Kun viime viikolla makasin keskellä kaunista talvipäivää viltin alla väsyneenä ja vittuuntuneena, aloin miettiä. Miksi? Miksi tuntui niin tympeältä? Esikoinen oli kerhossa, kuopus nukkui parvekkeella, ulkona oli vihdoinkin kaivattu talvisää, sisällä mukavan lämmintä – ja minulla ihan paska fiilis. Kuulostelin sitä, mistä jonkin – aika pienen – aikaa jatkunut päänsisäinen kireys voisi johtua. Pimeydestä ja katkonaisista unista, se on ihan selvä. Mutta kyllähän niitä nyt on ennenkin kestetty, jokin muukin tässä on taustalla.
Aivojeni analyysin päätteeksi tulin siihen lopputulokseen, että olen jotenkin kummasti hankkinut itselleni sisäisiä ja ulkoisia pitäisi-asioita ihan liikaa. Asioita, jotka pitäisi hoitaa, tehdä, suorittaa, muistaa, osata, jaksaa tai ainakin yrittää. Asioita, jotka henkivät häiritsevästi ja kiristävät hermoja, kuumottavat korvanjuuressa tai aiheuttavat sen, ettei mistään oikein tule mitään.
Koska olen paljon mieluummin iloinen, jaksava ja avoin kuin apea, väsynyt ja ahdistunut, pistin pitäisin-asiat mielessäni järjestykseen. On niitä, joiden aiheuttama ahdistus on ihan oikeutettua: pitäisi saada alta pois syksystä asti rästissä olleet opiskeluhommat. Ja pitäisi fiksata oraalla oleva romanssi, ennen kuin sen pienet ongelmat kasaantuvat liian isoksi harmaaksi kiveksi.
Näille asioille pyhitin viikonlopun vapaahetkeni, ja nyt mieli onkin yhtä inhaa oppimispäiväkirjaa kevyempi ja yksi ihmissuhde ihan pelkkää ihanuutta. Opiskeluahkeruuden ja suloisen seurustelun lisäksi keskityin syömään hyvin ja nukkumaan vielä paremmin. Tsa-daa, heti on parempi fiilis!
Tajusin kuitenkin silloin siellä viltin alla myös sen, että niiden oikeasti tärkeiden pitäisi-asioiden lisäksi ihminen (eli nainen) kehittää itselleen harmillisen helposti kaikenlaisia muka-pakkoja, joiden täyttymättömyyttä sitten aivan turhaan tuskailee. Tästähän nyt voi syyttää vaikka tätä kauhean kiireistä yhteiskuntaa, somen aiheuttamaa jakamispakkoa tai vaikka etelän mediaa, mutta jos minäkin, kaiken suorittamisen suuntaan syljeskelevä elämästänauttija sorrun siihen, niin onhan se nyt aika paljon itsestäkin kiinni.
Kun olin rajannut oikeasti pakollisten pitäisi-asioiden joukon kahteen (no okei, lapset pitää ruokkia ja vuokrat maksaa, mutta ne nyt pitää tehdä sellaisella automaatiolla, ettei konditionaalin aikaansaamaa angstailua pääse edes syntymään), laitoin jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen seuraavat to-do-listan tärpit.
Pitäisi sisustaa tätä kotia kauniimmaksi. Ja kun sen ajatuksen aloittaa, on työ loputon. Pitäisi järjestää kaappeja, eli raivata tavaraa, eli viedä asioita kirpputorille, eli tehdä aika paljon sen eteen. Pitäisi kiinnittää tauluja seinille, eli löytää ne jostakin varastosta, keksiä miten porakone toimii (tai hankkia poraamistaitoinen poikaystävä) ja ensinnäkin päättää, että mitä laitetaan minnekin. Pitäisi saada olohuonetta jotenkin kodikkaammaksi muutenkin kuin vain haaveilemalla String-hyllyistä. Ja niin edelleen.
