkarapupasta. Viimeisintä teen nykyään varsin usein the avokadopastatyyppisesti, korvaan vaan juustot valkosipulisella tuorejuustolla, lisään sekaan pakastepinaattia ja katkarapuja. Tämä vihertävä spagetti on myös aika usein oma sinkkuäidin sunnuntailounaani, niinä päivinä kun saan syödä yksin keittiössä.

Muita usein tavattuja kavereita meidän päivällispöydässä ovat lihapullat, tonnikalapasta, kookosmaitoon tehty thai-henkinen kanakastike, erilaiset risotot, siskonmakkarakeitto ja tietysti kaikki mitä hittoa tänään syötäisiin -päivät pelastava jauhelihakastike.

Ja niin, perjantaisin meillä syödään nakkeja ja ranskalaisia. Minä juon silloin syntisesti aikuisten juomaa, nam. Nakit sentään ovat nitriitittömiä, hoh!

Iltapala
Aivan kuten aamupalankin kanssa, iltapala on myös tässä taloudessa suorastaan spartalainen. Siis lasten osalta: jugurttia isommalle, puuroa pienemmälle, hedelmäsosetta molempien sekaan. Kun kersat koisaavat, on minun vuoroni, ja sitten saakin vähän revitellä. Iso iltapala on pakollinen, ettei iljettävä yönälkä yllätä – yleensä joka tapauksessa herään aamulla vatsa kurnien.

Aina välillä on avokadokausi, parasta se on reilusti suolattuna ruisleivän päällä. Pari päivää sitten sain tuorepuuropuraisun, ja tälläkin hetkellä jääkaapissa tekeytyy mansikkainen vehnänalkio-jugurttihösellys. Talven tullen alkanee taas teekausi, näillä helteillä ei pannu kuumene lainkaan.

Aijai, tässähän tuli ihan nälkä. Kertokaapa tekin, mitä teillä syödään! Aika hyvä vinkki on muuten ottaa muutaman päivän ruoista valokuvat, tuleepahan tehtyä puolipakolla vähän parempaa ruokaa ja kauniimpia annoksia 😉

PS. Syön minä karkkiakin, melkein joka päivä. Shhhh.

Kuopuksen kuukausiraportti vähän viivästyi, mutta tässä nyt kuitenkin tärkeimmät, ainakin omaksi muistoksi jos ei muuta (vauvakirja on vieläkin korkkaamatta, lieneeköhän mokoma jossain vaatehuoneen perukoilla…). Pikku-O yhdeksän kookoo, ja tällainen hän on tänään!

Pikkuinen tirppani on nyt viettänyt pidemmän ajan tässä maailmassa kuin mahanahan turvallisemmalla puolella – jos tuota kohtuani nyt kovin turvalliseksi voi kutsua kaikkien väliseinien, hematoomien ja hepatoosien ristitulessa taistelleelle vauvalle. Jotain maagista on siis tässä iässä, vaikka se vähän väliinputoava onkin, ainakin neuvolaseurantojen mielessä. Me tosin kävimme kuukauden myöhässä lääkärineuvolassa viime viikolla, joten mitat ovat ihan millilleen.

Pituutta pikkusiskolla on 72 senttiä, paino oli vihdoin noussut seitsemän kilon painavammalla puolelle. Siro, hoikka, tai miten laiheliinin nyt sanoisi kauniimmin, kuten lääkäri sen ilmaisi. Kasvaa ja kehittyy kuitenkin kuten pitää, syö ihan kohtalaisen hyvin ja pyöristää nyt poskiaan puuroon lisättävän öljylusikallisen avulla. Lempiruokaa ovat kalasoseet, riisipuuro marjasilmällä, leipä ja vesimeloni. Parasta pureskeltavaa neljälle hampaalle ovat kuitenkin isoveljen sandaalit. Herkkävatsainen tämä typy kyllä on, ja erinäisiä vatsaoireita ihmetellään aika usein. Imetys kuitenkin jatkuu, maidottomuus myöskin.

