Avainsana: rekrytointi

Älä käy yöhön, tai työnhakuun, yksin

Männäviikolla manselaisten äänitorvi Aamulehti uutisoi, kuinka Pirkanmaalla TE-palvelussa työttömiä palvellaan koko maan mittakaavassa kehnoiten. Että peräti 83 prosenttia työkkäriin suunnatuista puheluista jäisi vastaamatta! Kuulostaa hurjalta, jo pelkkä ajatus saa jonotusmusiikin kaikumaan pääkopassa. arkiaamu14 Kun itse vaihdoin leiriä kotiäitiydestä kortistoon ja siirryin hoitovapaalta vapaaksi työttömäksi, olivat ennakkoluuloni työvoimatoimistoa (eli oikeammin kai TE-palveluiden – vähemmän rakkaalla lapsella voi nimikin muuttua) kohtaan voimissaan. Käsitykseni oli huhupuheiden ja puskaradion perusteella se, että työttömäksi ilmoittautumisen jälkeen olisin oman onneni nojassa ja asiointitoiveet TE-keskuksen oikeiden ihmisten kanssa vaihtuisivat pian luuri korvalla jonottamiseen. Olenkin ollut varsin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon tukea työnhakuun, koulutusmahdollisuuksia ja kädestä pitäen -ohjausta työkkäristä minulle tarjotaan. Kertaakaan en ole vielä istunut puhelimessa jonotusaikaa kiroten, vaan juoksevat asiat ovat hoituneet verkossa ja moni muu ihan kasvotusten. Olen osallistunut työnhaun starttivalmennukseen, jossa käytiin läpi työtä etsivän tärkeimmät väylät. Yhden päivän vietin osaamissimulaatiossa, jossa kouluttajan johdolla kaivettiin kustakin esiin kuoren alle kätketyt vahvuudet ja voimavarat työelämää ajatellen. Yhdessä koulutuksessa pureuduttiin puhelinkontaktin saloihin, toisessa työhaastattelussa menestymiseen. Työnhaun verkkoryhmässä olen saanut vertaistukea kaltaisiltani, kaivattua kannustusta ja ohjaajan palautetta työnhakuasiakirjoista. Kun halusin tulostaa visuaalisen ansioluetteloni värillisenä, vei työkkärin ohjaaja minut takahuoneeseen oman kopiokoneensa kimppuun ja kehotti printtaamaan niin monta paperia kuin on tarvis. Viimeisimpänä minut värvättiin henkilökohtaiseen työnetsijäpalveluun, jossa tarkoituksena on tulevien kahden kuukauden aikana, noh, etsiä minulle työ. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Oma kokemukseni TE-palveluista on siis aivan toinen, kuin linkatun lehtijutun tai sitä seuraavan kommenttiryöpyn perusteella voisi arvella. Miksikö näin? Johtopäätökseni on, että olen ”hyvä työtön” – korkeakoulutettu, nippa nappa alle 30-vuotias, aktiivinen ja oma-aloitteinen – ja siksi saan kaiken irti työkkärin palveluista. Käymäni koulutukset ovat toki olleet avoimia kaikille, mutta ehkäpä henkilökohtaisen tuen määrään vaikuttaa niin ikä kuin koulutustausta. Ehdin juuri ja juuri saada osuuteni nuorisotakuun eduista, akateemisuus antaa oman sysäyksensä työllistymisen tärkeydelle ja kenties kahden pienen lapsen äitinä sujahdan myös erityisen sulavasti siihen kohderyhmään, jota kannattaa tukea, kouluttaa ja kannustaa. Minun veroeuroilleni olisi varmasti käyttöä tulevaisuudessa, ja varsin mielelläni niitä palkastani maksaisinkin. Harva kai kuvitteleekaan, että TE-keskuksesta ojennetaan työttömälle työpaikka hopeisella tarjottimella. Vai kuvitteleeko? Meneekö olettamukseni metsään, jos koen, että työkkärin palveluihin eniten pettyneet eivät ole niistä kunnolla ottaneet selvää? Jos puhelimeen ei vastata, olisiko oikeampi tapa asioida sähköposti tai verkkopalvelu, tai saisiko oikean ihmisen kiinni paikan päällä? Minun odotukseni työtöntä tukevista palveluista ovat ylittyneet monessa kohtaa, mutten vieläkään oleta, että allekirjoittaisin lähitulevaisuudessa oman alani työsopimuksen työkkärin tädin pidellessä täytekynää kädessäni. vapaa1 Työnhaku vaatii työtä. Ehkä enemmän kuin minä tai moni muu arvasikaan. Ei kukaan kirjoita hakemuksia puolestani, soittele yrityksiin tai muokkaa nettisivuistani houkuttelevamman näköisiä. Apua ja asiantuntemusta voin saada, mutta aktiivisuudesta vastaan itse. Vielä jaksan painaa – työnhaun parissa vietetyt tunnit kun tuntuvat lastenhoitoon verrattuna likipitäen lomalta – ja uskon, että uraputkeni suuaukko löytyy kyllä. (Ja ei, en sentään näpyttele hakemuksia viinilasillisen voimalla – vaikka kenties ripaus rieslingiä saisikin tekstin lentämään…) Työttömän stigmaa ei ole kiva kantaa, mutta turhalla häpeilyllä työnhausta katoaa into ja ilo. Työttömäksi voi päätyä monella tapaa: omasta tahdosta, tuotannollisista ja taloudellisista syistä, terveysongelmien vuoksi tai ihan vaan taantuman takia. Näissä suhdanteissa työpaikan löytäminen ei ole ollenkaan helposti leivottu pala kakkua, vaan vaatii sekä tarmoa että tuuria. Työkkärin tapaamisissa olen oppinut, että meitä on muitakin – eivätkä kaikki työttömät ole metrohousuisia moniongelmaisia, vaan osaavia, päteviä, koulutettuja ja kivoja ihmisiä. Eniten olenkin saanut tsemppiä työnhakuun toisilta ihmisiltä: kouluttajilta ja kollegoilta, virkailijoilta ja verkkotutoreilta. On mukavaa huomata, ettei ole yksin.

