Page 3 of 24

Ratikkamatka varattu

4.5.2021 / Sanna / Kommentoi

Varasin eilen paikan – tai oikeastaan kolme – ratikkamatkalta. Tampereen ratikka on suhannut raiteilla jo useamman kuukauden, ensi viikolla koeliikenne avautuu myös tavan kaupunkilaisille. Koronatilanteen vuoksi testiajolle pääsee mukaan vain ennakkoon ilmoittautumalla.

Vouhkaan ratikasta ehkä hulvattoman paljon, mutta: onhan se nyt hieno. Eikä vain sitä, vaan myös lupaus kehittyvästä, kasvavasta ja kestäviin liikkumismuotoihin panostavasta kaupungista.

Tässä pandemian keskellä pieniä ilonpilkahduksia on saanut välillä hakemalla hakea. Yksi niistä isommista on tämä auringossa välkehtivä punainen ilmestys. Seuratkaapa ihmisten ilmeitä, kun ratikka kulkee viuhuen ohi tai kurvaa kulman takaa näköpiiriin. Yhdessä katselemme sitä kepeästi nyökytellen. Siinä se nyt on, terveinen tulevaisuudesta! Ratikkahankkeen vastustajatkin ehkä vienosti hymyilevät, kun kellot kilkattavat ja vaunut lipuvat läpi risteyksen, sulavasti ja sujuvasti.

Itse meinaan aina välillä morjenstaa tyhjää ratikkaa kuin mikäkin maalainen ja pöljänä osoittelen sitä kävelypalavereiden aikana videokuvalta helsinkiläisille tiimikavereilleni. Kaksivuotiaani suurinta hupia on bongailla vaunuja pyörän tarakalta. ”Tuolla on latikka! Latikkaaaaa!”

Viimeistelen juuri mielipidekirjoitustani autottomasta perhearjesta. Siihenkin tuskaisten työmaavaiheiden läpi puskenut, kollektiivisen liikennekaaoskokemuksen koko kaupungille antanut ja täydellisen ajoituksen ratikka tuo aivan uutta vauhtia.

Pyörällä päästään – kun pää(s)tetään

14.4.2021 / Sanna / Kommentoi

Kevät etenee! Ja pyörät on otettu esiin varastosta – tai vaihdettu oikean kokoisiin. En todellakaan ole himopyöräilijä, en edes talvipyöräilijä enkä kunnon fillarikommunistikaan, mutta liikkumiseen tuli ihan uutta polkua viime keväänä ostetun uusvanhan hybridipyörän myötä.

Perheessämme ei ole autoa, joten pyörä tuo joukkoliikenteen rinnalle hyvän vaihtoehdon paikasta toiseen siirtymiseen varsinkin silloin, kun matkaa on enemmän kuin jalat jaksaisivat. Puolisoni on aina ollut innokas pyöräilijä ja onkin istuttanut myös minuun mullistavan ajatuksen: pyöräilyä ei tarvitse nähdä liikunta-, vaan nimenomaan liikkumismuotona. En itsekään halua ajaa toimistolle, tarhaan tai ruokakauppaan selkä hiestä märkänä ja sykemittari punaisena, vaan rennon letkeästi lasketellen. Kun pyörälle on hyväkuntoinen oma baana ja turvallinen parkki lähellä ovea, aletaan jo hipoa täydellisyyttä.

Nyt kun taas pitkän talven jälkeen katselen kaupunkia pyöräperspektiivistä, heräävät samat vanhat toiveet:

Paras paikka pyörälle ja pyöräilijälle on pyöräkaista. Mikä ilo onkaan sujahtaa pitkin Sammonkatua kohti keskustaa ja kurvata Hämeenkadun punertavaa pintaa aina Keskustorille asti! Jos pyörällä pitää seikkailla autojen seassa, etsiä koko ajan uutta reittiä tai väistellä vaarallisesti jalankulkijoita, ollaan pulassa (tai jätetään pyörä kotitelineeseen). Myös poikkeavissa liikennejärjestelyissä pitää huomioida pyöräilijät eikä olettaa, että yhtäkkiä loppuva pyörätie saa mystisesti ihmisen siirtymään ilman kulkupeliään pari korttelia eteenpäin.
Liikennevaloja ohjaavat painikkeet suojateillä. Pois! Namiskat ovat murheenkryyni paitsi pyöräilijöille, myös ainakin lapsille ja liikuntarajoitteisille. Ja kaikille, jotka liikkuvat myös talvisin ja yrittävät kurotella lumikasojen yli vaihtamaan vihreään.
Miellyttävä ja turvallinen kaupunkipyöräily vaatii tarkkaavaisuutta ja yhteishenkeä kaikilta tielläliikkujilta. Kannustan kanssapolkijoita hidastamaan vauhtia, mitä lähempänä keskustaa liikkuu. Soittokelloa saa käyttää! Autoilijoilta kysytään myös hitaampien ja heikompien huomiointia. Jokainen on joskus liikenteessä ekaa kertaa yksin – myös pyörällä.

Kun avataan keskustelu kaupungin liikennekulttuurista, teiden kunnossapidosta tai vaikka parkkipaikkojen määrästä, unohtuu usein se tosiasia, että harva meistä hyödyntää vain yhtä ainoaa liikkumismuotoa vaan on suloinen sekakäyttäjä. Poliittisen puheen polarisoituessa tuntuu siltä, kuin “pyöräilijät” ja “autoilijat” olisivat samasta elintilasta taistelevia, toisiaan kynsiviä eläinlajeja. Aika moni kuitenkin kävelee lähelle, autoilee kauemmas ja – kuten minä – kaivaa pyörän keväällä esiin ja ilahtuu sen tarjoamasta, luonnonläheisestä vauhdista ja reisiä vahvistavasta vaikutuksesta. Sähköpyörien yleistyessä mahdollisuudet kaksipyöräisen hyödyntämiseen vain kasvavat.

Itse toivoisin Tampereen kehittyvään siihen suuntaan, että kaikille on tarjolla turvallinen, ympäristöystävällinen ja hyvä tapa liikkua. Kaupungin keskustoja ei ole tarkoitettu autoiluun, vaan ihmis- ja liike-elämään. Pidemmälle pitää päästä bussilla tai ratikalla ja perheenkin pitää uskaltaa pyöräillä puistopiknikille.

Esimerkin voima on ihmeellinen – omat ilman autoa kasvaneet koululaiseni ovat tottuneita joukkoliikenteen käyttäjiä eivätkä hätkähdä parin kilometrin kävelystä. Nyt, kun koko perheen saa pyörien päälle, on haaveissa monen monta eväsretkeä oman reviirin ulkopuolelle. Tämän kevään tavoitteissa on myös perheen pienimmän kouliminen pyöräilyn pariin muutenkin kuin tarakkamatkaajana. Kaksivuotislahjaksi annettu potkupyörä on jo viritetty!

Olen allekirjoittanut Tampereen polkupyöräilijöiden kuntavaaliteesit. Katso kaikki pyörävaalien ehdokkaat osoitteesta pyoravaalit.fi/tampere/

Kuka jaksaa kuntavaaleja koronakriisin keskellä?

29.3.2021 / Sanna / Kommentoi

Koronatilanne ui kotiini paitsi karanteeniuutisina lasten kouluista, eteiseen kannettuina ruokakauppatilauksina ja omana etäpalaveriputkenani, myös teho-osastolla työskentelevän puolison työkuulumisten kautta. Taas on saavutettu se piste, että häntä ei työvuoron aikana tavoita puhelimella ja suojavarusteissa hikoillut hoitaja painelee kotiintultuaan ensimmäiseksi suihkuun. Koronatilanne on vakava Tampereellakin.

En tiedä teistä, mutta itselleni on juuri nyt siksi vaikeaa – ehdokkuudesta huolimatta – asennoitua kuntavaaleihin. Niin paljon isompaa ja vaikuttavampaa tuntuu nyt olevan tekeillä valtakunnallisella ja maailmanlaajuisella tasolla pandemian pysäyttämiseksi. Kuka jaksaa tässä tilanteessa ajatella sitä, keitä valitaan kaupunginvaltuustoon?

Hei mutta hetkinen.