Päivärytmi on pienellä edelleen aika sama kuin ennenkin, kahdet päiväunet ja viitisen ateriaa. Yöt ovat vaihtelevia, ja nukahtaminen joskus varsin vaikeaa. Vierekkäin nukumme valtaosan yöajasta, ja meikäläisen aivopuuro kaipaisi tähän muutosta. Neuvolassa heiteltiin ilmoille ties mitä ulkoistettuja unikouluja, mutta ehkäpä me saamme jotenkin hoidettua vieroituspuuhat omin voimin. Yösyötöistä olisi ihan hyvä päästä eroon ja yökyläily isän luona olisi kaikkien toiveena tulevaisuudessa. Ensi viikon kohdalle kirjoitinkin kalenteriin kohtalokkaat sanat yövieroitus alkaa. Voivoi sentään.

Pikku-O on koko yhdeksänkuisen ikänsä ollut hurmaava ja hymyileväinen, iloinen pieni vauva. Temperamenttia hältä löytyy myöskin, ja meno menee usein melkein mahdottomaksi. Ryömimällä pääsee ties mihin hengenvaaroihin, ja pienet kätöset pungertavat puikulan jo pystyasentoonkin. Ensimmäiset konttausaskeleetkin nähtiin, mutta vielä ei into tai maltti riitä nelivetoon. Istumaan O asettuu puolivahingossa, mutta suurimmaksi osaksi leikkihetket tapahtuvat viehkossa merenneitoasennossa. Siis hylkeen tavoin kyljellään pötköttäen.

Hän kiekuu, karjuu, rääkyy kuin fasaani, pulputtaa kuin pulu ja höpöttää ihan hassuja. Hätä ätä, öy-döy-döy, mam-ma ja erityisen innostunut pä-TÄÄÄ. Nauraa kikattaa kun oikein on hauskaa tai keinu näköpiirissä, taputtaa esimerkin perässä ja huitoo käsiään kun joku laulaa lintulaulua. Itseään vauva viihdyttää kukkuu-leikeillä, lempilelu on punainen hyrrä – ja ne kaikki isoveljeltä kulloinkin kädestä löytyvät. Suurinpiirtein parasta maailmassa ovat tyynyt ja patjat, joilla pöllöillen voi viettää tovin jos toisenkin. Hieman hälyttävää on myös se innostunut hihkunta, joka alkaa dvd-soittimen käynnistyessä kolmelta iltapäivällä…

O rakastaa musiikkia ja meteliä, seuraa ja säpinää, sekä kaikkia niitä kamalia ääntä, valoa ja välkettä tuottavia leluja, joita meiltä ei esikoisen äänilelukammon (ja meikäläisen stressikäyrän) vuoksi löydy yhtään. Parhaiten pikku-O viihtyisikin muskarissa, tai ehkä vielä paremmin diskossa! Pahin vierastusvaihe taisi päättyä ainakin hetkeksi, mutta jonkinlaista eroahdistusta on kyllä ilmassa.  Sylin turvista söpö vauva kyllä hymyilee kaikille, mutta vieraassa sylissä iskee lohduton itku. Onneksi pieni ei vierasta isäänsä yhtään, muuten olisinkin liemessä.

Häsläävä hymytyttö, touhukas töllöilijä, pikkuinen puuhastelija, viekas veikelijä. Ihan paras pikkusisko, aika mahtava vauva!

Esikoisen kolmevuotiskekkereitä kemuiltiin aurinkoisena sunnuntaipäivänä. Kummit kahvittelivat meillä jo aiemmin, nyt oli mummin ja muiden vuoro. Matalaan majaamme mahtuivat kaikki viitisentoista vierasta vaarista varamummoon ja poikasen serkuista sydänystävään. Vauvat ihmettelivät väenpaljoutta ja koisasivat vuoronperään parvekkeella. Juhlien teema oli ”helppoa ja herkullista”, värityksenä päivänsankarin toiveesta muttaa ja minun fiksaationi ansiosta keltaista.

Kakkupohja tuli kaupasta, kaurakermasta sangen sopivat vaahdot, keskikesään kuuluvasti väliin mahtui mansikoita ja jotain jujua löytyi Marianne-rouheesta. Mummi teki tapansa mukaan pikkupizzoja, muut tarjottavat olivat valmiita kaupanhyllyn antimia. Kahvikupit lainattiin naapurista, ohjelmanumeroksi riitti pakettien avaus ja ilmapallojen puhallus. Lahjapapereiden alta löytyi toiveen(i) mukaisesti kosolti kirjahyllyntäytettä, mahtavaa!

