Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Tag: tampere

”Sitten kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”

Tampereen keskustan tuntumasta ei taida löytyä ketään, joka ei olisi edes hitusen häiriintynyt ratikkatyömaasta. Oma kotini on Tammelassa, aivan tulevan ratikkareitin vieressä, joten raitiotien rakentaminen ei ole jäänyt huomaamatta. Miltä maistuu lapsiperheen arki aivan työmaan tuntumassa?

Olen ollut Tampereelle rakennettavan ratikan kannattaja jo pitkään ja tuuletin voitokkaana, kun valtuusto vihdoin näytti uudelle kulkupelille vihreää valoa. Täytyy silti tunnustaa, että kevyt kylmä hiki kipusi otsalle, kun projektin mittasuhteet iskeytyivät vasten omaa arkea: muutimme Tammelaan vuodenvaihteessa ja hetikohta muuton jälkeen alkoivat valtavat koneet ryskätä kotikadulla. Sitten aamiaispöytään lyötiin Aamulehti, jonka etusivulla puhuttiin neljän vuoden mittaisesta rakennusprojektista. Neljä vuotta työmaan keskellä?!

Onneksi ratikkatiedotus on muistuttanut, ettei yhtä pysäkkiä ja raiteenpätkää hinkata ihan koko aikaa, vaan työ tehdään vaiheittain aina tietyissä kohteissa kerrallaan.

Vedet katki, puut poikki, hymy huulilla

Kun astun kotoa kadulle, saan aina uusimman katsauksen ratikan etenemiseen. Mikä vaihe onkaan menossa, se kyllä näkyy ja kuuluu. Pitääkö väistää kaivuria, onko lähikauppaan kiertotie, mitä reittiä pääsee kirjastoon?

Toisinaan ajankohtaiset asiat tulevat vastaan jo kotiovella, johon on teipattu tiedotteita työmaan tapahtumista. Vesikatkoksiin ja muihin arjen haasteisiin onkin voinut varautua toimivan viestinnän ansiosta. Maisemaa muuttanut kadunvarren puiden kaataminen tuntui toki karulta, mutta uusien istutuskin on jo tiedossa. Työmaan meteli ei ole liiemmin häirinnyt päiväkahveja tai yöunia, mutta eipä meillä toki muutenkaan kovin myöhään nukuttaisi.

Uusi uljas liikkumismuoto konkretisoitui, kun lähistölle tuotiin ensimmäiset kiskonpätkät. Uutuuttaan hohtavia raiteita on ihasteltu yhdessä lasten kanssa, jotka ennakkoluulottomina kilvan ylistävät ihmeellistä ratikkaa. Itselleni kiskot symboloivat ennen muuta kaupungin kehitystä ja eteenpäin kulkemista.

Keskustorilla juhlittu Ratikkapäivä puolestaan muistutti siitä, että vastustuksesta ja kritiikistä huolimatta nyt ollaan tekemässä jotain isoa ja iloista. Helsingin lainavaunussa käyskennelleet tamperelaiset tuntuivat myhäilevän mielessään: kohta mekin ajellaan tämmöisellä. Omat lapset luonnollisesti kiistelivät jo etukäteen kovaäänisesti siitä, kuka saa ratikassa painaa stop-nappia ensimmäisenä.

Mihin se bussi tänään tulee?

Ratikkatyömaan näkyvin osuus ovat muuttuneet liikennejärjestelyt, jotka koskettavat myös kaltaistamme autotonta perhettä. Milloin on kadulla käytössä vain yksi kaista, milloin pyörätie ohjattu totutusta aivan toiseen suuntaan.

Jokainen pikkulapsiperheen vanhempi osannee samastua tilanteeseen, jossa Ryhmä Haun mukaan aikataulutetut aamurutiinit kosahtavat siihen, että päiväkotibussin pysäkki on siirtynyt yön aikana kolmekymmentä metriä kauemmas. Eräänäkin alkukesän viikkona myöhästyimme päiväkodin puurolta joka ikisenä aamuna ratikkatyömaan takia. Onneksi tarhan tädit osaavat pitää vellin lämpimänä myös meille myöhäisille, eikä kenelläkään voi olla niin kiire ettäkö muutama minuutti kaataisi koko kamelin.

