Tavanomaisempaa on kaiketi paastota ennen pääsiäistä. Pakanana asiat on kuitenkin oikeus tehdä vähän toisinpäin, eikö? Otsikko on kyllä siinä mielessä harhaanjohtava, että kyseessä ei ole raesokerilla kuorrutettu leipuriversio mehupaastosta, vaan neljänkymmenen päivän mittainen totaalikieltäytyminen niin pullasta, karkista, suklaasta kuin sipseistä. Kuulitte oikein! Lähdettekö mukaan?
Joku saattaa muistaa, että viime syksynä vietin lihattoman lokakuun rinnalla herkkulakkoa, joka olikin varsin onnistunut kokemus (muutamasta repsahduksesta huolimatta). Minä, armoton sokerihiiri ja suklaasyöppö, sain makeanhimoni aisoihin ja keksin vaihtoehtoisia kavereita kahvikupin rinnalle. Nyt on aika ottaa sama leikkimielinen (niin vissiin, hampaat irvessähän tätä toteutetaan) haaste vastaan ja aloittaa herkkupaasto – suunnilleen samalla metodilla, mutta hieman tiukemmilla säännöillä. Kiellettyä ovat siis kaikki ilmeiset herkut (kokonaan en aio sokerista luopua, ja jos joku pitää herkkuna kirsikkatomaatteja tai näkkileipää, niin ei oo aivan pakko niistä kieltäytyä), ja tällä kertaa kyläillessäkin pitäisi olla tiukkana. Että terkkuja vaan kavereille, ei mitään viinereitä mun nenäni alle enää! Juhlissa saa ottaa palan kakkua, muu kun on vain epäkohteliasta. Aiemman elämän iltapaheeni, sipsit, ovat onneksi jääneet (lähes kokonaan) luonnostaan pois ostoslistalta, kun ei sellaista megapussia nyt vaan voi syödä yksin. Mutta nyt ovat siis pannassa nekin, ja ylipäänsä kaikki ylimääräinen sokerilla, suolalla ja/tai rasvalla kuorrutettu ihanuus. Ruokaa saa syödä!
Miksikö herkkulakko? Jotta saisin paremman olon, fyysisesti ja henkisesti.
Lopetettuani kuopuksen imetyksen (siitäkin on jo puoli vuotta, jösses!) olen tasaisesti kerännyt kehooni menetettyjä kiloja, ja sitten vielä muutaman ylimääräisen. Aluksi pieni pyrsistyminen tuntui vain luonnolliselta, eikä haitannut yhtään että täytin vanhat housuni entistä paremmin. Nyt olen kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa oma kehoni ei enää tunnu niin kivalta kuin vaikka viime kesänä. Tuolloin olin muutenkin paremmassa kunnossa kuin koskaan, ja oman bikinikuvan pällistely aiheuttaa nyt lähinnä haikailua. Tuntemattoman silmissä saatan edelleen mennä kategoriaan ”hoikka” (esikoinen sanoi minua eräänä aamuna laihaksi), mutta oma olo ei tässä turvonneessa kehossa ole tarpeeksi hyvä. Eniten häiritsee se, että farkut ovat alkaneet kiristää ja paitavalikoimakin kutistunut pienestä mitättömäksi. Turhan usein vain tiedostan sen, että on vähän ylimääräistä. Enkä halua jonain aamuna herätä 60-kiloisena (tällä tynkävarrella se kilomäärä on oma käsitykseni ylipainosta), vaan iskeä kiinni ongelmaan vielä kun se on hallittavissa.