Seis! Tämä koti on ihan ok. Minulla ja lapsilla on seinät ja katto, lämmityskin toimii. Meillä on ihan kivan näköistä, ja sisustuksen ollessa askeettinen on ainakin tilaa temmeltää. Ketä kiinnostaa sotkuiset kaapit, jos on kivaa? Ja jos aina vieraiden saapuessa raivaan ruokapöydästä sekalaisen kokoelman sanomalehtiä, piirustuksia, kuolleita kukkia ja kaukosäätimiä – mitä sitten? Menkööt muualle, jos eivät halua kyläillä kaaoksessa!
Tiedän kyllä sen mahtavan tunteen, kun saa jonkun järjestelyprojektin päätöksen tai kaapin sisuksineen kauniiksi. Eilen ja tänään olen käyttänyt aamupäivän tunteja puoliahkeraan siivoiluun, tuunailuun ja puunailuun, ja kotimme sydämettömin paikka eli keittiö näyttää yks kaks jopa kohtalaisen kelvolliselta. Raivasin tasoilta parin peltohehtaarin verran kaurajuomatölkkejä ja kaiken muun roskan, keksin uuden systeemin kierrätysroskille, teippasin (!) uusvanhan pöytäliinan paikoilleen ja avasin verhot. Näytti ihan nätiltä taas. (Kahden pienen apulaisen – ”äiti minäkin kastelin lätin ja pyyhin vähän…” – kanssa ihan nätti on jo aika hyvä saavutus.)
Seinä odottaa maalaamista, ja koska paholaisen värisilmällään valitsemat pyökkiovet lähtivät viime viikolla maalattaviksi, kaappien kaaos on kaikkien nähtävillä – niiden kimppuun hyökkään kyllä vielä. (Maalarimiesten mutisema ”tässä kohtaa on varmaan hyvä tehdä vähän inventaariota…” oli kutakuinkin suora vihjaus siitä, ettei ole ihan normaalia, että samalla hyllyllä säilytetään kaikkea mahdollista muovailuvahoista kameran objektiiveihin ja maissinaksuista maksettuihin laskuihin.) Lasken vähän sen varaan, että kevätauringon paistaessa yhä korkeammalta alkaa sisustus, uudet pikkuhankinnat ja vanhan omaisuuden ratsaus kiinnostaa koko ajan enemmän. Siihen asti…ollaan kotona niin kuin ollaan. Sängyt sentään petaan (lähes) joka aamu. Ja peitotkin vein pakkaseen, uh!
Pitäisi tehdä jotain sille, että housut ovat alkaneet kiristää. Imetysajan mahdollistama ”syö mitä vaan – ja ota lisääkin” -dieetti ei päde enää, ja olen kerännyt muutaman kilon oman mukavuusrajani yli. Sinänsä ei olisi kovinkaan dramaattista, ettei kahden lapsen äiti mahtuisi koon 34 farkkuihin, mutta koska itse tunnen oloni turpeaksi, vaikuttaa se selvästi myös mielialaan. Tammikuun herkkulakko ei toteutunut, enkä mitenkään haluaisi luopua kokonaan päiväkahvipullasta. Mutta annoskokoon voisin kiinnittää huomiota – nyt pärjään vähemmällä, kun ruokin lautasellani vain itseni (kuopuskin on muuten päättänyt, että hän syö vain ja ainoastaan ihan itse – iltapalan aikaan poistun toiseen huoneeseen, kun en vain kestä katsella sitä kaurapuuroinstallaatiota). Lenkille en näillä keleillä uskaltaudu, mutta jumppaan kyllä raahaan ruhoni hyvin mielelläni taas tänäänkin. Uimisenkin voisi taas ottaa viikko-ohjelmaan! Ylipäänsä oma itserakkautta lähennellyt suhtautumiseni kehoon ehti kadota jonnekin, ja haluaisin sen takaisin. Kumma kyllä sekin taitaa tulla muualta kuin sheivatuista sääristä tai hoidetuista hiuksista – jostain tuolta sisältä.
