Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Tag: vanhemmuus

Flossaus ja muut koululaisen vanhemmalta vaaditut taidot

Kalenteri kääntyi toukokuulle ja hätkähdin. Siinä missä työpaikalla on pitänyt puolen vuoden jälkeen kömpiä uuden työntekijän anteeksiantavan verhon alta esiin, en voi enää kutsua itseäni aloittelijaksi myöskään koululaisen vanhemmuudessa. Esikoisen ensimmäistä kouluvuotta on jäljellä enää kuukausi, Suvivirren sointuihin vain viikoissa mitattava aika.

Kun kotonamme viime elokuussa jännitettiin koulunalkua, en osannut olla huolissani poikasen akateemisista taidoista. Sujuvasti lukevana ja innoissaan laskevana lapsena oletin hänen solahtavan aapisen sivuille liiankin helposti. Tässä kohtaa odotukset ovat vastanneet todellisuutta: äidinkielen taidoissa mennään keskikäyrän yläkarteessa ja matematiikassa on pitänyt turvautua lisätehtäviin varsinaisen kirjan tultua jo tehdyksi. Hävettää vähän tunnustaakin, että olen aika heikosti perillä varsinaisten oppituntien sisällöistä – läksyt kun on lähes poikkeuksetta tehty jo iltapäiväkerhossa ja äidin osallistuminen kotitehtävien katselmointiin on nykyisin lähinnä ärsyttävää.

Niin, se lienee minun osani nyt. Olla ärsyttävä. Se, joka vaatii ulkohousut sadesäällä vaikka kaikki muut saavat olla pelkissä verkkareissa välitunnilla. Se, joka muistuttaa bussikortista, kirjastokortista, penaalista ja retkelle tarvittavasta pikkurahasta. Joka kyselee varovasti kiusaamisesta ja tarkistaa hampaiden harjauksen joka ikinen ilta. Äitiiih, se turvallisen tylsä ja rutiininomaisen rasittava.

Tiedostan saavani vasta esimakua ovia paikovasta ja maailmoja vihaavasta teinistä, sillä ekaluokkalaisen silmienpyörittely ja kaiken kyseenalaistaminen valuu aina välillä huumorin puolelle. Toisinaan me kaksi tuittupäätä kyllä otamme kuuluvasti yhteen eteisessä, jossa lähdön hetkellä tyypillisesti soppaan lientä lisää pukeutumistaidon unohtava ja dramaattisesti kaikkiin elämän epäkohtiin suhtautuva viisivuotias. Zeniläisten harjoitteiden ja kriittisen itsetutkiskelun avulla yritän paikantaa koululaisen hermoja raastavan äänensävyni, joka tavoittelee neutraalia huomautusta (”kannattaa laittaa pipo, siellä on pakkasta”) mutta mitä ilmeisimmin kajahtaa ilmoille kolmannen maailmansodan kokoisena raivona. Miksi sä äiti oot aina tollanen vihainen!

Kouluun lapsi kuitenkin lähtee mielellään. Mitä ihmettä siellä siis tapahtuu? Ainakin ekaluokkalaisen sanavarastoon on ilmestynyt sellaisia käsitteitä kuin evoluutio, kapitalismi ja suorakulmio. Sekä creeper, addut, däbbäys ja flossaus. Viimeisimmät opettelin minäkin, jotten jäisi aivan alakynteen alakoululaisten trenditanssiliikkeiden täyttämällä diskolattialla. Olisi myös mieltäylentävää kertoa, kuinka olemme onnistuneet kasvattamaan vähästä kiitollisen ja brändeistä vähät välittävän oman tiensä kulkijan, mutta koulun pihalla ja puhelimien lankoja pitkin kaikenlaiset ilmiöt tulevat selvästi päiväkotielämää paljon tiukemmin iholle – myös kirjaimellisesti, sillä niissä verkkareissa pitää nimenomaan olla kolme raitaa. Ekaluokkalainen myös etukäteen tuhahteli viikonlopun risteilyreissullemme, kun luokkakaverikin on käynyt jo seitsemän kertaa Kanarialla vaikkei ne edes ole voittaneet eurojackpotissa! Kotona koitamme opetella rahan arvoa ja Prisman kassalla melkein liikutuin, kun vänkäämisen välttelyllä ja siivousavulla saadut viikkorahat ja hammaskeijun ahkerasti tyynyn alle kantamat kolikot ojennettiin tärisevin käsin vastineeksi lego-autosta. Aika pieni tuollainen pikkukoululainen kuitenkin on.