Verkostoituminen on näiden vuosien trendi, välttämättömyys työnhaussakin. Yksin puurtamalla sokeutuu omalle tekstilleen, unohtaa olennaisia tai näkee vain yhden kulman kokonaisuudesta. Siinä missä kotiäitiydestä teki kannattavaa vertaisseuran tuki puistossa ja päiväkahviseura perhekerhoissa, on työnhaku hetkittäin jopa hauskaa kun on ihmisiä ympärillä. Minä en malttanut istua yksin hiljaa hiekkalaatikon reunalla, enkä siis suostu tujottamaan yksin kotona työpaikkailmoituksiakaan. Vaikkei työrintamalla ihan heti tärppäisikään, voi työnhakuvalmennuksesta löytää vaikka lounasseuraa tai lenkkikaverin. Ei mikään ihan turha saavutus sekään.

Työnhaku käy työstä

Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi kuukausi sitten. Sitä ennenkin olin hakenut oman alani töitä harvakseltaan, puolitosissani, harrastusmielessä. Kotiarki kahden lapsen kanssa piti minut kuitenkin sen verran kiireisenä, ettei aikaa saati aivokapasiteettia tahtonut riittää täyspäi(väi)seen työhakemusten kirjoittamiseen tai siihen välttämättömänä pidettyyn, verkostoitumiseen.

Kun kotiäitiyteni viimeinen ilta vaihtui työttömyyden ensimmäiseksi aamuksi, olin itse asiassa lähes innoissani. Vihdoinkin aikaa paneutua viestintään! Siis siihen, mitä haluaisin tehdä työkseni, ja siihen, miten tuohon tilanteeseen pääsisin.

