Avainsana: some

Blogosfääreissä

Kun opiskelutoverini kanssa rustasimme puheviestinnän proseminaarityötä kevättalvella 2007, aiheeksi valikoituivat poliittiset blogit. Tuolloin elettiin eduskuntavaaleja edeltäviä kuukausia, ja ehdokkaiden pitämät blogit alkoivat pikkuhiljaa yleistyä. Tutkimme blogeissa esiintyviä argumentaation keinoja, karkeasti sanottuna poliittista blogiretoriikkaa. Tutkimusta taustoittava teoriaosuus piti hyvin pitkälti kaivella rapakon takaa amerikkalaisista lähteistä, kotimaan kamaralla kun blogitutkimusta oli tehty vielä varsin vähän.

Noista kanditutkielmankäryisistä kuukausista on vierähtänyt vuosi jos toinenkin, välissä on ehtinyt olla vaaleja moneen lähtöön, ja blogimaailma on tullut jäädäkseen. Sosiaalinen media on mullistanut viestinnän ihan muutaman viime vuoden aikana, eikä tänä päivänä tulisi kuuloonkaan, että politiikan parrasvaloihin pyrkivä ehdokas jättäisi blogin pystyttämättä tai tuhahtelisi twiittailulle (tai no, aivan kaikki eivät somevärkkejä niin arvosta, mutta melkein kaikki kuitenkin).

vaalit1

Itse olen seurannut poliittista retoriikkaa opiskelujeni innoittamana, mutta blogimaailma avautui minulle kunnolla vasta vanhemmuustittelin myötä. Äidiksi tultuani kaipasin kirjoituskanavaa, arkisista asioista avautumista ja verkon tarjoamaa vertaistukea. Aloitin päiväkirjamaisen perheblogin, jota olen päivitellyt nyt neljä vuotta. Aluksi lukijoina olivat kolme kaveria ja muutama tuntematon surffailija, jossain kohtaa rekisteröityneiden lukijoiden määrä rikkoi kahdensadan rajan ja nyt uusi postaus kerää keskimäärin tuhat silmäparia. Raportit aamukaaoksista, uhmaraivareista, avioeroista tai arkiruoista keräävät siis hieman isomman yleisön kuin hiekkalaatikon reunalla. Olen muuttanut blogin linjaa ja yksityisyysasetuksia useammankin kerran, mutta kokonaan en osaa tästä ”kaiken jakamisesta” luopua ehkä koskaan. Rohkeaa, sanovat yhdet, hullua, hihkuvat toiset. Oma uskoni sosiaalisen median avoimuuteen säilyy, enkä pelkää kertoa internetseissä ihastuneeni, itkeneeni tai ihmetelleeni nelivuotiaan lukutaitoa.

Verkkopäiväkirja on omalla kohdallani toiminut terapeuttina monessakin mielessä. Uskon, että kotiäitivuosien aikana bloggaaminen on myös täydentänyt ammatillista osaamistani ja vahvistanut viestintätaitojani. Olen pitänyt kirjoituskyvystä kiinni, saanut positiivista palautetta postauksistani ja liikuttanut lukijoita – se on tuntunut äärimmäisen hienolta. Toki olen saanut osani myös kritiikistä, kummastelusta, törkykommenteista ja keskustelupalstojen kasvottomista kohahteluista, mutta pääasiassa bloggaaminen on tuntunut hyvältä.

Oman blogin kautta olen pysynyt kärryillä sosiaalisen median suuressa mullistuksessa, seurannut pienten päiväkirjojen muuttumista portaaleiksi ja henkilökohtaisten tarinoiden tuotteistamista. Omat arvoni estävät heittäytymisen kaupallisuuden karnevaalin päätähdeksi, mutta toki arvostan myös omasta blogistaan laadukkaan brändin ja toimivan tulonlähteen muovanneita. Minulle bloggaaminen on rakas harrastus, mutta sen ujuttaminen osaksi työnkuvaa olisi ehdottomasti vain positiivista.

oolanti4

Blogia pitämällä oppii paitsi voittamaan taistelut itsepäisen julkaisualustan kanssa ja jalostamaan tekstejään toimivimmiksi, harjoittaa myös valokuvaustaitojaan, kehittyy kotigraafikkona ja verkostoituu kuin huomaamatta. Blogin kautta voi löytää mahtavia ihmisiä, kommenttikentästä voi saada kahvittelukaverin eikä alunperin blogin kautta alkanut ystävyys ole sekään harvinaisuus. Tehokkaampaa kuin nettitreffit, väittäisin.

Ja koska optimistin jolla seilaa iloisemmin, valjastin bloggausinnon nyt myös työnhakuun. Olkoon tämä kirjoituskanava avoinna omille ajatuksilleni viestinnän maailmasta, työn etsimisestä ja rekrytointiprosessien raadollisuudesta. Upotan vielä yhden sormen somesoppaan, toivottavasti tämä keitos maistuu muillekin. Jos päädyit lukemaan tekstejäni, kerrothan sen. Otan mielelläni vastaan kommentteja!

