Kategoria: Blogi (Page 15 of 23)

Yksi juhannus.

Yksi isä, kaksi äitiä, yksi isoäiti. Kaksi varomattomasti ryömivää vauvaa, kaksi koheltavaa kolmevuotiasta. (Meininki kuin mormoneilla, eikö!)

Aika monta ilonkiljahdusta, muutama (…) välienselvittely, pari parkaisua, erinäinen määrä eroahdistusta, yksi jos toinenkin yöhuuto.

Nolla hyttysenpuremaa, kaksi tusinaa kusiaisenpolttamaa, kymmenisen mystistä mäkäräisen(?) aiheuttamaa paukamaa allekirjoittaneen säärissä.

Kaksi vesileikkien viemää poikasta, yksi järveen pudonnut lapsi (arvatkaa vaan kuka), kaksi keinussa kihertävää kuopusta.

Muutama seesteinen sekunti, aika monta ”hyvä että sentään noi keskenään jaksaa tota huonoa läppäänsä kuunnella” -toteamusta (leikki-ikäisen mielikuvituskieli on tooosi hauskaa, ainakin heti aamusta), jokunen nykyteknologian tarjoama viihdytyshetki ja hurjan monta junaradanpalaa.

Pari pulloa kuohuvaa, sopiva määrä saunasiideriä, grillin täydeltä mahantäytettä ja kuppikaupalla kahvia.

Kaksi täydellisesti bussissa käyttäytyvää lasta, yksi elämänsä outoutta kummasteleva nainen, muutama puhelimen kautta päähän tunkeutunut ihmissuhdeihmetys.

Että semmosta juttua, sanoisi poikasen paras kaveri. 

Me reissussa rähjääntyneet ja rähjänneet palasimme eilen kotiin, ja kaupunkilaiselämä alkoi heti varsin villisti hampurilaisten avulla. Kylässä kuopukseni kukkui kovempaa kuin lähimetsän käki, viime yönä sitten nukuttiinkin koko kolmikko kellon ympäri ja vähän ylikin. Arkiviikko on alkanut ihanan verkkaisesti, ollaan maleksittu puistoissa, syöty eväitä ja paahduttu auringossa. Tätä ja synttärivalmisteluja onkin sitten tämä viikko täynnä.
 
Mukava oli meidän juhannus – tultiin, nähtiin, huudettiin ja syötiin. Isäntäväki varmaan lepuuttaa hermojaan kun kolmikkomme lähti kotiin, saapa nähdä kutsutaanko tätä sakkia enää ensi juhannuksena mökkivieraiksi… Ai niin, sehän olisi muutenkin meikäläisen levoton lapsivapaa ensi vuonna, eli Himoksella nähdään! 😉

Eilen pakenimme sadepäivää naapurikortteliin ja vietimme ajan aamukahveista päiväkahveihin ystävien luona. Iltapäivän pöllöilimme kotosalla, sain vihdoin viikattua parin viikon pyykit ja oli muutenkin mukavaa. Illalla koin kummia tuntoja ja satutin vähän sydäntäni, kotisohvalle simahdin yhdeksän aikoihin käsi karkkipussissa.

Ja tänään onkin sitten ollut sellainen päivä, jolloin…

…aamuherätyksen jälkeen ensimmäinen ajatus on voi vittu, toinen tietysti saisinko joskus nukkua kunnolla kiitos ja kolmas kutakuinkin kenelle voi soittaa kun lapset ärsyttää jo ennen aamutoimia.

 …aamumuumeissa liikutaan aivan järjettömissä sfääreissä ja ihan järkyttävällä tyylillä.

…pesu- ja tiskikone tuntuvat keräävän täytettä ihan vaan irvaillakseen minulle.

…puistomatkalle luvattu pasteijanosto kariutuu, koska lähikadun leipomo on kadonnut (no okei, paikassa oli ikkunaremontti, mutta suht samalta se näytti).

…puistossa on liikaa lapsia ja hävytön orava, joka syö toisten pullat ja käy kykkimässä meidän rattaissa.

