Tämä kaikki saa minut taas vähän haikeaksi.
Esikoisen isontuminen. Yks kaks synnytyksestä on kulunut pieni ikuisuus, ensimmäinen vauvavuosi on haalea muisto, aika kokonaisena taaperoperheenä tuntuu aikoja sitten nähdyltä elokuvalta. Nyt kahvipöydässä vieressäni istuu pieni poika, joka toteaa ”Äiti syö sinäkin kakkua. Onko hyvää kakkua äiti?”. Poika, joka jutuillaan sulattaa sydämeni ja tuo ihan käsittämättömät kyyneleet silmiin kesken kummien kylälyn.
Kuopuksen kummallinen kohtalo. Minkälainen tunne teille tulee, kun luette lehdestä jonkun tärkeän ihmisen elämäntarinaa, ja se alkaa kutakuinkin sanoilla ”vanhempani erosivat minun ollessa 2-vuotias”? Minulle on aina jäänyt tuollaisista lausahduksista epämääräisen tyhjä tunne – että kuka muka voi, miksi, miten älytöntä sellainen onkaan. Ja miten sellaisesta kokemuksesta kasvetaan siltikin aikuisiksi, isommilla tai pienemmillä kompastumisilla. Tuntuu kuitenkin lähestulkoon absurdilta, että minun tyttäreni elämänkerrassa vanhempien ero ajoittuu ensimmäisiin elinkuukausiin. Olen tästä asiasta varmasti vähän surullinen ihan aina.
Hiljaiset huoneet. Isompi lapsi yökyläilee ensimmäistä kertaa isänsä luona. Olen odottanut tätä tapahtuvaksi, en ollenkaan osaa ikävöidä, mutta kyllä tämä hiljaisuus herkistää. Illalla yritin tehdä jotain normaalista poikkeavaa ja kylvetin kuopuksen puolen vuoden tauon jälkeen (note to self: siinä touhussa kastuukin nykyään koko kylpyhuone) Melkein hain sipsiäkin kaupasta vauvan nukahdettua, mutta en sitten uskaltanutkaan. Hiivin kuitenkin parvekkeelle – sitä kun ei pojan nukahdettua sänkyynsä oikein voi tehdä -, katselin hämärtyvää iltaa, horisontissa tuikkivaa Näsinneulaa ja iltamenoihin ilakoivaa ihmisjoukkoa. Tuntui oudolta. Muutaman kuukauden päästä kai kuopuskin pakkaa pupunsa ja yöpyy kakkoskodissa (miten puurosta kieltäytyvä pikkuinen joskus onnistuu nukkumaan ilman yömaitoja onkin sitten asia erikseen…). Sitten kyllä teen jotain aivan villiä.
Menetetty elämä. Tämä päivä on pyhitetty siivoukselle ja synttärijärkkäilylle, mutta kuopuksen kekkaloitua puoli yötä päätin siirtää puuhastelut aamusta myöhempään. Kipitimme vauvasen kanssa kevyissä kesämekoissa ja -sateissa aamupalalle Amurin Helmeen. Kliseinen kyllä kaikki on niiiin helppoa yhden lapsen kanssa päti taas – pieni päristeli puurolle, mutusti sämpylää ja nakersi kurkkua kun minä ahmin aamiaistani. Mutta melankolia valtasi mieleni taas, kun katselin niitä lukuisia nuoria, pieniä, kauniita ja kesäisiä perheitä, jotka saapuivat kiireettömälle lauantaiaamupalalle kahvilaan. ”Meitä ois minä, vaimo ja 2-vuotias tyttö”, sanoi joku tiskillä. Minulla ei enää koskaan tule olemaan ”minä, vaimo ja lapset” -perhettä. Se on kuulkaas aika kurja juttu se.
Sydänsurut. Yritän pitää päättyneen parisuhteen toisen osapuolen poissa blogista, samoin kuin muutkin läheiset ihmiset yksityiskohtineen. Menneen miehen perään en kaiken koetun jälkeen osaa ollenkaan haikailla, mutta pienemmän kokoluokan tömähdykset treffirintamalla (kyllä, minulla on sellainen rintama!) tuovat vanhojakin kolhuja kipuiltaviksi. Kevyeksi kesäkivaksi tarkoitettu kohtaaminen muuttui ihmeen isoksi ihastumiseksi, karahti realismin karikkoon ja toi sadekuuroja keskelle helteitä. Varsin virkistävä toki on se tieto, että kahden lapsen, kolmen vuoden kotiäitiyden ja kaiken muun jälkeen voi vielä olla tietyissä silmissä ilmeisen upea ihminen.
Sade. Mielialallani on suora yhteys säätilaan, se on huomattu ennenkin. Eilen tanssin auringossa, tänään tekee mieli masistella kun taivas on harmaa. Ei kai auta muuta kuin pistää Daft Punkin Get lucky soimaan, ottaa tuo (toinen) mekossa mököttävä mini kainaloon ja pyörähdellä huolet ja haikailut pois. Kyl tää täst – huomennahan syödäänkin taas kakkua 🙂
Joo, kyl se siit vaikka välillä vähän sataakin. Voimia surujen kanssa elämiseen.
Kylläpä oli rehellinen teksti ja ihan tunsin sydämessäni tuon sinun surun ja haikeuden. Mutta silti mukana on toivoa. Voimia voimia, voimia :).
