Avainsana: työ

Varhaisesta vuorovaikutuksesta valtuustosaliin – viestintä on vaikea laji

Mitä yhteistä on somettavilla imettäjillä, ruuhkavuosien parisuhdekriiseillä, työtyytyväisyydellä ja poliittisella päätöksenteolla? Viestintä ja sen vaikeus.

 

Istuin eilen ensimmäistä kertaa kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kutsu varapaikalle tuli parin tunnin varoitusajalla ja ryntäsin virastotalolle suoraan töistä. Ensimmäinen oikea valtuustokerta jännitti, kaikki oli uutta etiketistä lähtien, enkä vielä käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Kokous kesti mittavat viisi tuntia, joista melkein kolme käytettiin hyvinvointikertomuksesta keskusteluun ja jokunen minuutti kaatuneen kokousjärjestelmän kanssa selviämiseen. Windowsin uudelleenkäynnistyminen kun ei näemmä ole läpihuutojuttu edes älykkäässä innovatiivisessa digikaupungissa.

Valtuustosalissa käytiin paikoin tulistakin ajatustenvaihtoa, ja valtuutettujen käytös herätti keskustelua myös mediassa. Itse olin salihälinästä jopa hieman hämmentynyt: hetkittäin meno oli kuin villissä koululuokassa, jossa takapenkin pojat heittelivät välikommentteja, vieruskaverin kanssa supatettiin puheenvuorojen aikana ja puheenjohtaja joutui pyytämään hiljaisuutta useammankin kerran. Silmiinpistävää oli se, kuinka erityisesti nuorten naispolitiikkojen puheenvuorojen päälle puhuttiin. Joiltakin osallistujilta tuntui kadoneen käytöstavat ja kunnioitus. Toisaalta arvokas keskustelu ja kunnioittava hiljaisuus ovat ehkä vain suomalaiselle poliittiselle viestinnälle tyypillisiä vaatimuksia – vaaliväittelymmekin ovat kesyä kaveripuhetta vaikkapa brittiparlamentin möyhöämiseen verrattuna.

Politiikan tekemiseen kietoutuu lukuisia viestinnän lajeja. Pitää osata neuvotella, esiintyä, vakuuttaa ja väitelläkin. Kuuntelemisen ja keskustelun taidotkin ovat isossa arvossa eikä someosaamisen merkitystäkään enää aliarvioida. Eilisessä valtuuston kokouksessa vieraillut puheviestinnän professori kiinnitti huomiota muun muassa siihen, kuinka monet edustajat lukivat puheenvuorosta suoraan paperista tai pädistä, edukseen erottuivat luontevat ja lennokkaat puhujat.

Itse noteraasin viestintänäkökulman myös monien puheenvuorojen sisällöissä. Toivottiin parempaa tiedotusta niin palveluntarjoajilta kaupunkilaisille kuin päätöksenteon eri vaiheista meille päättäjille. Moni nosti esille puutteellisen viestinnän, jonka vuoksi vaikkapa lapsiperheet eivät osaa vaatia itselleen kuuluvia kotipalveluita. Usein viestintää ei osatakaan arvostaa ennen kuin sen puute huomataan, jolloin moni asia on helppo sysätä ontuvan tiedonkulun syyksi. Kyllähän tämä olisi tehty, jos olisi tiedetty!

Jotta perhe saisi kotiapua ja valtuutettu kaikki tarvittavat dokumentit, tarvitaan toimivaa viestintää ja vuorovaikutusta. Sitä ei synny ilman asiantuntemusta, panostusta ja resursseja. Eli rahaa. Viestintä ei synny siinä sivussa, vaan se vaatii suunnittelua ja konkreettisia tekoja: parempia verkkosivuja, työntekijöiden koulutusta, someen sparrausta tai selkokielisiä esitteitä. Viestinnän tekeminen ei ole pelkkää välineurheilua, vaan mahdollistamista ja kulttuurin luomista. Tätä varten koulutetaan viestinnän ammattilaisia, joista yksi minäkin olen.

 

Olen nyt ollut uudessa työssäni kuukauden päivät, ja viime viikonloppuna julkaisin hieman tunteikkaankin tilannepäivityksen työelämän Tinderissä, jota LinkedIniksikin kutsutaan.