Pitäisi pitää huolta itsestä, ystävyyssuhteista, lukea kirjoja, välttää liikoja hiilihydraatteja, tampata matot, hankkia lapsille välikausivaatteita (ei kai?), ulkoilla, nauttia auringosta, aloittaa pottaharjoittelu, suunnitella, järjestää, tehdä, tavoitella, olla, mennä ja tulla. Mutta kun aina ei vaan pysty, jaksa, viitsi tai halua. Joskus on oikeasti parempi vaihtoehto vaikkapa istua lattialle ja lukea kolmannenkin kerran Maisa-kirja, tai käyttää vapaa sunnuntai-iltapäivä jäällä kävelyyn ja munkkikahveihin postikorttimaisemassa, tai lähteä kodin puunaamisen sijaan kylään tai kaljalle. On niin paljon asioita, joita ihmisen pitäisi ihan vaan omassa pienessä mielessään.
Ehkä pitäisi vaan olla tosi tyytyväinen siihen mitä on. Vaikkapa sitruunaspagettiin. Tai onnellinen.
PS. Kyllä, pitäisi myös kyetä päivittämään blogia vähän paremmin ja ahkerammin. Ehkä tähän touhuun tarvittaisiin joku muutos?
Ah, ihana teksti ja oli ihan juuri mulle juuri nyt! On taas useamman päivän ollut kauhea pitäisi-pitäisi-pitäisi -ahdistus päällä ja jotenkin niin surkea olo kun ei vaan pysty ja kykene puoleenkaan. Mulla tosin kaikessa epäjärjestelmällisyydessäni tekee tiukkaa ihan perusarkikin (pisut, pesut, ulkoilut, ruokailut, leikit, siivoilut): tuntuu etten ikinä saa tuota kaikkea yhden päivän aikana "kunnolla" tehtyä, vaan aina jossain pitää joustaa ja tehdä vähän sinne päin. Jotenkin pitäisi tätä arkea järkeistää, että sujuisi kevyemmin, mutta muut pitäisi-jutut pitäisi vaan koittaa antaa itselle anteeksi, tämä kirjoitus rohkaisi siihen. Sulla on muutenkin tosi hyviä tekstejä, niitä on mukavaa lukea, kiitoksia!
No nyt minulle tuli sellainen olo että PITÄISI kyetä ottamaan yhtä rennosti kuin sinä 😀
Ei mutta, hyviä ajatuksia! Joskus ärsyttää se pitäisi fiilis joka aika ajoin iskee ja jää päälle. Että pitemmittä puheitta, hipsinpä tästä pesemään ne sormenjäljet peilistä ja vääntämään sen makaronilaatikon..
Muihin pitäisi-hommiin en ota kantaa, koska itsehän ne parhaiten tietää, mutta blogihommista huomauttaisin, että kyllä ei pitäisi yhtään mitään mikä itsestä ei hyvältä tunnu. Oma blogi, oma lupa 🙂
Olipa ihanan aito päivitys! Ja kuvat kauniita! Tykkäsin erityisesti teidän keittiön pöydän kuvasta, siinä oli kotoinen tunnelma 😉
Niin samaa mieltä kuin Liina, että oma blogi, omat luvat. Saa päivittää niin usein tai harvoin kuin haluaa, ja ihan siitä mistä itse haluaa 🙂
mun mielestä ainoat asiat mitä sun pitäisi, on nauttia rakkaudesta ja ihanista lapsistasi, tehdä töitä ja opiskella sen verran että tuntuu hyvältä (koska työnteko oikeassa määrin tekee onnelliseksi) ja pitää kodista huolta siinä määrin, että sun ja lasten on hyvä olla. siinä se! – tosin minähän en tätä määrittele, mutta silti 🙂 iloa ja talviaurinkoa viikkoosi! – Riksi
Olen jo pari vuotta sitten koettanut opetella uuden tyylin. "Pitäisi":n poistamisen sanavarastostani nimittäin. Asiat asettuvat äkkiä uuteen tärkeysjärjestykseen ja ahdistus vähenee, kun koettaa korvata sen vähän erilaisilla verbeillä. Haluan? Valitsen? (Ja miksi!) Jos nämä sanat eivät sovi tilalle, on kyseessä jonkun muun kuin minun itseni asettama "pitäisi", ja silloin on uudelleenarvioinnin paikka.