Erityisen ilahtunut olen siitä, mitä kaikkea eksoottista ja elämyksellistä kouluarkeen on ensimmäisen vuoden aikana mahtunut. Luokka on juhlinut 100-vuotiasta Suomea, seurannut munien hautomista ja tipujen kuoriutumista, käynyt teatterissa, kirjastoautossa, hiihtämässä ja herkuttelemassa. On opeteltu espanjalaisia poskisuudelmia, käyty läpi kyrilliset aakkoset ja nyt kieltenopetuksessa kaikuvat englannin idiomit. Muuttuvien aikataulujen ja erityisten ohjelmien perässä pysyminen kurittaa toki omaa kalenteria ja kuormittaa muistia, mutta kumma kyllä kouluvuoden aikana ei olla vielä unohdettu mitään eikä yksikään varasukkakaan ole hukkunut. Liian tiivistä osallistumista vanhemmalta ei kouluarkeen ole vaadittu, mitä pidän vain hyvänä asiana. Luotan ammattilaisten osaamiseen ja olen äärimmäisen iloinen erinomaisesta luokanopettajasta, joka tuntuu pitävän lempeällä otteella ykköskakkoset kurissa, tunnistaa lapsen ominaispiirteet ja löytää hänestä puolia, jotka kotona ovat jääneet pimentoon. Esikoisella ei ole tapana ylpeillä omalla osaamisellaan – eikä toisaalta kovin helposti heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta koulussa hän on varmasti saanut kokea onnistumisen elämyksiä ja on toisaalta suhtautunut avoimesti myös epävarmoihin uutuuksiin.

Lapsi on kouluvuoden aikana kasvanut henkiset viisitoista senttiä ja lahkeiden lyhyydestä päätellen varsikin on venynyt. Alkusyksyn aamuhaasteet ovat kaukana takana ja nyt kouluunlähtö sujuu hujauksessa ja helposti. Vielä ei lapsi taita koulumatkaa kokonaan yksin – luotan kyllä koko ajan enemmän pienen ihmisen liikennetaitoihin, mutta lähikatujen työmaiden rasittamien autolijoiden käytös ei kannusta lähettämään ainoaa esikoistani reppu keikkuen kaupungille. Ehkä vielä viimeisten kouluviikkojen aikana saamme tämänkin tulikokeen käytyä läpi. Lapsen napanuoran venyessä tiukimmalla taidan olla minä itse – kun poikanen sai kävellä yksin tiedekerhosta kotiin, laskin sydän syrjälläni minuutteja ja kuvittelin kauhuskenaariot sen yhden suojatien ympärille. Lopulta ovesta aina pölähti rennolla moikkauksella punaposkinen lapsi, joka vouhotti pipeteistä tai mikroskoopeista ja piilotteli piponsa alle ylpeyttä uudesta itsenäisyyden eleestä.

Itsenäisemmäksi, itsensä näköiseksi hän tuossa kaiken aikaa kasvaa. Massapaineista huolimatta poikasen tukka valuu edelleen olkapäille, sukat ovat yleensä eri paria ja repusta löytyy ruttuisia papereita. Tubettajien vakavamielisen seuraamisen lisäksi hän aina hetkittäin heittäytyy höpsöttelyyn kotona kikertävien pikkutyttöjen kanssa, oikomishoidon rattaissa pyörivästä suusta purskahtaa edelleen aito lapsen nauru. Ruokapöydässä näemme taikatemppuja ja keijupiirustusten välistä löytyy viivottimella tehtyjä 3D-kuvia, lastenhuoneessa supatellaan silmät suurina kuinka seksaamalla tehdään vauvoja. Tänä keväänä pieni mieli taipui viimein polkemaan pyörää, kesän projektiksi otamme uimataidon. Ensi syksynä hän onkin jo alakoulun konkarisarjaa, iso ja etevä kakkosluokkalainen, joka saa kulkea esimerkin elkein samasta portista eskariin talsivan pikkusiskon kanssa. Sitä ennen koittakoon kevätjuhla ja ihanan pitkä kesä ilman vastuita ja velvoitteita.

Vaan mitä minä olen koululaisen vanhempana oppinut, flossaamisen lisäksi? Olen oppinut luottamaan, uskomaan, kannustamaan omani erityisyyksiä. Yritän asennoitua siihen, kuinka lapsen yhteisö kääntyy kotoa kohti koulua ja kavereita, kuinka olen esikuvana vain yksi muiden, monesti minua vahvempien hahmojen joukossa. Iloitsen lapsen läheisistä ystävistä ja toivon hänen löytäneen paikkansa välituntien villissä lännessä. Vuoden aikana olen kantanut huolta haasteista ja itkenyt omaa avuttomuuttani, mutta nyt kesän korvalla taputan itseäni ja elämämme miehiä selkään. Hyvinhän me tämä handlataan. Ja vaikka menetän hermoni monta kertaa viikossa kehää kiertävään arkivänkäämiseen, aina illalla viimeiseksi halaan ja toivotan hyvää yötä.

