Reippahasti käypi askeleet

Tämä teksti ja nämä kuvat piti päästää eetteriin jo viikko sitten. Nimittäin: kun kalenteri kääntyi, joulukalenterin ensimmäinen luukku napsahti auki ja jouluradio alkoi soida keittiössä, iski joulumieli minuunkin. Vaikka takana oli aika väsyttävä viikonloppu kahdeksan luentotunnnin ja täyspäiväisen lastenhoidon vuoksi (yhdistelmän mahdollisti varamummo, kymmenenkään joulukukkaa ei riittäisi kiitokseksi), oli tunnelma sunnuntaiaamuna rauhaisa ja reipas.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä maisema oli kuin postikortista, puistossa oli aurinkoa, lunta ja hyvä meininki. Mustanpuhuvat lapsukaiset leikkivät yhdessä ja erikseen sekä söivät lunta kymmenistä kielloista huolimatta. Onnea on olla tamperelainen, jota presidentin pirskeiden ohella hellitään uusilla, kiehtoviksi kunnostetuilla leikkipuistoilla.

Kotimatkalla ostimme puuttuvat ainekset piparitaikinaan ja päiväuniajan hiljaisuudessa meikäemäntä tekaisi elämänsä ensimmäisen tee-se-itse-taikinan. Appelsiinilla säväytetty seos oli niin maukasta, että tästä taitaa tulla se äidin piparitaikinan ohje, jota omat muksuni vuosikymmenten päästä muistelevat. Kun taikina oli tekeytynyt vuorokauden verran, kutsuimme kaverit muutaman korttelin päästä leipomistalkoisiin. Jauhoa hiuksissa, taikinaa suissa, ja aika monta söpöä piparia pellilläkin.

Tortut sentään tehtiin valmiista taikinasta, ihan hullu en sentään ole.

Minä en ole mikään jouluihminen, kohautan olkiani sellaisille termeille kuin ”joulusiivous” ja katselen huvittuneena sitä, kuinka mainosmaailma yks kaks muuttaa kaikki maailman tavarat täydellisiksi joululahjoiksi. Joulukoristeita meillä ei (vielä?) ole, valoja katselemme kaupungilla ja lauluja laulelemme iltojen iloksi. Lahjoja hankin vain lapsille ja parille lähimmälle, ja tietysti itsekkäänä ihmisenä kirjoitan pakettikortin myös omalla nimelläni – ihan vain etten jäisi ihan osattomaksi. Tällä hetkellä minulla on sielussani sellainen pieni lämmin joulutunnelma, mutta myös keskinkertainen sekavuustila siitä, miten kahden lapsen, kahden erillään asuvan vanhemman, isovanhempien ja erinäisten muiden liikkuvien osasten yhdistäminen kutakuinkin kauniiksi jouluksi onnistuisi. ”Joulustressiin” en kuitenkaan suostu, minun puolestani voidaan syödä aattona vaikka nakkeja kolmeen pekkaan. Otamme varaslähdön jouluun vanhempieni luona, ja välipäivinä ajattelin suunnata lapsettomalle lemmenlomalle (minua on kylläkin kielletty käyttämästä kyseistä termiä, ainakin blogin puolella).

Kulunut viikko on mennyt sellaisella vauhdilla, että tahtia hidastamaan tarvittiin flunssanryökäle. Maanantaina minulla oli poikkeuksellisesta vapaailta, ja myhäillen mussutin pizzaa tunnelmallisilla treffeillä. Tiistaina taputettiin taitaville kerholaisille ja kyynelehdittiin meidän omalle rumpalipojalle pienten pirpanoiden joulujuhlassa. Keskiviikkona kauhoimme joulupuuroa perhekerhon puolella, illalla minä karkasin jouluostoksille (ja päädyin ostamaan vain juoksuvaatteita, oho). Torstaina lunastin antamani synttärilahjakortin ja leikin jumpan verran lastenvahtia omieni lisäksi ystävän kahdelle pienelle. Neljä meni siinä missä kaksikin! Perjantaina lapset siirtyivätkin aamupäiväpuuhien jälkeen isänsä huomaan, ja palaavat vasta tänä iltana takaisin. Olisin siis ehtinyt tehdä ties mitä jouluvalmisteluja, vaikka sitten siivota, kenties kirjoittaa koulutehtäviä tai ainakin tehdä jotain superjärkevää – mutta päädyin viettämään itsenäisyyspäivää ihanien ihmisten seurassa, tanssimaan torilla Tonava kaunoisen tahdissa, tuijottamaan ilakoivan kaupungin ilotulitusta, kohottamaan kulmiani koheltaville kiakkovieraille ja turisemaan tyttöjen kanssa viinipullon voimalla puoleenyöhön tamperelaisjuhlien pauhatessa kulman ja ruudun takana.

Sitten iskikin flunssa, ja eilisestä valtaosan loikoilin laiskiaisena kivassa kainalossa. Tänään aion tehdä linssikeittoa, jos vaikka chilillä saisi ajettua pöpöt pitkälle. Designtorillakin olisi kiva käydä, kipeä kurkkuni kaipaisi kipeästi lämmintä villahuivia suojaksi…

Ai niin, miksikö tuo otsikko? Reippaasti etenevät päivät, mutta niin myös perheen pienin: kuopus otti jalat alleen ja lähti kävelemään. Hän on uudesta taidosta (kuten nyt about kaikesta muustakin tässä maailmassa) äärimmäisen riemastunut, ja mennä töpöttää suu suuressa hymyssä ja kevyesti kikattaen. Ihana tyttö, ihana taapertaja!