Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Tag: minä

Seitsemän minuuttia, seitsemän vuotta

Keväällä kerran, vajaat viisi vuotta sitten, jätin kaksi lastani keskenään kotiin käydäkseni ruokakaupassa. Vauva jäi parvekkeelle päiväunille, kaksivuotiaan naulitsin paikoilleen Maisa-videolla. Jokin välttämätön (ehkä vaipat, kauramaito tai perjantaikarkit) oli loppu, ja koko seurueen raijaaminen vielä kerran ovesta ulos, nälkäisinä kauppaan ja kassan kautta kotiin ei tuntunut vaihtoehdolta. Puntaroin lastensuojeluilmoituksen todennäköisyyttä, puristin kotiavaimia käsissäni ja puhelinta toisessa, juoksin portaat alas (koska tietysti juuri tuolloin hissi jäisi jumiin), säntäsin lähimpään kauppaan, kahmin ostokset koriin ja kiiruhdin takaisin. Kassahihnakaan ei kulkenut tarpeeksi nopeasti, mielessäni kuvittelin vähintään tulipalon naapurikortteliin.

Kotona vauva jatkoi uniaan ja kaksivuotias oli tuskin huomannut minun puuttumistani. Tarkistin puhelimen näytöltä: aikaa oli kulunut seitsemän minuuttia.

Viime viikolla esikoiseni, se seitsemänvuotias, oli pari päivää kuumeen takia pois koulusta. Lapsen sairastuminen aktivoi minussa aina muutaman ylimääräisen stressisolun: kuka hoitaa, entäs työt, jääkö tervekin lapsi kotiin vai miten sen saisi raijattua varhaiskasvatuksen pariin, ruokaakaan ei ole varattu, pää hajoaa, onko edes lääkettä? Aika monta kertaa olen iltasadun aikaan silitellyt kuumaa otsaa ja hyperventiloinut koko henkilökohtaisen elämän musertumista milloin minkäkin virustaudin takia.

On vaadittu useampi kokemusasiantuntijuus huomaamaan, että maailmat eivät muserru yhteen nuhakuumeeseen tai edes noroon (vaikka jälkimmäisessä aika lähellä murtumispistettä kyllä ollaankin). Lasten isän kanssa olemme koettaneet jakaa sairastupavastuita jotenkuten tasan niin kauan kuin minäkin olen käynyt töissä. Uusioarjessa taas yllätyksenä tuli sekin, että joku muukin voi hoitaa kipeää lasta, vaikka sellainen kotonani olisikin. Ja jos itse olen hoitovuorossa, niin yleensä työt voivat odottaa tai kiireisimmät voi hoitaa kotona Netflixin vahtiessa sohvatoipilasta.

Tai sitten lapsi voi kasvaa sen verran isoksi, että se katselee tuntikausia Youtube-videoita ja tarjoaa täydellisen työrauhan. Että sen voi jättää yksin kotiin siksi aikaa kun vie pienemmän päiväkotiin tai suorittaa kauppareissun. Että se sanoo vaan joo kyllä mä pärjään ja pitää WhatsApissa viuhuvia väliraporttiviestejä ihan turhina.

 

Ajankulun huomaa kaikkialta, ei vain kasvojen uurteista tai keskivartalolle jämähtäneistä kerroksista.

Blogimuutosten ansiosta olen selannut omista arkistoista vanhoja tekstejä, pysähtynyt kaukaisiin ajatuksiin. Niihin hetkiin, joissa seitsemän minuuttia tuntui hylkäämiseltä ja heitteillejätöltä. Niihin päiviin, joissa ei tunnettu kiirettä vaan odotettiin turhaan nukkumaanmenoa. Öihin, joiden valvotut tunnit valuivat silmien alle. Viikkoihin, kuukausiin, vuosiin, joina pärjäsin, opin, kaaduin, nousin, osasin ja onnistuin.

Viime viikolla perheen molemmat viisivuotiaat oppivat polkemaan ilman apupyöriä. Esikoinen kävi keilaamassa, minä aloitin uuden työn. Koko porukalla katsomme iltaisin Ninja Warriorsia ja neljä viidestä osaa lukea. Kaikki osaavat käyttää sähköhammasharjaa ja kukaan ei huuda pyyhkimään.

Tähän on tultu. Ei mitään suorinta reittiä tai helpointa polkua, mutta tultu kuitenkin. Hetken voi ihailla maisemia, sitten on aika raivata taas omaa tietä eteenpäin.

Ohi syyskuun

Sinne meni se syyskuukin, jo useampi tovi sitten. Ihmettelin hetken, mihin tuo kuukausi oikein katosi, kunnes tajusin viettäneeni sen aikana vaikka kuinka monta normiarjesta poikkeavaa viikonloppua.