…elämä tuntuu olevan loputtomia maitotahroja, maissinaksumuhjuja ja mielenilmauksia. Tuleeko vielä aika, jolloin ruokapöydän alusta ei tarvitse pyyhkiä viittä kertaa päivässä?

…lapset kolhivat itseään ja toisiaan – tästä päivästä elämään jää lause ”jos sä pidät pipoa silmillä niin kohta kyllä törmäät tohon tolppaan ja….noin just, sattuiko?”, hyvänä kakkosena kenties ”nyt taidat kyllä olla vähän vaikeassa paikassa….oho, sattuiko?”. Onneksi 3-vuotisneuvola on jo koettu, selittämättömät mustelmat voisivat viedä tiemme vähän toisenlaiseen puhutteluun…

…omasta suustani pääsee sellaisia säälittäviä tiuskaisuja, kuten ”ei kun me lähdetään puistoon just siks koska äiti ei nyt jaksa leikkiä”, puistonpenkillä puuskahdan ”kyllästyttääkö ketään muuta ikinä tää kotiäitiys” ja keittiössä, pienten korvien kuulumattomissa jotakin sen suuntaista kuin ”ei jumalauta tämä päivä on pitkä”.

…gramofonin lailla toistelen myös top-kolmosen 1.lopeta se kiusaaminen tai joudut jäähylle, 2. ei saa töniä, hei ei kumpikaan saa töniä ja 3. älä viitsi pelleillä ruokapöydässä, kädet pois kalsareista.

…jälkikasvulle on taattu vähintäänkin tarkkaavaisuushäiriö ja kiero suhtautuminen teknologiaan aivan kohtuuttomalla määrällä lastenohjelmia.

…ruoka on muiden, väsymättömien äitien tekemää – päivällisenä sentään kotiruokaa imitoivaa kinkkukiusausta, jonka valmistaminen tuntuikin suorastaan saavutukselta.

…vauva ei meinaa nukahtaa millään, ja herää säikähtäneenä sen seitsemän kertaa sänkyynviennin jälkeen.

…ärsyttää, väsyttää, surettaa ja tuntuu vähän liian paljon. 

Tällaisena päivänä tekisi mieli itsekin kömpiä kaappiin, pistää ovi perässä kiinni ja kaivautua sieltä ulos vasta seuraavana hyvänä hetkenä. Pikku-O vaan taisi ottaa marttojen mahtavan jouluvinkin siivoa kaapit vain jos aiot juhlia niissä hieman liian vakavasti, ja oh dear lord kuinka nuo kaapinaluslistat ovatkin likaiset.

Onneksi tiedän, että huomenna on parempi päivä.

Varsin hykerryttävän viikon viimeinen päivä. Kahden lapsitäyden vuorokauden jälkeen on minun vapaapäiväni vuoro. Suloinen sunnuntai, ja suunnitelmissa kaikenlaista kivaa uimisesta elokuviin – ja siivoukseen, sitäkin kun pitäisi kai tässä huushollissa silloin tällöin harrastella. Juuri nyt syön vielä aamupalaa yksin keittiössä.

”Onko täällä keittiössä aamulapset?”, kysyy esikoinen toisinaan, kun laitan puuroja ja jugurtteja kippoihin ja pienet häärivät lattialla. Aamulapset ovat joskus kiukkuisia, mutta yleensä aika herttaisia. Kyselyikäisen tiedonjanotulvaan ei aina tekisi mieli vastailla väsyneenä ennen kello kahvia (kun aamun ensimmäinen kuultu lause on Onko pinniinillä pili?, on loppupäivälle aika hurjat odotukset), mutta muutamia hetkiä keskenään kauniisti leikkivät lapset saavat kyllä hymyn harmaillekin kasvoille. Pienempi tyhjentää kippokaappia ja isompi esittää milloin mitäkin tanssikoreografiaa.