On hyvä muistaa, että kaupungin päätöksenteko luo perustan ja pohjan myös sille, miten eri tahoilla tällaista piinallista poikkeustilaakin kestetään. Löytyykö meiltä reservistä sijaisia paikkaamaan varhaiskasvatuksen henkilökunnan poissaoloja? Ovatko koulujen ryhmäkoot tarpeeksi pieniä siihen, että opettajalla on mahdollisuus kohdata jokainen oppilas niin luokassa kuin Teams-ruudun takaa? Kestävätkö terveyspalvelumme lisääntyvän kysynnän, kehitetäänkö niitä asiakaslähtöisesti vastaamaan tuleviakin tarpeita? Saako uupumukseen, masennukseen, mielen horjumiseen apua ajoissa? Löytyykö meiltä tukea innovatiivisille digiajan yrittäjille, entä tarpeeksi isoja asuntoja etätyötä tekeville? Ovatko luontokohteemme, puistomme ja pyörätiemme valmiita ottamaan vastaan kasvavan määrän ulkoilijoita? Esimerkkejä voisi keksiä paljon lisääkin. Nämä kysymykset eivät ole pelkästään tartuntataudin aikaansaamia – huoli vaikkapa nuorten mielenterveyspalveluista on ollut todellinen jo ennen pandemiaa.

Ei siis ole nytkään yhdentekevää, millaiset arvot ja asiat saavat edustusta valtuustossa. Sanomattakin on selvää, että kesäkuussa valittava valtuusto saa harteilleen vastuullisen ja vaikean tehtävän koronakriisin jälkihoidossa. Siinä työssä tarvitaan varmasti faktoja, viisautta, kuuntelua, yhteistyökykyä. Arvoja, joiden toivon painavan äänestyspäätöksissä.

Ihmiset, minäkin, ovat väsyneitä jo vuoden kestäneeseen poikkeustilaan, sosiaalisten kontaktien vähyyteen, jatkuvaan epävarmuuteen ja huoleen terveydestä, toimeentulosta, turvallisuudesta tai oman arjen sujuvuudesta. Viime keväänä kaikki tuntui yllättävältä ja omituiselta, nyt puuduttavalta ja loputtomalta. On ihan ok, jos ei juuri nyt jaksa kliksutella vaalikoneita tai seurata ehdokkaiden somepäivityksiä. Äänestää kannattaa silti (aina!). Kaupunki kehittyy koronan jälkeenkin, suunnan päätämme me itse.

Vaaleihin on vielä aikaa, nyt tärkeintä on pitää huolta itsestä, läheisistä, kaukaisistakin. Noudatetaan rajoituksia, kuunnellaan suosituksia, pysytään me kotona jotka voidaan. Yhdessä tästä jotenkin selvitään.

Tue matkaani valtuustoon!

14.3.2021 / Sanna / Kommentoi

Kehtaamiskynnys on tämän asian suhteen korkealla, mutta kokeillaan: Tiesitkö, että voit tukea kuntavaaleissa ehdokasta paitsi äänestämällä, myös rahalla? Ihan mistä päin Suomea tahansa!

Vaalien siirto huhtikuulta kesäkuulle toi ehdokkaille lisää aikaa kampanjointiin. Ihmisten tavoittaminen ja äänien saaminen vaatii kuitenkin myös rahaa. Isojen kaupunkien isot ehdokkaat käyttävät yhteen vaalikampanjaan helposti tuhansia, kymmeniäkin tuhansia euroja. Itse etenen luonnollisesti huomattavasti pienemmillä pelimerkeillä, mutten kuitenkaan nollabudjetilla.

Mihin sitä rahaa sitten menee? Tampereen Vihreiden 150 euron ehdokasmaksuun sisältyi virallinen valokuva sekä pääsy erilaisiin yhteisiin kampanjatapahtumiin ja -materiaaleihin. Lehti- ja digimainonta maksaa, ulkomainonta vaikkapa bussipysäkeillä tai ratikassa (!) maksaa, samoin somessa ostettava näkyvyys, tapahtumien järjestäminen ja kaikenlainen kampanjarekvisiitta pinsseistä pyöränsuojuksiin. Moni maksaa myös nettisivujen, tekstien, kuvien ja graafisen suunnittelun teosta, minä olen toistaiseksi pärjännyt omin kätösin. Itse aion käyttää rahaa lähinnä sosiaalisen median markkinointiin (tuhannen ihmisen tavoittaminen mainosrahalla Facebookissa maksaa karkeasti arvioiden kympin), esitteen painattamiseen (noin 150 euroa / 1000 kappaletta) sekä toivottavasti virtuaaliseen äitienpäivätapahtumaan.

Viime kuntavaaleissa sain 258 ääntä ja laskelmieni mukaan yksi ääni “maksoi” noin euron, mikä oli minusta erinomainen tulos. Tuo määrä riitti neljännen varavaltuutetun paikkaan ja toi myös varapestin sivistys- ja kulttuurilautakunnassa. Nyt tavoitteenani on päästä vihreään valtuustoryhmään ja lautakuntapaikalle ilman vara-etuliitettä. Jos neljän vuoden takaisia vaalituloksia käyttää osviittana, siihen vaadittaisiin ainakin sata ääntä enemmän kuin viimeksi. Äänimäärät ja kampanjabudjetit eivät toki aina kulje käsi kädessä ja näissä vaaleissa ennusteiden tekoa hankaloittaa ainakin tapahtumatyhjiö ja somen mullistusvoima. Toki toivon itseni lisäksi ääniä myös monelle muulle hyvälle vihreälle ehdokkaalle.

Kannustuksella, tykkäyksillä ja sydämillä pääsee jo pitkälle ja olen niistä kovin kiitollinen. Jos koet, että voisin olla hyvä kaupunginvaltuutettu, voit tukea kampanjaani myös lämpimällä käteisellä. Rahalahjoituksen voi tehdä helposti Vihreiden ehdokassivujen kautta.

Pienin lahjoitettava summa on viisi euroa ja silläkin olen jo paljon lähempänä nimikylttiä valtuustosalin penkissä. Lämmin kiitos kaikesta tuesta!

Kympin tyttö ei riitä kuntapolitiikassakaan?

8.3.2021 / Sanna / Kommentoi

”Kannustuksen merkitystä naisille voi osaltaan selittää se, etteivät naiset aina luota omiin kykyihinsä yhtä paljon kuin miehet.”

Kuuntelin viime viikolla Mothers in Businessin webinaarin kuntavaaleista ja erityisesti naisten osuudesta niissä. Parantamisen varaa olisi sekä prosenteissa että asenteissa! Tutkimustulokset siitä, että naiset miehiä herkemmin epäröivät oman osaamisensa riittävyyttä, olivat kuitenkin ensalkuun ärsyttäviä – taasko me ruokimme tarinaa huijarisyndroomaan vaipuvista kympin tytöistä, jotka eivät vain uskalla näyttää kykyjään?

Mutta täytyyhän se myöntää, että minäkin syyllistyn tuohon, itseni epäilyyn. Riittämättömyyden tunne ja ajatus siitä, että enhän minä kyllä oikeasti tiedä tai osaa tarpeeksi, ehken mitään, pulpahtaa aina välillä pintaan niin töissä, vanhemmuudessa kuin luottamustehtävissä: viittaan itseeni ”vain” varavaltuutettuna, tuskastun kun en ehdi perehtyä taustamateriaaleihin tarpeeksi hyvin, epäröin puheenvuoropyyntöä kokouksessa ja kuuntelen sitten, kuinka joku toinen kertoo asiasta ihan yhtä kömpelösti.

Sitten taas toisena hetkenä tajuan, että olen aivan fiksu, viestintätaitoinen ja oppimiskykyinen – ja sen kaikkein tärkeimmän: eivät nuo muutkaan tiedä tai osaa kaikkea! Ja siksi minäkin olen ihan yhtä pätevä kuntavaaliehdokkaaksi kuin moni muu. Tätä sanomaa haluaisin levittää muillekin ja erityisesti naisille.

Eräs entinen työkaverini kertoi joskus, että hänellä on tapana vastata asiakkaiden toiveisiin tai vaikkapa työhaastattelussa esitettyihin kysymyksiin aina ”kyllä onnistuu” ja sitten opetella tuo asia, jota ei välttämättä etukäteen osannut yhtään. Menetelmä kuulosti pöyristyttävältä tällaiselle oman elämänsä itsekriitikolle, joka pähkäili pitkään onko CV:ssä englannin kielitaito hyvä vai vähän parempi, kun en kuitenkaan mikään natiivi ole ja siitä laudaturistakin on jo aikaa. Otin tuosta röyhkeästä asenteesta kuitenkin hitusen opikseni: sen mitä en vielä tiedä tai osaa, voin kuitenkin oppia. (Lienee tylsän stereotyyppistä paljastaa, että työkaverini oli mies ja minä nainen.)

”Kannustuksen merkitystä naisille voi osaltaan selittää se, etteivät naiset aina luota omiin kykyihinsä yhtä paljon kuin miehet.”