 

Ensin kurvailtiin puolison kanssa seuraamaan susijengin otteita koripallokentällä ja vietettiin samalla miniloma kaksin Helsingissä. Lapset yökyläilivät mummolassa ja kokivat sellaisia asioita kuin Särkänniemi-hurvittelua, jota me laiskat vanhemmat emme koko katalan kesän aikana saaneet toteutettua.

Seuraavana viikonloppuna vilkutin heipat Kainuuseen kesälomailemaan karanneelle kumppanille, askartelin itselleni onnitteluviirin ja pistin pöydän koreaksi synttäreitä varten. Ystävien ympäröimänä muutuin 32-vuotiaaksi, minkä koen olevan mainio ikä. Tasaisen turvallinen, aivan aikuinen. Juhlat olivat ikäni veroiset, varsin maltilliset. Perinteeksi muodostuneeseen juhlabingoonkin keksin vain keski-ikäisiä asioita, kuten ”joku puhuu kilpirauhasongelmista” tai ”väsyttää”.

Synttärihumua seurasivat kummalliset päivät yksin kotona, sitten hieman perusarkea lasten kanssa ja lopulta viiden tunnin junamatka Kuhmoon loppuperheen luokse. Olisin voinut viettää mökillä useammankin päivän, sen verran raikkaalta tuntui syysilma kaukana kaupungin kiireistä. Meitä onnisti, ja ensimmäisenä iltana saimme ihailla upeiden revontulien tanssia järven yllä tähtikirkkaalla taivaalla. Seuraavana päivänä edellisvuodelta tuttu joutsenpari saapui rantaan, me poimimme kuopuksen kanssa puolukoita ja lapset dippasivat itseään saunasta hyiseen veteen.

Juuri kun ehdin purkaa matkalaukkuni, oli aika pakata se taas. Aivan hervottoman päivän (etätöistä työhaastatteluun, haastattelusta juosten junaan, asemalta kahden tunnin koulutusta pitämään ja pikavauhtia ratikalla satamaan) päätteeksi nousimme laivaan ja seilasimme miehen kanssa meren yli Tallinnaan. Jo alkusyksystä sovittu reissu lyötiin lukkoon vasta viime hetkellä, ja oma tavoitteeni oli lähinnä syödä hyvin, kävellä kaupungilla ja ostaa korvakorut. Kaikki haaveet toteutuivat – korviksia ostin peräti kahdet – joten reissu oli aikalailla viiden tähden arvoinen.

Ja jotteivat kuukauden parhaat sekunnit rajoittuisi parisuhdekarkailuun, oli kuun vaihteeseen sovittu kuopuksenkin synttärikemut. Ensin kahdeksan tyttölapsen kaverisynttärit, joilla askarreltiin poninhäntiä, syötiin liikaa karkkia ja saatiin seurata lasten improvisoimaa teatteriesitystä. Note to self: pidä roolivaatteet esillä, ne lietsovat luovuuteen ja helpottavat holhoamista. Kaverikekkereiden lisäksi juhlimme viisivuotiasta myös kummien, mummien ja muiden lähisukulaisten kanssa: keitin neljän litran kattilallisen linssikeittoa ja leivoin elämäni ensimmäisen pataleivän ja saatoin siinä sivussa löytää oivallisen reseptin juhlakattaukseen.

Ehkei tässä mentykään mitenkään syyskuun ohi, vaan elettiin sitä ihan tosissaan. Syksyn ensimmäiseen kuukauteen mahtui muikean monta muistoa, poikkeuksellisen paljon reissuja, synttärihumuakin kaksin verroin.

Viikonloppujen välissä oli tietysti myös elämää, tavallista tai tavatonta arkea. Aamupuuroja, päiväkotiin kiiruhtamista, tehokkaita työpäiviä, kauppalistan suunnittelua, kirjastoreissuja, konferenssia, kampaamoreissu, kaverikahvitteluja. Iltalenkkejä, ponileikkejä, naurua, riitoja, itkua, onnistumista, hukkuneita sateenvarjoja, koulun avoimet ovet, puistossa pyöräilyä, uimahallissa polskimista, yksi lautakunnan kokouskin. Tiistaisin katsottiin Ensitreffit alttarilla ja seuraavana päivänä siitä kohkattiin työporukan chatissä. Sunnuntaisin tuijotetaan perhekalenteria ja sovitaan seuraavan viikon menot ja tulot, aina se on melkoista venkslausta mutta mahdollista kuitenkin.