Ja unta odotellessaan hän, niin iso ja etevä ja itse pärjäävä, pyytää pienellä äänellä voitko sä silittää mua.

Ruuhkavuosista, rakkaudella

Hei te siellä! Muistatteko vielä, kuinka tapanani oli kirjoittaa blogia? Avata ajatuksia ja arkea, taltioida tunteita ja Tampereella tapahtunutta? Nyt viimeisestä tekstistä on kulunut niin pitkä aika, että kaikki bloggaamiseen viittavat lisäykset ansioluettelosta pitäisi melkein pyyhkiä pois. Mutta täällä minä olen, tekstini vain pyörivät oman navan sijaan työpöydällä ja ajatukset pään sisuksissa.

Viime kevään kuntavaalikampanjassa sloganini oli ”rauhaa ruuhkavuosiin”. Itseään toteuttavana käänteisenä ennustuksena oma vuoteni on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa. Tätä tekstiä varten luonnostelinkin vinkkilistan muotoon puettuja ohjeistuksia ruuhkavuosista selviämiseen. Kyllä te tiedätte, ”valitse kaikkien vaatteet valmiiksi edellisenä iltana” tai ”kytke koko perhe yhteen kalenteriin”. Turha kai näitä itsestäänselvyyksiä kuitenkaan on kotejaan hallitseville kollegoille kerrata, en minä ole mikään totuuksia töräyttelevä aikataulujen äititeresa itsekään.

 

Mitä siis kertoisin? Oikeastihan kaipaan kevyttä kirjoittamista, joka alkaa valmiista ajatuksista eikä vaadi oikolukua tai kuittausta konsernitasolta. Älkää ymmärtäkö väärin: olen yhä vain työssäni äärimmäisen tyytyväinen. Olen pakahtua positiiviseen palautteeseen ja innoissani kätösiini kertyvistä haasteista. Tehtävälistani pylpyröissä skaala vaihtelee strategisen viestinnän kehittämisestä pääsiäisen munajahdin organisointiin. Tämä viikko toi työpaikalle mittavia muutoksia, joiden vaikutuksia me kaikki samoissa medioissa leipämme tienaavat odottelemme jännityksellä.

Vaikka tekstiä saan työstää toimistoaikoina aivan tarpeeksi, kaipaan nimenomaan omia kirjoituksiani. Niitä, jotka kumpuavat kalloni yksityisemmistä osista, soljuvat sydämestä näppäimistön kautta nettiin.

Ajanpuutetta ja täyteenahdettua kalenteria voisin tietenkin syytellä loputtomiin. Totuus kuitenkin on, että arjessani on aivan liian monta ylimääräistä tuntia, jotka voi käyttää Onnenpyörän Twitter-pelin pelaamiseen tai Temptation Islandin analysointiin. Somea selatessani hämmästelen heitä, joilla riittää aika töiden ja lasten lisäksi säännölliseen liikuntaan, sosiaaliseen elämään, siisteihin koteihin ja sellaisiin yliluonnollisiksi kokemiini asioihin kuin käsitöiden tekoon tai kirjojen lukuun (tai peräti kirjoittamiseen!). Lasken oman päiväni tunteja ja mietin, onko noilla muilla yhtään lepohetkeä sohvalla – vai onko minulla niitä liikaakin?

Konkreettisen askeleen kalenterisirkuksen helpottamiseksi otin tämän kuun alussa, kun siirryin takaisin lyhyempään työaikaan. Nelipäiväinen työviikko tai lyhyemmät päivät tuntuvat kahdeksasta neljään -tahkoamisen jälkeen suorastaan laiskottelulta. Olen voinut saatella koululaisen kymmeneksi opinahjon ovelle tai lähteä kolmelta kohti päiväkodin porttia (mikä on kyllä aina iso virhe, koska ää-vää miksi tulit niin aikaisin eikä lasta vielä tuolloin ole patistettu toppavaatteisiin varhaiskasvatuksen voimalla). Oma opettelunsa tässä vajaassa työpanoksessa vielä on, mutta kai pikkuhiljaa osaan merkitä vapaapäivät kalenteriin ja olla tuolloin irti myös sähköpostin silmäilystä.