Tästä lainauksesta voi jättää mieleen myös sen positiivisemman puolen: kannustuksen merkityksen. Tuskin minäkään tässä nakuttelisin kampanjapostausta, jos kukaan ei olisi vakuuttanut, että hei sähän olisit just hyvä ehdokas. Muistetaan siis kehua, kannustaa, rohkaista ja kohottaa paitsi itseämme, myös toisiamme. Tänään erityisesti meitä naisia.

Hyvää naistenpäivää!

Vaaliteemat valmiina

5.3.2021 / Sanna / Kommentoi

Vaaliteemat valittuina ja valmiina 1, 2, 3, nyt!

Kuntapolitiikan tavoitteeni ammentavat osaamisestani, arjestani ja ennen kaikkea arvoistani. Kaiken takana on toive tasa-arvoisesta, oikeudenmukaisesta, avoimesta ja kestävästä kaupungista. Vaaliteemani olen tiivistänyt kolmeen kohtaan:

1. Perhe ja työ samassa kalenterissa

Tuetaan perheen ja työn yhdistämistä paikallisin keinoin: tarjotaan pienille paikka lähipäiväkodista, koululaisille sopivat ryhmäkoot ja kerhoja yksinäisiin iltapäiviin. Tuodaan ennakoivaa apua kaikenikäisten koteihin ja jatketaan perheiden digipalvelujen kehittämistä etäajasta oppien.

2. Liikuttavan ihana Tampere

Pidetään katse tulevaisuudessa ja kasvatetaan kaupunkia ilmastoa unohtamatta: otetaan kaikki irti ratikasta, kehitetään keskustaa kävelijöiden ehdoilla ja parannetaan pyöräteitä. Viedään parkkipaikat halleihin ja ihmiset puistoihin.

3. Kaupunkikulttuuria kulttuurikaupungissa

Tunnustetaan kulttuurin monet muodot katutaiteesta kahviloihin ja tarjotaan niille tilaa ja toimintaedellytyksiä: turvataan koronan kurittamat palvelut ja tuodaan ne ihmisten lähelle. Pidetään kirjastot kaikille avoimina, lähiluonto vehreänä ja liikuntapaikat helposti saavutettavissa.

+ Bonus: Vastuullista vaikuttamista ja rauhallista retoriikkaa

Viestinnän ammattilaisena tunnen teoriatasollakin vaikuttamisen välineet ja kovatkin keinot. Varavaltuutettuna olen päässyt seuraamaan värikästä keskustelua valtuustosalissa lähietäisyydeltä eikä yhteiskunnan äänenpainojen kärjistyminen sosiaalisen median ilmatilassa ole tietenkään jäänyt huomaamatta. Minulle tärkeää on totuuteen perustuva, erilaiset näkemykset huomioiva ja kunnioittava viestintä. Politiikan ei kuitenkaan tarvitse olla totista tönötystä – hienovarainen huumori on mielestäni sallittua, myös vakavissa aiheissa! Osaan tiivistää, kiteyttää ja tarvittaessa myös olla hiljaa, jos en tiedä tarpeeksi. Olen ehdottomasti vihapuhetta vastaan ja suhtaudun kriittisesti populistiseen, pikaratkaisuja tarjoavaan tai ennakkoluuloista ammentavaan argumentointiin.

Mitä sanot? Koskettaako, kammottaako, herättääkö keskustelua? Jätä kommentti!

Ehdokkaana kevään 2021 kuntavaaleissa

28.2.2021 / Sanna / Kommentoi

Hei ystävät ja kylänihmiset! Päätin pitkän vatuloinnin jälkeen lähteä jälleen vihreäksi kuntavaaliehdokkaaksi täällä Tampereella. Ehdokkuus on nyt varmistettu ja sitä on syytä hehkuttaa! Oletus on, että kuntavaalit voidaan pitää aikataulun mukaisesti 18. huhtikuuta.

Tämä on itse asiassa kolmas kertani kuntavaaleissa sillä toisella puolella. Ensimmäisen kerran olin ehdolla vuonna 2004. Asuin Porvoossa, olin 19-vuotias abiturientti, tiesin suunnilleen kaikesta kaiken ja ajattelin maailmasta paljon nykyistä mustavalkoisemmin. Printtasin kirjastossa mustavalkoisia itsetekemiäni esitteitä ja järjestin lukiooni ehdokaspaneelin. Sain kourallisen ääniä enkä tietenkään päässyt yhtään mihinkään, ja hautasinkin haaveet puoluepolitiikasta pitkäksi aikaa.

Kevään 2017 kuntavaaleissa uskaltauduin kuitenkin ehdolle. Tampereen vihreistä oli muodostunut miellyttävä vaikutelma ja halusin kerätä yhteistä äänipottia omalta osaltani. Valjastin somekanavat avukseni, tein taas omat esitteeni (tällä kertaa sentään tilasin printtiversiot painosta) ja järjestin muutaman ehdokkaan kanssa yhdessä lastentapahtuman. Sain paljon enemmän ääniä kuin olisin arvannut ja päädyin varapaikalle sekä valtuustoon että sivistys- ja kulttuurilautakuntaan.

Neljän vuoden vaalikauden aikana olen vaihtanut kotia kerran, työpaikkaa kahdesti, ollut raskaana, hoitanut vauvaa ja palannut perhevapaalta töihin ja päiväkotiarkeen. On siis ollut aika paljon “kaikenlaista”, mutta syntynyt myös jonkinlainen ymmärrys siitä, miten Tamperetta voisi kehittää kaikille paremmaksi kaupungiksi.

Nyt epäröin uudelleen ehdokkaaksi lähtemistä pitkään lähinnä kolmesta syystä:

Ruuhkavuosirealismi ja etenkin sen taaperoulottuvuus antavat varsin rajallisesti aika- ja jaksamiskapasiteettia mihinkään muuhun kuin työ- ja perhe-elämään. Toisaalta olisi surkeaa, jos kampanjasta ja etenkin päätöksenteosta jättäytyisivät jo lähtökohtaisesti pois juuri kaltaiseni arjen aikatauluttajat, joille pitkät iltakokoukset ovat piinallinen lastenhoitojärjestelyjen ja riittämättömyyden tunteiden ristituli. Siksi lähdin ehdokkaaksi, vaikken takuulla ehdi vieläkään tehdä tarpeeksi.
Somemaailma on viime vuosina muuttunut entistä vihaisemmaksi ja jopa vaaralliseksi. Olen ollut itsestäni ja arjestani sosiaalisessa mediassa varsin avoin ilman mitään poliittista agendaa ja ensimmäistä kertaa ikinä on huoli, että jakamaani tietoa käytetään minua tai perhettäni vastaan. Varmistin puolueelta, että somehäirintään ja vihapuheeseen on varauduttu ja koitan ajatella optimisesti niin, että yleisöni on myös vaalien alla yhtä järkevää ja mukavaa kuin yleensä. Koska torikahveja ei nyt parane keitellä, ovat nämä vaalit varmaankin vihdoin ne monta kertaa ennustetut “somevaalit”. Luotan kuitenkin siihen, että pärjään pelissä itseni näköisellä ja kokoisella tekemisellä.
Olen töissä mediatalossa ja vapaalla luottamushenkilö – tiedän aina toisinaan asioita ennen niiden julkisuutta. En kuitenkaan ole toimittaja enkä siten ”vallan vahtikoira”, poliittiset näkemykseni eivät vaikuta työhöni ja tavallisen tylsät vihertävät feministiset arvoni ovat varmasti jo valmiiksi työnantajan tiedossa. Osaan myös jäävätä itseni puolin tai toisin, jos se on aiheellista.

(Jätän tässä nyt listaamatta kaikki ne pohdinnat siitä, tiedänkö, osaanko tai muistanko mitään järkevää, ovatko mielipiteeni aivan merkityksettömiä tai osaanko niitä edes sanoa ääneen niinkin kuumottavassa kontekstissa kuin valtuuston kokouksessa. Jostain tiedän jotakin ja yhdessähän sitä politiikkaakin tehdään – sitä varten olen ihan huipussa vihreässä ryhmässä mukana. Ja mitä tulee valtuustossa puhumiseen…kynnys siellä ei pitäisi olla itsellenikään niin kuumottavan korkea, olenhan kuitenkin viestinnän ammattilainen, hah.)

Lopulta hoksasin myös, että jos haluan äänestää kolmekymppistä, keskustan tuntumassa asuvaa, korkeastikoulutettua (uus)perheellistä autotonta vihreää naista, ovat vaihtoehdot yllättävän vähissä! 😉

Ja kas tässä sitä ollaan taas, varaamassa aikaa viralliseen vaalikuvaan, miettimässä somesisältöjä ja esitteen ulkoasua sekä lyömässä lukkoon vaaliteemoja. Niistä lisää myöhemmin. Mutta hei, vaalislogan vielä puuttuu! Siitähän kaikki lähtee. Tässä lasteni ehdotuksia:

”Vihreällä mennään!”

