Ja niin joulu joutui

Me vietimme joulua piirun verran perinteistä poikkeavin menoin.

Otimme jo viikonloppuna varaslähdön maalaisjouluun mummilassa, jossa porkkanalaatikkoa, kinkkua ja graavilohta mutusteltiin yhdessä siskoni perheen kanssa. Parhaimmillaan tuvan täytti seitsemän serkkulasta, joten villiä melskettä helinää helskettä riitti ihan korviahuumaavaan kikatukseen (ja sitä seuranneisiin kyyneliin/komentamiseen/karjahdukseen) asti. Maaseudun näennäisessä rauhassa lapset nauttivat läheisten läsnäolosta, minä karkasin pari kertaa juoksulenkille, söin aivan liikaa suklaata ja torkahdin päiväunille aina luojan ja mummin niin suodessa. Soittelimme pianolla joululauluja, koristelimme kotimetsän kuusen ja nukuimme siskonpedissä pikkukammarin patjoilla.

Koska näemmä mikään ei tänä vuonna mene niinkuin oli ajateltu, muuttuivat myös meidän joulusuunnitelmamme hieman viime metreillä. Perheenjäsenen vakava sairastuminen pysäytti henkilökohtaisen joululiikenteemme ja pakotti kolmikkomme auvoisan automatkan sijaan junaan. Matkasin ensi kertaa yksin kahden lapsen kanssa, ja matkathan menivät suorastaan mukavasti. Paluumatkalla hankkiuduin vaaroihin tilaamalla kärrymyynnistä tulikuuman kahvinkin – ja sain sen juotua! Kakarat käyttäytyivät kauniisti, leikkipaikka pelasti puolet ja evästauko toisen puolen matkasta, ja asema-apulaisten avulla saimme lastattua muksut, tuplat, turvakaukalot, rinkan ynnä muut tykötarpeet varsin ketterästi kyytiin. Ensi kesän reilimatkaa suunnittelemaan siis…

Kotiin palasimme jo aatonaattona, minä kipaisin hakemassa postista tonttuisan paketin ja lastasin ruokakaupasta pyhien einekset. Kun lapset matkaväsyneinä viimein iltamyöhällä nukahtivat, hiipi ovelleni eräs tonttu jouluntoivotustensa kanssa. Tuntui varsin mukavalta.

Aattoaamuna pienet pyjamaiset avasivat tohkeissaan muumikalenterin viimeisen luukun ja nauliintuivat pukin kuuman linjan eteen aika pitkäksi aikaa. Minä olen kuitenkin niin tylsä tosikko, etten osaa lasketella luikuria Korvatunturin kiertäjästä – meillä joulupukki on vain punaisiin vaatteisiin pukeutunut setä, ja lahjat tulevat ihan oikeilta läheisiltä. Saapa nähdä tuleeko poikasesta aikanaan päiväkodin parjattu totuudenpuhuja…

Aaton ohjelmaksi olimme sopineet yhteisen joulupuuron ystäväperheen kanssa. Ydinperhejoulun puuttuessa on häkellyttävän ihanaa yhdistää kaksi kolmen hengen perhettä ja luoda uusia perinteitä. Me äidit hämmensimme puurokauhaa vuorotellen ja juorusimme kahvinkeiton ja vaipanvaihdon lomassa. Neljä lastamme leikkivät yhdessä ja popsivat puurot ja pasteijat hymyssä suin. Paketitkin vaihdettiin puolin ja toisin, mutta avaamispuuhat jäivät molemmilla tahoilla aattoiltaan.

Kotiin kävelimme kaatosateessa, mutta ihmeen jouluisissa tunnelmissa kuitenkin. Esikoisen katsellessa jouluohjelmia ja kuopuksen nukkuessa sain häärittyä asumuksen siedettävään kuntoon ja pistettyä ilta-aterian alulle. Koska pyhäinhäväistys on ilomme, löytyi triomme joulukinkku pizzasta, ja vieläpä parmalaisena! Maukasta oli – ja ehkä joulupizzastakin muodostuu pienperheemme paheellinen perinne, kun lipeäkalan tai lanttulaatikon ystäviä ei joukostamme liiemmin löydy.

Ruokailun jälkeen kärräsin olohuoneeseen salaperäisen arkun, jonka sisältä paljastui melkoinen kasa avaajia odottavia aarteita. Olemme näemmä olleet kilttejä: kummeksuen katsoin itsekin pakettien määrää. Itse hankin lapsille kaksi kirjaa kummallekin, muista lahjuksista huolehtivat ystävät, sukulaiset, kummit ja varamummit.  Kääreiden alta paljastui juuri sopivia leluja vanhoja varastoja täydentämään, minulle jotain pientä kaunista ja kontaten pöksynsä pilanneelle kuopukselle kasa suloisia housuja. (Huomaatteko muuten, että kävelevä kuopukseni on vihdoin hankkinut itselleen vauvavatsan ja on muutenkin kerännyt kaivattuja kiloja. Ihana pönäköitynyt punaposki!)

Iloinen isoveli-I oli lahjapuuhista aivan tohkeissaan, mutta totesi kahden paketin (duplojen ja junaradan) jälkeen, että kiitos nämä liittää, ja loppulahjojen avaamiseen piti poikasta oikein houkutella. Pikku-O ihastui äänikirjoihinsa ja minulle tuli tippa linssiin, kun yhdestä paketista paljastui pienelle emännänalulle pieni punainen kattila. Asiaankuuluvasti toisaalta tulleet rytmimunat pääsivät heti pataan! (Kuvasta saattaa erottaa myös oman suosikkilahjani – pinkin ulkoisen kovalevyn, eräältä erityiseltä saadun. Ehkäpä nyt liitoksissaan repeilevä tietokoneeni pääsee takaisin elävien kirjoihin…)

Olin etukäteen vähän angstannut aattoiltaa – tulvisiko mieleen vain haikeus ja vaikeus, osaisinko nauttia lasten kanssa kolmistaan olosta? Olisiko lahjasäkki tyhjää täynnä, jäisikö lapsillekin tyhjä mieli? Jouluvalmisteluthan olivat meikäläisellä aika minimissä, kun en vaan saanut aikaiseksi. Ystävä oli hänkin pelännyt lahjapulaamme, ja käärinyt pieniä yllätyksiä moneen eri pakettiin 🙂 Turhaan onneksi stressasin, meillä oli oikein hyvä lämmin hellä olla, vaikka yksi nyt joukosta niin arkena kuin jouluna poissa onkin.

Lahjapapereiden rapinaa ja lasten iloa oli ihana seurata. Kun poikanen huokaili legojensa keskellä ja hoki toistuvasti ”hyvää joulua äiti, hyvää joulua kaikille” ja kun pieni kuopukseni kiljui riemusta kirjojensa kanssa, huomasin taas miten hurmaavat lapset minulla onkaan. Minä liikutuin pelkästään siitä ajatuksesta, miten ihania ihmisiä meidän elämässämme on.

Kun lahjakello alkoi käydä puoli kahdeksaa, pistimme palikat paikoilleen ja pienet iltatoimien kautta petiin. Suloisten lasten simahdettua pistin homejuustoa leivän päälle, kaivoin suklaata kaapista ja asetuin sohvanmutkaan. Ihan hyvä tämäkin oli, tämä meidänlainen joulu. Oikeastaan aika ihana.

Nyt käsillä on ennätyspitkä lapsivapaa, en oikein edes tiedä miten päin olisin. Aika letkeästi, luulisin.