Eilen olohuoneen poikki meni junarata jo puoli kahdeksalta, minä olin kuulemma konduktööri ja pikku-O vetulinkuujettaja. ”Matkaliput olkaa hyvä!” raikasi, ja minä yritin saada aamutoimet etenemään. Vaikka muuten elämme vähän hunningolle, aamu- ja iltarutiinit ovat samaa armeijatasoa kuin ennenkin. D-vitamiinitkin muistetaan, ihan aina. Hylkään lapset television eteen oman ehostamiseni ajaksi, sitten pyjamat vaihtuvat päivävaatteiksi ja aamupalakipot täyttyvät.

Mutta nyt, kun aamulapset ovat toisen vanhemman vastuulla, jätän vitamiinitkin muiden muistettaviksi. Aion juoda kliseisen kahvini rauhassa, ihmetellä Aamulehden sunnuntailiitteen vauvannimiä itsekseni ja kuunnella jotain muuta musiikkia kuin Viittä pientä ankkaa. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin pyysin entistä puolisoa ikuistamaan sen peilikuvan, jota tuijotan lähes joka aamu, ja jonka haluan muistaa muutenkin. Me tytöt hammaspesulla, juuri heränneinä, ihan itsemme näköisinä.

…vaaaai onko se sittenkin vaaleanpunainen Barbapapa?

Poikanen sai kuopuksen kummeilta vappuna uljaan ja uhkean Barba-pallon, joka on nyt yli kuukauden päivät killittänyt meitä keittiön katonrajasta. Viime yönä Barba sitten päätti ottaa ja lähteä, nimittäin liikkeelle. Ihan hieman saatoin säikähtää aamulla, kun kömmin makuuhuoneesta rähmäisine silmineni, ja vastassa oli juurikin sopivalla puolentoista metrin korkeudella vanha pinkki tuttavamme, käpälä ojossa ja silmät suurina. Toisen kerran säpsähdin, kun tyyppi oli leijaillut taakseni vessakäynnin aikana. Reaktioni moiseen lähentelyyn ei ilmeisesti ollut kovin mieluisa, sillä Barba asettui mielenosoituksellisesti avonaisen ikkunan rakoon, valmiina syöksymään surman suuhun – tai pakenemaan lämpimämpiin syleihin. Hymy ei hällä hyydy edes hädän hetkellä, mutta kätösen vienosta heilautuksesta voi lukea surumielisen heippa-hein.

Me kuitenkin pakenimme pinkkiä palloa puistoon ja lounasloisimme ystävien luona. Voi meitä. Mutta kas, seurankipeä Barba odotti meitä ovella, kun palasimme. Varsin tuttavallisesti hän viittoi meitä välipalapöytään, ja asettui sitten mokoma meikäläisen istumapaikalle. Röyhkeää!

Sain tänään vähän kiinni kotiäitiminästäni, väkersin varsin veikeää välipalaa ja väsäsin illaksi makaronilaatikkoa (ja näistä meidän syömisistäni ajattelin paasata erillisen postauksenkin verran). Kolaus äitiminään tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kun tajusin että vauvan huominen neuvola-aika olisikin ollut tänä aamuna. Hopsan.

Onneksi Barbapapa peukuttaa, vaikka tyrisi kuinka. Hän myös sangen ystävällisesti vahti jälkikasvuani olohuoneen puolella, ja jätti käteni vapaiksi keittiössä. Huomaatte kai, että meilläpäin lasten leluina on lähinnä mielikuvitusta ja musiikkia (sekä epämääräistä epäleluroinaa kaappien kätköistä), tuolla taustalla on tietysti käynnissä kahden hengen sisarusmuskarin villi versio viidestä pienestä ankasta.

Loppuillan Barbis jaksoi vetää samalla ilmeellä, vaikka meikäläisellä alkoi jo vähän tahti hidastua. Onneksi lapset olivat ihan muissa kuin maanantaitunnelmissa ja leikkivät yhdessä ja erikseen sangen somasti. Oliko osasyynä Barbapapan hempeä henki, tiedä häntä, mutta isoveli vietti juna- ja autoleikkiensä parissa toista tuntia ja kuopuskin kai teki jotain vähemmän kiellettyä sillä välin.