Joo mulla on vähän tällaisia rehellisyysongelmia välillä 😀 Pitäisiköhän tuosta pyyhkiä pari riviä pois… Kiitos kuitenkin 🙂
Sinulla ei ole kiire mihinkään. Elä päivä kerrallaan, suunnittele tulevaa, haaveile ja iloitse siitä mitä sinulla on. Sinä olet vielä niin nuori, elämä on edessäsi, kaikki mitä sinulle on tapahtunut vahvistaa ja tekee sinusta entistä viisaamman ja ihanamman. Elämä antaa ja ottaa. Sinulla on varmasti vielä edessäsi myös ihania hetkiä parisuhteessa. Anna surun ja haikeuden tulla, anna ilon ja rakkauden saapua kun niiden aika on.
Mukavaa syntymäpäiväjuhlaa I:lle ja kiireetöntä kesäaikaa koko perheelle!
Terveisin Riitta
Kiitos tästä tekstistä. Tuntuu vähän kuin pukisit omat ajatukset ja tunteet sanoiksi. 🙂 Meillä tuli ero, kun lapset oli 2v ja 4kk, enkä tietty ikinä olisi voinut uskoa, että näin käy. Eihän pienten lasten vanhemmat saisi erota, oli ajatukseni vielä joskus.
Kesäromanssikin oli ja kävi, mutta parempi kun loppu, sillä mieli on muutenkin niin sekaisin vielä.
Hyvää kesää ja toivotaan pikaista auringon paluuta. 🙂
Kiitos 🙂
Ei ne minustakaan saisi. Mutta joskus vaan käy asioita, joita ei saisi käydä. Aurinkoista kesää sinullekin ja kaikkea muutakin hyvää! 🙂
Kummallinen kohtalo herkistää minuakin toisinaan, se alavire säilyy ehkä aina kuten sinäkin kirjoitat. Olimme jo eronneet ennen lapsen syntymää ja aina väillä mietin, miten ankealta se sitten voikaan kuulostaa.
Nostan hattua uusille rintamille, minä olen vielä pysynyt tiukasti kotisaarekkeella enkä tiedä yhtään kuinka tuo siirto tehdään.
Ksenia
Eipä oikein ole mitään sanottavaa – ymmärrän haikeuden, toivon kaunista kesää ja vähemmän karikkoja, lapset ovat suloisia ja sinä kaunis. Klassinen "kyllä se siitä" lienee kauhea klisee, mutta pitää paikkansa.
<3
Ja toivottavasti saat vielä kuulla jonkun sanovan sinusta ja lapsistakin pöytää varatessa: "Minulle, vaimolle ja lapsille". Aurinkoa sadepäiviisi!
Voi, haleja teille kaikille <3
Hei,
minäkin aina silloin tällöin kirjoituksiasi käyn lukemassa ja aina joka kerta ne koskettavat.
Toivotan voimia sinulle seuraavan runon muodossa;
"Joskus, jonakin iltana
kun sydän on hetken
avuton ja sokea,
repii ja potkii suruissaan,
me soudamme
vuolaaseen vastavirtaan
ilman airoja,
pelkän halun ja tahdon voimalla
Joskus, jonakin iltana
meidän uskomme
ihmeeseen mitataan"
– Tommy Tabermann
Liikuttava postaus jälleen kerran. Ymmärrän tietyllä tavalla haikeutesi.
Itse olen syntynyt vanhempieni erottua ennen syntymääni. Miehen lapseksi, joka minua ei olisi edes koskaan halunnut eikä koskaan olla kanssani missään tekemisissä. Siksi en ole häntä isäksi kutsunut, koska hän ei moista arvonimeä mielestäni ansaitse.
Ja mitä tuohon "Varsin virkistävä toki on se tieto, että kahden lapsen, kolmen vuoden kotiäitiyden ja kaiken muun jälkeen voi vielä olla tietyissä silmissä ilmeisen upea ihminen." tulee. Olet mielestäni upea Nainen, jonka kauniin kuoren alla sykkii kaunis sydän ja syvällinen mieli. Ei ihme, että joku muukin pitää sinua upeana. Koska sellainen olet.
Kaikkea hyvää teidän perheellenne!
Hei Onia, nyt on sellainen fiilis sydämessä, että tarvittavat sanat sanoisin mieluusti kasvotusten. Sopisiko treffit tällä viikolla?
Mun vanhemmat eros kun olin 2v. Nyt olen 36v, neljän lapsen äiti…hyvä musta on tullut. Niin tulee sinunkin lapsista <3 Tää sun blogi on ihana! Niin elämänmakuinen 🙂
Ihana kirjoitus! 🙂 Minunkin vanhemmat erosi, kun olin 2v.. Nyt olen 23-vuotias tytön hempukka, ja (kuten edellinenkin kommentoija) niin hyvä on minustakin tullut. 🙂 Joten älä huoli,et ole yhtään sen huonompi äiti, vaikkei lapsillasi isää jokapäiväisessä arjen askareissa olekkaan! Tsemppiä jatkoon 🙂
Tämä blogi imaisi minut mukaansa välittömästi. Tämän päivän aikana olen kahlannut läpi koko tarinasi ja ihastellut kirjoitustyyliäsi, kivoja kuvia ja erityisesti aivan uskomattoman upeaa, myönteistä asennettasi! Kiitos tästä blogista. Listasin sen jo omaani suosikkien listalle 🙂