Kerrottakoon sitten myös hieman totuuksia: uusperheeseen liittyviä tuntoja on paljon vaikeampi purkaa julkisesti omalla naamavärkillä kuin niitä aikoja, kun kuvittelin olevani ainoa, jolla on lapsiini liittyviä arkisia ajatuksia tai eron jättämiä arpia. Jos haluaisin jaapattaa vanhemmuudesta samalla syvyydellä kuin joskus muinoin, olisin uusiokuviossa heikolla jäällä. Oman sensuurinsa sisällölle asettaa luonnollisesti myös kouluikään ehtinyt ihmistaimen. On aivan eri asia tilittää koliikkivauvan tuomasta kaaoksesta kuin koululaisen kasvatushaasteista.

Uusperheongelmissa en usko olevani yksin, mutta kuinka niistä osaisi oikein kertoa? Vähän olen toki yrittänytkin, mutta on tässä arjen pyörteen silmässä kaikenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista tekisi mieli avautua. Toisin kuin eroperheessä, tässä kuviossa on kuitenkin kytköksiä niin moneen suntaan, että suun avaaminen täysin auki ei ole samalla tapaa oikeutettua (jos se sitä oli ennenkään, en tiedä). Kotisohvallekin toivoisi kirjoituksillaan ennemmin järkeviä näkökulmia kuin väärinkäsitysten aikaansaamia aikuisriitoja. Opettelua on siinäkin, että osaisi pukea kompleksiset tunteensa sanoiksi ilman kirpeitä kyyneleitä.

No, ruuhkaa arjessa olisi takuulla ilman puolisoa ja bonuslapsiakin, mutta  kolmen kodin kombossa säätöpotenssi nousee omanlaisekseen yhtälöksi. Näin sunnuntaisin tapanamme on kurkistaa tulevaan viikkoon ja sopia aikataulut: kuka tulee, hakee, vie, ostaa ruokaa tai muistaa muistuttaa? Se, mikä mediaanien mukavoittamassa ydinperheessä olisi muutaman sanan rutiini, muuttuu helposti ainakin oman aivosyheröni sisällä tunnemyrskyksi, jossa luovimiseen tarvittaisiin Maaret Kallion navigointitaitoja ja Sami Kurosen kapteenimaisia käskyjä. Kumpi hakee kenenkin lapset, onko se nyt ihan varmasti ok ja mitä sekin sitten tarkoittaa? Joskus ei vaan jaksaisi, helpompaa olisi olla hiljaa, vaikka tietenkin vaikenemalla onkii vain esiin vaikeuksia.

Kas, poikkesin tekstipolultani sivuun, astuin mehukkaalle mättäälle, joka saattaa helposti muuttua upottavaksi suoksi. Ruuhkavuodestahan minun piti raapustella, kertoa miten sen saa haltuunsa ja kuinka säilyttää hymynsä. Oivalluksistani suurin ei ehkä siis liitykään perhe-elämään, vaan töiden tuoman tyytyväisyydentunteen vaikutuksiin koko kehossa ja kotona. (Tällä hetkellä tosin keho riutuu flunssanjälkeisessä nuivassa olotilassa ja kotona kevätvalo leikittelee villakoirien kyljissä.) Kun stressikäyrän on saanut käännettyä kohti maata, yönsä nukkuu hyvin ja peilistä katsoo aamuisin ihan kohtalaisen pirteä ilmestys, ovat muut arjen palaset helpompi sovitella paikoillaan. Iloitsen toki myös lasten kasvusta ja sen tuomista uusista ulottuvuuksista: esimerkiksi vuosia haasteenani ja syyllisyyden alkusyynä ollut ajanvietto vain yhden lapsen kanssa on vihdoin muuttunut mahdollisuuksiksi. Miten iloinen onkaan kuopukseni ollut niinä minuutteina, kun olemme kahdestaan luistelleet Sorsalammella tai nautiskelleet bebe-leivoksia kahvilassa! Ja kuinka ylpeä on esikoinen, joka koulureppu keikkuen kulkee muutaman korttelin mittaisen matkan kerhosta kotiin ja avaa oven omilla avaimillaan. Lasten tyytyväisyydellä yleensä tankkaa kyllä muutenkin kaikki ruuhkassa tai uusarjessa tyhjenevät jaksamistankit täyteen.

