Märkiä rättejä

Tämä näyttää tulleen tavaksi: päivitän blogia vain lapsivapaapäivinäni, silloin kun tunnelma on aina vähän omituinen, herkkä ja haaveileva. Silloin, kun kaurapuuron sijaan keitän vain kahvia, tai kun nukuttamisen sijaan saatan itse nukahtaa sohvalle pariksi tunniksi – aamupäivällä.

Olin aikeissa kirjoittaa teille jo aiemmin tällä viikolla. Siitä, kuinka kaikki tuntui vähän vaikealta ja haikealta. Kuinka vuoden takaiset muistot oman elämän palapelin pirstoutumisesta tunkeutuivat mieleen. Kuinka se marraskuinen aamupäivä, minulle sanotut särkevät sanat, ja siitä seurannut pitkä, musta, mieltä ja kehoa raastanut ja lopulta perheemme hajottanut talvi tuntuvat yhtä aikaa kauhean kaukaisilta ja ihan liian läheisiltä. Siitä, kuinka kuopuksen yökukkumiset tekevät minusta väsyneen äyskijän, aamuviideltä suklaata syövän ja silmänalusiaan tyrmistyneenä tuijottavan haamunaaman. Ja siitä, kuinka olen itse aiheuttanut itselleni opiskelupaineita ja lähestyvien deadlinejen luoman huonon omatunnon. Vähän siitäkin, kuinka tämänhetkinen parisuhde nostaa esiin kipupisteitä ja kasaantuvia ajatuksia, kuinka ihmissuhteista ei vain voi selvitä itkemättä. Kuvasin ikkunasta märkiä rättejä, sellaisia tuntui tulevan naamalle vähän turhankin paljon.

Joskus on ihan hyvä, ettei blogin pariin pääse sillä hetkellä kun huvittaisi. Ehtii vähän ajatella ja elää – tai yrittää epätoivoisesti pelastaa valokuvavuorta kaatumaisillaan olevan tietokoneen uumenista… Parhaimman mielen saan, kun voin kertoa teillekin niistä iloisista asioista, joita elämässäni on. En tahdo kaunistella tai koristella, koetan vain nähdä hymyjä harmaudessakin ja aurinkoa paksunkin pilviverhon takaa. Postaukset otsikoilla Tavallinen torstai tai Perusperjantai odottavat edelleen tekijäänsä, nykyisin tekstini taitavat olla melkoista sekametelisoppaa ja tunnelmia kunkin viikon varrelta. En millään pysty vastaamaan kaikkiin kommentteihin, vaikka se oikein olisikin. Kiitollinen niistä olen kyllä, ja otettu kaikesta palautteesta. Tuntuu hienolta, että kykenen tajunnanvirrallani koskettamaan teitä.

Haluan pitää blogini hyvänmakuisena, vaikka se aina ajottain väläyksiä vihasta, väsymyksestä ja vaikeista tunteista heijastaakin. Tällä viikolla olisin voinut kirjoittaa kymmeniä kipakoita sanoja, vuodattaa vähän ja valittaa vielä enemmän. Paiskoa ajatuksiani postaukseksi, kuvata vaikka sitä ulko-ovemme eteen sijoitettua koirankakkakikkaretta ja tarjoilla sen teille tunteitteni tulkkina. Mutta jos nyt muistelen mennyttä viikkoa, mieleen tulevat ennen kaikkea ihanat ihmiset ympäriltäni:

Maanantaina peruskotipäivää värittäneet puistotuttavat ja iltapäivän tunnit pelastanut yh-ystävä lapsineen – kahden kolmikon yhteiset illalliset ovat tulleet jo tavaksi, ja kohta taidan ehdottaa joulunviettoakin yhdessä 😉 Nauroimme eteisessä, kun kyläilijät toivat tullessaan täydennystä päivällispöytään – ja lainasivat pankkikorttiani unohtuneen lompakon takia. ”Kiitos kulta, oliko hyvä työpäivä” olisi kai ollut tilanteeseen sopiva repliikki, jos kahden miehettömän perheen sijaan eläisimme ydinarkea. Neljä lasta menevät kahden aikuisen voimalla ihan siinä sivussa, tiskit saa koneeseen kun toinen vähän vahtii ja Pikku kakkosen aikana voi vähän juorutakin.

Tiistaina oma äitini, joka visiitillään leikitti lapset, siivosi keittiön, vapautti minut juoksulenkille ja tarjosi lounaalla mahtavan muiston erosta ja exästä: Jos se olis ollu lähempän ni miä olisin ampunu sen! (No, onneksi ihan niin radikaalia ratkaisua ei kukaan kerennyt tehdä.) Lapset olivat mummin vierailusta ikionnellisia, iltatoimet sujuivat kuin itsestään ja aamulla sain juoda kahvini rauhassa.

