Rintamakarkuri

Voin pukea päälleni poolopaidan. Voin nukkua vaikka alasti. Voin laittaa kalakeittoon kuohukermaa, leivän päälle voita, pastaan parmesania ja tilata lauantailatteni lehmänmaidolla. Voisin vaikka karata viikonloppulomalle ilman erityisjärjestelyjä tai tukalia tilanteita.

Imetys on ollut minulle tärkeä asia. Se luonnollisin, helpoin, oikeimmailta tuntunut keino ruokkia omat lapseni. Olen iloinen, onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen omalla kehollani, omilla teoillani ja tahdonvoimallani ruokkinut kaksi rakasta lastani näiden ensimmäisen vuoden ajan. Se ei ole itsestäänselvyys, tiedän sen, eikä pelkistä omista valinnoista kiinni – mutta minä olen siihen pystynyt, ja aion olla asiasta ylpeä.

Kaksi vuoden mittaista imetystä. Kaksi puolen vuoden täysimetystä. Kaksi maitoallergista lasta. Yksi avioero. Aika monta menetettyä kiloa, kaksin verroin syötyjä pullia. Satoja litroja maitoa, kymmeniä kastuneita paitoja, lukemattomia yösyöttöjä, muutamia rintaraivareita ja jokunen pienten hampaiden puraisu väärässä paikassa. Imetyksiä kotona, kaupungilla, kirjastossa, kaupassa, puistossa, perhekerhossa, häissä ja huvipuistossa. Ei yhden yhtä korviketippaa tai -tetraa. Nyt nuo kaikki ovat muistoja vain, lukuja omissa tilastoissani, joilla ei ehkä kenellekään ole mitään merkitystä.

Lapsellista-blogin Anna kirjoitti juuri kauniisti omista imetyskokemuksistaan ja sanoi Tuntuu hyvältä, että näinkin rankan vuoden ja kovien syyllisyydentunteiden ja syyllistymisten jälkeen voin rehellisesti sanoa, että imetys on ainoa asia, jossa olen tuntenut onnistuneeni aina – silloinkin kun mikään muu ei tuntunut osuvan kohdalleen. Vaikka meillä on takanamme ihan toisenlaisia rankkuuksia, tunnistan tuossa toteamuksessa myös itseni. Toisen lapseni ensimmäinen vuosi oli kaikin puolin ihan erilainen kuin olin kuvitellut saati toivonut. Kohtasin epäonnistumisista älyttömimmän, eron vauvavuoden alkumetreillä. Imetyksestä tuli yksi niistä pienistä suurista asioista, joissa koin onnistumisen tunteita. Minulle on myös ollut tärkeää, että kaikkien muutosten, murheiden ja mullistusten keskellä on jotain pysyvää, jotain turvallista, johon vauvani kirjaimellisesti voi takertua – olkoon se sitten minun tissini, jos kaikki muu ympärillä sortuu.

Muistoissani palaan paitsi kuopuksen synnytykseen, myös imetyksen ensihetkiin sairaalassa. Miten paljon voimaa ja hyvää oloa minuun valoikaan se hoitaja, joka lääkärin huoneessa ihmetteli tyytyväistä vauvaani ja tokaisi ”Siis alle kolmekiloinen ja pärjää pelkällä äidinmaidolla! Kato nyt, sillä on naama nytkin ihan maidossa – sulta sujuu kyllä toi imetys tosi hyvin.” Ja niinhän se sujui, vaikkei se aina helppoa ollut.

Miten paljon olenkaan mustan talven aikana itkenyt ja imettänyt, pelännyt maitoni loppuvan murheiden keskellä, ahdistunut allergiaepäilystä ja pyöritellyt päässäni kauhukuvaa maidon mukana siirtyvästä stressistä. Vaikka imetys teknisenä suoritteena on tyttäreni kanssa sujunut ongelmitta, en ole voinut välttyä epävarmuudelta. Tuotanko vain mitätöntä masennusmaitoa, saako pitkällä miinuksella painonsa kanssa kasvava kuopus sittenkään tarpeeksi ravintoa? Onko oikein, että kieltäydyn maitoaltistuksesta ja erityiskorvikkeista, että hoidan allergikkoa äidinvaistolla ja -maidolla? Kuinka älytöntä on järjestää lasten tapaamiset isänsä kanssa imetysvälien mukaan? Mitä ikinä olenkaan miettinyt, olen aina lopulta päätynyt ottamaan vauvani rinnalle. Toivon, että se on ollut oikea ratkaisu – nyt ainakin tuntuu siltä.

Mutta vaikka imetyksestä ja sitä tärkeänä pidänkin, kuopuksen kohdalla olen odottanut sen päättymistä jo jonkin aikaa. Kaipasin kokonaisempia yöunia, sitä että oma nukutusauktoriteettini ei ole riippuvainen rintavarustuksesta. Isänsä kanssa lapset nukkuvat levollisesti, minun läsnäoloni sai pienemmän parkumaan useita kertoja yössä. Kaipasin myös sitä, että voin syödä sitä mitä tarvitsen ja tekee mieli, ilman pelkoa vauvan vatsakivuista tai unettomista öistä. Toiveena oli myös, että imetyksen päättyminen kasvattaisi pienikokoisen ja -ruokaisen pikkusiskon ruokahalua ja saisi oikeatkin ruoat maistumaan.