Enkä minä tätä ruuhkaa kammoa tai ahdistu prismaperheen perikuvana olemisesta. Olen isoimmilla valinnoilla ja mahdollisuuksilla voinut tehdä arjesta hitusen rauhallisempaa, puolison kanssa meillä on ihan hyvä boogie ja kevääseen heräävä kaupunki tarjoaa vaikka mitä tekemistä. Töissä on kivaa ja kaupungin päätöksenteko on kiinnostavaa. Ja minusta on oikeastaan varsin mukavaa kävellä lasten kanssa työpäivän jälkeen kotiin ja tehdä aina samanlaista jauhelihakastiketta. On toki ihana suunnitella reissuja ja vapaapäivien ohjelmaa, mutta viikonloppuja on melkein liiankin usein! Kuin huomaamatta olemme myös edenneet ensimmäisen kouluvuoden siihen vaiheeseen, jossa suunnitellaan kesälomakuvioita ja tehdään matematiikan kirjan viimeisiä tehtäviä. Syksyllä saattelen molemmat muksuni saman koulun pihaan – arjen logistiikkaa hitusen helpottava muutos sekin. Päiväkodin hyvästelyä en ole vielä edes osannut ajatella. Aikamoinen ajanjakso sekin: neljä vuotta varhaiskasvatusta samojen seinien sisällä, samat aikuiset todistamassa lapsen kasvua ja aika paljon äidinkin. Ihan kohta katkeaa käytännön sanelema side tuohon laitokseen, jonka olemassaoloon voin vain kiitollisuudella suhtautua. Kohdunsyrjällä kummitteleva kuume pitää kuitenkin huolen siitä, että katselen tarhan pihalla taapertavia pienimpiä mietteliäin ilmein.

Huh, kirjoitinpas edes jotakin, viimein. Seuraavaksi keitän kahvia, ja ensi kerralla kirjoitan vähän järkevämmin. Kiitos, jos jaksatte odottaa.

 

Jollei jouluna ole lasta, voiko joulupukki tullakaan

Vietän tänä vuonna ensimmäistä kertaa joulun ilman lapsiani. Aattoon on vielä viisi viikkoa, mutta olen ehtinyt tätä lastenvalvojan papereissa määriteltyä tasapuolisuuden tavoitetta murehtia ja märehtiä jo moneen kertaan. Se tuntuu kummalta, katkeralta, kurjalta.

En koskaan ole ollut sellainen pomeranssinkuorentuoksuinen jouluihminen, joka vaihtaa verhot ensimmäisenä adventtina ja luukuttaa joululauluja tonttulakki päässään. En liiemmin välitä laatikkoruoista eikä joulun hengellinenkään sanoma kosketa omaa uskonnotonta tonttiani. Tapanani ei ole stressata joulusta, vaan napsin juhlatunnelmasta parhaat palat: torttujen teko on ihanan helppoa, joulusuklaat paranevat vuosi vuodelta, lahjakirjojen valinta kirjakaupassa on aina yhtä kutkuttavaa. Olen minä joskus piparitaikinaakin keitellyt.

Lapset ovat vuosi vuodelta koko ajan enemmän tohkeissaan joulusta, ja niinpä tuo valon juhlan taika on tarttunut itseenikin. Vaikkei joulua meillä mitenkään suurieleisesti ole vietettykään, on joulupuuron mantelista, taloyhtiön saunatunnelmasta, ikioman kuusen koristelusta ja aattoillan graavilohileivistä kehittynyt oman kolmikkoni jouluperinteiden kudelma. Lahjojen merkitys on myös pikkuhiljaa pesiytynyt jälkikasvun mieliin ja viimein olemme mukana siinä kollektiivisessa perheskenessä, jossa postiluukusta kolahtavia lelulehtiä luetaan hartaudella ja himokkaasti.

Minun jouluni on ollut pieni ja rauhaisa, omannäköisensä. Viime jouluna kierrokset oli käännetty aivan uudelle tasolle, kun muutimme uuteen kotiin ja aloitimme uusperhearjen noin kolme sekuntia ennen joulua. Viisihenkisen laumamme joulu oli tunteikas, äänekäs ja eri perinteitä yhteentörmäyttävä. Koristeita kaiveltiin muuttolaatikoista ja kuusen ympärillä setvittiin yksi jos toinenkin riidanhelske. Silti tuohonkin jouluun mahtuivat puurot, saunat, kuuset ja lohileivät, pienet rauhalliset ja rakkaudentäyteiset hetket.