Keskiviikkona lahjakas luennoitsija, joka pisti nuutuneet aikuisopiskelijat ölisemään ja heilumaan, jotta johtamisopit menisivät paremmin perille – ja joka toteaa sellaisia totuuksia, kuten kaikki mitä nuoret miehet armeijassa oppivat, on ihan täyttä paskaa. Ja pitkän viileän iltakävelyn päätteeksi myös se poikaystävä, joka ei tee asioita helpoiksi, mutta on silti aika…jees. Sulla on ihana hymy ei ehkä koskaan ennen ole kuulostanut yhtä hyvältä.

Torstaina tulikin talvi. Taivaalta satoi aamusta alkaen jättimäisiä lumihiutaleita ja yks kaks kaupunki peittyi valkeaan vaippaan. Työnsin tuplarattaat tyhjään puistoon, kolmevuotias oli haltioissaan ja yksivuotias tuijotti epäuskoisesti hymyillen taivaalle. Äiti tehlään lumiukko! hihkui poikanen parin sentin lumipeitteessä. Ihmettelimme uutta ihanaa satupuistoa, pompimme trampoliineissa, heittelimme lumipalloja ja etsimme pienenpientä Tiitiäistä. Vaikka välillä vain lasken tunteja vanhemmuusvuoron vaihtoon, ovat nuo lapset kuitenkin rakkaita ja parhaita. Esikoinen on reipastunut hurjasti, latelee sellaisia totuuksia kuten äiti minä tykkään sinusta tosi paljon ja hämmentää soittamalla vispilöillä beat-komppia sohvatyynyjä vasten. Kuopus nauraa kahdeksalla hampaallaan, koheltaa ja kihertää, syö hyvin (ja nukkuu huonosti), huutelee kägä kä-GÄ ja painaa vielä päänsä syliini kuin pikkuvauva.

Perjantaiaamun pelasti mahtava varamummomme, jonka apukädet ovat muodostuneet perinteeksi silloin kun pitää saada poikanen kerhoon liian aikaisin ja samanaikaisesti lusikoida puuroa kuopuksen kitaan. Pullakahvien kautta kärräsin kuopuksen vauvamuskariin, kiitin taas mielessäni esikoisen kerhopaikan parhautta ja koetin olla repeilemättä ”vauvalleni”, joka pisti bileet pystyyn muskaripiirin keskellä ja oli ehkä maailman iloisin saadessaan leikkiä värikkäällä huivilla. Iltapäivällä hulinoimme lapsellisilla pikkujouluilla, jälkikasvuni söi liikaa pipareita ja nukahti illalla ennätysajassa. Kahdeksan jälkeen korkkasin kolan, kuuntelin naapurin bilemeteliä ja katselin sitcomia sipsikulho sylissäni.

Tänään olenkin sitten ilahtunut, noh, itsestäni. Lapset lähtivät aamupäivällä isänsä luo, matkalla vapaapäivälle kasaamiini velvollisuuksiin minä kellahdin hetkeksi sohvalle ja ummistin silmäni. Pari tuntia myöhemmin heräsin ja huomasin menettäneeni aamupäivän tehokkaat tunnit. Suloiset unet tekivät kyllä terää, ehkä sellaiset asiat kuin siivoaminen ovat toissijaisia. Marssin kirjastoon, tajusin kulkea kerrankin portaita ja kiertää lastenosaston kaukaa. Kahmin sylillisen kirjoja opintoja ajatellen ja huomasin nyökytteleväni visuaalisen viestinnän opukselle innoissani. Kahvikin oli hyvää! Kotiinpalattuani en ensimmäisenä avannutkaan äitiysblogeja vaan työpaikkasivustot, jokin pieni pilkahdus tulevaisuuden tehtävistäni oli taas palannut mieleen.

Ja niin, se talvikin sitten katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Lumi suli yön aikana, ja jo eilen poikanen julisti että nyt on kevät. Ja ehkä vähän onkin: oma mieleni kääntyi tummista talviaatoksista kepeämpiin kevätmietteisiin, vaikka kylmää kautta onkin tulossa vielä kuukausitolkulla. Juuri nythän minun pitäisi kirjoittaa oppimispäiväkirjaa – sellaista, joka on vähän akateemisempi kuin tämä virtuaalinen tekeleeni. Kerroin sitten kuitenkin (kuvattomasta…) viikostani teille, ja itselleni, ihan vain jotta muistaisin olla kiitollinen. Se kun kuulemma on tärkein edellytys hyvälle elämälle. Ja sellaista minä ainakin aion elää. Lumipyrystä pääsee aina sisälle lämpimään, kyyneleet kuivuvat siinä missä kastuneet talvihanskatkin.