”Älä hei aina viitsi vängätä”

”Mitä PULEA!”

Keksisitköhän sinä paremman?

Vauvavuoden tärkeimmät hankinnat

23.1.2020 / Sanna / Kommentoi

Kuusio-uusioperheemme vauvavuodesta on nyt käynnistynyt viimeinen kuukausi. Hullua, hurjaa ja haikeaa! Mutta tätä palstatilaa en nyt käytä kuluneiden kuukausien kaipuuseen ja vauvasteluun valuneiden viikkojen vetistelyyn, vaan ajattelin kunnon vanhan liiton bloggaajan tavoin tarjota täysin subjektiivisen näkemykseni aiheesta vauvavuoden tärkeimmät hankinnat.

Mitä olen havainnut vauvan kanssa hyväksi, tarpeelliseksi, ihan vallan välttämättömäksikin? Mitä ilman olisi kyllä pärjätty, mutta huonommin? Mitä laittaisin hankintalistalle uudestaankin, jos vielä joskus saisin tämän maagisen ajanjakson elämässäni kokea?

Tässä siis vauva-ajan hankintojeni top kymppi. Löytyykö listalta tuttuja suosikkeja vai valit(si)sitko itse aivan toisin?

1. Puoliso

Edellisestä vauvavuodestani seitsemisen vuotta sitten vietin valtaosan joko avioeromyrskyn silmässä tai yhden vanhemman perhettä läpi arjen aallokon luotsaten. Siksi lähtökohta tälle kolmannelle kierrokselle oli uudenlainen: rinnalla kumppani, jonka kanssa voi jakaa tunteet, tiskit, väsyneet yöt ja valoisat aamut.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei arjen tai vauvan jakaminen toisen aikuisen kanssa ole ollut yhtään vaikeaa – olen vähän turhan tottunut pitämään lankoja yhdessä omassa kädessä ja vauvaa toisessa. Mutta miten hienoa onkaan muistaa ja muistuttaa, että tässä me seilaamme yhdellä paatilla ja useimpina päivinä samaan suuntaan. On ollut rivakkaa riitelyä ja räiskyvää vääntöä, mutta enemmän kuitenkin rauhallista rakkautta.

Edelleen tuntuu eksoottiselta sanoa “mä käyn nyt suihkussa”, saada aikuisiltapala sohvalle kannettuna tai mennä vauvan kanssa herättämään yövuoron jälkeen nukkuva isi. Eksoottiselta ja ihanalta. Enkä minä nauti vain raskaiden tai tylsien arkiaskareiden jakamisesta, vaan siitä, että kotona on toisen käsiparin lisäksi toiset silmät, joihin kipuaa pieni kyynel vauvan oppiessa konttaamaan, taputtamaan, vilkuttamaan tai kävelemään.

Ilman rakastavaa puolisoakin pärjää, tietenkin, mutta kyllä minä tämän hankinnan aika korkealle vauvatarpeistossa nyt nostan. Omani löysin Tinderistä, käytettynä mutta uudenveroisena.

2. Psykologi

Varasin puolihuolimattomasti ajan psykologille neuvolan ehdotuksesta, kun jännitimme vauvan selviytymistä vatsan sisäpuolella. Raskausviikkoja oli kasassa aivan liian vähän ja tilanne oli kaikin puolin kovin raskas. Olin varautunut käsittelemään psykologin tuolissa vauvan menetyksen tuomaa surua, mutta toisin kävi. Vauva olikin vahva ja selviytyi ja lopulta päädyin purkamaan kaikkea mahdollista elämäni polulta ammattikuuntelijan kanssa.

Raskausaikana pelkäsin menettäväni vuorotellen vauvan, puolison ja mielenterveyteni. Kaikki säilyivät, mutta pintaan nousi paljon mustaa muistoa edelliseltä raskausajalta ja päättyneestä parisuhteesta. Vasta psykologi nimesi minut huoliherkäksi ja historiani traumaksi, jonka aiheuttamat reaktiot vielä tälläkin vuosikymmenellä ovat ihan tavallisia ja tervejärkisiä. Miten huojentavaa oli saada nimityksiä omille sekaville tunteille, päässä pyörivälle karusellille ja sille, että itken niin helposti arkiselta tuntuvia asioita.

Käyn psykologilla edelleen. Emme enää yhdessä jännitä vauvan kasvua ja syntymää, vaan käymme läpi omia tunnereaktioitani ja keinoja niiden kanssa elämiseen. Puhumme menneestä, nykyisestä ja tulevasta, vanhoista vauvoista ja uudesta perheestä. On ihanaa kuulla asioiden olevan normaaleja ja että olen joissain tilanteissa toiminutkin oikein hyvin – eihän sellaista palautetta äitinä liian usein saa.

Vaikka oma matkani äitinä on ollut ehkä tavanomaista kiemuraisempi, ehdottaisin puolipakollista psykologikäyntiä ihan jokaiselle raskaanaolevalle. Jos kaikki on oikeastikin “ihan hyvin”, hyvä niin, mutta pieni keskusteluhetki neutraalin korvan kanssa tuskin tekisi pahaa. Ehkä sillä vältettäisiin muutama synnytyksenjälkeinen masennus, turha itsesyytös äitiyden paineiden alla tai oman ajan puutteeseen murentunut parisuhde.

Neuvolapsykologin vastaanotolle pääsee odotusaikana (ainakin täällä Tampereella) ilman mitään lähetettä tai byrokratiaa, vain soittamalla ja varaamalla ajan. Yhteystiedot saa neuvolasta ja netistä.

3. Imetysluottamus

Vauvanhoidon “teknisemmistä” osa-alueista itselleni tärkein on ollut imetys. En muuten oikein osaa määritellä itseäni äitinä, mutta vauvan ruokinnan kohdalla sujahdan oitis imettäjien maidonlämpimään lokeroon.

Onnistuin isompien lastenikin imetyksessä, mutta silti raskausaikana homma hieman jännitti. Kolmas kerta kuitenkin sanoo toden! Meneekö synnytys hyvin, missä kunnossa olen itse, entä vauva? Tuleeko allergioita (isommilla lapsillani oli pienenä maitoallergia), koliikkia, refluksia, vatsavaivoja tai totaalinen vässähdys?

Vauva ei ollut ensimmäisinä päivinä ollenkaan kiinnostunut syömisestä, toljotti vain rinnalla suoraan silmiin ja nuoleskeli huuliaan. Siinä kohtaa synnytyssairaalan imetysneuvoista oli hurjasti apua. Kukaan ei vouhkannut verensokerista tai lisämaidoista (kuten esikoiseni kohdalla), vaan vauva iskettiin iholle ja kehotettiin ottamaan rennosti. Minua opastettiin tusertamaan talteen muutamat kullankeltaiset maitotipat ja syöttämään ne ruiskulla vauvalle. Kolmantena päivänä hän olikin jo hoksannut syömisen lystin, maito nousi ja pääsimme kotiin. Hurraa!

Eikä tullut mitään isoja ongelmia. Maitoa tuotan messevät määrät, vaikka rintavarustukseni on mallia mitätön. Vauvalla oli ensimmäisinä kuukausina hankaluuksia selvitä maitosuihkun kanssa, hän puklaili paljon mutta kasvoi vielä enemmän. Pikkuhiljaa maidontulo tasaantui ja puklutkin vähenivät. Isoin kokemani ongelma imetystaipaleella oli viimekesäinen rintatulehdus, joka oli kovin nihkeä kokemus. Muuten homma on sujunut hyvin. Kotona, kaupungilla, koulussa, kirjastossa, kahviloissa, kylässä ja kaikkialla. Alussa imetykseen tuntui menevän koko päivä, nyt homma vie ehkä tunnin tai pari vuorokaudessa. Eli ei kukaan sohvaan maadu imetyksen takia, lapsilla on tapana kasvaa! Joskus maailma kiinnostaa maitoa enemmän tai pienet hampaat nirhaisevat, mutta sitten lopetetaan homma ja tehdään jotain muuta.

Omat ”imetystavoitteeni” olen ihan pian saavuttanut: puoli vuotta täysimetystä ja vuoden verran koko lystiä. Taidamme kyllä jatkaa sen jälkeenkin, jos vauva vielä viihtyy rinnalla ja suostuu nukkumaan ilman sitä.

On helppoa hokea tuoreelle äidille “luota vain itseesi”, kun imetys on uppo-outoa ja kaikki siihen liittyvä kuulostaa vähintään rakettitieteelle. Älä siis luota vain itseesi, luota myös Imetyksen tukeen (nettisivut ja Fb-ryhmä), sairaalan kätilöihin ja niihin kavereihin, joilta jaksat ottaa neuvoja vastaan. Luota myös luontoosi, äidin keho on tehty ihmeitä varten!