Kun vauva kävi iltapäiväunille, poikanen halusi itse pitää lukuhetken sohvalla – ensin yksin, sitten äidin kanssa. No, toisena ja kolmantena pyöränä sivuja tiiraili tietysti Barba. Muovailin tänään päässäni kutsua esikon syntymäpäiville – tänä vuonna mennään tekstareilla, koska askartelijaminä on lomalla – ja mietin vähän, josko saisi toivoa lahjoiksi pelkkää luettavaa. Lastenkirjoja kun en meinaa raaskia melkein ikinä ostaa, ja kivoimmat olisi kuitenkin ihana myös omistaa.

Päivällisen ajaksi pinkki ystävämme sentään jätti meidät rauhaan, hengaili kai lintujensa kanssa sen tovin. Kun minä siivoilin ruokasotkuja, joku katsoi Pikku kakkosta ja toinen ihmetteli häröilevää vappupalloa. Välillä jonkun piti käydä sitä vähän kurmoottamassakin, taisi tyyppi mennä television eteen turhan törkeästi.

Kellon käydessä kohti kahdeksaa, alkoi myös Barbapapa osoittaa pieniä väsymyksen merkkejä. Vink-vink, sanoi kätönen, kun pallurainen keikisteli kohti televisiota. Jokos kohta päästään rauhassa sohvalle katsomaan aikuisten ohjelmia? Ihan kohta, Barba-hyvä, kunhan nyt saadaan pesut, pyjamat(tomuus) ja puurot ensin hoidettua kunnialla.

Kaiken kiltteyden ja kauneuden kruunuksi kaksi lastani nukahtivat tänään ennätyshienosti, pienempi tapansa mukaan höpötteli läpi isomman nukutuksen ja simahti sitten unimaitojen päätteeksi sitteriin. Nimiäisistä saakka kätösessä kulkenut pikku-Barba vinkkasi isommalle silmää: kyllä tämä päivä kohta on paketissa.

Päivän leluräjähdykset on kasattu kutakuinkin paikoilleen, vain minä olen ilman iltapalaa ja unta. Täällä me kaksin Barban kanssa hengaillaan olohuoneessa, toinen hyräilee ja huojuu nurkassa, minä olen asettautunut television ja tietokoneen kanssa lokoisiin oltaviin. Hyvää yötä, toivottaa vaaleanpunainen käpälä, sekä meille että teille!

PS. Ei, kuvat eivät ole lavastettuja ja kyllä, juuri näin villiä ja vauhdikasta elämää minä toden totta vietän 😀

Tässä lähivanhemman roolissa ehkä kummallisinta on se paradoksi, että äideille muka niin harvinaista Omaa Aikaa on tarjolla melko mittaviakin määriä. Kun perheaika on puolitettu kahdelle vanhemmalle, on minulla yhtäkkiä omia menoja (ja tuloja, hah) enemmän kuin pitkään aikaan. Näin pienten lasten kanssa ja asumisjärjestelyjen takia joka-toinen-viikonloppu -malli hakee vielä muotoaan, mutta tämän viikonlopun olen ollut vapaammalla kuin kai koskaan vanhemmuusurani aikana.

Lauantaiaamuna loikoilin sängyssä jopa yli kahdeksaan, ja lusikoin jugurttini yksin keittiössä naistenlehden äärellä. Naurahdin ääneen, kun joku muukin oli listannut kultaiset sandaalit kesän hittikengiksi. Ilomielin siis kiskaisin omani jalkaan ja kipitin kiireen vilkkaan kampaajalle. Tukkataikurin tuolissa vierähti tunti jos toinenkin, kampaaja paneutui kuontalooni oikein kunnolla ja nyt päässäni on vaaleilla raidoilla ryyditetty polkka. Etuhiuksiin laitetut tummat raidat kyllä ärsyttävät itseäni aika paljon, ja ehkäpä käynkin kampaamossa vielä uusintavisiitillä. Noh, vanhaa parempi tämä tyyli nyt kai ainakin on – mutta letistä en taida päästä vielä eroon 🙂

