Helmikuu on ehdottomasti talvikauden kuukausista se oma suosikkini. Yleensä helmikuussa hanget hohtavat ja aurinko alkaa jo vähän lämmittää pakkasessa punertuvia poskipäitä. Päivät pitenevät ja kaamoskamaluus vaihtuu iloon ja valoon.
Helmikuussa tarjolla on parhaita sesonkiherkkuja: laskiaispullia, runebergintorttuja, pannukakkua sen pakollisen hernekeiton perään. Lempikukkaani tulppaania kaupitellaan kohtuuhintaan joka kulmalla, ja imperialistisesta pinkkipropagandaähkystä huolimatta pidän ystävänpäivää varsin mukavana juhlana.
Siinä missä marraskuu on musta ja masentava, joulukuu ihan liian jouluisa ja tammikuu täynnä uuteen vuoteen ja arkeen opettelua, on helmikuussa ainakin minulle jotain riemun ja rauhan sekaista tunnelmaa. Meninpä minä silloin joskus helmikuussa naimisiinkin, sen verran hyvä henki tässä kuussa on. Nyt yritän ohittaa menneen elämän hääpäivän olankohautuksella – tai ehkä kuluvan kuun kahdentenatoista sallin itselleni sen tulppaanikimpun, jos kukaan muu ei älyä moista tyrkyttää. (Viime vuoden helmikuu oli pääasiassa aivan hirveä, se olkoot poikkeuksellinen mätämuna hyvien helmien joukossa.)
Maiseman muututtua valkeaksi tekee mieli vetää kaihtimet ylös ja antaa auringon kylmien säteiden tulvia kotiin. Katseeni on viime päivinä muutenkin kääntynyt yhä enemmän omiin nurkkiin – suunnittelen sisustusta ja haaveilen hankinnoista, ehkä vielä kuritan ne nurkissa pyörivät villakoiratkin jotka kuulemma aurinko tuo ikävästi esiin. Verhojen vaihdolla saa ihmeitä aikaan, ja vuoden verran muuttolaatikoissa majailleet kirjat ja koriste-esineetkin saanen kohta kaivaa kaiken kansan katseltaviksi.
Olen viimeisen viikon aikana päätynyt keskustelemaan kotiäitiyden kauneudesta ja karmeudesta useammankin toverin kanssa. Oman empiriani mukaan kaikki pienten lasten vanhemmat kiehahtavat samoista asioista (tosin me eronneet emme niistä miehistä, jotka töiden jälkeen vain rojahtavat sohvalle – koska emme ole sitä näkemässä), mutta se, onko tämä rutiinista toiseen rullaava, yksinkertainen ja silti niin haastava arki mieluisaa vai ei, riippuu kaiketi tekijästä ja kokijasta. (Ja suoritusrimasta, joka omalla kohdallani on laskettu maanrajaan tai heitetty keihäänä vauvafoorumeita kohti.)
Minä haluaisin olla kuin ystäväni, joka toteaa kahden pienen lapsen kanssa kolmistaan asuessaan olevansa tosi tyytyväinen elämäänsä ja kotona vietettyihin vuosiin. Ja kyllä minä oikeastaan olenkin: vaikka päivittäin menetän hermot pukemistaistelussa ja öisin kiroan kohtaloani kukkuvan kuopuksen sängynlaidalla, on tämä arki kuitenkin pääsääntöisesti aika auvoisaa. Tai ainakin ihan hyvää. En väitä, ettenkö joskus ihan oikeasti haikailisi lapsettoman, huolettoman ja helpomman elämän perään, mutta kyllä minä ihan tästä kaurapuuroarjestakin nautin.
Paljon on mielestäni kiinni valinnoista, ja asenteesta – tänään olisi ollut helppo vajota ketutuksen kuohuihin, kun aamu alkoi kuudelta, vieraat peruivat tulonsa ja viikonloppu lasten kanssa tuntui vain pitkältä tylsältä pakkopullalta (ja viikon laskiais-sellainenkin täyttyi viimeistään eilen). Kaksikon puskeminen auraamattomia teitä pitkin tuntui crossfit-treeniltä, ja viimeistään ruokaostoksilla kaikilla oli hiki ja kiukku. Leuassakin on maailmankaikkeuden isoin ja kipein finni.
Mutta hei, nyt on helmikuu, nyt pitää hymyillä! Vaihdoin lounassuunnitelmat pinaattilettuihin, pysyin zeninä vaikka pikku-O sotki päivän kolmannen vaatekerran pyykkikuntoon ja hymähtelin tyytyväisenä, kun kuuntelin poikasen asiantuntevaa raporttia taivaalla näkyvistä laneetoista. Kun pienempi pääsi päiväunille, pistin Niksu-levyn pyörimään ja keitin itselleni kahvia. Asettelinpa herran tähden sumpit ja suklaat oikein servetin päälle! Tällä hengähdyshetkellä jaksaa taas, ainakin nyt iltaan asti.