Jos saman katon alla asuisi yöhulinoissa avustava puoliso ja jos minulta ei vaadittaisi maidottomuutta, voisin hyvin jatkaa vuosikkaan imetystä. Harvoin arjessa ehdin erityisemmin hekumoida imetyshetkiä tai tuijotella rinnalla raukeana ruokailevaa vauvaa, mutta onhan tuossa kuitenkin oma taikansa. Ja vaikka illan viimeinen imetyshetki on vaatinut aika paljon järjestelyjä nykyisessä elämäntilanteessa (ja ymmärrystä treffiseuralaiselta, jonka on käsitettävä kello yhdeksän kotiintuloaikani syy…) ja vaikka sylissä rimpuileva ja käsillään hampaitani kaiveleva pienokainen on joskus kaikkea muuta kuin hellyyttävä; kyllä minä sitä käsivarrelle onnellisen oloisena kuukahtavaa kuopusta vähän kaipaan. Ehkä tämä oli viimeinen vauvani, ehkä en enää koskaan koe näitä hetkiä. Hieman haikeaa, vaikkakin myös niin uskomattoman vapauttavaa.

Nyt pikku-Oon imetys on siis ohi, viikonlopun aikana se loppui luonnollisesti. Olosuhteiden pakkoa ja omaa itsekkyyttä kai, mutta nyt en enää jaksa. Nyt olemme tilanteessa, jossa elämä on rakennettu uudelleen, jossa lohtua, ravintoa ja rakkautta ei tarvitse enää tarjota rinnalla. Vuosikkaani alkaa hihkua kauramaitotölkin nähdessään ja ojentaa kätensä nokkamukia kohti. Askel kerrallaan hän erkanee minusta, mutta palaa kuitenkin syliin – vaikkakin vain halimaan.

Tuntuu vähän kummalta, tässäkö se nyt oli? Pyykkikorissa tulee vastaan imetyspaitoja ja liivinsuojia, mitähän minä niillä nyt tekisin? Ruokakaupan maitohyllyllä olin ihan haavi auki, näinkö paljon niitä vaihtoehtoja olikin! Oma vaatekaappini sen sijaan vaatisi pikaista päivitystä, jostain kumman syystä kaikki trikootopit ovat venähtäneet kaula-aukoista kelvottomiksi…

Tästä tekstistä piti tulla lyhyt ja ytimekäs, ilakoiva ylistys imetyksen loppumiselle, mutta tunteiluksihan se meni. Lienee väistämätöntä tämän aiheen ympärillä – toivottavasti syyllistämiset sentään jäivät tällä kertaa sivuosaan.

11 Comments

  1. Lauralii

    Miten kaunis teksti. Kiitos kovasti tästä vaikka saikin itkukohtauksen aikaan. 🙂 Minulla on kolmen kuukauden ikäinen vauva, joka kasvaa täysimetyksellä. Alkuvaikeuksien jälkeen imetys on vihdoin lähtenyt hyvin käyntiin enkä millään haluaisi tarjota lapselleni lisämaitoa, vaikka hänen painonsa alakäyrillä meneekin. Vauvan ensiviikkoina ajattelin, että imetys ei todellakaan ole minun juttuni ja tuskin jaksan imettää puolta vuotta pidempään. Nyt kuitenkin tuntuu, että mielelläni tätä jatkan sinne vuoteen saakka. On siinä sitä jotain taikaa.

  2. Mai

    Mahtava oodi imetykselle. Tiedätkin jo, että minä, jos kuka kiipeän barrikadeille kanssasi tässä asiassa 🙂
    Hymy huulilla luin, kun ajattelin miten ihanaa erityisesti pienen, paikallaan pysyvän, vauvan imetys todella on. Mutta ennakkohaikeus iski, tämähän loppuu yllättävän pian. Voi olla, että tällä kertaa imetän kauemmin silkasta luopumisen surusta. Onneksi (?) alkuhuumassa ja maitohöyryissä videoin pienen tuhinaa rinnalla. Sitä voi sitten tuleville seurustelukumppaneille ja ylioppilasvieraille esitellä.

  3. KRISSE

    Aamen, ihanasti kirjoitettu.

    Mulla on edessä vielä tämän ehkä viimeisimmän vauvani imetystä monta kuukautta, ja tämä on samaan aikaan hetkellisesti raivostuttavan sitovaa (se olen minä, joka valvoo kaiket yöt) mutta kuitenkin ihan korvaamatonta. Tosiaan, imetys on ainoa asia missä tunnen onnistuneeni aina. Imetyksen kohdalla tietynlaisen ruokavalion pitäminenkin on uskomattoman helppoa. Ja se käsittämättömän onnellinen vauva kun tajuaa, että se rakas hinkki on ihan just siinä vieressä 🙂 Lopettaminen on vaan aina jotenkin raastavaa, vaikka se sitten on aiempienkin kohdalla loppunut kerrasta ja itkuitta. Monta kuukautta kuitenkin vielä edessä.