Sen verran synttärivilinää ainakin oli, että kauniit kuvat kattauksesta tai minusta (!!) jäivät tyystin ottamatta. Se kai kertoo ainakin siitä, että ihan hyvät kemut oli kyseessä. Tai siitä, että meidät pienet leidit täytyy pukea denim-mekkoihimme vielä ainakin kerran kesän aikana 😉

Juhlahumun hälvettyä (ja kuopuksen lääkärineuvolan loputtua) pakkasin autoon lapset, vaatteet, rattaat ja pyörän, ja huristelimme mummin kyydillä viikon maalaislomalle. Seitsemään päivään mahtui perinteiset kesäkokemukset: kuusi pientä serkusta sekoilemassa pihamaalla, metsämansikoita heinässä, lettukestit kuistilla, kesäillassa kukkuva käki, Tenavatähti-video vuodelta 1992, paarmoja niin pirusti ja pieni määrä perheriitojakin. Siskoni lapsineen lomaili kanssamme ja veli tytärtensä kera löytyy tilalta jo valmiiksi, joten serkukset saivat laatuaikaa oikein olan takaa. Hienoa oli seurata, kuinka minun isompi lapsi leikkii jo aivan täysillä isompien kanssa – vauva sen sijaan kehitti kunnon vierastusvaiheen, ja päästi minut huutamatta saunaan vasta viidentenä päivänä…

Sää suosi, helle helli ja meteorologien manaamat sateet pysyivät poissa meidän päältämme. Vietimme päivät pihamaalla, minä kävelin pitkin kylänraittia paljain varpain ja painoin jalanjälkeni pehmeään asfalttiin. Susirajan takana ehdin myös visiteerata 91-vuotiasta isoäitiäni, polttaa olkapääni pariin otteeseen, kantaa yhden kirkuvan kolmevuotiaan ulos lounasravintolasta kaksin käsin, syödä liikaa herkkuja ja todeta, että pitkä mekko (kuvassa äidiltäni lainattu ja muutaman kokonumeron turhan tilava…) pidentää pygmiäkin, joten sellainen täytyy ostaa.

Poikanen pääsi pomppimaan isolla trampoliinilla, kehittyi varsin nohevaksi potkupyöräilijäksi, leikki uima-altaassa, leipoi mummin kanssa sämpylöitä ja söi mannapuuroa muina miehinä. Kuopus otti ensimmäiset konttausaskeleet pirtin viileillä lattioilla, sulatti serkkujen sydämet, keräsi ihmettelyä iloisuudellaan ja oppi taputtamaan. Reissuväsymys iski välillä molempiin, ja päivärytmi vaihtui vähän myöhäisemmäksi.

Lauantaina naurettiin, itkettiin, halattiin ja hurrattiin ystäväni, Iin ihanan kummitädin häissä. Kahden valokuvaajan vihkiäisiin en kehdannut omaa kameraa ottaa, ja olipa vauvan kanssa juhliessa kädet vähän turhan täynnäkin kuvauspuuhiin. Minulla oli brittivieraan mukaan käsivarsillani such a happy child, parrasvaloissa taas patsasteli hurjan hurmaava hääpari. Hääkimppua en vaan onnistunut nappaamaan, vaikka otin pienet kätöset omieni avuksi!

Juhlahumusta toiseen valssatessa meni siis viime viikko, välissä aika monta päivää maalaisauringon paahteessa. Nyt pitäisi sitten asettua ja asennoitua kotiarkeen kaupungin saasteissa. Ihanaa on olla taas Tampereella, kyllä tämä on nyt meidän paikka. Muttamutta: ruokahuolto, tiskivuoret, pyykkipinot ja puuttuvat auttavat kädet, on tässä nyt taas vähän totuttelua… 🙂

Ehdittekö jo huolestua, tai huokailla päätähuimaavan postaustahdin perään? Tässä on kuulkaas ollut synttärihulinaa, häähuminaa, viikko maalla mummilassa ja sen seitsemän (tai no kuusi, kun yksi puuttui joukosta) serkusta säheltämässä. Stay tuned, raporttia ja kuvakavalkadia on luvassa. Tänään nautitaan kuumasta kotikaupungista – polttaa, kesäkatu naista, olkapäät punoittaa ja pisamia on biljoona. Aijaijai.

Tämä kaikki saa minut taas vähän haikeaksi.

