Syksyn sävyinä mustaa ja valkoista

Helle on hellinyt taas tänäkin viikonloppuna, mutta katsahdus kalenteriin, hönkäisy iltailmaa ja järviveden kylmyys sen kertovat: syksy on tulossa. Minä suhtaudun tähän tulevaan syksyyn vähän kaksijakoisesti, mustin miettein ja valoisin aatoksin.

Esikoisen kerhonalkua odotan innosta pinkeänä (kolme päivää ohjattua viihdettä, kolme lounasruokailua vähemmän, kolme mahdollisuutta kehittää karmea lähtemiskiire – joka ikinen viikko!), samoin vauvasta vuosikkaaksi muuttuvan kuopuksen mahdollisuutta yökyläillä isänsä luona (katkeamattomia yöunia minulle, oikeastiko?). Minulle syksy tuo myös tullessaan uusia tuulia opintojen muodossa, ja ehkä jotain muutakin normiarjesta poikkeavaa. Edessä on siis mukavia muutoksia, vaikkakin siirtymävaiheet ovat taatusti työntäyteisiä ja tunteikkaita. Ja voihan sitä sitten kliseisesti kääriytyä kashmir-vilttiin, hörppiä kuumaa kaakaota ja takkatulen loimutessa lukea kaikkia niitä kirjoja, jotka kesällä unohtuivat oikean elämän alle.

Mutta, let’s cut the crap, kuten toverini toteaisi – kyllähän tuo syksyn tulo ahdistaakin, pelottaakin piru vie. Pimeys, kylmä, märkä, kurahanskat, kitinät, uhmat, jäätyvät puistot ja hyytävät viimat. Pukemiset ja palelut, kodin seinien kaatuminen ja kahden kakaran kaitseminen. Vähän hirvittää, miten siitä selviän, mutta toivottavasti ihan tyydyttävästi. (Toisaalta, viime vuonna samaan aikaan koin samantyylisiä pelkotiloja: miten i-ki-nä päsen yhtään mihinkään kahden kanssa kävi monta kertaa mielessä, ja ihan helpostihan minä pääsin, vaikka oli kuinka kylmää, pimeää, lumista tai uhmista. Avioerokin meni sen pukemisrumban pyörteissä ihan siinä sivussa ;))

Koska kieltäen kaikki on kivempaa, en aio turhan tarkasti ajatella välikauden haasteita, tulevatpahan sitten eteen minkämoisina hyvänsä. Täytyy vaan pitää housut lapsilla jalassa ja neuvolapsykologin numero mielessä, se olkoon ohjenuoranamme kelien kylmetessä. Toistaiseksi keskityn hymistelemään niitä hyviä juttuja, joita syksyn saapuminen saa aikaan.

Äitini vähän jo kiusoittelee minua siitä, että erinäisissä värivalintatilanteissa päädyn lähes aina eksoottiseen mustan ja valkoisen yhdistelmään. (Jonkun mielestä on myös aivan typerää pukea lapsensa mätsäävästi mustavalkoiseen, tai käyttää tarjoustalouspaperihyllyn luona minuuttitolkulla aikaa siihen, että löytää juuri sen paketin, jossa on vain kaksiväristä kuosia…) Mutta kun se nyt vaan näyttää parhaalta, ainakin sisustuksessa, kattauksessa ja lasten päällä. Mikään blogikoti (muinoin menneen miehen kanssa käytetyllä termillä tarkoitettiin niitä mustavalkoisen sisustuksen tyyssijoja, joita pienillä harkituilla väriläiskillä piristettiin) tämä meidän kaoottinen kolmiomme ei todellakaan ole, mutta monokromaattinen yleisilme on helpompi pitää hallinnassa.

Syksyn lähestyminen taitaa nostattaa jo pienimuotoista sisustusinnostusta – kesällähän sisällä lähinnä syödään ja sotketaan. Kotimme on yhä suurinpiirtein siinä pisteessä, johon se maaliskuun muuttopäivänä tunnekuohuissa ja tovereiden avustuksella pistettiin. Sisustuksesta ei voi paljoa puhua, kun kirjat ovat vielä banaanilaatikoissa vaatehuoneen pohjalla, seinät ovat koskemattomat ja keittiössä tekisi mieli käydä silmät kiinni. Pieniä hankintoja, muutamia tuunauksia, käynti sinikeltaisessa keitaassa, ehkä jopa kaappien siivousta – niitä kuvittelen tekeväni kaikessa rauhassa sitten, kun joka toinen viikonloppu alkaa käytännössä toimia.

Lapsetkin saattavat saada uutta vaatetusta, kun en enää näe kauden must-have uutuuksia pelkästään ärsyttävänä keinona markkinoida meille tarpeettomuutta. Välikausivaatteet ovat jollain tasolla hankittu, koon 19 kengätkin ovat jo löytäneet tiensä 70-luvulta ja puistotuttavalta kuopuksen jalkoihin. Sisävaatetta pitäisi vielä hankkia molemmille – kerhoon ei kaiketi kehtaa lähettää lasta ”legginseissä”, jotka ulottuvat puoleen sääreen, ja vauvaparka ei omista yksiäkään sopivia sukkia.

Aina pyykkipäivinä päätän, että tästedes ostan lapsille vain mustia, valkoisia tai harmaita vaatteita, mutta vielä en ole pysynyt ihan niin kovana. Esikoisen oma värihän on tietysti keltainen, mutta ihan en ole keksinyt, mikä näyttäisi erityisen hyvältä kuopuksen päällä. Hänhän kulkee lähinnä isoveljen vanhoissa vaatteissa, joten oma tyyli on vielä hakusessa… Alennusmyyntien ainoa anti olivat mielimerkkini mustavalkoiset mahtavuudet, muuten nämä alet ja järkevät hankinnat menivät minulta vähän ohitse. Kaipa niitä kuteita kaupoista löytyy edelleen, meille kaikille. Itsellenihän tosin ostelen nykyään näemmä vain treenivaatteita, hoh.

Enää elokuun puoliväli ei tarkoita uuden penaalin ostoa, ensimmäisen kouluaamun omituista tunnetta tai uuden kalenterin täyttämistä (tai ehkä tarkoittaakin, minähän meinaan mennä luennoille, saanko siis ostaa itselleni repunkin?). Mutta jokin odottava tunnelma silti valtaa mielen. Päässä pyörii pieniä ideoita ja suuria suunnitelmia, lämpimiä odotuksia ja kylmiä kauhukuvia. Kesä on ollut huikea, haikea, haastava, huoleton ja hulvaton – ja onhan sitä nyt vielä jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä. Ja sitten tulee syksy, toivottavasti siihen mahtuu mustan ja valkoisen lisäksi myös lämpimiä sävyjä.

PS. Alunperin minun piti kai kirjoittaa siitä, kuinka takana on taas 24 tuntia lasten kanssa, eikä edes Jack Baueria tarvittu avuksi (kummit kylläkin). Oltiin liikkeessä ja luonnossa lähes koko päivä, ja yhteiskylvyn jälkeen lapset simahtivat suorastaan suloisesti. Huomenna alkaakin taas uusi arkiviikko, ja kutina kertoo, että luvassa on jänniä juttuja. Minä se vaan odotan että pääsen lenkille – ehkä juoksu kulkee paremmin kuin ajatukseni tänään…