Vaikka olen valmistunut viestintätieteistä ja roikkunut perheblogin avulla sosiaalisen median kehityksen perässä tiukalla otteella, huomasin pian työnhakutaitojeni jääneen jonnekin 2000-luvun alun kesätyöetsinnän tasolle. Tuolloin riitti hakemus ja cv, puhelinsoitto perään ja hymyllä kruunattu hyväksytty haastattelu. Nyt työnhakijan tulee osata brändätä itsensä, myydä osaamistaan, hallita somevärkki jos toinenkin, editoida videohakemus, pinnata ansioluettelo, olla ärhäkkä, terhakka, heitellä verkkoja ja tarrata takertuviin kontaktikaloihin kynsin hampain. Pitää tietää, miten ollaan #erottuva @työnhakija.

kaksysi6

Mikäpäs siinä, ajattelin. Loin Twitter-tilin ja aloin seurata tuttuja ja tuntemattomia, skrollasin oman alan keskusteluja ja kiinnostavia uutisia. Opin, mikä on bit.ly, aloin puhua lapsillekin 140 merkin mittaisia kehotuslauseita. Klikkailin itseni Instagramiin, josta muodostui mukava välikappale irl-minän ja blogipersoonan taitoskohtaan. Kun järkkäri on liian järeä tai aikaa ei ole ISO-arvojen säätöön, on inspiroiva instailu paikallaan. Perehdyin asialliseen facettamiseen luomalla blogilleni Facebook-sivut, samalla keräsin kupoliini tiedonjyvän jos toisenkin syötteistä ja suunnittelusta. Käytin tunnin jos toisenkin visuaalisen ansioluettelon viilaamiseen – mikä antigraafikolta ja photarineitsyeltä oli hienoisen hikinen, mutta varsin hauskakin ponnistus.

Aivan yksin en olisi kaikkea tätä keksinyt. TE-palveluiden rekryinfoista olen imenyt tietoa kuin sieni. Olen hakeutunut kaikkeen työnhakuani tehostavaan toimintaan: osaamissimulaatioon, haastatteluvalmennukseen, puhelinkontaktoinnin perehdytykseen. Kohta kai saan vip-passin työkkäriin, sellaisen jolla pääsee vessankin ilman vartijan apua. Olen käyttänyt hyväkseni ystävieni asiantuntemusta, luetuttanut hakupapereita tuttavilla ja työnhaun verkkoryhmäläisillä. Koetan olla avoin monenlaisille mahdollisuuksille: en aio poimia suklaarusinoita pullasta vaan otan kahvileiväksi kuivankin käntyn, jos se on leivottu viestinnästä.

Huomaan eläväni alkuhuumaa työnhaun kanssa, kuherruskuukautta jota työttömyystilastot tai yt-uutiset eivät hetkauta. En minä kuitenkaan kovin kauaa haluaisi työttömän statuksella elellä, vaikka sillä alennuksia museolipuista saakin. Mieluummin kirjoittaisin, kouluttaisin, klikkailisin tai (jos on vähän epätoivoisempi päivä) keittelisin kahvia työkseni kuin saadakseni töitä.

naama2

Somesta ei ole mitään hyötyä, ellei kukaan tiedä sinun olevan siellä. Niinpä koetan ottaa haltuuni uuden alustan ja pistin pystyyn tämän työnhakusivuston. Vielä on wordpressailu suunnilleen yhtä sulavaa kuin viimekesäinen joogaa suppailulaudan päällä -kokeiluni, mutta toivon digitaitojeni kehittyvän tekemällä ja kokemalla.

Toivon mahdollisimman monen löytävän tänne. Uskon sosiaalisen median hyvyyteen – kenties sen kautta voi aueta uusi urapolku tai ainakin löytyä koordinaatteja työtehtävien monenkirjavalle kartalle. Olen avoin kaikenlaisille työmahdollisuuksille, tärkeintä minulle on #viestintä.

– Sanna

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