Esikoisen isontuminen. Yks kaks synnytyksestä on kulunut pieni ikuisuus, ensimmäinen vauvavuosi on haalea muisto, aika kokonaisena taaperoperheenä tuntuu aikoja sitten nähdyltä elokuvalta. Nyt kahvipöydässä vieressäni istuu pieni poika, joka toteaa ”Äiti syö sinäkin kakkua. Onko hyvää kakkua äiti?”. Poika, joka jutuillaan sulattaa sydämeni ja tuo ihan käsittämättömät kyyneleet silmiin kesken kummien kylälyn.

Kuopuksen kummallinen kohtalo. Minkälainen tunne teille tulee, kun luette lehdestä jonkun tärkeän ihmisen elämäntarinaa, ja se alkaa kutakuinkin sanoilla ”vanhempani erosivat minun ollessa 2-vuotias”? Minulle on aina jäänyt tuollaisista lausahduksista epämääräisen tyhjä tunne – että kuka muka voi, miksi, miten älytöntä sellainen onkaan. Ja miten sellaisesta kokemuksesta kasvetaan siltikin aikuisiksi, isommilla tai pienemmillä kompastumisilla. Tuntuu kuitenkin lähestulkoon absurdilta, että minun tyttäreni elämänkerrassa vanhempien ero ajoittuu ensimmäisiin elinkuukausiin. Olen tästä asiasta varmasti vähän surullinen ihan aina.

Hiljaiset huoneet. Isompi lapsi yökyläilee ensimmäistä kertaa isänsä luona. Olen odottanut tätä tapahtuvaksi, en ollenkaan osaa ikävöidä, mutta kyllä tämä hiljaisuus herkistää. Illalla yritin tehdä jotain normaalista poikkeavaa ja kylvetin kuopuksen puolen vuoden tauon jälkeen (note to self: siinä touhussa kastuukin nykyään koko kylpyhuone) Melkein hain sipsiäkin kaupasta vauvan nukahdettua, mutta en sitten uskaltanutkaan. Hiivin kuitenkin parvekkeelle – sitä kun ei pojan nukahdettua sänkyynsä oikein voi tehdä -, katselin hämärtyvää iltaa, horisontissa tuikkivaa Näsinneulaa ja iltamenoihin ilakoivaa ihmisjoukkoa. Tuntui oudolta. Muutaman kuukauden päästä kai kuopuskin pakkaa pupunsa ja yöpyy kakkoskodissa (miten puurosta kieltäytyvä pikkuinen joskus onnistuu nukkumaan ilman yömaitoja onkin sitten asia erikseen…). Sitten kyllä teen jotain aivan villiä.

Menetetty elämä. Tämä päivä on pyhitetty siivoukselle ja synttärijärkkäilylle, mutta kuopuksen kekkaloitua puoli yötä päätin siirtää puuhastelut aamusta myöhempään. Kipitimme vauvasen kanssa kevyissä kesämekoissa ja -sateissa aamupalalle Amurin Helmeen. Kliseinen kyllä kaikki on niiiin helppoa yhden lapsen kanssa päti taas – pieni päristeli puurolle, mutusti sämpylää ja nakersi kurkkua kun minä ahmin aamiaistani. Mutta melankolia valtasi mieleni taas, kun katselin niitä lukuisia nuoria, pieniä, kauniita ja kesäisiä perheitä, jotka saapuivat kiireettömälle lauantaiaamupalalle kahvilaan. ”Meitä ois minä, vaimo ja 2-vuotias tyttö”, sanoi joku tiskillä. Minulla ei enää koskaan tule olemaan ”minä, vaimo ja lapset” -perhettä. Se on kuulkaas aika kurja juttu se.

Sydänsurut. Yritän pitää päättyneen parisuhteen toisen osapuolen poissa blogista, samoin kuin muutkin läheiset ihmiset yksityiskohtineen. Menneen miehen perään en kaiken koetun jälkeen osaa ollenkaan haikailla, mutta pienemmän kokoluokan tömähdykset treffirintamalla (kyllä, minulla on sellainen rintama!) tuovat vanhojakin kolhuja kipuiltaviksi. Kevyeksi kesäkivaksi tarkoitettu kohtaaminen muuttui ihmeen isoksi ihastumiseksi, karahti realismin karikkoon ja toi sadekuuroja keskelle helteitä. Varsin virkistävä toki on se tieto, että kahden lapsen, kolmen vuoden kotiäitiyden ja kaiken muun jälkeen voi vielä olla tietyissä silmissä ilmeisen upea ihminen.