Imetys ei tee minusta tai kenestäkään parempaa äitiä, mutta onnistumiselta ja tärkeältä se saa tuntua.

4. Villapaidat

Edelliseen kohtaan viitaten: paras imetysvaate Suomen kolmessa vuodenajassa on löyhä ja mukava villapaita. Omani olen kyllä valheellisesti hankkinut jo ajat sitten ja ihan vaan työarkeen, mutta olen nyt omistanut ihanat neuleeni vauvavuodelle.

Käytän neuleitani käytännössä päivittäin, kotona ja kylillä. Alle imetystoppi (ihmisten ilmoilla rintsikat ja venyvä toppi, ainakin yleensä, krhm), niin vauvan ruokinta on vaivatonta ja huomaamatonta. Villaan piiloutuu kätevästi vauvan lisäksi myös maitotahrat ja puklut, se lämmittää muttei hikoiluta. Peruspuhdistukseen riittää tuuletus parvekkeella – toki omia hieman jo kulahtaneita maitopaitojani pesenkin välillä.

Hankin taas muutamia virallisiakin imetyspaitoja, mutta jotenkin olen kai vääränmallinen kaikkiin niistä. Vähintään vauvan syödessä maitoa valuu paidalle ja sitten on kylmän nihkeä olo. Siispä toppi + neule on turvavaatteeni aina, kun pitää olla hetivalmis ruokinta-apaja paikalla.

Muita imetykseen liittyviä varusteita en listannut, mutta näitä ilman olisi vaikeaa: liivinsuojat (pestävät, noin 10 paria), harsoliinat (myös 10, alussa saisi olla vaikka sata ja nyt pärjäisi kolmella), rintapumppu (ensimmäiset puoli vuotta, jos halusin käydä jossain yksin), mukava yöpaita, loputon varasto suklaata.

5. Järkiruoka, ruokajärki

Puolen vuoden iässä vauva alkaa kaivata muutakin ruokaa kuin maitoa. Aiemmin olen kokenut kiinteät vauvanruoat jotenkin hankaliksi, joten en suhtautunut tuohon rajapyykkiin mitenkään kovin innostuneena. Pakkohan se oli kuitenkin taas ottaa vastaan. Isoimman oivallukseni vauvan syömisen suhteen sain vasta tällä kolmannella kierroksella: sen ei tarvitse olla niin vaikeaa.

Koska vauvallamme ei ole allergioita, hänen ruokailuissaan on voitu alusta asti edetä varsin rennolla otteella. Ensimmäisiksi annoksiksi ahkeroin pakastimeen erilaisia kasvissoseita, mutta niiden loputtua vauva on syönyt simppelisti sormiruokaa tai siististi kaupan pursukoita. Kunhan suola ja sokeri (ja maitotuotteet) pysyvät poissa, vauva voi olla mukana perheen makumatkalla.

Ei siis tarvitsekaan erikseen kuoria, pilkkoa, höyryttää, soseuttaa, syöttää ja siivota (tai ostaa vauvatarvikeliikkeistä kuhunkin toimenpiteeseen omaa välinettä), vaan vauvalle voi keittää pastaa ja parsakaalia, paistaa pienen munakkaan, paloitella persimonin tai surauttaa smoothien siinä missä itselle tai muulle perheelle. Ja kun sellainen ei sovi, naksautetaan valmisruoka auki ja avot, ateria on valmis.

No okei, siivota täytyy kyllä. Tai täytyisi, paljon enemmän kuin meillä tehdään… Vauvamme lempiruoka onkin pöydän alle heitetyt murot.

6. Vauvakirja ja valokuvat

Jos talomme palaisi ja pitäisi perheen lisäksi pelastaa jotakin, nappaisin vaaleanpunaisen vauvakirjan oitis kainaloon. Tilasin kirjan raskausaikana ja siitä tuli jo silloin jollain lailla terapeuttinen työkalu odotuksen ja uuden perheenjäsenen dokumentointiin. Valitsin kirjan vahingoista viisastuneena: edelliset, paljon tekstiä ja muistamista vaatineet kirjat ovat jääneet harmillisen tyhjiksi. Ei siis mitään luetteloita ensimmäisistä hampaista, sanoista, askelista tai päivänpolttavista uutisista, kiitos! Halusin kuviin painottuvan muistokirjan, jota ehtisi ja haluaisi myös täyttää.

Vauvallamme on siksi Design Lettersin Baby’s First Book, jossa on raskausajan, babyshowerin (uh amerikkalaisuus) ja synnytyksen tallentamiseen varattuja sivuja ja sitten kullekin kuukaudelle yksi aukeama, johon saa mahtumaan neljä pientä valokuvaa ja muutaman lauseen verran tekstiä. Mukana on myös “kuukausikortti”, jonka kanssa vauvan voi kuvata aina hänen täyttäessään yhden kuukauden lisää. Kummasti tuo päivä tuntuu tulevan koko ajan useammin.

Olen ottanut tavaksi tilata joka kuukausi Ifolorilta pienen paketillisen siihen asti kertyneitä kuvia – yleensä samoja, jotka olen ottanut puhelimella ja julkaissut Instagramissa. Tilaan kuvat 10-kokoisina neliöinä, jolloin ne mahtuvat kirjaan juuri sopivasti. Laatu ei aina hivele silmää, mutta muistot ovat sitäkin terävämpiä.

Kolmen kuvaavimman kuvan valinta on aina vähän vaikeaa, mutta kirjan kanssa käytetty kuukausittainen hetki kullanarvoinen. Mitä tästä kuusta kertoisinkaan? Tuossa kuvassa näkyvät uudet hampaat, tuossa se kuinka vauva näytti aina kieltään ja oltiin mökillä, tuossa ruokapöydässä pönötys ja ensimmäinen ateria. Kuvissa on luonnollisesti ihanimpia ja iloisimpia hetkiä vauvan elämässä, mutta samalla niihin tallentuu muutakin: sisaruksia, sukulaisia, sisustusta ja säätiloja.

Hintaa itse vauvakirjalla oli noin 40 euroa (tuntui kalliilta!) ja kuukaudessa valokuviin menee vajaan vitosen verran, eli yhteishintaa koko vuoden opukselle tulee sunnilleen satanen. Arvoltaan vauvakirja on kuitenkin minulle paljon paljon isompi. Jo nyt koko perhe selailee sitä suunnilleen silkkihansikkain (isot lapset muistavat aina mainita pesseensä kädet, kun haluavat katsella kirjaa…) ja ihanan vauvakuplan kääräisemänä.

(Instagramissani voi stoorin kohokohdista kurkistaa vauvakirjan sivuille.)

7. Ystävät, tuttavat, kadunmiehet, neuvolamamit, somekaverit ja mummo

Harvempi suoriutuu mistään ihan ypöyksin, vauvavuosi ei ole siinä poikkeus. Siispä kannustan lisäämään hankintalistalle ihmisiä, joiden kanssa kaikkea on mukava jakaa. Heitä voi löytyä myös yllättävistä paikoista!

Ennen äitiyslomalle jäämistä jännitin sitä, miten löytäisin päiviini aikuisseuraa nyt, kun monet “äitikaverit” ovat kaltaisiani koululaisten vanhempia, tiukasti työelämässä ja ruuhkavuosissa rymyämässä. Mutta eipä hätää. Yks kaks alkoi valjeta, miten paljon helpompaa vauvavapaalla on tavata kavereita. Kolmivuorotyössä käyvän kätilön kanssa on voitu pitää aamupäivätreffejä ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina, epäsäännöllisiä töitä tekeviä olen nähnyt aamukahveilla ympäri kaupunkia. Ja saipa yksi parhaimmista ystävistäni vauvan kuukausi omaani myöhemmin (tuskin minua varten, mutta kuitenkin), on ollut hauska käydä läpi samoja vaiheita ja vertailla unikoulun tuloksia lounaiden äärellä. Niitä töihin jääneitä ystäviäkin olen nähnyt, lounastreffeillä, työpaikalla piipahtamalla, omilla kaverisynttäreilläni.

Uusi tuttavuuden muoto ovat olleet neuvolan ryhmätapaamisissa kohdatut äidit, joilla on samanikäiset vauvat. Virallisten 2kk- ja 6kk-tapaamisten lisäksi olemme käyneet porukalla tai pareittain vaunulenkeillä, vauvalounaalla, pitäneet pikkuisten pikkujouluja ja vaihtaneet sormiruokavinkkejä Neuvolamamit-viestiryhmässä. Asumme kaikki lähekkäin, elämäntilanteemme ovat osin ihan erilaisia, mutta vauvojen myötä jonkinlaista yhteistä puhuttavaa löytyy aina. Jos oma neuvola ei ryhmätapaamisia järjestä, kannatta kivan oloisia kollegoita lähestyä muskarin, uinnin tai jumpan eteisessä – aika moni muukin kaipaa päiviinsä kahvitteluseuraa.

