Joku on ehkä huomannutkin, että kuukausittaiset raportit kuopukseni kehityksestä tyssäsivät tasan siihen, kun vauvavuosi päättyi ja tytärtä sai luvan kanssa kutsua taaperoksi. (Raapustin tähän syvempääkin analyysia lapsiaiheiden inflaatiosta, mutta taidanpa palata aiheeseen myöhemmin oikein kunnolla.) Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö pikkuinen pikkusisko kaiken aikaa kasvaisi ja kehittyisi. Voi, mitä kaikkea hän jo osaakaan ja onkaan! Kuusitoistakuisena hän on yhä vain aika ihana. Vuosi ja neljä kuukautta ikää, tahtoa tonneittain ja iloa niin paljon, että suu meinaa ratketa riemusta. Oman hataran muistini tukena olleet kuukausiraportit jäivät, mutta nyt teki taas mieli vähän kirjata ylös, mikä on hip, in ja cool pikkutaaperoiseni taipaleella.
Pienikokoisena pikkusisko pysyy yhä vain, ja syömispuolella olisi paljonkin toivomisen varaa. Kunnon kulinaristina kuopukseni rakastaa ranskalaisia, pitää pinaattiletuista, popsii pastaa paljain käsin ja arvostaa kaikkea makeaa laskiaispullista suklaakonvehteihin (kyllä, vetäkää ainokaisten äidit ihan rauhassa henkeä vain). Lapsosen lempiruoka on kuitenkin oma inhokkini, kaurapuuro. Sitä hän lappaa itse lusikalla suuhun sellaisella hartaudella, että holvikirkkokin hiljenisi. Vaikka joinain päivinä pieneen ei näytä päätyvän puuron lisäksi melkein mitään muuta, en uskalla olla kovin huolissani. Tuolla touhuamisen määrällä ei tytär taida ainakaan nääntymisen partaalla olla. Ja kaipa hän vähän kasvaakin, kun talvihaalari piti vaihtaa 86-kokoiseen ja bodyt alkavat kinnata pienen pötsin kohdalta.
Puistopiirien ja vauvamuskarin tarjoaman vertailumateriaalin pohjalta sanoisin, että tyttöseni on keskivertoa iloisempi lapsi. Siis vähän sellainen häiritsevänkin hymyileväinen, epäilyttävän onnellisen oloinen. Kuopukseni kestohymy saa aikaan nauruntyrskähdyksiä naapuripöydissä ja päivittelyjä perhekerhossa. Minä en enää ihmettele, miksi seuruettamme usein katsotaan kovin lempeästi – oletan, että siellä se pienin taas flirttailee jostain rattaidenraosta tai syöttötuolin sivusta. Muskarissa meitä saatetaan jo inhota, sen verran paljon pirpanani hengailee ympyrän keskellä hetkutellen, huivinsa kanssa kikatellen tai naapurivauvojen äitejä hymyllään häiriköiden.
Ei tuo touhukas typy tietenkään pelkkää hymyä ole. Haistan tulisen temperamentinalun, sen verran vahvasti pikku-O ilmaisee niin ilonsa kuin murheensakin. Jos joku kiva kielletään, seurauksena on sadan desibelin loukkaantumishuuto, krokotiilinkyyneleet pienillä poskilla – ja viimeisimpänä draamaeleenä settiin lisättiin myös täristen suulle viedyt kätöset. Ensimmäisellä kerralla luulin raukan kolauttaneen hampaansa, mutta tuohan olikin vain osa kokonaisvaltaista harmituskokemuksen ilmaisua. Kovaa on vuosikkaan elämä: joskus viedään kädestä vessaharja, joskus taas isoveli ei päästäkään leikkeihin mukaan.
Lapsosten yhteisleikit alkavat kyllä saada tulta alleen, nyt kun pienemmälläkin on vähän järkeä päässä ja kykyä osallistua esikoisen touhuihin. Kaksikko leikkii joskus kauppaa, toisinaan he kokkailevat keittiön nurkassa yhdessä. Huiveista muodostuu haamuleikki ja soittimilla saadaan aikaan kunnon kotimuskari. Yhtenä iltana yllätin lapset huoneestaan tepastelemasta peräkanaa kirjoista muodostetun temppuradan läpi, ja tänään molemmat pienet viihtyivät pitkän tovin duplojen parissa – isompi rakensi korkeita taloja, pienempi asetteli kukkasia alustalle. (Tässä taidetaan olla sukupuolierojen ytimessä!) Isoveli ja pikkusisko, ihana parivaljakko. Kyyyllähän nuo kinastelevatkin, aina toinen ei muista ikä- tai tasoeroa, tai kumpikin tahtoisi juuri sen saman kirjan käsiinsä. Sitten vähän porataan ja pähkäillään, ja jatketaan leikkejä erikseen tai yhdessä.