Tänä viikonloppuna olenkin sitten keskittynyt olemaan ihan vaan kotona enkä ole tehnyt juuri mitään. Paitsi pessyt kymmenisen koneellista kihomatopyykkiä, jutellut ja pussaillut puolison kanssa sekä pelannut aivan liikaa Candy Crushia. Sekä tietysti säätänyt blogia ja kirjoittanut sitä! Erinomaisen laiskanpulskea viikonloppu tämä, juuri sopiva syyskuun suhailun jälkeen.

Tulevaan viikkoon lähdenkin levänneenä ja vatsa jännityksestä kipristellen. Tulkoon ja olkoon repaleinen lokakuu, minä olen ihan valmis kursimaan sen kokoon kirkkaanvärisellä ja kimmeltävällä langalla.

 

Kuvat ovat jo kertalleen Instagramin puolella julkaistuja. Kuvavirta päivittyy useammin kuin blogi, tänään siellä on tarjolla myös kodin uusin sisustusmuutos! 

Kaikki yhes koos

Tämä on ensimmäinen teksti, jonka perhebloggaajana tai elämäni avaajana kirjoitan tälle aivan omalle alustalle. Jätän nyt hyvästit Lilylle ja tuotan tekstini vastedes tänne. Tervetuloa siis sinulle, hienoa että löysit perille tai eksyit polullasi juuri minun eteiseeni! Otan hiukset hulmuten vastaan niin uudet tuttavuudet kuin uskolliset kävijät.

Alunperin perustin omaa nimeäni kantaneen sivuston työnhakuni tueksi sinä syksynä, kun siirryin (kauniisti sanottuna) kotiäitiydestä kortistoon, lapset aloittivat päiväkotitaipaleensa ja minä aloin aktiivisesti kaivella omaa uraani.

Sivuston rakenteluun käytetyt tunnit kannattivat, sillä tämä digitaalinen ansioluettelo toimi ensisijaisena näyttönä nykyiseen työhöni, jossa olen edennyt kahdessa ja puolessa vuodessa harjoittelijastatuksesta päällikköasemaan. Näiden kolmenkymmenen kuukauden aikana olen oppinut aivan valtavasti. Olen suunnitellut, toteuttanut, järjestänyt, analysoinut, kehittänyt, kritisoinut ja kestänytkin. Olen hoitanut melkoisen laajan skaalan työtehtäviä viestintäsuunnitelman kasaamisesta virkistyspäivän järjestämiseen. Olen haastatellut uusia työtovereita ja vastannut toimittajan kysymyksiin, kirjoittanut kymmeniä artikkeleita ja näpytellyt satoja twiittejä, seissyt ständillä tapahtumissa ja pyörinyt konferensseissa Hullusta Porosta Pariisiin,  tehnyt matkalaskuja, ostanut toimistolle palaveripullia, pohtinut budjetteja ja commitoinut Githubissa. Olen kokenut ylpeyttä yrityksen menestyksestä, stressiä työtehtävien kasautumisesta, onnistumista hyvin hoidetusta viestinnästä ja liikutusta niin asiakaspalautteesta kuin kesätyöläisten kommenteista.

Päivtyön ohella olen myös ollut mukana perustamassa yritystä, yhteiskunnallista ja vastuullista viestintää tekevää Kumua. Osuuskunnan rattaissa olen oppinut byrokratiaa ja yritysjuridiikkaa, mutta myös löytänyt alustan oman viestintäosaamiseni vahvistamiseen – ja myös sen myymiseen. Opiskeluporukasta aikansa saanut firma on ollut kasvualustan ohella foorumi, johon on voinut purkaa alanvalinta-avautumiset ja pallotella niin ammatillisia trendejä kuin kutkuttavia Tinder-treffejä.

Nyt on kuitenkin aika ottaa askel ja hypätä tutuksi tulleesta aivan uuteen – siis työelämässä, kotona ajattelin pitää kumppanistani tiukasti kiinni. Siirryn kasvuyrityksestä ison konsernin huomaan, it-alalta mediataloon. Vain työmatkassa palaan vanhaan: saan jälleen talsia päiväkodin portilta Finlaysonin portille ja napata aamukahvin mukaani Pala Cafésta. Aloitan uuden työni Alma Medialla aivan pian.

 

Ilmassa leijunut muutoksen kaipuu realisoitui rekrytointiprosessiin, jossa olinkin sadan hakijan joukosta se, jolle soitettiin positiivinen puhelu. Ajattelin olla tästä hieman ylpeä, vaikkei se kai kolmekymppiselle huijarisyndrooma-naissukupolvelle kovin helppoa  olekaan.