Tänä vuonna lapset juhlivat joulua toisissa kodeissaan. Meidän pirttimme on aattona hipihiljainen. Mies paiskii pyhät töissä, minä todennäköisesti parkkeeraan itseni sohvalle lahjakirjan ja konvehtirasian väliin ja koitan olla itkemättä. Yllätin nimittäin itsenikin sillä, miten surulliseksi tämä lapseton joulu mieleni vetää, enkä ole osannut kaikkia kyyneleitä pidätellä. Koitin kaivella sisuksistani syytä siihen, miksi kaltaiseni arkieläjä menee vaikeaksi, kun yhden juhlapyhän perinteet katkeavat. Kun en edes ole mikään jouluihminen.

Jos istuisin terapeutin pehmeässä tuolissa, sopertaisin varmasti jonkinlaista alkusyytä tälle jouluhaikeudelle. Ehkä jouluaattoon oli ehtinyt viidessä vuodessa kiteytyä kaikki se selviytyminen, pärjääminen, onnistuminen ja pienestä iloitseminen, jota kohti eron jälkeen pyristelin. Omissa joulumuistoissani kirkkaimpina ovat ne aatot, jotka vietin kolmistaan lasteni kanssa: kuinka pienellä panostuksella, ihanien läheisten avustuksella ja uusia perinteitä kasaan kaapimalla sain tehtyä sellaisen joulun, jossa lapset loistivat onnellisina enkä itsekään ollut pelkästään yksinäinen. Vanhoja joulukirjoituksia kaivamalla löytyvät myös ne kuvat, joissa näkyvät ystävän meille kasaama piparkakkutalo tai paketoimat pikkulahjat (”jotta olisi vähän enemmän avattavaa lapsille”). Kuvat, joissa yksivuotias koettaa käsittää mistä lahjatouhussa oikein on kyse ja isoveli ilakoi pakettimeren keskellä. Muistot, joiden paikkaa oman elämän konvehtirasiassa ei aina ihan täysillä osaa arvostaakaan.

Ja kyllä, joulumuistossa omalla ananaskonvehdin arvoisella paikallaan on myös se joulu viiden vuoden takaa, jolloin minä vielä luulin eläväni ydinperheessä. Se joulu, joka tuntuu huijaukselta, jonka muistot tahdon korvata aivan toisenlaisilla, joka vielä vuosien jälkeenkin nostaa rumaa päätään ja pilkistelee humalaisen pukin parran alta.

Reipas puoleni käskee ryhdistäytymään, jättämään turhat tunteilut sivuun ja toteamaan, että se jouluhan on vain yksi päivä vuodessa. Ja voihan sitä juhlistaa muulloinkin kuin aattona! Usein joulussa parasta onkin kaikki sitä ennakoiva oheistekeminen: pipareiden leipominen yhtenä viikonloppuna, Tallipihan tunnelman tutkiskelu toisena, joulukoristeiden esiinkaivaminen kolmantena… Koska emme myöskään halua lapsille kahta kalenteriin ängettyä aattoiltaa, päätimme kehitellä tähän jouluun jotain aivan uutta. Ehkä joulusaunassa voi käydä vaikka uimahallissa, kenties kaveriperheiden kutsuminen aatonaattoglögille muuttuu uudeksi, iloiseksi perinteeksi? Ihan vielä ei ole selvillä, missä välissä se suurin ja mahtavin jouluoperaatio eli lahjojen avaaminen suoritetaan, mutta omalla traditiolistallani kulttimaineeseen nousseen kirjakauppareissun suoritin jo eilen.

Hankin myös ensimmäistä kertaa lapsille joulukalenterin, johon aion piilottaa pieniä yllätyksiä joulukuun päiville. Yhdestä luukusta löytyköön kiitollisuus ja ilo, kyllä minäkin ne vielä sisuksistani esiin kaivan.

Joka toinen viikonloppu

Tämä on kyllä oikea esimerkkiviikonloppu niille, jotka huokailevat että ai kun kiva kun teillä on sitten niin paljon sitä parisuhdeaikaa ihan kaksin, puhahdin puolisolle eilen. Sehän se oletus tuntuu olevan: kun erolapsilla on kaksi kotia, saavat kumppanit joka toinen viikko tai ainakin viikonloppu vaan kölliä lakanoissa ja hurvitella kaksin aamusta iltaan.

Minä vietin viikonlopun flunssaisena sohvanpohjalla niiskuttaen, mies oli yötöissä perjantaista tähän aamuun asti. Näimme toisiamme muutaman tunnin ajan lauantaina ja sunnuntaina, tunteina jolloin vähintään toinen oli väsynyt, ryytynyt ja/tai menossa nukkumaan. Kolmivuorotyöläinen koettaa parhaansa mukaan siirtää hankalat vuorot lapsiajalta muualle, joten käytännössä aikuisviikonloppuihin osuvat juuri ne nihkeät yövuoroputket tai neljäntoista tunnin työpäivät. Varsinaista laatuaikaa ja parisuhde-euforiaa siis.