Ei niitä kirjoja muuten käytetä pelkästään rekvisiittana: yksivuotiaani on aivan lukemisen lumoissa. Hän selailee suosikkejaan kannesta kanteen, päivästä toiseen, suu keskittyneesti supussa. Jos erehdyn istahtamaan sohvalle, tuolille, lattialle tai tyynylle, ilmestyy käteeni kirja ja syliini pieni takamus. Hän kääntelee sivuja kiivaasti, osoittaa hahmot ja odottaa, että nimeän kaiken. Koira on hau, lammas ää ja muut eläimet äääää. Nukkuvien ihmisten tai eläinten kohdalla pieni pää painuu olkapäälle, ja surullisista kasvoista hän aina vähän häkeltyy. Liikuttavaa, miten paljon pieni ihminen voi lukemastaan ymmärtää. Kerran viikossa käymme kirjastossa, ja se tuntuu olevan pienelle taaperolle taivas: luettavaa, leikittävää, mahdollisuus kirmata hyllyjen välissä kovaa vauhtia karkuun…
Kuopus alkoi kunnolla kävellä kuukausi sitten, ja nyt hän likipitäen juoksee. Huoneesta toiseen kikattaen, ainakin jos vaipanvaihto on kesken. Puistossa hän kuljeskelee kuomissaan ja kyläpaikoissa tassuttelee tottuneesti lempilelujensa äärelle. Kiipeily on kivaa, ja silmän välttäessä O saattaa löytyä vaikkapa vessaa vetämästä tai ruokapöydältä istumasta. Isompia haavereita ei ole ihme kyllä vielä tullut, mitä nyt muutamia mustelmia otsassa. Pienokaisen energialla pyörisi useampikin tuulimylly, ja uloslähdön aikaan hiki on vähintäänkin pukijan otsalla.
Lähes joka päivä huomaan hämmästeleväni sitä, miten paljon noin pieni jo ymmärtääkään. Kysymyksiin vastataan päätä puistellen tai nyökkäyksellä ja saksalaisen tehokkaalla jaah-äänellä, yksinkertaisiin kehotuksiin vaikkapa syömisestä tai istumisesta saa haluamansa reaktion. Ovisummerin soitua pikkuinen kipittää ovelle ja huhuilee postiluukusta. Ruokapöydässä pienempi matkii isompaansa ja synkronoi maidonjuonnninkin, pastillipurkille molemmat tulevat kädet ojossa ja levysoittimestani kuuluva mitäs sitten sanotaan saa palkaksi yhden kiitoksen ja yhden terävän kumarruksen. Iltaisin molemmat lapset valitsevat rutiininomaisesti hyllystä yhden unikirjan, vievät ne kuin yhdestä sopimuksesta sängyn alle odottamaan ja asettuvat sitten kuunteluasentoihin. Yhden erityisen ”miten se tollastakin tajuaa”-hetken koin, kun vauvaseni lohdutti päätä silittäen lattialla harmissaan huutanutta isoveljeään. Empaattinen hän taitaa olla, kaiken tuon tulen, touhun ja tappuran alla.
Ja kun mainitaan musiikki, hän alkaa tanssia.
Hassu O, toteamme me esikoisen kanssa usein. Hulvaton hän kyllä on, höpöttävä hymynaama ja matkiva mekastaja. Nokkela ja oppiva, koko ajan enemmän ymmärtävä. Ja niin iloisen ja onnellisen oloinen, että melkein itkettää. Suloinen kuusitoistakuinen, mun oma pieni.
(Tuosta lapsesta ei meinaa enää millään saada tärähtämätöntä kuvaa! Jos hän on paikoillaan, hän joko syö tai lukee – ja sekin toiminto häiriintyy, jos joku menee kameran kanssa lähelle leijailemaan.)
Ai kun O on ihana!!
Minä hämmästelen tuota samaa ymmärtämistä joka päivä. Ja sitä, että sanojakin alkaa tulla pikkuhiljaa, tai että hän jo tottuneesti kiipeää tuolille. Alas ei tosin pääse itse, vaan siihen on huudettava äiti apuun. Mutta eniten hämmästelen sitä, että luulin sinun tehneen laskuvirheen! Olen ollut ihan siinä uskossa, että nämä taaperot on kyllä 15kk iässä. Olen varma jo nyt, että tulen unohtamaan 1,5v päivän ihan totaalisesti. Niin sekaisin tästä hurjasta kasvusta olen jo nyt.
Itku tuli, kun luin tämän ihanan tekstin ja katselin omaa, ihanaa, tuhisevaa kuusitoistakuukautistani <3
Ihana kuvaus! Kovin paljon on saman kuuloista meilläkin Isoveikan ja Pikkutytsyn kanssa. Tytsyllä ikää 1v9kk ja tässä vaiheessa on ihanaa, kun pieni toistaa kaikki sanat ja yrittää opetella puhumaan.
Miten muuten onkaan totta tuo sukupuolierot leikeissä, meillä se on näkynyt ihan selvästi jo jonkin aikaa. 😀