Kampaajalta optikon kautta kotiin syömään ja syöttämään, sitten suihkun ja vaatekriisin viemänä treffeille. Jossain kohtaa luukutin kaiuttimista uutta itsetuntobuustibiisiä eli Anssi Kelan (!?) Miten sydämet toimii, joka on nyt päässäni syrjäyttänyt J. Karjalaisen Menneen miehen. Onpas minulla nykyään kummallinen musiikkimaku, taidan olla tulossa vanhemmaksi. Deittielokuva vaihtui aurinkoiseen terassiin, sitten kipitin taas kotiin, kyselin lasten kuulumiset, söin vähän ja lähdin taas.

Ystävä odotti viinipullon kanssa pyjamahousuissaan, istuimme parvekkeella illan ihanassa lämmössä ja katsoimme televisiosta stand upia. Teinityttöjen tavoin sovitimme eri paitoja ja lähdimme kikattaen kohti kesäiltaa. Vähän lisää viiniä, hilpeää hiprakkaa ja iloisten ihmisten katselua. Omaksi yllätykseksemme päädyimme tanssimaan baarissa puoli kolmeen (!), kotiin käveltiin kevein mielin ja ilman takkia.

Tänään olenkin viettänyt suloisen hidasta sunnuntaita, pienin väliherätyksin torkuin puoli kahteentoista (!!) asti, sitten pesin vähän pyykkiä, söin smoothieta tyhjässä kodissa, kuuntelin vähän lisää Anssi Kelaa ja ihmettelin omaa oloa ja eloa. Aamukahville lähdin lounasaikaan, suihkulähdettä tuijotin kylmän kahvin ja kuuman pullan kaverina. Sitten vähän spontaania kirppistelyä, salaattilounas ja kaupan jauhelihatiskin kautta kotiin.

Tässä uudessa elämässä on paljon kipeitä asioita, mutta myös aika kivoja puolia. Itsekkäitä, sanoisi joku, vastuuttomia, kenties kavahtaisi toinen. Minusta on kuitenkin aika hienoa huomata, että olen toisina hetkinä muutakin kuin mammapaitainen äiti, imettäjä, kasvattaja, hoitaja tai ruokkija. Olen myös minä, ja saankin olla. En voi elää sellaista elämää kuin viisi vuotta sitten, mutta voin kuitenkin tilata baaritiskiltä siiderin ja fiilistellä Jamiroquaita tahmaisella tanssilattialla, miettiä matkustelua tai urahaaveita. Ja ehkä voisin shokeerata jotakuta tuoppia heiluttelevaa ruutupaitaia kertomalla olevani kotiäiti – vai näkeeköhän sen jo naamasta tai viimeistään silmänalusista? 😉

Huomenna vien taas lapset puistoon, teen siitä jauhelihasta makaronilaatikkoa, ihastun leikki-ikäisen juttuihin ja tuskastun nukutustaistoihin. Yöllä vien toista potalle ja toista rinnalle, päivällä rakennan palapelejä ja pesen pyllyä – olen taas täysillä äiti. (O)saatteko te olla muutakin?

Varasin tänään kampaaja-ajan, huomisaamuksi. Teillä on siis yö aikaa kertoa, mitä tälle kaamealle kuontalolleni teen. Polkka, ponnaripituus, puoliksi kalju? Pirteä punainen, viileä vaalea, tuima tumma? Kymmenen senttiä latvoista kiitos ja kyllä mä tästä omasta väristä oon ihan oppinut tykkäämään?

Muutos tulisi tarpeeseen, ehkä isokin. Mutta minkälainen? Hiukset ovat harventuneet imetysaikana, ja ohimolla sojottaa suorastaan hurmaavia vauvahiuksia. Kohtalaisen paksun ponnarin näistä kuitenkin saa aikaiseksi, joten ihan kokonaan kalju ei kalloni ole. Auki tätä reuhkaa ei pysty pitämään, ja etuhiukset näperrän nykyään lähes aina pois tieltä letin avulla.

