Onhan ne nyt aika ihania.
Kun ne katsovat lastenohjelmia vieretysten pyjamissaan. Aamulla niillä on omat maneerinsa – toinen kiekuu hammastahnatuubin kanssa vessassa, toinen könyää silmät ristissä sängystä pupu kainalossa. Sitten ne kipuavat sohvalle ja tuijottavat televisiota tohkeissaan, antavat äitinsä kammeta itsensä koomasta, kammata naamansa ja pistää puuron porisemaan.
Kun ne intoutuvat leikkeihin, yksin ja yhdessä. Esikoisella on ehtymätön mielikuvitus, tänään hän on seilannut veneillä järvessä (kaikki muovikipot on aseteltu keittiössä sinisen jumppamaton päälle), ollut yökylässä (pieneen matkalaukkuun pakattiin kaikki hammasharjasta ja yölaseista lähtien), nukkunut makuupussissa (vaaleanpunainen pyyhe vuoroin levitettiin lattialle ja käärittiin rullalle) ja tietenkin soittanut rumpuja ties missä bändissä. Pienempi saa aina välillä tulla touhuun mukaan, vaikkei kai ihan kaikkea ymmärräkään. Moikka O, tuutko sinäkin lummuttamaan?
Kun ne osaavat taas jotakin uutta. Toinen rakentaa huiman palikkarakennelman tai muotoilee duploista eläimiä, toinen pudistaa päätään kiellon merkiksi ja nyökkää myöntymykseksi. Toinen harjoittelee beat-komppia ja toinen tietää, mitä maagiset sanat pastilli, lamppu, kakka tai Maisa tarkoittavat. Pienempi seuraa isompaa, katsoo ihaillen idoliaan ja toistaa kaiken tempuista töllöilyihin.
Kun ne lukevat. Kirjan kanssa istuva lapsi on ehkä kauneinta. Toinen osasi aakkoset kaksivuotiaana, toinen tunnistaa vuosikkaana suosikkinsa kirjahyllystä. Isompi muistaa tarinat ulkoa yhden lukukerran jälkeen ja lukeepa niitä joskus sisarelleen ääneen. Pienempi repii, puree ja raastaa kirjoja, mutta jaksaa myös selata niitä edestakaisin. Iltaisin toinen asettelee tyynyn sängynlaidalle ja toinen pyllyn syliini, ja sitten luetaan kaksi unikiijaa, ihan aina.
Kun ne syövät! Erinäisiä nirsoiluvaiheita läpikäyneet lapsoset ovat kerrankin, ja vieläpä yhtä aikaa, kunnon syömämoodissa. Poikanen popsii lautasen tyhjäksi viimeistä makaronilaatikon murusta myöten, kerhosta kommentoidaan kolmatta annosta ja todetaan jotakin sellaista kuten ”me kokeiltiin antaa sille jälkkäriksi koko banaani ja se söi senkin!”. Vauva (on se vielä vauva) on vihdoin alkanut huolia muutakin kuin pikkuruisia pilttipurkkeja, ja puurolusikan edessä pieni suu meinaa revetä. Kotiruoka ei hälle meinaa kelvata vieläkään, mutta ehkä ennen kouluikää pääsemme purkkikierteestä paremmalle tolalle… Poikanen onneksi syö lähes mitä vain, ja avustaa innokkaasti myös keittiön puolella.
Kun ne kertovat tunteistaan. Vuosikas kapuaa syliin kesken ruoanlaiton, helähtää nauruun tullessani kotiin tai hymyilee maailman leveimmän hymyn musiikin soidessa. Kolmevuotias kertoo lakastavansa, tahtoo myös silloin tällöin syliin, viihtyy parhaiten kotona ja ikävöi isäänsä iltaisin. Minusta tuntuu, että he tuntevat olevansa turvassa.
Kun ne ovat omia itsejään. Minun kaunis poika, herkkä haaveilija, iloinen villikko. Lapsi, joka aina puolivälissä haalarinpukemista unohtuu hyräilemään, joka rakastaa ajoneuvoja ja pelkää ilotulituksia, ujostelee outouksia, kyselee kaikkea ja rakentaa palapelin hetkessä. Minun pikkuinen tytär, tomera touhuaja, tunteikas ja tulinen, ihan ihmeellisen iloinen. Lapsi, joka tahtoo olla siellä missä tapahtuu, joka ei väistele vaaroja, joka koheltaa ja kikattaa lähes koko ajan. Piskuinen pirpana, joka hekottaen työntelee taaperokärryä pitkin poikin kirjastoa tai tunkeutuu naama virneessä toisten äitien syliin kesken vauvamuskarin. Olen näihin kahteen niin tyytyväinen, äidillisesti ällöttävän ylpeä – tällaisia me ollaan saatu aikaan, siis: onhan nämä nyt aika ihania.