Suomea usein syytetään lapsivihamieliseksi maaksi, mutta itse en pääse siihen keskusteluun kiinni. Varsinkin vauva tuntuu keräävän positiivista huomiota kaikkialla! Bussissa vanhemmat leidit tulevat lepertelemään, kaupassa nuorisolaisetkin älyävät joskus pitää ovea auki, kahvilassa naapuripöydästä vastataan vauvan hymyyn. Jopa imetyshetkiä on muutaman kerran kommentoitu sympaattisessa hengessä. Suosikkini tuntemattomien kommenteista on kuitenkin se vanhempi herrasmies, joka kirjaston vessajonossa kehui kaikkialle konttaavaa vauvaa. Ei tule kuulemma Crohnin tautia, kun antaa lapsen tutkia maailmaa vapaasti! No ihan sama tuleeko vaiko ei, otin kannustavan kommentin vastaan ja ilahduin siitä kovin.

Tosiasia kuitenkin on, että vietän vauvan kanssa paljon aikaa ihan kaksin ja kotona. Varsinkin alussa kotisohvaan piirtyi imettäjän ääriviivat, nyt en useinkaan viitsi parvekepäiväunien aikaan liikahtaa mihinkään. Onnea on älypuhelin, joka tuo maailman luo ja tovereita peukalonpäähän. Somen kautta tärkeiksi on tullut monta ihmistä, joita en välttämättä ole koskaan oikeasti tavannut. Kiitos teille olemisesta!

Ja kiitos myös anopille, josta on muotoutunut tärkeä mummo myös tälle meidän pienimmäiselle. Puolison vanhemmat ovat muutenkin olleet meille apuna ja tukena ties missä. Nyt minullakin on haaveiden mummola kotikaupungissa, jonne voi tarvittaessa viskata vaikka koko katraan (tai ihan vaan itsensä) hetkeksi hoitoon. Vauvakin on aiheesta aika tohkeissaan: “mum-mum”, hän sanoo.

8. Vaunut

Yleensä tämänkaltaiset listat pitävät kai sisällään tavaroita? No kyllähän niitäkin vauvan kanssa olemisessa tarvitaan, mutta ei nyt lopulta ihan valtavaa määrää. Alkuun pääsee vaatteilla, vaipoilla ja niillä hemmetin harsoilla.

Meillä isoin, kallein ja käytetyin hankinta ovat olleet vaunut – niillä liikutaan päivittäin ja hoidetaan kaikki siirtymiset vauvan kanssa (meillä ei siis ole autoa eikä kantovälineistä innostuneita vanhempia). Pieni nukkuu vaunuissa päiväunensa, kulkee mukana kävelylenkeillä ja köröttelee koulubussissa. Huonosti toimivat vaunut alkaisivat varmasti ärsyttää aika nopeasti.

Jaksavaisempi vertailisi vaunuja excelin avulla, itse valitsin kivan näköiset ja suositut Bugaboo Buffalot, jotka ovat näppärät kaupungilla ja tarpeeksi tukevat maastossa. Vaunut kannattaa ostaa käytettynä, sillä säästää rahan lisäksi luontoa. Löysin omamme Tori.fi:stä, kolmasosalla uusien hinnasta.

9. Uni

Edes joskus, edes melkein riittävästi, edes sen verran ettei itketä illalla eikä ahdista aamulla.

Vielä en ole löytänyt tälle luotettavaa toimittajaa, laadunvaihteluakin on melkoisesti. Mutta ilman ei selviäisi eikä selviä, kukaan!

10. Rauha ja rakkaus

Vauvavuotta voi suunnitella, muttei kannata suorittaa. On ihan luvallista vajota vaaleansävyiseen vauvakuplaan, tössöttää pienesti kotona ja saada elämään sisältöä pikkupyykin viikkaamisesta ja pienen ihmisen kasvun seuraamisesta. On sallittua tylsistyä tähän kaikkeen, itse en ole sitä vielä ehtinyt tehdä. On toki ok myös täyttää päiviään vauvan lisäksi kaikella muulla, mutta se ei ole pakollista.

Olen itse opetellut vauvavuoden aikana rauhallisempaa elämää. En haluaisi kutsua arkeani ruuhkaiseksi – vaikka se välillä sitä kolmen koululaisen kanssa väkisin onkin. Enkä haluaisi menettää päiviä tai herraisä varsinkaan valmiiksi puoliunettomia öitä sen miettimiselle, mitä kaikkea muuta järkevämpää ja tärkeämpää voisin olla tekemässä kuin heiluttamassa vihreää huivia vauvamuskarissa kikertävän kakaraisen kasvoille.

Vauvan kanssa meillä ei ole kiire minnekään. Hänelle riittää syli, seura, lepo ja leikki. Hän ei laske saavutuksia, ei kysele jälkikäteen teinkö mitään järkevää hänen ollessa vauva. Hänen ikuisuutensa on minulle hetki vain, vuosi hujahtaa ohi ennen kuin siitä on saanut edes otetta.

Sainko tänäänkään mitään aikaan? En kai. Mutta pidin pienen ihmisen elossa, tyytyväisenä, kylläisenä ja onnellisena. Rakastin ja näin, mitä se saa aikaan: enemmän rakkautta.

Vauvan kanssa

28.3.2019 / Sanna / 1 kommentti

Laumaamme on kuukauden verran kuulunut kuudeskin jäsen. Pikkuruinen pikkusisko, täydenkuun tytär, ihana ihme.

Hänellä on kultaiset hiukset, siniset silmät ja tärkeä paikka uusperheemme ytimessä.

Kuukauden kestänyt äitiysloma ennen vauvan syntymää oli pyhitetty levolliselle valmistautumiselle, mielen ja kehon rauhoittumiselle ja kotipesän rakentamiselle. Kävin äitiysjoogassa ja uimassa, viikkasin pieniä bodeja lipastonlaatikkoon, pakkasin sairaalakassia ja hengittelin supistusten tahdissa. Vaikka vauvaton äitiysloma oli erinomainen ajanjakso, olin henkisesti täysin kypsä synnyttämään, luopumaan odotusajan ongelmista ja ottamaan vauvan vastaan.

Kun pieni sitten saapui, alkoi uudenlainen aika. Enää ei mitata verenpaineita, sf-mittoja, maksa-arvoja tai sykekäyriä. Poissa ovat raskaan raskauden tuomat lukuisat huolet: siinä hän nyt on, lämpimässä sylissä, turvassa ja terveenä. Mittareiksi riittävät vauvan paino ja kaupasta kannettavien vaippojen määrä. Vähän tekee mieli nipistää itseään – olinko se toden totta minä, joka edes oli raskaana, joka ravasi päivystyksessä ja poliklinikalla, jolle povattiin riskiä toisensa perään? Ja jolle lopulta kävikin vain hyvin, joka sai voimallisen synnytyskokemuksen ja täydellisen tyttären.

Ajanlasku on mennyt monella tapaa uusiksi. Huomaan laskevani viikkoja vauvan iässä, kuin huomaamatta talvilomasta on käännetty katse kevääseen ja kalenterilehtikin kääntyy pian taas. Yöllä valvotut tunnit tuntuvat iäisyyksiltä, päiväunilla nukutut silmänräpäyksiltä. Synnytyksestä – saati sitten raskaudesta – on aikaa kuin vuosi tai sitten se tapahtui eilen, pieni Aivi on ollut meillä aina tai hetken verran vain. Kauhean kliseen mukaisesti vauva kasvaa liian nopeasti, vaikka jokainen päivä viekin lähemmän helpompia aikoja. Vaikka eihän tämän helppoa ole tarkoitus olla, vaan hyvää.

Ensimmäiset viikot sain pesiä vauvan kanssa lapsivuoteeksi muuttuneessa sohvannurkassa, keskittyä imetyksen onnistumiseen ja nysvätä maitohuuruissa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pikkuhiljaa arki on alkanut meillekin ja päiviä rytmittävät tuttuun tapaan isojen lasten aikataulut. Kouluun saattamista, eskarista hakua, tanssitunteja, käsityökerhoja ja kitarakursseja. On hoidettu jumppapäivät, luisteluvuorot, välikausivaatteet ja jopa se tyhjä maitotölkki pääsiäisaskarteluja varten. Vauva kulkee mukana sen minkä pystyy, puoliso on ottanut isolla kauhalla perhearkea hoitaakseen ja seinäkalenteria tuijotellaan silmät ristissä muistia pinnistellen. Kuka vie, kuka hakee, mitä syödään, koskahan nähtäisiin ihan kahdestaan (siis kolmestaan, joku muistuttaa)?