Värjäyskierteen katkaisin aikoja sitten, mutta nyt en ehkä enää kestää tätä suomalaiskansallisen maantiesävyn ja puoli astetta punertavan pigmentin välimuotoa, joka vielä auringossa haalistuu huomaamattomammaksi. Nykyiseen aivokapasiteettiin saattaisi sopia vaaleakin väri, sellaista ei minulla olekaan koskaan ollut! 🙂

  

Retkeilimme tänään kuumasta kaupunkiasunnosta naapuripitäjän rajamaille, paritaloidyllin pihamaalle ja paahteeseen. Ihan puolivahingossa puin seuralaiseni nolosti söpösti samanlaisiin asuihin – minun mekkolookistani sentään puuttuivat sekä raidat että punaiset pöksyt. Pitkästä aikaa köröttelimme bussilla, ja rataslapseni istuivat hiirenhiljaa (toinen nukahtaen) koko matkan. Näiden kanssahan voisi vaikka reissata jonnekin kauemmas…ainakin jos ei tarvitsisi jaloitella yhtään 🙂

Tänään tiemme vei uusiin maisemiin mutta vanhojen tuttujen luo. Blogitutusta ihan ystäväksi asti muuttunut äitikaveri perheineen asuttaa niin maan ihanaa asumusta, että iso osa visiitistä meni vain sisustukselle huokailuun. Unelmakoti oli kyllä ihan omistajiensa näköinen! (Täällä päässä vuokraisäntää voidellaan vaihtamaan keittiöön valkeat kaapinovet, ehkä sitten saisin oman sisustuskärpäseni kaivettua talvihorroksesta…) Keskeneräisenäkin kelvollinen piha tarjosi leikkitilaa, ja aurinkokin kärvensi oikein kunnolla. Kyllä kelpais, vaikka tässä cityelämässäkin puolensa on!

Kolmevuotiaat kahluualtaaseen (huomatkaa äärimmäisen yhteensopiva ja todella gender neutral uima-asumallisto), vauva viltille ja äidit…noh, häärimään siihen sivustalle. Kanasalaatin ja kakkukahvien lomassa käytiin läpi viime aikojen päivitykset ja päivetykset, mahakuulumiset ja muut sutinat. Elämäntilanteemme ovat yks kaks aika erilaiset, mutta mitäpä siitä kun on hauskaa kuitenkin.

Jossain kohtaa piti vähän ihmetellä sitäkin, että vauvajumpassa ensi kerran kohdanneet pikkuriikkiset esikoisemme ovat jossain vaiheessa muuttunut ihan oikeiksi ihmisiksi, jotka istuvat vierekkäin sohvalla, syövät kakkua ja puhuvat kokonaisin lausein. 

Aurinkoakin enemmän lämmitti hyvä seura ja mutkaton oleminen. Olen sangen onnekas, kun olen saanut elämääni niin hienoja ihmisiä – aika monta tämän bloginkin kautta. Ihmeellistä on elämä – ja melkein ihmeellisempää tämä hervoton helle!

Vauvani on jo valtavan vanha! Kahdeksan kuukautta tuli pikkutirpan mittariin, ja nyt hän painii jo siinä ”isojen vauvojen” sarjassa, jonne tuntui vielä talven pimeydessä olevan valovuosien matka. Ihmeellistä on aika ja elämä.

Kahdeksankuinen kuopukseni on ihan mieletön menijä, joka koloon ryömijä ja kaikki kivet kääntävä touhutyttö. Hän mennä päristelee pitkin lattioita, kiipeää kymmensenttisten esteiden yli, availee keittiön laatikoita ja hamuaa kirjoja hyllystä. Jos näköpiirissä on patja tai tyyny, esittelee hän koiranpennun tavoin kieriskelytaitojaan, könyää välillä konttausasentoon ja puhkuu polleana. Istumisvalmiudet kehittyvät koko ajan, viimeisin hitti on hengata kyljellään merenneitoasennossa tai käyttää mitä tahansa koroketta lepotukena.