Jossakin kohtaa ymmärsin, että olen huomaamattani päätynyt paikkaan, jonka nokkelampi olisi nähnyt unelmana jo aiemmin. Jos luottaa sanomalehteen, syttyy somesta, innostuu vuorovaikutuksesta, näkee markkinointia kaikkialla ja suhtautuu koodareihin syvällä kunnioituksella, mikä voisi olla parempi työ kuin viestintä mediatalon sisällä? Olen jopa vähän nolosti liikuttunut siitä, että aamuyöllä postiluukusta kolahtava lehteni on nyt kollegoiden ideoima, kirjoittama, kuvaama, myymä, painama ja jakamakin.

Paljon uutta, hurjasti opittavaa, kymmeniä kanavia, satoja ihmisiä, monta Jussia, isoja haasteita ja pieniä onnistumisia.

On hauska huomata, miten uuden työn innostus heijastuu muuhun arkiseen eloon. Ruuhkavuosi etenee omalla painollaan, puolet mustimmasta marraskuustakin on lusittu kuin huomaamatta. Pikkukoululaisen ja päiväkotilaisten täyttämään kotiin mahtuu enemmän iloa, kun töiden jälkeen sohvalle pötkähtää tyytyväinen vanhempi. Olen myös itselleni armollinen: teen vain tarpeeksi, suljen somen ajoissa, syön suklaata kun tekee mieli. Iltaisin nukahdan ennen kymmentä kesken puolison lauseen enkä taatusti tänäkään vuonna askartele tonttuovea. 

 

(Edit: Viimeinen lause pitäisi jo nyt kumittaa, sillä ostin tänään tonttuoven tarvikkeet!)

Kirjoituksestani taitaa huokua se, että olen uudesta työstä varsin innoissani. Käytännössä työni on kirjoittamista, kuvaamista, keskustelua ja kouluttamista. Suunnittelua, sparraamista, säätämistä ja vähän somettamistakin. Itse koen, että tärkein tehtäväni on saada tieto kulkemaan ihmiseltä toiselle, mahdollistaa vuorovaikutus yrityksen sisällä ja nostaa tehdyn työn tärkeys kaikkien tietoon. Me hitaat hämäläiset emme kovin herkästi hehkuta omaa työtämme, varsinkaan keskeneräistä sellaista, vaikka usein olisikin aihetta. Kun viestintä on kunnossa, pyyhkii yrityksellä yleensä hyvin niin henkilöstön tyytyväisyyttä kuin tulosta mitattaessa.

 

Miten viestintä sitten liittyy imettäviin äiteihin? Se, että kohahdamme, kun joku käskee katsomaan vauvaa älypuhelimen sijaan kertoo jotakin tästä ajasta. Olen itsekin selannut somea imetysmaratonien aikana – samaan tapaan olen katsonut televisiota, kaitsenut toista lasta ja muun muassa paistanut munakasta rintaruokinnan aikana. En usko, että korppi vie leikkipuistossa puhelintaan tuijottavan vanhemman lasta, mutta luuriin liimautumisella on huonotkin puolensa. Minä olen tuntenut piston someen uponneissa sisuksissa, kun taapero on napannut puhelimen kädestä ja ängennyt kirjan kanssa tilalle. Nyt ekaluokkalaisen ruutuaikaa rajoittaessa väkisinkin tulee mietittyä, millaista esimerkkiä antaa omalla käytöksellään. Katsomme puhelinta ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, televisio-ohjelman aikana ja treffeilläkin. Mitähän me ennen teimme kaikki ne hetket? Keskityimmekö paremmin olennaiseen, olimmeko paremmin läsnä ja meniköhän viestimme paremmin perille (siis se, jota ei lähetetty linjoja pitkin)?

Varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa on aivan oma maailmansa. Tiesittekö esimerkiksi, että pienokaisille lepertely ja ulkopuolisen korvaan kammottavan kuuloinen lässytys on ihan tutkitustikin hyvä juttu? Ei myöskään ole sattumaa, että vieraille lapsille puhuminen on monen mielestä kiusallista, mutta omille kakaroille juttelu muuttuu usein aivan luontevaksi heti synnytyssalissa.

 

Viestintä on vaikea laji, klassisen lausahduksen mukaan se vieläpä epäonnistuu aina. Oma viestintäasiantuntijuuteni tuntuu karisevan aina kotisohvalla, kun pitäisi puida parisuhdetta, olla rakentava keskustelija tai taitava riitelijä. Osaan kyllä analysoida toisten toimintatapoja, mutta omaa tekemistä on paljon hankalampi tarkastella saati altistaa kritiikille. Kiivastun nopeasti ja mökötän lapsellisesti, siinä ei auta edes puheviestinnän maisterin paperi.