Isot sisarukset ovat ottaneet vauvasiskon ihailtavan ihanasti vastaan – kuusivuotiaat tyttäret haluavat sylitellä ja helliä, esikoinen esittelee vauvalle korttitemppuja ja toteaa pienen olevan kyllä tosi söpö. Uskonkin vauvasiskon hitsaavan meitä kaikkia lähemmäs toisiamme. Puolipakon edessä isompien tekemisiin on löytynyt uudenlaista omatoimisuutta: hampaita pestään, huoneita siivotaan, iltapalaleipiä voidellaan ja bussilla kuljetaan ihan itsekin ilman kovaa käskemistä, jos kodin ainoa aikuinen on sohvajumissa vauva rinnalla. Toki aikaa koitetaan riipiä myös jättiläislapsiksi muuttuneille koululaisille: iltasadun luen vaikka vauva kainalossa, päiväuniaikaan ehtii tehdä palapeliä, koko perheenä ollaan katseltu uusia muumeja uudella isolla sohvalla. Sisarukset puhuvat Aivista luontevasti, huikkaavat aina hänellekin hyvät yöt ja viihdyttävät lattialla pötköttävää vauvaa. Heillä on kuitenkin edelleen omat juttunsa, huolensa ja herkkyytensä.

Mutta entä se vauva! Viisiviikkoinen kuopus ei ole enää lainkaan se pieni nukkuva nyttyrä, joka sairaalasta turvakaukalossa kotiin kannettiin. Katseessa on tarkuutta, kiekaisussa kipakkuutta, potkuissa jo vatsasta tuttua voimaa ja elämässä hentoista rytmiä. Raskausaikana ehdittiin moneen kertaan ajatella vauvan olevan varsin sitkeä pikkuinen, ja kyllä hän sylin tälläkin puolella on aika kaukana heiveröisestä hissukasta. Vauva pitää huolen saamansa huomion määrästä ja kertoo kurjasta olosta naapureillekin. Ison osan ajasta hän kuitenkin on tyytyväinen tyllerö, joka nukkuu pitkiä päiväunia ja jaskaa hetken tuijotella lelujakin. Onnellisimmillaan hän tuntuu olevan kylläisenä vanhempiensa rinnan päällä, vatsallaan autuaasti uinuen. Kuukauden ikäisenä vauva alkoi väläytellä ensimmäisiä oikeita hymyjä – ihmeellinen vuorovaikutuksen ilmentymä, jota ei voi olla ihastelematta. Toivottavasti aihetta hymyyn hänen elämänpolullaan riittääkin.

Päivät pikkuvauvan kanssa kuluvat pääosin varsin hienosti. Hän syö, nukkuu, syö, seikkailee sylistä toiseen ja ihmettelee maailmaa, syö ja nukkuu taas. Kovin kiinnihän äiti tuollaisessa pienessä on, eikä päivään tohdi suunnitella kovin paljoa suoritteita – blogin pariinkin kykenin tarttumaan vasta nyt! Ja vaikka olenkin nyt kaikkitietävä nimimerkki kolmen äiti, on vauvan kanssa liikkuminen aluksi tuntunut hurjan jännittävältä. Päästäänkö ovesta ulos, tuleeko hänen ulkona kylmä, entä jos nälkähuuto ajoittuu juuri bussimatkan kohdalle? Pikkuhiljaa ollaan opittu, selvitty ja rohkaistuttu liikkumaan sinne sun tänne. Toistaiseksi vaunusiirtymät kannattaa ajoittaa uniaikaan, ruoan on paras olla yhdellä kädellä syötävää ja kaupungin vaipanvaihtomahdollisuuksista voisin jo tehdä oman postauksensa. Imetys sujuu jo varsin hienosti, mikä on minulle iso ilo ja logistiikankin kannalta helppoa. Syöttöpuuhia on jo tullut testattua kotisohvan lisäksi kirjastossa, kaupan eteisessä, kahviloissa, kyläpaikassa ja keittiössä köyhiä ritareita paistaessa.

Vauva on valloittava, ihana kultatukka ja kotielämä tuntuu tässä kohtaa juuri oikealta. Joskus tunnit kuitenkin toistavat itseään ja väsyneenä vauva-arki voi tuntua yhtä aikaa raskaalta ja tylsältä: pyykkivuoren saa valloittaa joka ikinen päivä, vaipanvaihdossa ei ole mitään hehkeää, puklua päätyy juuri vaihdetulle paidalle ja vatsanväänteet pitävät vauvan hereillä. Yöunien määrä ja laatu korreloi seuraavan päivän mielialan ja jaksavaisuuden kanssa. Mutta umpihuononakin päivänä yleensä muistan, että seuraava on varmasti parempi. Eikä minun tässä tietenkään mitenkään yksin edes kuulu pärjätä. Lapsillahan on toisetkin vanhempansa. Mummolan makaronilaatikko pelasti yhden lauantain ja kummitäti yhden ruuhkaisaksi kääntyneen iltapäivän. Neuvolassa huolehditaan kasvun lisäksi jaksamisesta ja apukäsiä on tarjolla useampia. Kummasti olen näinä vähinä vauvaviikkoina myös nähnyt ystäviäni enemmän kuin pitkään aikaan ja voi miten hyvää se tekeekään! Vaikka oma kyvykkyyteni älylliseen keskusteluun tuntuu hupenevan päivä päivältä (tai yö yöltä…), on ollut hurjan piristävää ihan vaan istua ja jutella kahvikuppi kädessä – ja vauva toisessa.

Ensimmäiset päivät ja viikotkin vauvan syntymän jälkeen oma mieli kyllä kävi ylikierroksilla ja surffasi hormonimyrskyjen kanssa aallonharjalta pohjamutiin. Oli onnellisuutta uhkuvia hetkiä pientä nukkuvaa käärylettä tuijotellen ja syvää epätoivoa suurperheen alle hautautumisesta. Odotusajalta päälle jäänyt oman kehon ja vauvan toimintojen tarkkailu sai pelkäämään jokaista oireeksi luokiteltavaa naksahdusta. Aamuyön pimeinä tunteina vastasyntynyt tuntui painavan tonneja. Epäilin omaa jaksamistani, vauvan hyvinvointia, vähän kaikkea maidon riittävyydestä parisuhteen kestävyyteen. Petetyksi ja jätetyksi tulemisen pelko on epäreilu vieras, varsinkin kun se on menneisyyden marinadissa yhdistetty juuri vastasyntyneen ihmeelliseen tuoksuun. Onnea on kärsivällinen kainalo, jossa on tilaa myös järjettömissä ajatuksissa rypevälle ja katteettomia kyyneleitä vierittävälle kumppanille.

Nyt vauva on jo viisi viikkoa vanha ja kulkee käsivarrella kuin siihen olisi aina kuulunut. Tuntuu huikealta olla noin pienen ihmistaimen emo, on ihanaa seurata vauvan ja isin yhteisiä juttuja, olen tästä koko meidän perhekuviosta kovin kiitollinen. Vähitellen kasvaa omakin varmuus: kyllä minä tässä vanhemmuushommassa olen ihan hyvä, vaikken kaikkeen aina pystykään. Olen myös antanut itselleni luvan keskittyä nyt vauvaan ja perheeseen, kaikki muu itsensä kehittäminen saa suosiolla odottaa. Ja jos arjen rima meinaa kivuta liian korkealle, osaa mies onneksi muistuttaa armollisuudesta myös itseä kohtaan. Saatan itkeä väsymystä tai kivahtaa kiukuttelevalle lapselle, eikä se haittaa. Vaikka se vähän hassulta tuntuukin, niin neuvolakorttiin kirjatut kliseiset kehut vauvan kasvusta, läheisten onnittelut ja tuntemattomien lempeät katseet lämmittävät hurjasti. Parasta on kuitenkin jostain oman mielen syvyyksistä päätään nostava hyväksyntä: on hienoa olla äiti, vielä tälle vauvallekin.

Vaikka vauva on ehtinyt matkallaan myllertää mieltä moneen kertaan, antaa se minulle tai meille myös kaivattua rauhaa, hetkeen pysähtymistä ja elämän yksinkertaistamista. Nyt ei ole kiire minnekään, näin on hyvä.

