Kukaan on tuskin kuluneen syksyn aikana välttynyt valtakunnassa vellovalta perhepuheelta. On nostettu synnytystalkoot uudelleen pöydälle, kauhisteltu väestöennusteen laskevia käyriä, vaadittu positiivisempaa käsitystä Prisma-perheistä ja toivottu tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta. Maamme tuntuu olevan vuorotellen vauvavihamielinen loukku ja synnyttäjän lottovoitto.
Mitä tästä kaikesta pitäisi pienen perhettään kasvattavan ihmisen oikein ajatella? En oikein tiedä.
Välillä tuntuu, että keskustelua käydään jossain oman todellisuuteni ulkopuolella. En tunnista negatiivista asennetta lapsiin tai perheen perustamisesta luopumista mukavuussyistä. Ainoa, mihin osaan ottaa tiukan kannan on työelämän ja perheen parempi sovittaminen yhteen: osa-aikatyön pitäisi olla pikkulapsiajan normi, perhevapaalla pitäisi voida työskennellä joustavasti ilman järjetöntä byrokratiasekoilua ja työpaikoilla pitäisi nähdä ihmiset ihmisinä, ei resursseina. Ruuhkavuosiin pitäisi löytää rauhaa, ei raatamista. Ugh. Kaikesta muusta sitten olenkin eipäs juupas vaarinhousuissa jumissa.
Perhevapaat ovat tässä paletissa nyt se osuus, joka tunkeutuu ihan käytännön arkeen. Täytin juuri jokin aika sitten Kelan hakemukset tulevan vauvan taloudellista turvaa varten. Äitiysavustus check, lapsilisä check, äitiysvapaa ja vanhempainvapaa checketi check. Jonkin verran vettä on julkishallinnon rattaissakin virrannut viimeisen kahdeksan vuoden aikana: paperilomakkeiden rustaamisen sijaan näpyttelin etuuslomakkeet näppärästi kännykällä, liitteenkin tuuppasin matkaan kuvatiedostona.
Muutoksia on tapahtunut myös toteutuspuolella sitten isompien lasteni syntymän. Kerrataanpa siis tähän väliin oma perhevapaahistoriani. Sain esikoisen opiskeluaikana, kuopus syntyi vähän valmistumiseni jälkeen. Olin yhteensä neljä vuotta kotona lasten kanssa, suoritin samalla viimeiset kurssit maisteriopintoihin ja yhden opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa. Päiväkotiuran alussa aloitin työnhaun ja täydennyskoulutuksen ja päädyin melko pian viestintätöihin.
En ole siis koskaan aiemmin ollut äitiyslomalla sen ”tavanomaisessa” merkityksessä, siis että jäisin pois töistä ajaksi x ja palaisin sen jälkeen samaan pestiin. Esikoisen kohdalla sain gradun painoon viikkoa ennen synnytystä – siksi nyt eteen isketty äitiysloma yksin kotona yli kuukausi ennen laskettua aikaa tuntuu utopistiselta. Toki myös taloudellisesti tilanne on aivan toinen: ensimmäisellä kierroksella olin minimitukien luokassa ihan joka käänteessä, nyt keskituloinen vakityön onnelassa marinoitu mammalomailija.
Neljä vuotta kotona lasten kanssa kuulostaa näin jälkikäteen kerrottuna ja nykykeskustelun laidalta lausuttuna pitkältä ajalta. Missä tasa-arvoinen vanhemmuus! Missä äidin urakehitys ja eläkekertymä! Missä varhaiskasvatus!
Viimeisin kuitattiin kaupungin kerholla ja sillä, että olin ihan jaksava vanhempi: ei nuo lapset mitään muskaria, leikkipuistoseuraa ja kirjastokäyntejä kummempaa kasvattamista niin pieninä kaivanneet. Isomman kuskaaminen päiväkotiin ei käynyt edes mielessä kuopuksen vauvavuoden aikana.
Vanhemmuuden arkista vastuutakin meillä silloin jaettiin, mutta perhevapaat käytin lähes kokonaan yksin. Eron jälkeen muita vaihtoehtoja ei edes tarjottu. Silloin muistan ärsyyntyneeni kaikista keskusteluista, joissa vaadittiin jakamaan vanhemmuus tasan ihan virallisesti. En itse ainakaan keksinyt, miten sellainen olisi käytännössä pienen vauvan eronneiden vanhempien talouksissa toteutettu. Olisi ollut ihan kiva kuulla jonkun sanovan, että kotona äitiyden kunnialla hoitaminen oli sekin aika arvokasta.
Perhevapaista puhuttaessa puhutaan vähän arvoista, mutta kuitenkin aina myös rahasta.