Onneksi viestijänäkin voi kehittyä. Työvuodet ovat tehneet minusta rohkeamman, vanhemmuus kiltimmän ja parisuhteet kasvattaneet konfliktinsietokykyä. Uskon avoimuuteen, inhimillisyyteen, kohtaamisen merkitykseen kaikissa kanavissa ja kasvokkain. Koulun penkillä, kokeneempia kuunnellen ja kärsimättömästi kokeilemalla olen oppinut monenmoista, ja samalla polulla ajattelin jatkaa. Vaikeassa lajissa kun pienikin onnistuminen tuntuu isolta saavutukselta.

Kaikki yhes koos

Tämä on ensimmäinen teksti, jonka perhebloggaajana tai elämäni avaajana kirjoitan tälle aivan omalle alustalle. Jätän nyt hyvästit Lilylle ja tuotan tekstini vastedes tänne. Tervetuloa siis sinulle, hienoa että löysit perille tai eksyit polullasi juuri minun eteiseeni! Otan hiukset hulmuten vastaan niin uudet tuttavuudet kuin uskolliset kävijät.

Alunperin perustin omaa nimeäni kantaneen sivuston työnhakuni tueksi sinä syksynä, kun siirryin (kauniisti sanottuna) kotiäitiydestä kortistoon, lapset aloittivat päiväkotitaipaleensa ja minä aloin aktiivisesti kaivella omaa uraani.

Sivuston rakenteluun käytetyt tunnit kannattivat, sillä tämä digitaalinen ansioluettelo toimi ensisijaisena näyttönä nykyiseen työhöni, jossa olen edennyt kahdessa ja puolessa vuodessa harjoittelijastatuksesta päällikköasemaan. Näiden kolmenkymmenen kuukauden aikana olen oppinut aivan valtavasti. Olen suunnitellut, toteuttanut, järjestänyt, analysoinut, kehittänyt, kritisoinut ja kestänytkin. Olen hoitanut melkoisen laajan skaalan työtehtäviä viestintäsuunnitelman kasaamisesta virkistyspäivän järjestämiseen. Olen haastatellut uusia työtovereita ja vastannut toimittajan kysymyksiin, kirjoittanut kymmeniä artikkeleita ja näpytellyt satoja twiittejä, seissyt ständillä tapahtumissa ja pyörinyt konferensseissa Hullusta Porosta Pariisiin,  tehnyt matkalaskuja, ostanut toimistolle palaveripullia, pohtinut budjetteja ja commitoinut Githubissa. Olen kokenut ylpeyttä yrityksen menestyksestä, stressiä työtehtävien kasautumisesta, onnistumista hyvin hoidetusta viestinnästä ja liikutusta niin asiakaspalautteesta kuin kesätyöläisten kommenteista.

Päivtyön ohella olen myös ollut mukana perustamassa yritystä, yhteiskunnallista ja vastuullista viestintää tekevää Kumua. Osuuskunnan rattaissa olen oppinut byrokratiaa ja yritysjuridiikkaa, mutta myös löytänyt alustan oman viestintäosaamiseni vahvistamiseen – ja myös sen myymiseen. Opiskeluporukasta aikansa saanut firma on ollut kasvualustan ohella foorumi, johon on voinut purkaa alanvalinta-avautumiset ja pallotella niin ammatillisia trendejä kuin kutkuttavia Tinder-treffejä.

Nyt on kuitenkin aika ottaa askel ja hypätä tutuksi tulleesta aivan uuteen – siis työelämässä, kotona ajattelin pitää kumppanistani tiukasti kiinni. Siirryn kasvuyrityksestä ison konsernin huomaan, it-alalta mediataloon. Vain työmatkassa palaan vanhaan: saan jälleen talsia päiväkodin portilta Finlaysonin portille ja napata aamukahvin mukaani Pala Cafésta. Aloitan uuden työni Alma Medialla aivan pian.

 

Ilmassa leijunut muutoksen kaipuu realisoitui rekrytointiprosessiin, jossa olinkin sadan hakijan joukosta se, jolle soitettiin positiivinen puhelu. Ajattelin olla tästä hieman ylpeä, vaikkei se kai kolmekymppiselle huijarisyndrooma-naissukupolvelle kovin helppoa  olekaan.