Itselläni on tässä vielä työsarkaa, koska olen "pitäisi"-tematiikan mestari. Nimim. "Pitäisi" olla saanut enemmän aikaan elämässä
Ongelmahan on juuri se, että kun minusta nimenomaan TUNTUISI hyvältä, jos pystyisin päivittämään blogia useammin 🙂 Niin kauan kun tästä ei makseta, teen tätä just niinkun tykkään joka tapauksessa 😉
Haa, mä olen katsos se joka katsoo sormenjälkiä läpi sormien (!) ja tekee makaronilaatikon (jos tekee) äärimmäisen yksinkertaisella tavalla – ja kutsuu kaverit syömään, jolloin sen saa tehdä rauhassa, kun kukaan ei roiku lahkeessa. Rentous on taitolaji, mutta suosittelen sitä kyllä 🙂
Tjaa, kukapa sen määrittää, milloin arkitoimet on tehty "kunnolla". Mä ainakin alitan yleisiä rimoja ihan suosiolla, jos itsestä siltä tuntuu. Yritän muistaa sen, ettei kukaan anna arvosanaa siitä, miten siistiä meillä on tai syödäänkö aina ihan täydellisiä aterioita. Mulle itselleni ja näemmä myös lapsille on tärkeämpää se, että on hyvä olla 🙂 Toisen lapsen ja viimeistään eron myötä myös haihtuivat kaikki "ei lastenohjelmia aamupalan aikaan" -tyyppiset periaatteet, jotka nyt vaan tekisivät arjesta vähän kireämpää. Ei mulla riitä pää tai kädet tekemään kaikkea ns. täydellisesti, eikä kai tarvitsekaan.
Kiitos kivoista sanoista, tsemppiä arkeen ja armollisuutta itselle!
Haa, tarkoitatko tuota lainehtivaa ruokapöytää? Se on juu aina jokseenkin tuollaisessa kuosissa, melkoinen tilataideteos.
Aika mainio vinkki! Kiitos 🙂
No jotenkin näin mä itsekin ajattelen 🙂 Kiitos samoin, aurinkoista viikkoa!
Mielelläni päivittäisin vanhaan tapaan suunnilleen joka toinen päivä ja vastaisin kaikkiin kommenteihin (kerrankin ehdin semmoistakin tekemään!). Ei ole siis kyse halusta tai mistään blogikriisistä, aika ja jaksaminen vaan menee niin moneen muuhunkin asiaan! 🙂
Mulla on aika sama fiilis blogin suhteen. HALUAISIN postata taajempaan, kertoa siitä tästä ja tuostakin. Postausideoita olisi vaikka muille jakaa.
Mutta tämän vuoden olen pyhittänyt hyvälle ololle ja sisäisen äänen kuuntelulle. Se sanoo nyt hoitamaan rempalla ollutta kroppaa liikkumalla ja terveellisellä ruualla, nukkumalla tarpeeksi ja tavara päivässä -mentaliteetilla. Eli olen käynyt yhden hyllyn/ laatikon päivässä läpi ja useimmiten hankkiudun paljostakin eroon. Jotenkin sekaisin ja täynnä olevat kaapit ovat alkaneet ahdistaa kotona ollessa.
Siivoamme kerran viikossa ja jos jotakuta meidän kodin sekamelska ahdistaa, ei tarvitsekaan tulla kylään. Meillä on täällä (pääosin) hyvä olla.