Kaikille liikenneruuhkissa tuskaileville toivon nelivuotiaan kuopukseni positiivista yleisvirettä ja kadehdittavaa zen-asennetta: kun itse puhisin jälleen kerran pykälän kauemmas siirtynyttä pysäkkiä ja ohiajanutta bussia, hän tuijotti lumoutuneena työmaan jättimäisiä koneita ja ilakoi:

”Kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”

Tällä viikolla ollaan myöhästytty joka aamu päiväkotibussista ratikkatyömaan takia. Paitsi tänään, jolloin nukuttiin porukalla pommiin, vanuttiin kotona aamupalalla ja myöhästyttiin ihan suosiolla kaikista muistakin busseista. Onneksi on kesä, onneksi oppivelvollisuus on tauolla, onneksi töitä ehtii tehdä iltapäivälläkin. Ja onneksi elämässä on sellaisia henkilöitä kuin kuopukseni, joka ei hätkähdä vaikka bussipysäkki siirtyilee mystisiin paikkoihin ja joka laittaa kynsilakalla koristellut kätensä korville koska "sitten kuuluu vaan vähän jylinää". Oi ratikka, kyllä me susta tykätään, vaikka vähän hermoja jyrisytätkin. Neljän vuoden päästä voidaan myöhästyä kiskoilta! 🚋🚋🚋 #tampere #ratikka #ratikantarina #positiivari #neljävee

A post shared by Sanna Inkeri (@sannainkeri) on

Turvallisesti kohti tulevaa

Koulutiensä tänä syksynä aloittava esikoiseni puolestaan saa kokea, miltä tuntuu kulkea kaupungissa, joka on yhtä liikennetyömaata toisensa perään. Hänen ja kaikkien muiden ekaluokkalaisten keltanokkien puolesta toivon autoilijoilta ja muilta tielläliikkujilta kärsivällisyyttä ja huomiokykyä myös muutosten ja ärsytysten keskellä: työmaa ei taatusti ole helppo nakki työmatkaliikenteelle, mutta haastava se on myös itsenäisesti liikkuville lapsille tai vaikkapa vauvanvaunuja työntäville. Annetaan siis kaikille oma tilamme ja höllätään mahdollisuuksien mukaan niin aikatauluja kuin kuskien kravatteja.

Ratikka tulee. Työmaissa, kiertoteissä, väliaikaisuudessa ja muuttuneessa maisemassa on kestämistä, mutta muutoksen seuraaminen on myös aika kiehtovaa. Kaikkea ei voi valita, mutta omaan asenteeseensa voi vaikuttaa: onko arki ratikkarallin keskellä kurjaa ja kiristävää, vai näkeekö sen aitiopaikkana tulevaisuuden kaupunkisuunnitteluun? Kun lapsiltani kymmenen vuoden päästä kysytään, missä he olivat kun Tampereella rakennettiin ratikkaa, voivat he vastata ”ihan siinä kaiken keskellä”.

 

Teksti on julkaistu vieraskynäkirjoituksena Raitiotieallianssin Ratikkablogissa 9.8.2017.

Perhetyö kantaa arjen kuormaa

”En enää jaksa, mutta jos pyydän neuvolasta kodinhoitajaa, saamme lastensuojelumerkinnän.”

Väärin!

Ensinnäkin, kultaisen kahdeksankymmentäluvun kunnalliset kodinhoitajat tunnetaan nykyään perhetyöntekijän nimellä, ja he tittelinsä mukaisesti pitävät huolta perheestä, eivät kodista. Perhetyöntekijä auttaa lastenhoidossa, kun perheessä on syystä tai toisesta vaikeaa. Vaikeudet voivat vaihdella raskausajan komplikaatioista läheisen kuolemaan tai synnytysmasennuksesta erotilanteisiin. Apua voi saada ihan vain silloinkin, jos perheessä tarvitaan erityistä apua arjen hallintaan tai arjessa jaksamiseen.

Toiseksi, saadakseen perhetyöntekijän apua ei tarvita lastensuojelun asiakkuutta. Perhetyöntekijän palvelut ovat mitä parasta ennaltaehkäisevää, matalan kynnyksen apua, jolla voidaan tukea lapsiperheitä ennen kuin ongelmat paisuvat hankaliksi – ja kaupungille kalliiksi.