Toki olin silloin kauhuissani, kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan yhden työssäkäyvän aikuisen kannattelemaan asuntolainatalouteen. Toki pelkäsin uramahdollisuuksieni haihtuneen savuna ilmaan, kun jäin yksin kahden lapsen kanssa ilman tietoa työpaikasta kiihkeästi kilpaillulla alalla ja kotiäidin surkealla statuksella. Ja toki nytkin mietin, että miten tämä hervottomaksi kasvava lauma elätetään ja pidetään tyytyväisenä sitten, kun ruokatilille kilahtaa vain yksi palkka ja vähän taskurahaa.
Mutta ihan tosissani en osaa murehtia uraputkeni tukkeutumista tai eläkkeen suuruutta. Ehkä siihen auttaa se, että en haaveile esimiesasemasta tai senioripäivistä Espanjan auringossa. Ehkä olen myös vähän tyhmänrohkea ja uskon elämän kantavan – ei kai muulla asenteella kukaan niitä lapsia ennen maisterinpapereita ja papin aamenta tekisikään. Lapsenuskoni hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkoon ei sekään ole ihan vielä horjunut.
Vaan entä ne vapaat sitten. Selatessani Kelan esitteitä ja kurkkiessani kalenteria päässä soivat poliittiset avaukset perhevapaauudistuksesta, isän asemasta ja naisen oikeudesta sekä uraan että perheeseen. Eniten palstatilaa tuntuvat kuitenkin saavan ääripäät: puolivuotiaan vauvan kanssa kotiin jäänyt isä tai kymmenen vuoden kotiäitiyden jälkeen työnhaun haastavuuteen havahtunut äiti. 6+6+6 on mallina jossain määrin kannatettava, mutta en ole ihan varma sen taipumisesta normista poikkeaviin perheisiin (ne kaikki kun eivät ole kahden työssäkäyvän aikuisen komboja). Siinäkin lapsi on minun mittapuullani kovin pieni perhevapaan päättyessä, puolitoistavuotias. Entä jos ei halua pistää sen ikäistä päiväkotiin?
Entä jos omassa perheessään haluaisi ennen kaikkea ottaa rennosti?
Tunnen itseni keskiaikaiseksi feminismipetturiksi, kun en näe itseäni töissä alle vuoden ikäisen lapsen vanhempana enkä kovin mielelläni alle kaksivuotiasta päivähoidossa. Olen kuitenkin tällainen korkeasti koulutettu punavihreän kuplan kaupunkilainen, jolle tasa-arvo on olevinaan itsestäänselvyys. Pakko kuitenkin tunnustaa: odotan sitä, että juuri minä saan jäädä kotiin vauvalomailemaan.
Juu juu, helppohan se toki näin etukäteen on huudella! Tykkään kovasti työstäni, joten ehkä olenkin valmis vaihtamaan vauvapuklun täyttämän tyhjäpää-arjen palaverikalenteriin heti ensi kesänä. Ehkä meilläkin raha vielä sanelee valintoja enemmän kuin haluaisi (yhteiskunta tuki muinoin kahden lapsen työtöntä kotiäitiä hyvin avokätisesti, siitä koitan muistaa olla kiitollinen nyt, kun maksan veroja ja päivähoitomaksuja ja valtaosan lasteni kuluista). Tai ehkä lapsen kanssa kotona on raskaampaa kuin muistan tai kuvittelen?
Olisi kuitenkin hienoa, jos kevätvauvamme saisi kasvaa taaperoiseksi rauhassa. Että minä saisin viettää aikani vauvakuplassa rauhassa. Ettei minun tarvitsisi urakiikarit silmillä kehittää itseäni tai todistella olevani ”muutakin kuin äiti”. Että saisin nauttia vaunulenkeistä ja lattemammailusta ja sohvalla pötköttelystä, vauvan kasvun tukemisesta ja seuraamisesta. Että puoliso voisi ottaa vetovastuun sitten, kun maitohuurut on vaihdettu pottatreeneihin ja sosesotkuista siirrytty samojen patojen ääreen. Että perhevapaa olisi nimenomaan vapaa: vapaa paineista, aikatauluista, kiireestä ja suorittamisesta. Saako niin toivoa?
Eikös 6+6+6 jälkeen ole mahdollista jäädä hoitovapaalle? Eli vaikka ei käyttäisi kuin 6+6 (toinen eli kai aika usein äiti), olisi perhevapaa silti nykyistä 9 kk:tta pidempi ja hoitovapaan osuus jäisi lyhyemmäksi, vaikka ei haluaisi viedä päiväkotiin ennen kahta ikävuotta.
Siis voisiko hoitovapaan aloittaa jo 6+6 kk jälkeen? Sitten malli on ehkä joustavampi kuin olen ymmärtänyt – monessa työssä kun puolen vuoden töihinpaluu olisi vaan hankalaa. Mutta sehän olisi kätevää, jos toinen vanhempi voisi käyttää oman vapaansa myöhemmässä vaiheessa.