Perheestä ja vapaudesta

4.12.2018 / Sanna / 7 kommenttia

Kukaan on tuskin kuluneen syksyn aikana välttynyt valtakunnassa vellovalta perhepuheelta. On nostettu synnytystalkoot uudelleen pöydälle, kauhisteltu väestöennusteen laskevia käyriä, vaadittu positiivisempaa käsitystä Prisma-perheistä ja toivottu tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta. Maamme tuntuu olevan vuorotellen vauvavihamielinen loukku ja synnyttäjän lottovoitto.

Mitä tästä kaikesta pitäisi pienen perhettään kasvattavan ihmisen oikein ajatella? En oikein tiedä.

Välillä tuntuu, että keskustelua käydään jossain oman todellisuuteni ulkopuolella. En tunnista negatiivista asennetta lapsiin tai perheen perustamisesta luopumista mukavuussyistä. Ainoa, mihin osaan ottaa tiukan kannan on työelämän ja perheen parempi sovittaminen yhteen: osa-aikatyön pitäisi olla pikkulapsiajan normi, perhevapaalla pitäisi voida työskennellä joustavasti ilman järjetöntä byrokratiasekoilua ja työpaikoilla pitäisi nähdä ihmiset ihmisinä, ei resursseina. Ruuhkavuosiin pitäisi löytää rauhaa, ei raatamista. Ugh. Kaikesta muusta sitten olenkin eipäs juupas vaarinhousuissa jumissa.

Perhevapaat ovat tässä paletissa nyt se osuus, joka tunkeutuu ihan käytännön arkeen. Täytin juuri jokin aika sitten Kelan hakemukset tulevan vauvan taloudellista turvaa varten. Äitiysavustus check, lapsilisä check, äitiysvapaa ja vanhempainvapaa checketi check. Jonkin verran vettä on julkishallinnon rattaissakin virrannut viimeisen kahdeksan vuoden aikana: paperilomakkeiden rustaamisen sijaan näpyttelin etuuslomakkeet näppärästi kännykällä, liitteenkin tuuppasin matkaan kuvatiedostona.

Muutoksia on tapahtunut myös toteutuspuolella sitten isompien lasteni syntymän. Kerrataanpa siis tähän väliin oma perhevapaahistoriani. Sain esikoisen opiskeluaikana, kuopus syntyi vähän valmistumiseni jälkeen. Olin yhteensä neljä vuotta kotona lasten kanssa, suoritin samalla viimeiset kurssit maisteriopintoihin ja yhden opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa. Päiväkotiuran alussa aloitin työnhaun ja täydennyskoulutuksen ja päädyin melko pian viestintätöihin.

En ole siis koskaan aiemmin ollut äitiyslomalla sen ”tavanomaisessa” merkityksessä, siis että jäisin pois töistä ajaksi x ja palaisin sen jälkeen samaan pestiin. Esikoisen kohdalla sain gradun painoon viikkoa ennen synnytystä – siksi nyt eteen isketty äitiysloma yksin kotona yli kuukausi ennen laskettua aikaa tuntuu utopistiselta. Toki myös taloudellisesti tilanne on aivan toinen: ensimmäisellä kierroksella olin minimitukien luokassa ihan joka käänteessä, nyt keskituloinen vakityön onnelassa marinoitu mammalomailija.

Neljä vuotta kotona lasten kanssa kuulostaa näin jälkikäteen kerrottuna ja nykykeskustelun laidalta lausuttuna pitkältä ajalta. Missä tasa-arvoinen vanhemmuus! Missä äidin urakehitys ja eläkekertymä! Missä varhaiskasvatus!

Viimeisin kuitattiin kaupungin kerholla ja sillä, että olin ihan jaksava vanhempi: ei nuo lapset mitään muskaria, leikkipuistoseuraa ja kirjastokäyntejä kummempaa kasvattamista niin pieninä kaivanneet. Isomman kuskaaminen päiväkotiin ei käynyt edes mielessä kuopuksen vauvavuoden aikana.

Vanhemmuuden arkista vastuutakin meillä silloin jaettiin, mutta perhevapaat käytin lähes kokonaan yksin. Eron jälkeen muita vaihtoehtoja ei edes tarjottu. Silloin muistan ärsyyntyneeni kaikista keskusteluista, joissa vaadittiin jakamaan vanhemmuus tasan ihan virallisesti. En itse ainakaan keksinyt, miten sellainen olisi käytännössä pienen vauvan eronneiden vanhempien talouksissa toteutettu. Olisi ollut ihan kiva kuulla jonkun sanovan, että kotona äitiyden kunnialla hoitaminen oli sekin aika arvokasta.

Perhevapaista puhuttaessa puhutaan vähän arvoista, mutta kuitenkin aina myös rahasta.

Toki olin silloin kauhuissani, kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan yhden työssäkäyvän aikuisen kannattelemaan asuntolainatalouteen. Toki pelkäsin uramahdollisuuksieni haihtuneen savuna ilmaan, kun jäin yksin kahden lapsen kanssa ilman tietoa työpaikasta kiihkeästi kilpaillulla alalla ja kotiäidin surkealla statuksella. Ja toki nytkin mietin, että miten tämä hervottomaksi kasvava lauma elätetään ja pidetään tyytyväisenä sitten, kun ruokatilille kilahtaa vain yksi palkka ja vähän taskurahaa.

Mutta ihan tosissani en osaa murehtia uraputkeni tukkeutumista tai eläkkeen suuruutta. Ehkä siihen auttaa se, että en haaveile esimiesasemasta tai senioripäivistä Espanjan auringossa. Ehkä olen myös vähän tyhmänrohkea ja uskon elämän kantavan – ei kai muulla asenteella kukaan niitä lapsia ennen maisterinpapereita ja papin aamenta tekisikään. Lapsenuskoni hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkoon ei sekään ole ihan vielä horjunut.

Vaan entä ne vapaat sitten. Selatessani Kelan esitteitä ja kurkkiessani kalenteria päässä soivat poliittiset avaukset perhevapaauudistuksesta, isän asemasta ja naisen oikeudesta sekä uraan että perheeseen. Eniten palstatilaa tuntuvat kuitenkin saavan ääripäät: puolivuotiaan vauvan kanssa kotiin jäänyt isä tai kymmenen vuoden kotiäitiyden jälkeen työnhaun haastavuuteen havahtunut äiti. 6+6+6 on mallina jossain määrin kannatettava, mutta en ole ihan varma sen taipumisesta normista poikkeaviin perheisiin (ne kaikki kun eivät ole kahden työssäkäyvän aikuisen komboja). Siinäkin lapsi on minun mittapuullani kovin pieni perhevapaan päättyessä, puolitoistavuotias. Entä jos ei halua pistää sen ikäistä päiväkotiin?

Entä jos omassa perheessään haluaisi ennen kaikkea ottaa rennosti?

Tunnen itseni keskiaikaiseksi feminismipetturiksi, kun en näe itseäni töissä alle vuoden ikäisen lapsen vanhempana enkä kovin mielelläni alle kaksivuotiasta päivähoidossa. Olen kuitenkin tällainen korkeasti koulutettu punavihreän kuplan kaupunkilainen, jolle tasa-arvo on olevinaan itsestäänselvyys. Pakko kuitenkin tunnustaa: odotan sitä, että juuri minä saan jäädä kotiin vauvalomailemaan.

Juu juu, helppohan se toki näin etukäteen on huudella! Tykkään kovasti työstäni, joten ehkä olenkin valmis vaihtamaan vauvapuklun täyttämän tyhjäpää-arjen palaverikalenteriin heti ensi kesänä. Ehkä meilläkin raha vielä sanelee valintoja enemmän kuin haluaisi (yhteiskunta tuki muinoin kahden lapsen työtöntä kotiäitiä hyvin avokätisesti, siitä koitan muistaa olla kiitollinen nyt, kun maksan veroja ja päivähoitomaksuja ja valtaosan lasteni kuluista). Tai ehkä lapsen kanssa kotona on raskaampaa kuin muistan tai kuvittelen?

Olisi kuitenkin hienoa, jos kevätvauvamme saisi kasvaa taaperoiseksi rauhassa. Että minä saisin viettää aikani vauvakuplassa rauhassa. Ettei minun tarvitsisi urakiikarit silmillä kehittää itseäni tai todistella olevani ”muutakin kuin äiti”. Että saisin nauttia vaunulenkeistä ja lattemammailusta ja sohvalla pötköttelystä, vauvan kasvun tukemisesta ja seuraamisesta. Että puoliso voisi ottaa vetovastuun sitten, kun maitohuurut on vaihdettu pottatreeneihin ja sosesotkuista siirrytty samojen patojen ääreen. Että perhevapaa olisi nimenomaan vapaa: vapaa paineista, aikatauluista, kiireestä ja suorittamisesta. Saako niin toivoa?

Sanna Inkeri Saarikangas