Itse olen saanut Tampereen kotipalvelun perhetyöntekijöiltä kullanarvoista apua. Ensin esikoisen hoitoon kuopusta odottaessani, jolloin kotiin tullut hoitaja vapautti minut pakollisille sairaalakäynneille. Hieman myöhemmin hoitoapua tarvittiin ja tarjottiin raskaan avioeroprosessin aikana. Ovelle kerran viikossa hymyilevänä ilmestynyt hoitaja otti kopin lastenhoidosta, vei pienokaiset puistoon jos kaipasin lepoa tai jäi kotiin pitämään muskaria että pääsin lenkille puhdistamaan päätäni. Perhetyöntekijä tarjosi käytännön avun lisäksi kuuntelevan korvan ja tsemppaavan halauksen vaikeassa elämäntilanteessa.

Yksi syistäni pyrkiä mukaan kaupungin päätöksentekoon on toive siitä, että muutkin saisivat auttavia käsiä ja kannattelevia harteita niitä tarvitessaan. Pidetään palvelut lähellä, saavutettavina ja kohtuuhintaisina sekä lisätään tiedotusta. Tieto kaupungin tarjoamista palveluista kun ei aina kantaudu niitä kaipaaville – itsekin aikanaan kuulin koko kotiavusta puskaradion kautta, uupuneelta tuttavalta. Ja kyllä, minäkin pelkäsin lastensuojeluleimaa ja merkintää papereihin. Huoli oli turha, apua tarjottiin enemmän kuin kehtasin pyytää ja muistot ”hoitotädeistä” ovat edelleen lämpimiä.

Tietoa kotiavusta ja perhetyöntekijöistä saat neuvolasta tai oheisen linkin esitteestä. On rohkeaa pyytää apua, kun omat keinot eivät riitä.

http://www.tampere.fi/tiedostot/l/3o6d8eLqd/Kotipalvelu.pdf

Parasta Tampereella: historian kunnioitus ja uuden innovointi

Mikä on omassa kotikapungissasi parasta? Mitä haluaisit säilöä jälkipolville, mitä ihastuttaa, mitä toivoisit vielä lisää? Vihreät keräsivät valtakunnallisella somekampanjalla eri paikkakuntien parhaita asioita, ihmisiä, kokemuksia ja paikkoja. Vaan mikä on minun mielestäni parasta Mansessa?

Minusta parasta Tampereella on vanhan ja uuden menestyksekäs kohtaaminen. Tämä näkyy esimerkiksi Tammerkosken rannalla, jossa Finlaysonin ja Tampellan vanhat teollisuusrakennukset on käännetty tälle vuosituhannelle. Tiiliseinien suojissa syntyy uusia innovaatioita, digitaalisia palveluita, kasvua, vientiä, yhteisöllisyyyttä ja yrittäjyyttä. Alueelle on uskaltautunut useita yrittäjiä, kahviloihin jonotetaan aamuvarhaisella ja lounasravintolat kuhisevat kello kahdeltatoista.

Vielä kun yksityisen sairaalan tilalle oltaisiin saatu kaikkien kaupunkilaisten kukkarolle sopivia palveluita tai kulttuuria, voisin talsia tätä ihanaa reittiä tarhanportilta töihin entistäkin ylpeämpänä. Ja vielä kun saataisiin ranta vehreämmäksi ja Konsulinsaareen kesäkahvila, niin turistiselfieiden määrä kohoaisi uusiin tuhansiin! Kosken kuohut ja kansallismaisema tekevät jo nyt ympäristöstä ainutlaatuisen, itse koen olevani etuoikeutettu tuijottaessani virtaavaa vettä työpisteeni ikkunasta.

Yhdessä Tampereesta rakennetaan vetovoimaista, kaunista ja kestävää kaupunkia. Tarjotaan tiloja ja tukipalveluita start up -yrityksille, houkutellaan keskustan liiketiloihin palveluyrittäjiä ja pidetään ympäristöstä huolta. Varmistetaan koulutuksella uusien osaajien saatavuus ja pidetään perheet kaupungissa kohtuuhintaisilla asunnoilla ja hyvillä julkisilla palveluilla. Otetaan Tampereen tarinaan mukaan kaikki kaupunkilaiset.


Katso muut vihreät parhaimmuudet eri somekanavista tunnuksella #
päätösonsinun.

© 2017 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