Vauvavuosi lähenee loppuaan – kuopus on jo kymmenkuinen! On pienen päivityksen aika, pikku-O kun on sen verran etevä tapaus, ettei kuukauttakaan kulu ilman uusia huikeita muutoksia. Lienee tyypillistä vauvakansalaiselle, luulen ma.
Kävimme juuri neuvolassa varmistamassa tuoreet mitat, ja totuttuun tapaan tyttäreni kasvaa lähinnä pituussuunnassa. Kauniisti yhteensointuvat ovat nykymitat 75 senttiä ja 7,5 kiloa, vaikkakin ne parivaljakkona vetävät jonkun käyrän melko pitkälle miinukselle. Mutta eipä hätiä mitiä, lapsi on tyytyväinen, touhukas ja syö ruokansa hyvin, joten olkoot vaan luontaisesti siro ja sievä tyttönen, kuten nyt neuvolakortissakin todetaan. Seiskavitosten sarjaa täydentävät viisi pientä hammasta ja seitsemän…henkeä, ainakin kolhujen perusteella sellaista voisi toivoa.
Pikkutirppa on viimeisen kuukauden aikana vaihtanut ryömimismoodista astetta kehittyneempiin etenemismuotoihin. Myös legendaksi muodostunut merenneitoasento on historiaa, ja vauva istua pönöttää nyt kuin mikäkin iso lapsi. Yhden ja saman viikonlopun aikana kuopus päätti esitellä kaikki motoriset taitonsa, ja alkoi sekä kontata että istua itse ja nousi vielä seisomaankin tukea vasten. Noin viikon verran olemme saaneet todistaa myös kymppikuista, joka kävelee tukia vasten. Huhhei, ja konttauskypärä tilaukseen? Nyt kyllä pienen rimppakintun meno alkaa olla astetta varmempaa, aluksihan hän suvereenisti kopsautti otsaansa ties mihin ja hankki mustia silmiä vieraidenkin iloksi. Tällä hetkellä erityisen hauskaa on kontata pöydän alle, nousta sieltä sitten tuolia vasten seisomaan ja työntää tuolia metritolkulla eteenpäin, itse perässä töpötellen. Tätä se kävelytuoli kaiketi sitten tarkoittaakin.
Istuva asento muutti vauvan kertaheitolla kovin aikavan oloiseksi. Leikitkin muuttivat muotoaan, helpompihan noin topakassa asennossa on häärätä kaikenlaista. Minä vaan en oikein tiedä tahi muista, mitä tällainen vajaa vuosikas voisi leikkiä! Esineiden asettelu toistensa päälle tai erinäisiin astioihin on selvästi pop, mutta palikkalaatikko vielä turhan vaativa. Pallonheitto saa hänet hihkumaan, mutta muuten leikit ovat vielä lähinnä erilaisten esineiden tutkimista. Lämmin läikähdys kuitenkin käy sisälläni, kun huomaan pienemmänkin lapseni pitävän kirjoista – olenpa yllättänyt hänet yksikseenkin selailemassa pahvikirjoja, ja ne harvat mutta sitäkin herkemmät lukutuokiot kahden kesken saavat minut oikein onnelliseksi.
Pikku-O:n ulkomuoto ja herkeämätön hymy saattaa hämätä vieraampia – nykyisin hän on yhtä tulta ja tappuraa, jos maailma ei makaa ihan halutulla mallilla. Kielletyt kivat saavat aikaan kuuluvan protestin, ja krokotiilinkyyneleet virtaavat milloin mistäkin. Enää ei onnistu pullansyönti vauva sylissä, hän kun haluaisi osansa. Isoveljen leikkien sotkeminen kuohuttaa tunteita puolin ja toisin, tällaisen ilmeen saa aikaan junaradan osan palautus oikealle omistajalleen: (lasta siis todellakin vahingoitettiin kuvausten aikana)
Nämä massiiviset mutta hetkessä unohtuvat harmitukset saavat minut lähinnä huvittuneeksi, mutta paljon enemmän omaa päätä kuormittaa vauvan eroahdistus, joka ilmenee lohduttamana itkuna, kun poistun näköpiiristä tai palaan siihen pienen tauon jälkeen. Niinpä ne hetket, jolloin molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta vain toinen vetovastuussa, ovat käytännössä lähinnä kuormittavia, eikä minun vain fyysisesti läsnä -äitiyteni illan viimeisinä tunteina enää oikein onnistu. Vaihe kai vain, mutta vähän vaikea tässä meidän tilanteessamme.