Työtarjouksen vastaanottamisen ja työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen mieli on täyttynyt edestakaisin poukkoilevista tunteista: olikohan tämä hyvä idea, mitä jos en onnistukaan, osaanko edes mitään, kuka hullu luopuu ihan kivasta vakityöstään ja hyppää pää edellä avantoon, miten järjestän koululaisen kymmenen aamut kun ei sitä nyt enää voi töihinkään mukaan ottaa?

Rauhalliseen realismiin taipuvainen puoliso lohduttaa, että kyllä, kaikki nämä sekoilufiilikset kuuluvat työpaikanvaihtajan toimenkuvaan ja kaiken on tapana järjestyä. Hän muistutti, ettei päätökseni ollut mikään yhden unettoman yön tulos ja huomautti myös, että olen viime viikot töistä tullessani näyttänyt aiempaa iloisemmalta. Olenkin oikeasti uudesta työstä varsin tohkeissani, vaikken yhtään tiedä mihin urapolku tästä eteenpäin kaartaa.

Kuva: Elias Lahtinen, Aamulehti

Mitä uutta tällä verkkosivulla sitten koetan saada aikaan? Ennen halusin pitää perhearjen avaamisen ja ammatillisen sisällön erillään, siksi blogiminä on kulkenut eri alustalla ja aliaksella kuin työminä. Yksi ja sama Sanna tämän kaiken tekemisen takana kuitenkin on ja nyt tuntuu jo ihan luontevalta tuupata kaikki elämäni sisällöt yhden osoitteen alle. Omien antiikkisten tekstien perkaaminen ja elämän jäsentely verkkoa varten toimi myös mainiona terapiasessiona: kas, tällaista kaikkea olen kokenut, näistä kirjoittanut, tätä kaikkea minä taidan olla.

Koulutuksissa voin paasata yleisölle siitä, kuinka sinullakin on henkilöbrändi, mutten oikein ole osannut tarkastella etäänpää omaani. Nyt aika on kypsä sille, että voin olla sekä ylpeä että heikko, vakava mutta vitsikäs, kriittinen ja silti kepeä. Viikkokalenterissani on tilaa sekä viestinnälle, vaikuttamiselle että vanhemmuudelle. Ja tietysti vapaalle lorvimiselle, Pikku kakkosen aikaan nuokkumiselle, lenkkipolulla paahtamiselle, kirjastossa hengittelylle ja puolison kanssa kahvittelulle. Nyt tälle kaikelle löytyy paikkavarauksensa myös verkosta. Bloggaamistahti toki lienee jatkossakin yhtä verkkainen kuin nyt, ellei sitten joku keksi kellooni useampaa ylimääräistä tuntia.

 

Ai niin, työhaastattelusta minulta kysyttiin, minkälainen kirjoittaja olen. Kerrankin osasin nielaista kaikki konditionaalit, epäröivät ehkät ja maltilliset mukavuudet. Vastasin olevani erinomainen kirjoittaja.

Väitteen paikkansapitävyydestä voit jättää kommentin vaikkapa tuohon alas. Toivon blogini kannustavan keskusteluun ja omanlaiseensa yhteisöllisyyteen, vaikka Lilyn ehdoton vahvuus, ylhäältäpäin tuettu yhteisö, täältä puuttuukin. Olisi hienoa, jos jättäisit oman puumerkkisi tai vaikkapa kävijäkokemuksesi!

Jos taas selailet postauksia pitkälle taaksepäin, älä pelästy. Mukana on kourallinen viimekeväisten kuntavaalien aikaan kirjoittamiani tekstejä sekä myös ne ammoista työnhakijan arkea avanneet artikkelit. Arkistoista löytyy myös blogitekstejä vauva-ajoilta (!) ja tekstiin piirtyneet muistot erosta selviytymisestä, jotka liikuttavat minut edelleen kyyneliin asti. Pyrin tuomaan loputkin arkistojen aarteet ja kaikki Lilyn aikaiset postaukset omalle alustalleni, mutta se vaatii vielä töitä.

Koska en ikinä saa kaikkia sisustusprojekteja valmiiksi ennen synttärijuhlia: tervetuloa, vaikka vähän keskeneräistä vielä onkin! Toivottavasti viihdyt.

Tämänpäiväisen Aamulehden haastattelussa kaikkien runokirjahyllyjen sankari Kirsi Kunnas kuvailee esikoiskirjailijaa, mutta saattaa siinä sivussa koskettaa tällaista sinne tänne suhaavaa tekstintuottajaakin:

”Kaikki on kuitenkin jo aluillaan, tuloillaan. Patetian ja tuskan keskellä voi olla idullaan jotain, siksi lukijalta tarvitaan hellää ymmärrystä.”  