Kesän lähestyessä on pikkusisko imenyt itseensä vielä entistä enemmän energiaa, ja on siis melkoinen tehopakkaus. Tyytyväinen sellainen, hymytyttö joka flirttailee kahvilassa naapuripöytiin ja herättää hilpeyttä kanssaihmisissä melkein missä vain. Juuri tänään kävimme perhetriona pällistelemässä Kansallisbaletin kesäkiertuetta, ja pikkuvauvani oli musiikista ja värikkäistä esiintyjistä niin liekeissä, että vierustovereilla oli naurussa pitelemistä. (Välihuomautuksena on pakko vähän kehaista, että rakkaat lapsoseni seurasivat tanssia äärimmäisen kauniisti paikoillaan puolentoista tunnin ajan – rusinatkin kaivettiin esiin vasta 45 minuutin kohdalla!)

Kotioloissa vauvaa kiehtoo eniten kaikki kielletty, ja erityisesti ne lelut, jotka isoveli on valinnut käpäliinsä. Tulen olemaan pulassa, koska jo nyt taistelut palapelien rakentamisesta/syömisestä ja palikkatornien rakentamisesta/hajottamisesta ovat, noh, eivät nyt ihan verisiä mutta aika tiukkoja kuitenkin. Vauva rakastaa musiikkia, Maisaa (no wonder!), seuraa, kiiltäviä asioita ja naruja. Juttelurepertuaari on varsin laaja, illalla kuullaan kimeää kiekumista, ruokapöydässä pärinää ja äväväätä ja hyvällä fiiliksellä ätä-hätä-äittä-loruttelua, ja sitten tietysti sitä suomalaisvauvoille niin hyvin sopivaa äi– ja ti-tavujen yhdistelemistä, josta voisi halutessaan jotain supervauvasointujakin etsiä. Pienen nauru on rekkamiehen hekotusta, itku onneksi harvinaisempaa melodiaa. Isoin harmi tulee lähdön tunnelmissa väsyneenä, vieraassa sylissä tai kun päähän kolahtaa joku elämää kovempi esine.

Ruokapuolella vauva on jäänyt vähän laiskan äidin varjoon, ja purkkiruokakierteestä pitäisi ehkä pyristellä pois. Soseita en jaksa tehdä, mutta sormiruokaa pyrin tarjoamaan teollisten sössöjen rinnalla. Tyttönen on pistellyt poskeensa kaikenlaista ahvenfileistä avokadoon ja porkkanaraasteesta puolukoihin (no oikeasti mustikoihin, alkusointuaddiktio ei vaan ota parantuakseen). Herkkua on silti yhä edelleen puuro, asia joita tässä taloudessa kukaan muu ei suostu syömään. Kasvun pikkuinen varmistaa äidinmaidolla, joka on edelleen maidotonta. Kananmunaa kokeilen aina silloin tällöin, enkä maidottomuuden kanssakaan ole ihan ehdoton – välillä vauvan iholla lehahtaa syystä tai toisesta ja kahvimaito kyllä pistää mahan sekaisin, mutta tämän tiukempaa dieettiä ei kaiketi tarvita.

Pikkusisko pikkarainen on ilmeisesti edelleen aika siro tapaus, neuvolaspeksit vielä puuttuvat mutta mummilavaaka kertoi seitsemän kilon menneen rikki. Vaatteissa koot ovat 74 ja 80, vaatevarasto vaan on säälittävän pieni ja toistaiseksi mennään pitkälti isoveikan vanhoilla vermeillä. Näillä helteillä tosin vauvanen hengaa varsin keveässä vaatetuksessa, kotona puolialastomana reisillään lattiaa hioen.