Pikkusisko on vieläkin aika pikkarainen, mutta vauhtia ja energiaa on kuin isommassakin emännässä. Meillä ei todellakaan asusta rauhallinen, omissa oloissaan viihtyvä vauveli, vaan lähes taukoamatta pärskien ja pälättäen etenevä pikkuvintiö. Vaipoissakin piti siirtyä housumalliin ihan vaan siksi, että teippiversion pukeminen ihan missä asennossa tahansa on pieni mahdottomuus. Öydöydöy, hän huudahtaa loukkaantuneena, herkästi sisäänhengittäen kuuluva hä-tä tarkoittaa keskittymistä, halutessaan voisi erilaiset äi-tät laskea emon kutsuhuudoiksi ja supervauvapisteet herusivat, kun pieni vastasi kiitokseen pihahtamalla khiii. Aika kova ääni tuolla typyllä muuten on, se taitaa olla joku toisen lapsen tavaramerkki.
Seisomisen lisäksi pikkuinen on taas pienen tauon jälkeen tykästynyt syömiseen. Toissaviikon kuumetauti vei ruokahalun kokonaan muutamaksi päiväksi, mutta nyt vauva popsii ruokansa entistäkin paremmin. Tunnustettakoon, että soseet tulevat pikkuvauvojen purkista, sormiruokaa tarjotaan sitten saatavuuden mukaan. Pikkuhiljaa pieninkin saa osansa perheen ruoista, tänään lorotin nokkamukiin kokeilumielessä kauramaitoakin. Imetys on edelleen melko mutkatonta ja mukavaa, mutta oma jaksamiseni taitaa riittää vain yksivuotissynttäreihin asti. Ystävämme yövieroitus muuten alkaa huomenna, ja tämä on taivahan tosi. Miten sitten syödään, nukutaan vai tehdäänkö yhtään mitään järkevää, jääkööt nähtäväksi. Omassa utopiassani lapset muuttavat syyskuussa samaan huoneeseen ja alkavat myös yökyläillä isänsä luona; saa palauttaa maan pinnalle tai tarjota rohkaisevaa vertaistukea 🙂
Muutenkin päivärytmi on nyt pienessä murroksessa, toisinaan vauva nukkuu vain yhdet päiväunet, ja ne sellaiset päivät ovat kyllä aivan ihania ja mahtavia – kerrankin meillä oli esikoisen kanssa rauhallista oleilua kello kahdesta kuuteen, kun pieni vaan posotti unta palloon parvekkeella. Yleensä kyllä mennään kahden pysähdyksen taktiikalla, vähän aamuheräämisestä ja päivän ohjelmasta riippuen. Yöunille O simahtaa yhdeksän maissa, ja normaalisti kiekaisee herätyksen ennen kahdeksaa. Siihen väliin mahtuu sitten vaihteleva määrä syöttöjä ja muita hulinoita, jotka olisi ihan kiva saada minimoitua…
Tässä kai tärkeimmät, paljon jäi varmaan vielä puuttumaan. Päähenkilö koisaa juuri pinnasängyssään, sekin pitäisi laskea matalimmalle tasolle. Puistossa minulla yks kaks onkin kaksi lasta, jotka istuvat hiekassa ja huitovat lapioillaan. Kuopuskin käyttää jo kenkiä, haluaa syödä sitä mitä muutkin ja on varmasti vauvamuskarissa ihan erilainen kuin keväällä. Jotenkin minusta tuntuu, että alan vasta oppia tuntemaan häntä, hoivaaminen muuttuu muunlaiseksi huomioinniksi, kapaloiminen on kai jo vaihtunut kasvattamiseen. Vauvatukka tuuhenee, ja sen takana tapahtuu mielettömiä muutoksia. Pienet jalat jo kantavat, kohta ne kävelevät minusta kauemmaksi, tekevät tarpeellisuudestani toisenlaista.
Minun pieni tyttöseni, topakka ja tomera, hulvaton ja hymyilevä, iloinen ja ihana. Ollaan me pidetty toisistamme aika hyvää huolta.
Sulla on aivan mahtava blogi ja ennen kaikkea loistava tyyli kirjoittaa, TYKKÄÄN! Päädyin eilen blogiisi hakusanoilla "musta toppahaalari" ja kahlailin tekstejä läpi ahkerasti. Ihanaa kevättä sinulle ja lapsillesi :).
Eihän tuo nyt kovin kummoista ole, jos 10kk vanha kävelee tukia vasten. Oma lapseni käveli jo 9kk iässä ilman tukea, samoin serkkunsa. Se oli oikeasti hurjaa.
