Jos kaikki olisi toisin, olisin kaiketi tehnyt tänään mutakakkua tai banoffeeta. Käärinyt lahjapaperiin partavettä tai kameralehden, pidellyt kynää esikoisen kanssa ja raapustanut kaksi nimeä kortin sisäsivulle. Ollut iloinen ja kiitollinen, erityisen onnellinen.
Tämä isänpäivä on ollut ihan erilainen kuin entiset, jotain aivan muuta. Lapset olivat isänsä luona yökylässä, kuopus kotiutui aamupäivällä ja poikanen jatkoi matkaansa ukkilaa kohti. Hassujen sattumien kautta vanha ja uusi elämäni kättelivät rappukäytävässä, tunnelma oli vähintäänkin kummallinen. Tuntuu hämmentävältä, että vasta vuosi sitten annoin vastasyntyneen vauvan isälle lahjaksi vuosimukin – sen, jonka sittemmin suutuspäissäni pakkasin omaan muuttolaatikkooni. Nyt tuolla isällä on minulle ihan eri titteli ja tarkoitus, meidän elämämme eivät ole enää yhtä. Käsissäni ja käsilläni on jotain aika erilaista.
Viime aikoina vastaani on kävellyt liian monta vaimoa ja äitiä, jotka ovat kyynelsilmin kertoneet heille käyvän vähän niinkuin sullekin. Niitä samanlaisia ei-teistä-olisi-uskonut, tehän-vaikutitte-niin-onnellisilta ja mitä-sen-päässä-liikkuu -pariskuntia, jotka ovat pikkulapsiaikana päätyneet eroon – usein juurikin vain toisen osapuolen toimesta. Surullisia tarinoita, jotka tuntuvat liian tutuilta. Mutta sua kun kattoo niin tuntuu että kai tästä selviää, minulle sanotaan. Ja kyllähän siitä selviää: puolessa vuodessa voi päästä jo pitkälle, vuodessa muuttuu jo paljon vahvemmaksi. Löytää itsensä ja toisensa, tulla jopa vähän onnelliseksikin. Koska on vaan pakko. En minä tätä kohtaloa silti kenellekään toivoisi, enkä sitä tahtoisi niin yleiseksi todistaa.
Viikolla kävelin yhden matkalla minulle uskoutuneen kohtalotoverin kanssa kerholle poikia noutamaan. ”Me jätettiin nämä isänpäiväkortit sisältä tyhjiksi, saatte sitten itse sinne kirjoittaa mitä haluatte”, ohjaajat huhuilivat eteisessä kun kolmevuotiaat esittelivät taideteoksiaan. Miten olisi ”kiitti vitusti”, mutisimme me jätetyt äidit toisiamme mulkoillen.
Ilman mustaa huumoria ei olisi mitään, ei ainakaan minua.
Totta puhuakseni, voisin jättää ruman sanan sikseen. Lapsillani on isä, joka on läsnä heidän elämässään, joka kantaa vastuuta ja hoitaa velvollisuutensa. Parisuhteemme päättyi perin rumasti, mutta tämä vanhemmuushomma me osataan hoitaa ihan mallikkaasti. Onhan tässä toki omat kommervenkkinsä, ja nykytilanteen eteen on saanut tehdä paljon töitä. Katkeruutta, kateutta, kirosanoja ja kyyneleitä ei aina voi välttää, mutta kai me kaikki osapuolet ollaan tällä hetkellä ihan onnellisia kuitenkin. Toivon, että tulevina vuosina vanhemmuus muuttuu entistä tasapuolisemmaksi ja tasaveroisemmaksi, että lapsilla on aina kaksi tärkeintä aikuista.