  4. leluteekki

    "Hieman haikeaa, vaikkakin myös niin uskomattoman vapauttavaa." No juuri siltä se tuntui, se lopettaminen. Imetys on kuitenkin niin uskomattoman ainutlaatuista, se että omalla ruumiillaan ruokkii omaa lastaan. Ja siihen liittyy sen huikeuden lisäksi niin valtavasti myös ristiriitaisia tunteita, turhautumista, väsymystä, epävarmuutta… Oi oi, haikeaksi vetää.

  5. Valtakunnan Verski

    Ihan samoja tunteita taas täälläkin. Yhä edelleen kaipaan imettämistä, ja voin sanoa etten kyllä olisi lopettanut ilman näitä allergiakiemuroita. Toisaalta nyt kun imetyksen lopettamisesta on kulunut jo noin kuukausi, voin sanoa että joku sumu on lähtenyt päästäni. Osaan ajatella järkevästi, enkä kulje koomassa ihan koko aikaa. Vaikka meillä siis heräillään yhä öisin, mutta minun aivosoluni eivät kuitenkaan siirry öisin vauvaaan.

    Haluaisin sanoa, että ehkä niitä vauvoja vielä tulee, mutta täytyy kai jäädä vaan ikävöimään sitä pelkkää imettämistä. Se oli se juttu, missä itsekin koin onnistuvani.

  6. Anonyymi

    niimmut sähän et täysimettänyt kuopustasi puolta vuotta vaan aloitit muut safkat vähän ennen.

  7. Anonyymi

    Itsekin lopetin juuri viikonloppuna muutamaa viikkoa O:ta vanhemman vauvan imetyksen, sekin kävi ihan vain noin vaan suuremmin suunnittelematta. Haikeaa koska tämä oli viimeinen vauvani, mutta myös mukavaa koska saa oman kehonsa taas kokonaan takaisin. Ja toisaalta mun mielestä isomman vauvan imetyksessä ei kyllä enää ole samaa hohtoakaan kuin pikkuvauvan kohdalla, koska omat lapseni ovat ainakin olleet varsinkin isompina sellaisia hätäisiä tankkaajia eikä tässä enää kuukausiin ole ollut mitään ihania pitkiä imetystuokioita.
    Mulla on ihan samanlaisia tunteita imetyksestä, itsellänikin se on onnistunut kaikkien lasteni kohdalla ihmeellisen helposti ja hyvin, ja olen siitä iloinen. Ja samanlaisia tunnelmia on imetysrintaliivienkin yms kohdalla että mihis nämä laittais (ja onko mulla yksiäkään sopivia tavallisia rintaliivejä..). 🙂

  8. ONIA

    Oletko sä Wandaben anonyymi alter ego? 😀 Mjoo, täytynee lisätä tekstiin punakynällä huomio viikkoa vaille puolen vuoden täysimetyksestä. Melkein pääsin siihen yhteen prosenttiin asti mutten ihan, sehän tässä koko
    hommassa olikin pääpointtina…

    Kommenttisi oli muuten mennyt jostain syystä suoraan roskaposteihin, aika jännä juttu!

  9. Anonyymi

    Ai että nautin tuosta vastauksesi viimeisestä lauseesta 😀 Oot tulta ja tappuraa nainen!

    Ihana teksti. Itse en pysty tähän kaikkeen samaistumaan, itselläni ei imetys ole onnistunut kummankaan lapsen kanssa. Paska mutsi-fiilikset on ollut aika korkealla, kun on huomannut että maitoa ei vaan yksinkertaisesti tule. Ja joka kerta kirpaisee sydämestä, kun näkee imettävän äidin ja rinnalla tyytyväisen pienen ihmisen. Mutta meillä näin ja teillä onneksi noin 🙂

    – Nea

  10. misu

    kannattaakin olla ylpeä, mahtava juttu! en tiedä olisko musta lopulta ollut tiukkoihin imetysdieetteihin vaikka pidänkin imetystä suuressa arvossa, toisaalta mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi 🙂
    mulla vieläkin harmittaa kun esikoisen imetys jäi viikkoa vaille vuoteen, ehkä tän kakkosen kanssa tulee eteen juurikin se "äidin tarpeista lähtevä taaperoimetys" 😀

  11. Lilou

    Hienosti meni 🙂 ihan samaa arjen sankaruutta koin minimannaryynini, keskos-koliikkivauvan kanssa. Että sain sairaalassa letkuruokitun vauvan syömään rinnasta, vaikka se vaati imetystukihenkilön käybtiä kotona, yöttömiä öitä yksin rintapumpun kanssa ennenkuin pieni pääsi kotiin. Se oli vähän niin, että halusi tehdä kaikkensa, kun ei oikein voinut tehdä mitään. Suukkoja serkkulaan <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