Minullakin on kyllä opettelemista siinä, että osaisin nauttia hetkestä tai olla stressaamatta seuraavaa, mutta joskus tekee hyvää pysähtyä juuri siihen meneillä olevaan sekuntiin ja todeta, että sehän on oikeastaan ihan ok. Tämä elämä on tässä ja nyt, ei ihan kohta, joka jossain vaiheessa vähän turhankin tutusti kuului kolmevuotiaan kaikupojan suusta. Onneksi helmikuu alkoi juuri, ja se on oleva hyvä!
Tuttavan facebook-statuksesta bongasin ajatuksen helmikuun helmien etsinnästä, ja minusta se oli mainio. Minä löysin jo monia kermapullista kauniisiin tulppaaneihin, ja listalle voisi lisätä myös esikoisen heränneen piirustusinnon tai kuopuksen käsittämättömän kirjarakkauden, uudistuneessa keittiössä fiilistelyn, toppahousut ja lumienkelit tai vaikkapa sen, että kesäkuu on jälleen yhtä kalenterin kääntämistä lähempänä 😉 Mitä helmiä teidän kuusta löytyy?
Tuo tokavika kappale on taas kuin omalta näppikseltä! Olen keskittynyt alkuvuodesta kuuntelemaan, mitä kroppani kaipaa ja yrittänyt tarjota sitä. Olen nauttinut elämästä, kahdesta ihanasta lapsesta ja arjen kiireettömyydestä.
Itse tajusin, että ekaa kertaa viime syksynä erään syyskuun päivän jo mentyä ohitse tajusin, että en enää muistanut sanoneeni joskus vuosia sitten "tahdon" kyseisenä päivänä. Paremmin muistan ajan sen jälkeen, kun aloin ELÄÄ omannäköistäni elämää, ilman sormusta.
Täytyy sanoa, että tätä blogia lukiessa tulee aina hyvä mieli. Vaikka tekstissä olisi joskus tummia sävyjä, nautin taidokkaasti käytetystä kielestä aina vaan.
Minulle helmikuu on helmikuussa syntyneiden lasten äitinä muistoissa vastasyntyneen kuu ja tässä ajassa synttärikuu. Ihanaa juhlia juuri tässä kohtaa, kun joulusta on jo kulunut vähän aikaa ja kevät antaa ensi merkkejä valon lisääntymisen muodossa. Ja nostalgisoida niitä synnytyksiä ja vauva-aikojen ensi hetkiä.
Oma syntymäpäivä ja kihlapäivä (tosin kumpaakaan ei juhlita enää tässä iässä) 🙂 Mutta toki toivon, että tässä kuussa on paljon muutakin kivaa. Ainakin viikonloput on buukattu täyteen, jos jonkinlaista tapahtumaa ja ihmisten tapaamista. Siis juuri sellaisia asioita, joista sytyn toden teolla! Ja ehkä ensi viikolla tulee se puhelu, että olisin viimein saanut ilta-/viikonlopputöitäkin?
Nämä ehkä ne helmet helmikuulta liitettynä ympärivuotisiin helmiin eli hetkiin perheen kanssa. 🙂 Toivottavasti teilläkin on hyvä kuukausi!
Jäin miettimään kotiäitiyttä ja sen erilaisuutta äitien valintojen kesken. Ne isäthän yleensä joka tapauksessa jatkavat lasten synnyttyä suunnilleen kuin ennenkin , eli menevät töihin.
Olin itse kuusi vuotta kahden kanssa kotiäitinä, mies töissä. Päiviä oli monenlaisia, mutta tuntuu, että tämä palkitsee loppuelämän ajaksi suhteeni lapsiin. Sain ikään kuin paremman tuntuman lapsistani, ja pääsin läheiseksi heidän kanssaan. En hyvittele pikkulahjoilla, koska ei ollut heille aikaa.
Tämä palkitsee taatusti kasvattajan ja koko perheen. Nyt olen siitä entistä varmempi.
Ihmettelen ystävääni, jolla olikin kiire töihin (nuorin vasta 1). Hän kommentoi kotiäiti-aikaansa sanoilla "kotona hengailu", joka saa loppua.
Jokainen näkee asiat eri tavalla. Tämä oli oma ratkaisuni.
Lapset lähtevät joku päivä maailmalle ja etääntyvät omaan elämäänsä–, toivon, että heillä on silloin vanhenevalle äidillekin aikaa…=)
Nadja
Mä kyllä yhdyn jokaiseen sanaan. Itsekin kohta kahden lapsen kansssa asueassani meinaan vaipua siihen "emmäjaksakueikiinnosta"-olotilaan, mutta kunhan vaan saa repäistyä itsensä siitä olosta pois, ja pakottaa itsensä liikkeelle, niin johan helpottaa kummasti.
"Sinun arkesi on jonkun lapsuus" on mun mielestä viisain pitkään aikaan kuulemani lause. Tsemppiä sinne arkeen! 🙂
Löysin sun blogin vasta hiljan, ja tykkään kovasti! 🙂