Kyllä se pitäisi käyttää 18 kuukauden sisällä eikä myöhemmin. Siis ehdotetussa mallissa. Yksinhuoltajat saisivat koko 18 kuukautta perhevapaata, eli korvaus olisi heillekin huomattavasti pidempi. Perhevapaa pitenisi joka tapauksessa.
Ja voisihan olla, että jos toinen vanhempi pitää puolen vuoden tuloihin sidotun perhevapaan, voisi toinen (eli usein äiti) tehdä sen aikana kevyempää tai keikkatyötä, kun ansiot eivät olisi kiinni vain toisen aikuisen tuloista. Ei mielestäni huono vaihtoehto sekään, kun ajatellaan tuollaista yksivuotiasta tai pienempää.
Mutta joo, kyllä itselläkin saattaisi tuntua hassulta se, että pitäisi puoleksi vuodeksi palata töihin. Toisaalta, tämä järjestelmä, mihin olemme nyt tottuneet ei sekään ole pelkästään hyvä, joten sitten vain pitäisi tottua siihen, että ne yksivuotiaiden äidit saattaisivat palata töihin puoleksi vuodeksi ja jäädä sitten vielä kotiin. Hankalaa, ehkä, mutta muutosta asiaan kuitenkin kaivataan!
6+6+6-mallissa ajatuksena on, että hoitovapaata voi pitää näiden kuuden kuukauden mittaisten ansiosidonnaisten vanhempainvapaajaksojen välissä. Se siis paitsi pidentäisi ansiosidonnaista osuutta roimasti nykyiseen verrattuna (siinäkin tapauksessa että toinen vanhemmista ei käyttäisi omaa puolivuotisjaksoaan), myös lisäisi joustavuutta vapaiden pitämiseen.
On harmillista, kuinka tämänkaltaisten mallien yhteydessä keskustelu pyörii vuodesta toiseen lähinnä sen ympärillä, kuinka ne kaventaisivat perheiden mahdollisuuksia. Samalla kokonaan jää pimentoon näkökulma isän vanhemmuuden tukemisesta – ainoa pointtihan kiintiöissä ei ole vain äitien työmarkkina-aseman edistäminen. Nykytilanteessahan nähdään, kuinka perheet ”vapaasti” valitsevat siten, että 90 % perhevapaista on äitien pitämiä. Käytännössä kyse on varmasti usein siitä kulttuurisesta käytännöstä, että vapaat (ja sinne vauvakuplaan uppoutuminen) on naisen etuoikeus, joka ajaa aina isän oikeuden edelle.
Pahoittelut todella myöhäisestä kommentoinnista tähän aiheeseen (palasin blogiisi pitkän ajan jälkeen!) ja tiukasta sävystä. Koen tarpeelliseksi korjata vääriä käsityksiä joita mm. näihin perhevapaakiintiöihin usein liittyy. Viimeksi vaalikeskusteluissa on toisteltu aila yksipuolisia näkökulmia näistä asioista.
Ja hurjasti onnea perheenoisäyksen johdosta!
Niin totta joka sana! Itse en käsitä, mutta ahdistaa välillä, miten yli 9kk vapaa nähdään niin herkästi uraa heikentävänä. Ei kai ne taidot ja oma persoona mihinkään katoa? Miksi nähdään niin mustavalkoisesti, että joko tekee uraa tai on pidempään kotona. Eikö voi haluta vähän molempia? Kai korkeasti koulutetullakin pitää olla aito mahdollisuus olla lasten kanssa hetki kotona (toki jakaen, jos mahdollista) – ja niiden korkeakoulutettujen lapsilla oikeus kiireettömiin/stressittömiin ensimmäisiin elinvuosien. Ja kuten kirjoitit – eikö silloin voisi hetken keskittyä ihan vaan nauttimaan sen pienen ihmisen kasvusta ilman itsensä kehittämisen painetta.
Käännetään terminologia nurin.
Aletaan kutsua äitiyslomaa äitityöksi, isyysvapaita isätöiksi. Koska ne ovat kuitenkin työtä: jos äiti tai isä ei ole vauvan kanssa kotona, jonkun kuitenkin on oltava, vauva tai taapero ei pärjää omillaan. Jollekin muulle siitä maksettaisiin palkkaa.
Ajateltaisiin, että naiset ja miehet tekevät yhden työn lisäksi tätä toistakin työtä, sen aikaa kun asiakas, lapsi, tätä kotoilumuodossa tarvitsee. Yksilöllisesti.
En heitä tätä läppänä, vaan Yuval Noah Hararin kirjan inspiroimana (21 oppituntia maailman tilasta, Bazar 2018)
Hi Good tidings ! a pureoblation
Right-minded click on the component less to prepare
http://bit.ly/2EPX4le