Sade. Mielialallani on suora yhteys säätilaan, se on huomattu ennenkin. Eilen tanssin auringossa, tänään tekee mieli masistella kun taivas on harmaa. Ei kai auta muuta kuin pistää Daft Punkin Get lucky soimaan, ottaa tuo (toinen) mekossa mököttävä mini kainaloon ja pyörähdellä huolet ja haikailut pois. Kyl tää täst – huomennahan syödäänkin taas kakkua 🙂

Hän on ihan melkein metrin mittainen, takkutukka rimppakinttu. Hän rakastaa kirjoja ja kitaraansa, laulaa, tanssii ja soittaa sitä mitä käsiinsä saa – kattiloista syntyy rumpusetti ja sohvapöydästä piano, kaikki vähänkin pitkulaiset esineet ovat tietysti torvia.

Hän osaa lukea oman nimensä, tuntee liikennemerkit ja laulaa hämä-hämähäkit muula-muulahaisineen ihan nuotilleen. Hän pitää autoista, junista, palapeleistä, Maisasta, puistosta, kengistä ja koruista. Hän puhua pälpättää taukoamatta, kertoo kuulumisia, keksii tarinoita, mölöttää mielikuvituskieltä. Hän kujeilee, kinuaa, keskittyy ja kiukkuaa.

Hänellä on hurmaava hymy, hervoton huumorintaju ja huikea hahmotuskyky. Hän kikattaa ja käkättää, kiusaa siskoaan, ikävöi isäänsä ja itkee yöllä äidin perään. Hän ujostelee vieraita ja kaipaa kavereitaan päivittäin. Naapurikorttelin A on niin tärkeä, että tälle piti ostaa ihan omat servetit sunnuntain synttärijuhlia varten.

Ja niin, tänään hän täytti kolme vuotta. Mun oma pieni ponnaripää pärräsi lahjapyörällään pitkin Hämeenpuistoa ja keräsi ihastelevia hymyjä muiltakin kuin äidiltään. Puistossa muiden pyöriä kateellisena katsellut ja kerta toisensa jälkeen lainannut lapsonen sai vihdoin oman menopelinsä, kypärän kera tietysti. Neitsytmatka meni hienosti, poikanen potkutteli leikkipuistoon ja takaisin ihan onnessaan, tavarakoriin napattiin kaupasta pillimehu ja kotiin tultiin tietysti kiukun kautta.

Kateellisen kuopuksen nukkuessa katettiin kahden hengen kahvihetki keittiöön, pistettiin kermainen mansikkakakku pöytään (tietysti, kun toinen meistä on allerginen mansikoille ja toinen ei voi syödä maitoa), puhallettiin kynttilät ja todettiin, että kolmevuotiaana tuntuu aika hyvältä. (Ikäkauteen sopiva hauan lisää kakkua lisäääää kakkuaaaa tietysti kruunasi herkuttelun.) Nyt hän tuossa pöydän toisella puolella asettelee keskittymisilmeen kera huulikiiltojani keittiövaakaan ja sivelee niitä suuhunsa – puoliksi insinööri, puoliksi ballerina.

Minun pieni poikani, erityinen esikoiseni, innokas isoveli, ihmeellinen I. Iso ja pieni, uhmakas ja uskomattoman taitava, rakas ja rasittava. Herkkä ja hurmaava, railakas rasavilli, kiltti ja kiivas. Kaunein poika, jonka olen koskaan tavannut.

 

Mulla olis vaikka mitä postausideoita syömisistä, synttäreistä, synnyttäneen kehosta ja what not joko aivojen sopukoissa tahi jemmapiilossa, muttamutta.

Kuva kertonee, että kädet ovat välillä vähän täynnä – pää edellähän tuo tuolta alas tietenkin tuli, vaan eipä tunnu pieni kolhu kuopuksen koheltamista hidastavan. Hulvaton vauva mennä tohottaa minkä kerkiää (ja siis hänhän osaa vasta ryömiä…), meikämutsi joutuu kai kohta harmaiden hiusten värjäyspuuhiin.

Noniin, tuolla tuo taas syö sandaaleita. Kiitos ja palataan!