Tässä elämäntilanteessa ja aikatodellisuudessa en oikein pysty lisäämään hikiliikunnan määrää – käyn kerran viikossa pumppijumpassa ja kerran juoksulenkillä, uimaan menisin sinä kolmantena kertana, jos vain pääsisin. Kävelen tuplarattaiden kanssa kaikkialle, ja lapsiarkeen mahtuu toki aika paljon ylösnousuja ja perässäjuoksemista. Mielestäni myös syön pääsääntöisesti ihan riittävän terveellisesti: monipuolista arkiruokaa lasten kanssa, ravintolassa kasvisvaihtoehtoja, säännöllisesti ja turhia eineksiä vältellen. Nyt olen opetellut takaisin siihen tapaan, että yksi lautasellinen riittää, eikä toista tarvita maidontuotantoon tai kahden hengen pitimiksi. Kahvimaidonkin vaihdoin takaisin rasvattomaan! Muuten en kevyttuotteita kannata, enkä tahdo kytätä kaloreita kaikkialla. En tahdo sanoa, ettenkö uskoisi mihinkään trendidieetteihin, karppaukseen tai viiskakkosiin, mutta en usko että pystyisin elämään loppuelämääni rajatuilla, ulkopuolisen tahon ohjeilla.
Kohtuus kaikessa on tähän asti toiminut hyvin – mutta herkutteluun se ei oikein aina päde. Jokin (kaikissa naisissa piilevä?) pikkiriikkinen syömishäiriöhiiri alkaa piipittää, kun oma suklaansyönti hävettää. Aiemmin ärsyttävän terveellisesti elävä ”en-oo-ikinä-tykännyt-karkista”-poikaystävä ei niin häirinnyt, mutta nyt olen alkanut kiinnittää omaan munkkiporsasteluuni aivan liikaa huomiota. Ja ei kai se ole tervettä, että iltapäiväkoomassa, isossa ärsytyksessä tai kotiäidin sudenhetkenä kuten Täti-ihminen taisi tuota päikkäriajan sokerivajetta osuvasti nimittää, ahmii mitä tahansa – vaikka salaa keittiössä lapsen Kinder-munan kaapin perukoilta. Sanokaa, etten ole ainoa, enhän? 🙂
Ennen kaikkea haluaisin olla tyytyväinen itseeni, sekä ulkoiseen olemukseen että niihin tunteisiin, joita syöminen saa aikaan. Ruoka on minulle tärkeä nautinto, ja haluan jatkossakin kyetä pelkästään hyvältä tuntuviin herkkuhetkiin ja sortua syntisen hyviin suklaakakkuihin ilman seuraavan päivän ahdistusta vyötäröllä pursuavasta pullataikinasta. Itsensä haastaminen on kuitenkin hauskaa, ja siksi nyt pistän kerrasta poikki herkuttelun. Neljäksikymmeneksi päiväksi. Seuraavan kerran suklaapalat saavat siis etsiytyä kahvikuppini rinnalle kesäkuun toinen päivä. (Ja kyllä maar olikin hyvää tuo laivalta ostettu ekslusiivinen mustikkajugurtticrisp-maitosuklaa…mmmmmm.) Katsotaan, miten emännän käy! Lupaan raportoida edistyksestä, mahdollisista munkkimorkkiksista tai siitä, alkavat farkut solahtaa sulavammin jalkaan.
Haaste on heitetty! Lähdetkö mukaan?
Musta ei ole totaalikieltäytyjäksi. Muutun kiukkuiseksi, jos jatkuvasti takaraivossa ääni naputtaa, että et saa, et saa, et saa. Siispä minä laihdutan tällä hetkellä viiskakkosella, ja niihin viiteen normaaliin päivään mahtuu välillä myös herkkuja 🙂 Ja silti vyötärörenkaat pienenee, ihanaa. Toivotan tsemppiä paastoon!
Toi on niin tuttua kotiätitikamaa – kun lapset saa vihdoin päiväunille alkaa karkkipussi rapista. En saanut yhtään pysyvää raskauskiloa mutta myöhemmin useita hoitovapaakiloja kyllä! Yritin etsiä muita rentoutumiskeinoja vapaahetkiini mutta sokerin kutsu oli vaan liian huumaava mun väsyneelle kropalleni 😀 Totta puhuen pääsi eroon ylenpalttisesta mussutuksesta vasta palattuani työelämään, ja kilotkin alkoivat sulaa pois.