Parasta Tampereella: historian kunnioitus ja uuden innovointi

Mikä on omassa kotikapungissasi parasta? Mitä haluaisit säilöä jälkipolville, mitä ihastuttaa, mitä toivoisit vielä lisää? Vihreät keräsivät valtakunnallisella somekampanjalla eri paikkakuntien parhaita asioita, ihmisiä, kokemuksia ja paikkoja. Vaan mikä on minun mielestäni parasta Mansessa?

Minusta parasta Tampereella on vanhan ja uuden menestyksekäs kohtaaminen. Tämä näkyy esimerkiksi Tammerkosken rannalla, jossa Finlaysonin ja Tampellan vanhat teollisuusrakennukset on käännetty tälle vuosituhannelle. Tiiliseinien suojissa syntyy uusia innovaatioita, digitaalisia palveluita, kasvua, vientiä, yhteisöllisyyyttä ja yrittäjyyttä. Alueelle on uskaltautunut useita yrittäjiä, kahviloihin jonotetaan aamuvarhaisella ja lounasravintolat kuhisevat kello kahdeltatoista.

Vielä kun yksityisen sairaalan tilalle oltaisiin saatu kaikkien kaupunkilaisten kukkarolle sopivia palveluita tai kulttuuria, voisin talsia tätä ihanaa reittiä tarhanportilta töihin entistäkin ylpeämpänä. Ja vielä kun saataisiin ranta vehreämmäksi ja Konsulinsaareen kesäkahvila, niin turistiselfieiden määrä kohoaisi uusiin tuhansiin! Kosken kuohut ja kansallismaisema tekevät jo nyt ympäristöstä ainutlaatuisen, itse koen olevani etuoikeutettu tuijottaessani virtaavaa vettä työpisteeni ikkunasta.

Yhdessä Tampereesta rakennetaan vetovoimaista, kaunista ja kestävää kaupunkia. Tarjotaan tiloja ja tukipalveluita start up -yrityksille, houkutellaan keskustan liiketiloihin palveluyrittäjiä ja pidetään ympäristöstä huolta. Varmistetaan koulutuksella uusien osaajien saatavuus ja pidetään perheet kaupungissa kohtuuhintaisilla asunnoilla ja hyvillä julkisilla palveluilla. Otetaan Tampereen tarinaan mukaan kaikki kaupunkilaiset.


Katso muut vihreät parhaimmuudet eri somekanavista tunnuksella #
päätösonsinun.

Keppiä vai porkkanaa – vai kasa uusia keinoja?

Oma polkuni nykyiseen, vakituiseen työpaikkaan on ollut yhdistelmä onnea, osaamista ja hyvin toimineita palveluita. En pudonnut kelkasta kotiäitivuosien vuoksi, vaan sain uusia uramahdollisuuksia täydennyskoulutuksen ansiosta. Toki palkkaamiseni on vaatinut myös työnantajalta rohkeutta – ikäiseni naisen ottaminen remmiin kun on yhä vain taloudellinen riski yritykselle. Työn ja perheen onnellinen yhdistäminen puolestaan on todellisuutta turvallisen päiväkodin ja koulupolun sekä työaikajoustojen ja etätyömahdollisuuksien ansiosta.

 

Nyt yksi työni haasteista on löytää kasvavaan yritykseen lisää kovan tason IT-osaajia – tähän tarpeeseen taas vastataan koulutuspolitiikalla ja kaupungin vetovoiman kehittämisellä.

Työllisyyden parantaminen ei ole mustavalkoista keppiä vai porkkanaa -politiikkaa, vaan monen osatekijän summa.

 

Tampereella ollaan edelläkävijöitä teknologiaosaamisessa ja digitalisaatiossa, siinä kehityksessä on avaimia koko kaupunkiseudun kasvuun.

Kankeiden työllisyyspalveluiden sijaan nyt kaivataan rohkeita avauksia ja yhteistyötä yli sektorirajojen – niin saadaan paras hyöty esimerkiksi 100paikkaa.fi -rekrytointikampanjan kaltaisista tempauksista. Kampanja on tuonut julki sadat avoimet työpaikat Pirkanmaalaisissa ICT-yrityksissä ja on mainio esimerkki siitä, miten yhdessä tekemällä saadaan aikaan.

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