Joo mun naapurikin oppi 9-kuisena kävelemään. Meillä onkin hurjaa vain leikisti 😉
Kivaa että löysit, kiitos! Kurkkasin nopeasti blogiisi, oo oletpa taitava maalari. Pidän sut mielessä…
Muttamutta, mä sain eilen hyperventiloida kun kuulin, että KappAhlilla ei tänä vuonna olekaan mustia toppahaalareita!! Käsittämätöntä, kääk!
Ihan kun ois oman neidin 10kk selostusta lukenu. ikääkin taitaa olla päivälleen saman verran ! ihanat kymmenkuiset <3
Ihana vauva sinulla :)! Pystyssä nämä ovatkin jo niin pikkuihmisten näköisiä :D. Meillä myös leikittiin noita samoja, autoilla ajaminen ees taas oli (ja on) kova juttu. Lelujen tutkiminen, iki-ihanat äänilelut ;D… Appsi on myös tykännyt halailla pehmoja ja kuljetella niitä, eläimet kiinnostaa ja nuket.
Vauvan itsenäinen "luku" on ihan supersupersöpöä. Meinasin tikahtua kun 1v:ni meni kerran masulleen eka kerran kirjan kanssa ja luki sitä niin :D.
Blogissani olisi kirja-arvonta (I:n ikäisten kirja) ja lukemipostaushaaste Onia jos haluat osallistua kumpaankaan :).
Minun kolme lastani ovat kävelleet tukia vasten ennen kahdeksankuukautispäiväänsä, mutta ei olisi tullut mieleenkään tulla tuolla tapaa kerskumaan asialla anonyyminä toisen blogiin noin kamalan hienosti vähättelevään sävyyn ilman esimerkkiäsi. 🙂
Kiitos paljon :). Pitääpä yrittää jostain musta haalari kyllä metsästää. Ja tosiaan oli tarkoitus toivotella kesän jatkoja eikä kevään!
Näitä ikäpostauksia on aina niin hauska lukea kun meillä on lähes samanikäiset lapset. 🙂 Meidän kymmenkuisella on myös ollut eroahdistusta, toivotaan että helpottaa molemmilla. Itse en vielä unelmoi vauvan siirtämisestä toiseen huoneeseen, mutta pidän peukkuja sulle siihen projektiin (+yökyläilyyn).
Kivan positiivinen vire sulla blogissa, toivottavasti se jatkuu! 🙂
En tiedä, onko kovaäänisyys toisen lapsen tavaramerkki, mutta meidän toinen lapsi on ainakin hiljaista sorttia. Ikää on kertynyt kohta 1 v 4 kk, mutta ei vielä kävele tuetta, joten meillä vauvavuosi on venynyt pitkäksi.
Ja mun esikoinen käveli tukia vasten jo puolivuotiaana, toinen nyt kasikuisena. Ilman tukea esikoinen lähti kävelemäänkin vasta reilusti päälle vuoden ikäisenä. Jokainen kun kasvaa ja kehittyy omaa tahtiaan ja meille vanhemmille se on aina ihmeellistä, ihanaa ja todellakin hurjaa 🙂
Oon seurannut blogiasi jo kolmisen(?) vuotta, jotain kautta löysin Intonaation esikoistani odottaessa. Olen siis lukenut läpi ilosi ja surusi, huolesi ja hulvattomat juttusi. Tykkään kovasti tästä blogista, kiitos kun jaksat kirjoittaa! 🙂
– Nea
Täällä myös yksi kymppikuinen tyttö! 🙂
– Ella-
Ihana! <3
Hitsi, kun nää jutut saisi äänitehosteilla!
Venni
🙂 Täällä myös 10 kk ikäinen ja kivaa siksi(kin) lueskella juttujasi.
Me lueskellaan kirjoja päivittäin, mutta neidin keskittyminen on yleensä vähän huonoa. 😛 Yleensä hän ei viihdy paikallaan kuin pienen pieniä hetkiä.. ja kirjoja pitäisi itse saada pidellä (ja saakin toki, mutta sitten on turhaa yrittää sitä lukea / kuvia katsella tms., sillä kirjaa lähinnä heilutellaan/heitellään, sivuja käännellään joka sekunti tai jos kirja on löydetty itse jostain, niin sen kulmia on oikein mukava pureskella!)
Joo ja täällä siirryttiin tänään omaan huoneeseen. Saapa nähdä, mitä siitäkin tulee. Tavoite olisi saada parempia yöunia, mutta vähän epäilyttää…