Päivät kuin unta

…ja yöt kuin painajaista.

Päivät soljuvat eteenpäin, arki tuntuu oikealta, vapaaillat jopa vähän ihmeellisiltä. Aivollista aikaa tietokoneen äärellä on kuitenkin ärsyttävän vähän, ja iltakymmeneltä blogipostauksen jäsentyminen järkeväksi kokonaisuudeksi tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Kameraan kertyy kuitenkin otos jos toinenkin, muistikortti onneksi muistaa paremmin kuin minä.

Takana on jo viikon verran uutta ikävuotta, enkä ole ehtinyt teitä edes kiittää kauniista onnitteluista. Kiitos siis! Syntymäpäiväni oli oikeastaan ihan täydellinen, sain tuntea itseni tärkeäksi ja onnekkaaksi, aurinkokin paistoi kuin keskikesällä ikään. Aamulla vasemmalla kädellä väsätty omenapiirakka maistui makoisalle sekä lasten kanssa välipala-aikaan että myöhään illalla sohvaseuralaisen kanssa. Kerhosta kotiin haettu, minulle kauniin sinisävyisen kortin maalannut pikkuprinssi ahmi toisenkin palan, kuopuskin sai maistaa ensimmäistä makeaa herkkuaan – tyylilyylinä pikkurilli pystyssä tietenkin. Vapaailtani aikana ehdin tehdä tehotreenin salilla ja kahvitella kerrankin ajan kanssa kahden hyvän ystäväni kanssa. Kukkiakin sain! Ja myöhemmin illalla kuohuvaa. Ja niskahieronnan. (Huulirasvankin ostin itselleni lahjaksi.) Seuraavana aamuna kävelin hymyillen kotiin lappamaan kaurapuuroa vauvan suuhun, kutsuin naapurit kaapin kätköistä taiotulle brunssille ja tarjosin illalla vielä lihapullatkin muutamalle ylimääräiselle suulle.

Päiviin mahtuu kerhoilua, puistoilua, kerhoäitien firmalounaita, kuntoilua, kokkailua, kiukuttelua ja kaikenlaista muuta. Viikonloppuperinteeksi on muodostunut  yhden vanhemman perheiden yhdistäminen ystäväni kanssa – lauantaina puistoilimme taas porukalla ja päivän päätteeksi kasasimme ranskalaiset ja nakit yhteen koko mormonilauman ruokkimiseksi. Ihanaa, kun tämä on mahdollista, muuten perinteiset perhelauantait olisivat aika paljon ankeampia. Sunnuntai olikin sitten oma päiväni: Adam Lambertin luukuttamista lenkkipolulla, omiin ajatuksiin uppoamista uimahallissa, täydellinen ilta Arboretumissa ja kaivatut kahdeksan tunnin yöunet tekivät maanantaiaamusta paljon miellyttävämmän.

Kuopus on kehittänyt itselleen kunnon räkätaudin (jota taas pessimistinä korvatulehduksena pidän), joten hetken verran kohtalaisia olleet yöunet ovat taas muisto vain. Onneksi voin ja saan nyt jo vapaaöitäkin, jolloin univelkoja saa edes vähän lyhennettyä. Jonkinlainen huonon omantunnon humina tosin soi korvissa, kun olen jättänyt nuhaisen vauvan yöksi ilman äidin seuraa. Mutta näinhän sen pitäisi olla, tätä minä olen toivonutkin: lapsilla on kaksi tasaveroista vanhempaa, jotka jakavat vastuun, velvollisuuden, ilot ja itkut. Kahden kodin arki alkaa pikkuhiljaa muuttua todellisemmaksi, ja me kaikki haluamme sen toimivan hyvin. Minä olen yksin vastannut yöpalveluista viimeiset puoli vuotta, on kai ihan oikein että saan nyt vähän släkkiäkin. Onhan?

Kun on kyse lasten arkipäivien rytmeistä, olen hurjan huono sietämään muutoksia. Samanmoinen on esikoinen, ja siksikin meillä eletään päivästä toiseen kohtalaisen kurinalaisesti. Aamutoimet, puistoon, lounas, kerho/leikki/päiväunet, video, välipala, isän ilta tai äidin ohjelmatoimisto, päivällinen, leikkiä, iltatoimet ja unille. Tänään olenkin aivan hunningolla, kun ilmeisesti arkensa uuvuttama kolmivuotias koisasi puoli yhteentoista asti, ja haluaa nyt omasta tahdostaan leikkiä sisällä ihania mielikuvitusleikkejä. Tänään taidetaan syödä vain yksi lämmin ruoka, enkä minä tuota nuhanenää taida viitsiä puistoon pöllöilemään viedäkään. Huh miten villiä! Aamuhaahuilun aikana olen ehtinyt pestä pyykit ja tiskit, keittää kahvit, valmistella syysruoista sopivimman eli siskonmakkarasopan ja ihastella lasta, joka ei (KOPKOP) kerrankin uhmaa yhtään, vaan leikkii kuin pieni enkeli. Pikkusisko on päiväunilla parvekkeella, joten junaratakin saa olla rauhassa.

Takaisin todellisuuteen, totesin eilisiltana, kun minut kotiovelle saatettiin. Ja siihen palaan nytkin. Soppakauhan varteen, nuhanenää niistämään, pieniä pöksyjä viikkaamaan ja hämmentävästi tamperelaistuneen tenavan kysymystulvaan vastailemaan. Kun ajatuksissani leijun lapsiarjen yläpuolelle, palauttaa minikokoinen manselainen onneksi maan pinnalle. Nymmää hauan mennä pissalle. Äiti voikko sää auttaa mua? 

Mitähän kaikkea minun pitikään kertoa? Puolet taisi unohtua, ja kuvatkin ovat viikon takaa juhlatunnelmista. Tällaista arkea nyt kuitenkin kuuluu tänne, ja vähän muuta myös. Mitä teille kuuluu? Entä mistä haluaisitte minun kertovan?