No, jos totta puhutaan, niin ehkä meillä on keskiverto-ydinparia enemmän kahdenkeskistä aikaa. Työvuoroja ja menoja sumplimalla olemme voineet toteuttaa enemmän viikonloppureissuja kuin olisin ennen yhteenmuuttoa uskonut. Lasten toisissakin kodeissa ymmärretään kahdenkeskisen ajan arvo ja aikataulut joustavat puolin ja toisin. Kyllä meillä ihan oikeastikin on niitä arjesta irrottavia aikuispyhiä, jolloin kukaan ei kokkaa, tiskaa tai edes kurkista pyykkivuoreen päin. Jolloin on aikaa jutella, lojua, supatella ja silitellä, käydä elokuvissa, syödä iltapalaa ravintoloissa tai reippailla kaupungin toiselle laidalle brunssipöytään.

Mutta ei joka toinen viikonloppu siltikään ole mitään toistuvaa hurmosta tai silkkaa seksihurjastelua. Se on osa arkea, pakollinen paha, joka pitää joskus väkisin kääntää positiivisen puolelle. En minä joka toinen perjantai tuuleta villisti lapsiperhepakohuoneen ovella, pikemminkin vältän katsomasta tyhjää lastenhuonetta ja koetan täyttää kalenterin ja mielen kivalla tekemisellä. Jos vain lojuu sohvalla, ehtii yleensä ajatella liikaa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä jakomielitautisuudesta, jonka yhteishuoltajuus ja lasten jakaminen eri koteihin on tuonut tullessaan. Kyllä, joka toinen torstai askeleeni on varmasti hieman keveämpi, kun koulunpihan ja päiväkodin eteisen jälkeen kävelen töihin eikä hetkeen tarvitse huolehtia lastenhausta tai päivällispöydästä lainkaan. Mutta aika monena torstai-iltana olen myös onnistunut pilaamaan romanttisesti ladatun saunavuoron sillä, että erovanhemmuuden puristus ja bonusvanhemmuuden riittämättömyys valuvat kyynelinä hien sekaan. Eikä vanhemmuus mene mutelle tai pauselle, vaikka lapset olisivat toisaalla: postissa tulee kutsuja hammaslääkäriin, sähköpostiin kilahtaa viestejä opettajalta, neuvolakin pitäisi varata ja talvivaatteet hankkia.

Ja aina joka toinen maanantai, tänäänkin, istun miettimässä, miten koulupäivä sujuikaan, kai päiväkodin pihalla oli tarpeeksi vaatetta päällä, olenko minä oikea äiti ollenkaan kun en näitä asioita ole aina keittiön pöydän ääressä kuulemassa? On myös vaikea sanoittaa sitä epäreilua ja pikimustaa tunnetta, joka aika ajoin kipuaa pintaan vain toisen kotitaloutemme aikuisen jälkikasvun ollessa paikalla. Olenko unohdetun äidin lisäksi huono äitipuoli, kun en osaa täysillä iloita lahjalapsen touhuista, vaan mietin mitä oma tyttäreni samaan aikaan tekeekään? Tiedän kuulostavani epäkypsältä uhrilampaalta, mutta tiedän myös, etten takuulla ole ainoa uusperheellinen tuntojeni kanssa.

Uusperhe on tuonut tullessaan yllättävänkin ison kuorman erilaisia tunteita. Sellaisiakin, joista ei vielä saa otetta tai joiden voi kuvitella hiipuvan vain ajan kanssa. Jossain kohtaa huomasin, etten enää tee jokaisesta lapsihaasteesta perhemuotoamme koskevaa ongelmaa  – joskus lapsi voi olla ihan vaan kiukkuinen, väsynyt tai surullinen ilman että siihen liittyy jotakin sinkkoskokoluokan uusperhetraumaa. Se oli hieno huomio se. Vielä menee hetki, että saan ulotettua havainnon omiin ajatuksiini, jotka jäävät herkästi pyörimään kiitollisuuden kehän ulkosyrjälle, ripustautuvat riittämättömyyden tunteisiin ja muhivat mustissa sukissaan.

Myönnän olevani joissain tuntemuksissani lapsellinen, turhan herkkä ja itsekäskin. Toisaalta täytyy kyetä olemaan myös aika aikuinen, että osaa tai ainakin jaksaa käsitellä lapsilta kohoavat pohdinnat meidän perheestä, kodeista, menneisyydestä ja muistoista. Sitäkin tehdään joka toisena viikonloppuna – eivät nuo lapset katoa mielestä mihinkään, vaikka lastenhuone säännöllisesti tyhjänä kumiseekin.