Työnhaku käy työstä

Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi kuukausi sitten. Sitä ennenkin olin hakenut oman alani töitä harvakseltaan, puolitosissani, harrastusmielessä. Kotiarki kahden lapsen kanssa piti minut kuitenkin sen verran kiireisenä, ettei aikaa saati aivokapasiteettia tahtonut riittää täyspäi(väi)seen työhakemusten kirjoittamiseen tai siihen välttämättömänä pidettyyn, verkostoitumiseen.

Kun kotiäitiyteni viimeinen ilta vaihtui työttömyyden ensimmäiseksi aamuksi, olin itse asiassa lähes innoissani. Vihdoinkin aikaa paneutua viestintään! Siis siihen, mitä haluaisin tehdä työkseni, ja siihen, miten tuohon tilanteeseen pääsisin.

Vaikka olen valmistunut viestintätieteistä ja roikkunut perheblogin avulla sosiaalisen median kehityksen perässä tiukalla otteella, huomasin pian työnhakutaitojeni jääneen jonnekin 2000-luvun alun kesätyöetsinnän tasolle. Tuolloin riitti hakemus ja cv, puhelinsoitto perään ja hymyllä kruunattu hyväksytty haastattelu. Nyt työnhakijan tulee osata brändätä itsensä, myydä osaamistaan, hallita somevärkki jos toinenkin, editoida videohakemus, pinnata ansioluettelo, olla ärhäkkä, terhakka, heitellä verkkoja ja tarrata takertuviin kontaktikaloihin kynsin hampain. Pitää tietää, miten ollaan #erottuva @työnhakija.

kaksysi6

Mikäpäs siinä, ajattelin. Loin Twitter-tilin ja aloin seurata tuttuja ja tuntemattomia, skrollasin oman alan keskusteluja ja kiinnostavia uutisia. Opin, mikä on bit.ly, aloin puhua lapsillekin 140 merkin mittaisia kehotuslauseita. Klikkailin itseni Instagramiin, josta muodostui mukava välikappale irl-minän ja blogipersoonan taitoskohtaan. Kun järkkäri on liian järeä tai aikaa ei ole ISO-arvojen säätöön, on inspiroiva instailu paikallaan. Perehdyin asialliseen facettamiseen luomalla blogilleni Facebook-sivut, samalla keräsin kupoliini tiedonjyvän jos toisenkin syötteistä ja suunnittelusta. Käytin tunnin jos toisenkin visuaalisen ansioluettelon viilaamiseen – mikä antigraafikolta ja photarineitsyeltä oli hienoisen hikinen, mutta varsin hauskakin ponnistus.

Aivan yksin en olisi kaikkea tätä keksinyt. TE-palveluiden rekryinfoista olen imenyt tietoa kuin sieni. Olen hakeutunut kaikkeen työnhakuani tehostavaan toimintaan: osaamissimulaatioon, haastatteluvalmennukseen, puhelinkontaktoinnin perehdytykseen. Kohta kai saan vip-passin työkkäriin, sellaisen jolla pääsee vessankin ilman vartijan apua. Olen käyttänyt hyväkseni ystävieni asiantuntemusta, luetuttanut hakupapereita tuttavilla ja työnhaun verkkoryhmäläisillä. Koetan olla avoin monenlaisille mahdollisuuksille: en aio poimia suklaarusinoita pullasta vaan otan kahvileiväksi kuivankin käntyn, jos se on leivottu viestinnästä.

Huomaan eläväni alkuhuumaa työnhaun kanssa, kuherruskuukautta jota työttömyystilastot tai yt-uutiset eivät hetkauta. En minä kuitenkaan kovin kauaa haluaisi työttömän statuksella elellä, vaikka sillä alennuksia museolipuista saakin. Mieluummin kirjoittaisin, kouluttaisin, klikkailisin tai (jos on vähän epätoivoisempi päivä) keittelisin kahvia työkseni kuin saadakseni töitä.

naama2

Somesta ei ole mitään hyötyä, ellei kukaan tiedä sinun olevan siellä. Niinpä koetan ottaa haltuuni uuden alustan ja pistin pystyyn tämän työnhakusivuston. Vielä on wordpressailu suunnilleen yhtä sulavaa kuin viimekesäinen joogaa suppailulaudan päällä -kokeiluni, mutta toivon digitaitojeni kehittyvän tekemällä ja kokemalla.

Toivon mahdollisimman monen löytävän tänne. Uskon sosiaalisen median hyvyyteen – kenties sen kautta voi aueta uusi urapolku tai ainakin löytyä koordinaatteja työtehtävien monenkirjavalle kartalle. Olen avoin kaikenlaisille työmahdollisuuksille, tärkeintä minulle on #viestintä.

– Sanna

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