Rohkeutta koitokseen! Sokerikoukku helpottaa aika nopeasti, ja sitten makupaloja ei enää niin osaa kaivata.
Ou nou, muuten olis kyllä enemmän kuin tarvis hypätä mukaan mutta näin "kaiketon" -imetysdieetillä ollessa ne sallitut yhden merkin hedelmäkarkit ja se yksi ainoa maistuva jäätelö pitää mut järjissäni :D. Mutta kuulen mielelläni päivityksiä sinun herkkulakostasi ja perässä tullaan kunhan sitten joku kaunis päivä en enää voi laskea imetyksen varaan kaloreiden kuluttajana…
Pinja
Täysillä mukana! 🙂 kahden lapsen (4v ja 2v) kotiäitinä täällä seurailen ihanaa blogiasi ja juuri tänään viimeksi vedin suklaata ja keksejä semmosella antaumuksella että olsat pois! Tsemppiä meille!
Terkuin, Sarae
Itse päätin eilen, että wapun jälkeen alkaa herkkulakko eli mielenkiinnolla seuraan sinunkin paastoasi! 🙂 Otin alkuvuodesta samanlaisen projektin ja se toimi silloin tosi hyvin, mutta pikku hiljaa olen taas palannut ylimääräisen herkuttelun pariin. Toukuu onkin mitä mainioin ajankohta pullapaastolle niin kehtaa sitten kesällä kulkea pienemmissä vaatteissa hyvillä fiiliksillä.
Tsemppiä herkkulakkoon ja toivottavasti pääset tavoitteesesi! 🙂
Vienosti kuitenkin vihjaan, että kaltaisenasi suosittuna bloggarina voi olla vaarallista lukita tiettyä kilomäärää ylipainon rajaksi – etenkin kun mainittu 60 kiloa kuuluu BMI-normituksen mukaan vielä normaalipainon rajoihin 155-senttisellä tynkävarrella. On hyvin henkilökohtainen kokemus kuka kokee minkäkin painon omakseen ja minkä epämukavaksi – ja normaalin käsite on jo nyt kovin ahdas (voi toki myös kyseenalaistaa onko BMI hyvä mittaristo ylipäätään). Yritän siis esittää, ettei tällaisilla määreillä aiheuttaisi riittämättömyyden tuntua lukijalle, joka kenties siellä kuudenkympin toisella puolella killuu. Terveellisempiin elämäntapoihin voi toki kannustaa aina 🙂
Olikos se tarpeeksi kukkahattuista? Oli varmaan. Sitten voin vielä todeta, että suureksi hämmästyksekseni se mun lokakuinen sipsilakko johti pysyvään (ainakin puolivuotispysyvään) ja dramaattiseen sipsienkulutuksen laskuun. Olen aina vastustanut kaikkia kuureja, ja vannonut kohtuuden nimeen, mutta näemmä tällainen totaalikielto voi katkaista huonon tavan kokonaan. Ja kiitos siitä kuuluu kyllä sinulle! 🙂 Tällä kertaa en kuitenkaan liity lakkoon, vaikka pari kiloa olisi vielä matkaa omaan ihannepainooni. Että jos vaikka nyt sillä kohtuuslinjalla jatkaisin 😉
Mukana ollaan, kunhan saan mussutettua nuo pääsiäissuklaat pois kiusaamasta!
Jotain tässä olis tehtävä, mutta jos sanon että lähden mukaan, niin jo huomenna homma kusee. Eli jos kysynkin, että päteekö sama sääntö kuin aiemmin, oman lapsen synttäreitä ei lasketa? Siinä tapauksessa voin yrittää ainakin vähentää tätä possuna oloa pienemmäksi.
Terveisin ikinä_en_oo_herkuista_kieltäytynyt