Päivärytmimme on jo pitkään ollut samanmoinen, ja hyväksi havaitulla kaavalla mennään. Neljä tai viisi ateriaa ja kahdet päiväunet, yöunille yhdeksältä ja ylös ennen kahdeksaa. Yösyöttöjä on määrä äx, ensimmäisen jälkeen jätän vauvan vierelleni ja unihoureissani sitten syötän minkä syötän. Vielä ei ole tyttö tippunut sängystä, mutta jotain perhepetitoimenpiteitä ehkä pitäisi turvallisuuden nimissä jo tehdä…

Pikku-O on varsin veikeä vauva, hulvaton höpöttäjä ja pippurinen pikkuriikki. Suloinen suppusuu ja söpö sinisilmä, aika säpäkkä sähikäinen myös. Taitaa olla tyypillinen toinen lapsi, oletan, mutta hämmentävän hymyilevä tapaus kuitenkin. Ja jo kahdeksan kuukauden ikäinen, ajatella!

Lepoloma landella on ohi, ja nyt kolmikkomme kärvistelee kuumassa kaupungissa. Mummilassa oli mukavaa, mutta kivaa on olla myös kotona.

Helle helli meitä lomalaisia, poikanen viipotti pitkin pihoja paljain varpain ja kuopus tutustui sukutilaansa kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Serkut viihdyttivät toisiaan, grilli kuumeni joka päivä, saunaankin pääsin ja siideriä naukkailin pihakeinussa jopa keskellä päivää. Koska keli oli kaunis ja järvi pieni, pääsen kehuskelemaan talviturkin heittämiselläkin toukokuun puolella – kylläpä oli ihanaa pulahtaa järveen ja polskia kuin mikäkin ahvena!

Minä otin mummilassa löysin rantein, päätin jo etukäteen heivata kaikki kiristelevät herkkurajoitteet tai muut kotimenosta poikkeavat normit romukoppaan, ja niin sitä elettiinkin kuin kanat Ellun luona, syötiin makkaraa lounaaksi ja pullaa välipalaksi. Nostin kirjaimellisesti jalat kohti taivasta ja olin vain. Keräsin kesäkesakoita ja -kiloja, esikoinen puolestaan järjettömän allergisen reaktion ilmeisesti mansikoista. Lasten kanssa nukuttiin patjoilla lattialla, isoin tarrasi kiinni perintökitaraan ja kuopus koisasi sireenipensaan varjossa. Vauva viipotti pitkin pirtin lattioita ja hurmasi puoli sukua hymyilyllään, kolmevuotias puolestaan soluttautui serkuslaumaan, ripusti pyykkejä mummin apuna ja nikkaroi varastossa vaarin kanssa.

Niskanahka on punainen, jalat hyttysenpistoilla ja sukulointikiintiö hetkeksi täynnä. Nyt sitten elellään kesää kaupungin saasteissa, puistoillaan tuttuun tapaan ja yritetään keksiä kesävaatteita olemattomista varastoista (kohta 3-vuotiaalla lapsellani oli tänään jalassa kaksi kesää sitten ostetut shortsit kokoa 80, jotenkin koin itseni saamattomuuden huipuksi leikkipuiston UV-suojavaatedebatissa…). Tämänhetkinen kiinnostukseni sellaisiin asioihin kuten ruoanlaitto, kaupassakäynti tai karkeammat soseet on häpeällisen pitkällä miinuksen puolella, pitäisi vähän ryhdistäytyä ja saada perhe taas ruotuun!

Koko Suomi taitaa kutakuinkin kiehua – meidän kotimme on kuin mikäkin höyrysauna, ja tänään pistettiin kylpyleikitkin pystyyn parvekkeen puolelle. Öisin kaikki kieriskelevät tuskissaan ja lokit kirkuvat avonaisista ikkunoista. Kesäillassa on ehtinyt olla myös vähän hihittelyä ja hiplailua, mikä on pääasiassa piristävää. Ihana kesä, polttava, hikinen, tahmainen ja voi niin kovin tarpeellinen kesä!