Työtarjouksen vastaanottamisen ja työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen mieli on täyttynyt edestakaisin poukkoilevista tunteista: olikohan tämä hyvä idea, mitä jos en onnistukaan, osaanko edes mitään, kuka hullu luopuu ihan kivasta vakityöstään ja hyppää pää edellä avantoon, miten järjestän koululaisen kymmenen aamut kun ei sitä nyt enää voi töihinkään mukaan ottaa?

Rauhalliseen realismiin taipuvainen puoliso lohduttaa, että kyllä, kaikki nämä sekoilufiilikset kuuluvat työpaikanvaihtajan toimenkuvaan ja kaiken on tapana järjestyä. Hän muistutti, ettei päätökseni ollut mikään yhden unettoman yön tulos ja huomautti myös, että olen viime viikot töistä tullessani näyttänyt aiempaa iloisemmalta. Olenkin oikeasti uudesta työstä varsin tohkeissani, vaikken yhtään tiedä mihin urapolku tästä eteenpäin kaartaa.

Kuva: Elias Lahtinen, Aamulehti

Mitä uutta tällä verkkosivulla sitten koetan saada aikaan? Ennen halusin pitää perhearjen avaamisen ja ammatillisen sisällön erillään, siksi blogiminä on kulkenut eri alustalla ja aliaksella kuin työminä. Yksi ja sama Sanna tämän kaiken tekemisen takana kuitenkin on ja nyt tuntuu jo ihan luontevalta tuupata kaikki elämäni sisällöt yhden osoitteen alle. Omien antiikkisten tekstien perkaaminen ja elämän jäsentely verkkoa varten toimi myös mainiona terapiasessiona: kas, tällaista kaikkea olen kokenut, näistä kirjoittanut, tätä kaikkea minä taidan olla.

Koulutuksissa voin paasata yleisölle siitä, kuinka sinullakin on henkilöbrändi, mutten oikein ole osannut tarkastella etäänpää omaani. Nyt aika on kypsä sille, että voin olla sekä ylpeä että heikko, vakava mutta vitsikäs, kriittinen ja silti kepeä. Viikkokalenterissani on tilaa sekä viestinnälle, vaikuttamiselle että vanhemmuudelle. Ja tietysti vapaalle lorvimiselle, Pikku kakkosen aikaan nuokkumiselle, lenkkipolulla paahtamiselle, kirjastossa hengittelylle ja puolison kanssa kahvittelulle. Nyt tälle kaikelle löytyy paikkavarauksensa myös verkosta. Bloggaamistahti toki lienee jatkossakin yhtä verkkainen kuin nyt, ellei sitten joku keksi kellooni useampaa ylimääräistä tuntia.

 

Ai niin, työhaastattelusta minulta kysyttiin, minkälainen kirjoittaja olen. Kerrankin osasin nielaista kaikki konditionaalit, epäröivät ehkät ja maltilliset mukavuudet. Vastasin olevani erinomainen kirjoittaja.

Väitteen paikkansapitävyydestä voit jättää kommentin vaikkapa tuohon alas. Toivon blogini kannustavan keskusteluun ja omanlaiseensa yhteisöllisyyteen, vaikka Lilyn ehdoton vahvuus, ylhäältäpäin tuettu yhteisö, täältä puuttuukin. Olisi hienoa, jos jättäisit oman puumerkkisi tai vaikkapa kävijäkokemuksesi!

Jos taas selailet postauksia pitkälle taaksepäin, älä pelästy. Mukana on kourallinen viimekeväisten kuntavaalien aikaan kirjoittamiani tekstejä sekä myös ne ammoista työnhakijan arkea avanneet artikkelit. Arkistoista löytyy myös blogitekstejä vauva-ajoilta (!) ja tekstiin piirtyneet muistot erosta selviytymisestä, jotka liikuttavat minut edelleen kyyneliin asti. Pyrin tuomaan loputkin arkistojen aarteet ja kaikki Lilyn aikaiset postaukset omalle alustalleni, mutta se vaatii vielä töitä.

Koska en ikinä saa kaikkia sisustusprojekteja valmiiksi ennen synttärijuhlia: tervetuloa, vaikka vähän keskeneräistä vielä onkin! Toivottavasti viihdyt.

Tämänpäiväisen Aamulehden haastattelussa kaikkien runokirjahyllyjen sankari Kirsi Kunnas kuvailee esikoiskirjailijaa, mutta saattaa siinä sivussa koskettaa tällaista sinne tänne suhaavaa tekstintuottajaakin:

”Kaikki on kuitenkin jo aluillaan, tuloillaan. Patetian ja tuskan keskellä voi olla idullaan jotain, siksi lukijalta tarvitaan hellää ymmärrystä.”  

© 2017 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