Tämän isänpäivän iltapäivän olen viettänyt kaksin tyttöseni kanssa. Poikanen saa kaivattua aikaa isänsä ja isoisänsä kanssa, kuopus ei vielä juhlapyhistä perusta. Tänä laiskana sunnuntaina unohdin kaikki tehtävälistani, torkuin viltin alla päiväuniaikaan ja mussutin liikaa suklaata. Pieni on kokenut Maisa-mullistuksen, ja viihtyy hiirikirjojensa kanssa iloisesti hihkuen tovin jos toisenkin. Päivälliseksi jaoimme munakkaan, aika juhlavaa! Nyt taidamme tempaista iltakävelylle pimeään kaupunkiin, keveillä rattailla on kätevä kurvailla. Aika moni naapuruston ikkunoista on pimeänä – toivon kuitenkin, että isänpäivä on valoisa meillä kaikilla.
Mietin tuossa aiemmin päivällä että mitähän mahdatte puuhata tänään 🙂 Kuulosti oikein mukavalta. Haikea teksti. Ja kaunis. Ihana kuulla kuinka onni, huumori ja ilo on kaikesta huolimatta läsnä!
Ja tuo mutsien mutistu tervehdys isänpäiväkortteihin sai suupielet nykimään.. 😉
Sinä se vaan osaat kirjoittaa niin hyvin ja kauniisti kaikesta!
Haikea ja niin hyvä teksti. On ihana lukea, että olet jo niin hyvin tolpillasi. Ja Maisa-mullistus :), siitä se alkaa!
Niin, haikeudesta huolimatta minulle jää kirjoituksestasi hyvä mieli. Lapsillasi on tosiaan kaksi välittävää aikuista, eri osoitteissa, mutta on joka tapauksessa, se on hurjasti enemmän kuin monilla. Ja voi kun osaat sanoa kaiken niin hyvin, "kiitti vitusti"-kohdassa repesin niin et tippui maitopullo lattialle 😀 Ihanaa tulevaa viikkoa teille!
Kiitti vitusti – kohta aiheutti semmoisen repeämisen että lapsikii heräs 😀
Olet niin mahtava kirjoittaja!
Aikamoisen matkan olet kulkenut vuoden aikana. Hattua nostan! Onneksi teksteistä välittyy jo sinun hyvää oloasi usein. Tsemppiä pimeään syys-talveen. Ja todellakin tuossa tilanteessa korttiin olisi voinut noi sanat sutasta 😉
Hei,
olen jäänyt todella koukkuun tähän taidokkaasti, nokkelasti ja elämänmakuisesti kirjoitettuun blogiisi. Kuulun myöskin tähän EiTeistäKoskaanOlisiUskonut -kategoriaan, mutta kaikesta voi selvitä jos niin päättää. Tämä välittyy vahvasti myös sinun teksteistäsi. Vaikutat ihanan valoisalta, rohkealta, vahvalta voimanaiselta ja äidiltä. Valoisaa syksyä ja talvea sinulle ja lapsillesi!!
t. Sanna
Mä nostan hattua erityisesti siitä, että olette panneet tuon yhteisvanhemmuusasian toimimaan. Ei varmasti mikään helppo juttu, ja varmaankin vaatinut etenkin sinulta yhden jos toisenkin kipakan sanan nielemistä ja ties mitä muuta joustoa. Teidän lasten kannalta kuitenkin ihan mieletön ponnistus, hyvä te ja hyvä sinä! Isänpäivänä voi ansaitusti äitikin vähän juhlia, etenkin tuommoisen vuoden jälkeen.
Venni
Täällä kans tuore lähivanhempi, ja todella lohduttavaa lukea että elämä jatkuu eron jälkeen useamman lapsen kanssakin. Meillä sentään vain yksi lapsi, mutta silti, ei tätä olisi vielä vuosi sitten uskonut että tässä näin yllättäen näin kävi… Ja nämä juhlapyhät on jotenkin rankimpia, kun pitäisi mahtua siihen ydinperhemuottiin.
Kirjotat niin hyvin vaikeasta asiasta. Voimia <3