Sen seitsemänvuotias

Esikoiseni, hän joka teki minusta emon, muuttui keskikesällä seitsemänvuotiaaksi. Tällä viikolla hänestä tuli ihan oikea koululainen.

 

 

Syntymäpäivää juhlittiin eskarikavereiden kanssa upouudessa Muumimuseossa ja kotipihallamme jäätelökakkua ahmien. Hämärässä museossa katselin vaivihaa kymmenpäistä kaveririvistöä ja mietin, miten pieniä isoja he kaikki ovatkaan. Lahjoin lasta teemaan sopivasti muumimukilla ja juhlapaidalla, mutta isoin ja ihmeellisin lahja oli luonnollisesti ikioma puhelin, jonka ensimmäinen WhatsApp-viesti lähetettiin isille: ”Se on moro.”

Tällä viikolla valmistauduimme konkreettisesti koulunaloitukseen: kävimme reppuostoksilla, hankimme kyniä ja kansion tärkeille papereille, päivitimme vaatekaapin farkkuosaston vastaamaan pidentyneitä koipia. Isostunut lapsi sai myös ikioman kirjastokortin sekä bussikortin, joiden omistajuudesta ylpeily on kirvoittanut kipakoita katseita nelivuotistaipalettaan tarpovalta pikkusiskolta. Pieni on vielä toki tuo isompikin, vaikka kieltäytyy jo Pikku kakkosesta.

Torstaina pyyhin toisten vanhempien vierellä salaa kyyneleitä silmäkulmasta, kun koululaisiksi kääntyneet vastasyntyneemme marssivat vilkuttaen opettajan johdolla luokkaansa. Iltapäivällä poimin luokasta poikasen, joka esitteli tohkeissaan matikankirjaansa ja kertoi, että hänen koulukummillaan on puhelimessaan kaikki samat pelit kuin hänellä, paitsi yksi. Nyt jääkaapin ovessa keikkuu lukujärjestys ja jännityksellä odotamme kymmenen aamuista selviämistä sekä uuvuttavan Helmi-viestinnän alkamista.

 

Kun aloin kirjoittaa verkkoon, oli esikoinen blogini päätähti. Kirjasin ylös vauvan kasvukäyrät, keskiviikkoasut ja sosekokeilut. Avauduin huonosti nukutuista öistä, maitoallergiasta ja loppumattomasta harsopyykistä. Parin vuoden päästä sain kirjoittaa isoveljen ihmeellisyydestä, sitten kahden kodin kansalaisesta. Pikkuhiljaa lapsi on saanut jäädä teksteissä taaemmas, enää ei tee mieli avata hänen mielenliikkeitään koko maailmalle tai etsiä haasteisiin vertaistukea isolta yleisöltä. Hän luokoon nyt itse omaa kuvaansa (mutta ei ihan vielä somessa, vaikka uudella puhelimella ehtikin jo salaa ladata ensimmäisen videonsa YouTubeen…).

Yhä voin kuitenkin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla seitsemänvuotiaan äiti. Koululaisen äiti. Aistin lievää tyrmistymistä ja hapuilevaa hämmennystä muista kaltaisistani, jotka perjantaiaamuna esikoistensa kanssa odottivat koulun pihassa kellon soittoa. Sinne se on nyt päästettävä, peruskoulun polulle oppimaan, kokemaan, pettymään ja pärjäämään. On löysättävä ohjaksia, katettava kotona pöytään kaikki ne eväät, joilla toivoisi toisen selviävän jälleen uudesta päivästä. Kuka kiusaa ja ketä, löytääkö lapsi paikkansa, odottaako häntä onnellisuus ja ettei nyt vaan sattuis mitään noilla vaarallisilla kujilla – siinä kai ikätoverivanhempien pelot yhdessä nipussa. Vastaustahan ei tiedä, ja sehän tässä äitiyshommassa haastavinta onkin. Sitä koittaa kai vaan kasvattaa ja kasvaa mukana, kuunnella ja kannustaa, toivoo parasta ja jättää pahimmat pelot piiloon.

Seitsemän vuotta äitinä alkaa kuulostaa jo pitkältä ajalta. Siinä ajassa luulisi jo jotain oppineensa? Aina välillä kyseenalaistan kyyneliin asti omat valmiuteni, pienistä hetkistä nappaan liikutuksen veroiset onnistumisen tunteet. Sama lienee tunneskaala koululaisellakin.

© 2018 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