Tokihan meillä välillä karjutaan ja kiljutaan – joskus kaikki kolme kaanonissa. Molempien saaminen pukeissa pihalle vaatii aina vähän vääntöä ja vikurointia, nukuttamisessa lasken joskus sataan tai kahteenkin. Öisin kiroan sen minkä mielessäni kerkiän, ja yritän keksiä, mistä saa hakea korvauksia katkerille silmänalusille. Kun kädet ovat täynnä, takki tyhjä, pää puolillaan ja jääkaapissa vain ällöjä jämiä, tuntuvat lapset alunperinkin ihan älyttömältä idealta. Viime päivät ovat kuitenkin olleet kumman seesteisiä, täynnä iloa ja onnistumista, pieniä kauniita hetkiä. (Öistä en sanokaan sitten mitään, voi morjens.) Jäähypenkkiä ei tarvita juuri koskaan, kuopuksen kolhut menevät ohi olankohautuksella ja arjen toiminnot alkavat pikkuhiljaa helpottua. Aamupäivisin yhytän sisarukset yhteisleikeistä lastenhuoneesta ja iltaisin tapojeni vastaisesti jopa vähän herkistyn, kun kaksi kaunista nukahtaa samalla kellonlyömällä. He ovat toisilleen jo tärkeitä, ehkä tarkoitus olikin, että heitä on juuri kaksi. Halusin tallentaa tämänhetkiset tunteet kuviksi, katselen näitä sitten kun taas seuraavan kerran kaduttaa tai kiukuttaa.
Ja vaikka minä välillä toivon, että voisin olla vain itseni kanssa. Vaikka lasken tunteja tai päiviä oman ajan alkuun, hehkutan yksin nukuttuja öitä tai taianomaisia leffatreffejä. Vaikka voisin perjantai-iltana ilomielin vaihtaa Pikku kakkosen isoon kolmoseen. Vaikka joskus kilahdan, kadun, kyynelehdin tai kiroankin. Vaikka en kestäisi ilman näitä hiljaisia hetkiä, kun isompi on kerhossa ja pienempi parvekeunilla. Ja vaikka joskus vähän valintaani valitankin.
Kyllä minä näitä kuitenkin aika paljon rakastan.
On ne ihania 🙂 Ihana, ällöttävä äidillinen ylpeys, heh! Kauniisti heistä kirjoitat, tähän taas tempautui mukaan vaikka pitäisi olla jo ovella ja ulkona. Piti vain nopeasti huikkaista 🙂
Huh mikä kirjoitus taas. 🙂 Ihanat lapset!<3
<3
Hih. Jos ei tietäis kumpia ovat, isompaa voisi luulla tytöksi ja pienempää pojaksi.
<3
Kyllä ne omat on vaan aina parhaita :)! Ihania noi rummutukset. Meilläkin rummutellaan paljon :).
Ja seesteiset päivät on huippuja! (saatika yöt, joista sanon takas vaan että voi morjens täältäkin)
<3
Jotenkin yön tunnit ovat pahimpia. Meillä nyt pian 2 vee tyttö on intoutunut pari kuukautta valvottomaan ja kyllä se jaksaa ottaa koville. Yön tunteina miettii kaikenlaista, kun ei saa nukuttua…
"Pikku Kakkosen isoon kolmoseen…" 😀 ja isoiso <3 ihana teksti!!!
Mahtava kirjoitus! Kyllä teillä kolmella on uskomaton tiimi 🙂
Mitkä nuo hauskan näköiset kirjat kolmanneksi alimmassa kuvassa ovat? 🙂
<3 ihana kirjoitus. <3 ja ihana tuo viimeinen kuva pikkuisesta O:sta! <3
Ihana kirjoitus taasen 🙂 on ne aika suloisia tosiaan.
Tää kirjoitus osui ja upposi. Tekisi melkein mieli mennä hakemaan tuo iltapäikkäreillä oleva poikanen parvekkeelta ja pusutella puhki. 🙂 Ehkä maltan mieleni kuitenkin…
Aivan ihana tämä viimeinen kuva nuorimmaisestasi. Niin aito ja täynnä iloa 🙂
Mitä ihania nössyköitä 🙂
Sisaruus on oikeasti hieno asia. Ja mitä kaikkea he oppivatkaan toisiltaan. Sosiaalisuutta, välittämistä ja jakamista. Ja ennen kaikkea leikkivät keskenään ja äidin ei tarvitse olla koko ajan joka leikissä mukana 🙂
Ja se sisaruus kantaa aikuisuuteen asti.
Mulla meni sydän ihan sykkyrälle tuosta viimeisestä kappaleesta <3
Ihana teksti. Ihana!
Kaunis kirjoitus hehkuen äidillistä ylpeyttä ja sisältäen kaikkia niitä ristiriitaisiakin tunteita, joita äitinä olon haastavimmat hetket ajoittain nostaa pintaan. Kunhan O vielä vähän kasvaa, alkaa O ja I ihan eri tavalla leikkiä vielä enemmän yhdessä eikä äidin tarvitse olla tauotta ohjelmatoimistona – joskin erotuomarina välillä. 😉 Mukavaa viikonloppua ja voikaa hyvin! 🙂
Kaikkiin kohtiin voisin sanoa, että KYLLÄ!
Aivan ihania lapsia teidän perheessä on. Vaikka olen jo vanha mummu ja omat ihmeeni ovat jo 45 ja 43
vuotiaita ja 6 lastenlastani ovat jo väliltä 10-20-vuotiaita seuraan kiinnostuneena tätä blogia: se koskettaa
ja pistää miettimään elämän kiertokulkua. Tämä onkin ainoa blogi jota odotan ja seuraan: paras.
Hyvää itsenäisyyspäivää 96 vuotiaassa Suomessa toivottaa Liisa