Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Vauvavuoden tärkeimmät hankinnat

Kuusio-uusioperheemme vauvavuodesta on nyt käynnistynyt viimeinen kuukausi. Hullua, hurjaa ja haikeaa! Mutta tätä palstatilaa en nyt käytä kuluneiden kuukausien kaipuuseen ja vauvasteluun valuneiden viikkojen vetistelyyn, vaan ajattelin kunnon vanhan liiton bloggaajan tavoin tarjota täysin subjektiivisen näkemykseni aiheesta vauvavuoden tärkeimmät hankinnat

Mitä olen havainnut vauvan kanssa hyväksi, tarpeelliseksi, ihan vallan välttämättömäksikin? Mitä ilman olisi kyllä pärjätty, mutta huonommin? Mitä laittaisin hankintalistalle uudestaankin, jos vielä joskus saisin tämän maagisen ajanjakson elämässäni kokea? 

Tässä siis vauva-ajan hankintojeni top kymppi. Löytyykö listalta tuttuja suosikkeja vai valit(si)sitko itse aivan toisin? 

 

1. Puoliso

Edellisestä vauvavuodestani seitsemisen vuotta sitten vietin valtaosan joko avioeromyrskyn silmässä tai yhden vanhemman perhettä läpi arjen aallokon luotsaten. Siksi lähtökohta tälle kolmannelle kierrokselle oli uudenlainen: rinnalla kumppani, jonka kanssa voi jakaa tunteet, tiskit, väsyneet yöt ja valoisat aamut. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei arjen tai vauvan jakaminen toisen aikuisen kanssa ole ollut yhtään vaikeaa – olen vähän turhan tottunut pitämään lankoja yhdessä omassa kädessä ja vauvaa toisessa. Mutta miten hienoa onkaan muistaa ja muistuttaa, että tässä me seilaamme yhdellä paatilla ja useimpina päivinä samaan suuntaan. On ollut rivakkaa riitelyä ja räiskyvää vääntöä, mutta enemmän kuitenkin rauhallista rakkautta. 

Edelleen tuntuu eksoottiselta sanoa “mä käyn nyt suihkussa”, saada aikuisiltapala sohvalle kannettuna tai mennä vauvan kanssa herättämään yövuoron jälkeen nukkuva isi. Eksoottiselta ja ihanalta. Enkä minä nauti vain raskaiden tai tylsien arkiaskareiden jakamisesta, vaan siitä, että kotona on toisen käsiparin lisäksi toiset silmät, joihin kipuaa pieni kyynel vauvan oppiessa konttaamaan, taputtamaan, vilkuttamaan tai kävelemään. 

Ilman rakastavaa puolisoakin pärjää, tietenkin, mutta kyllä minä tämän hankinnan aika korkealle vauvatarpeistossa nyt nostan. Omani löysin Tinderistä, käytettynä mutta uudenveroisena.

 

2. Psykologi

Varasin puolihuolimattomasti ajan psykologille neuvolan ehdotuksesta, kun jännitimme vauvan selviytymistä vatsan sisäpuolella. Raskausviikkoja oli kasassa aivan liian vähän ja tilanne oli kaikin puolin kovin raskas. Olin varautunut käsittelemään psykologin tuolissa vauvan menetyksen tuomaa surua, mutta toisin kävi. Vauva olikin vahva ja selviytyi ja lopulta päädyin purkamaan kaikkea mahdollista elämäni polulta ammattikuuntelijan kanssa.

Raskausaikana pelkäsin menettäväni vuorotellen vauvan, puolison ja mielenterveyteni. Kaikki säilyivät, mutta pintaan nousi paljon mustaa muistoa edelliseltä raskausajalta, vanhasta pettämiseen ja eroon päättyneestä parisuhteesta. Vasta psykologi nimesi minut huoliherkäksi ja historiani traumaksi, jonka aiheuttamat reaktiot vielä tälläkin vuosikymmenellä ovat ihan tavallisia ja tervejärkisiä. Miten huojentavaa oli saada nimityksiä omille sekaville tunteille, päässä pyörivälle karusellille ja sille, että itken niin helposti arkiselta tuntuvia asioita.

Käyn psykologilla edelleen. Emme enää yhdessä jännitä vauvan kasvua ja syntymää, vaan käymme läpi omia tunnereaktioitani ja keinoja niiden kanssa elämiseen. Puhumme menneestä, nykyisestä ja tulevasta, vanhoista vauvoista ja uudesta perheestä. On ihanaa kuulla asioiden olevan normaaleja ja että olen joissain tilanteissa toiminutkin oikein hyvin – eihän sellaista palautetta äitinä liian usein saa.

Vaikka oma matkani äitinä on ollut ehkä tavanomaista kiemuraisempi, ehdottaisin puolipakollista psykologikäyntiä ihan jokaiselle raskaanaolevalle. Jos kaikki on oikeastikin “ihan hyvin”, hyvä niin, mutta pieni keskusteluhetki neutraalin korvan kanssa tuskin tekisi pahaa. Ehkä sillä vältettäisiin muutama synnytyksenjälkeinen masennus, turha itsesyytös äitiyden paineiden alla tai oman ajan puutteeseen murentunut parisuhde.  

Neuvolapsykologin vastaanotolle pääsee odotusaikana (ainakin täällä Tampereella) ilman mitään lähetettä tai byrokratiaa, vain soittamalla ja varaamalla ajan. Yhteystiedot saa neuvolasta ja netistä.

 

3. Imetysluottamus

Vauvanhoidon “teknisemmistä” osa-alueista itselleni tärkein on ollut imetys. En muuten oikein osaa määritellä itseäni äitinä, mutta vauvan ruokinnan kohdalla sujahdan oitis imettäjien maidonlämpimään lokeroon. 

Onnistuin isompien lastenikin imetyksessä, mutta silti raskausaikana homma hieman jännitti. Kolmas kerta kuitenkin sanoo toden! Meneekö synnytys hyvin, missä kunnossa olen itse, entä vauva? Tuleeko allergioita (isommilla lapsillani oli pienenä maitoallergia), koliikkia, refluksia, vatsavaivoja tai totaalinen vässähdys? 

Vauva ei ollut ensimmäisinä päivinä ollenkaan kiinnostunut syömisestä, toljotti vain rinnalla suoraan silmiin ja nuoleskeli huuliaan. Siinä kohtaa synnytyssairaalan imetysneuvoista oli hurjasti apua. Kukaan ei vouhkannut verensokerista tai lisämaidoista (kuten esikoiseni kohdalla), vaan vauva iskettiin iholle ja kehotettiin ottamaan rennosti. Minua opastettiin tusertamaan talteen muutamat kullankeltaiset maitotipat ja syöttämään ne ruiskulla vauvalle. Kolmantena päivänä hän olikin jo hoksannut syömisen lystin, maito nousi ja pääsimme kotiin. Hurraa!

Eikä tullut mitään isoja ongelmia. Maitoa tuotan messevät määrät, vaikka rintavarustukseni on mallia mitätön. Vauvalla oli ensimmäisinä kuukausina hankaluuksia selvitä maitosuihkun kanssa, hän puklaili paljon mutta kasvoi vielä enemmän. Pikkuhiljaa maidontulo tasaantui ja puklutkin vähenivät. Isoin kokemani ongelma imetystaipaleella oli viimekesäinen rintatulehdus, joka oli kovin nihkeä kokemus. Muuten homma on sujunut hyvin. Kotona, kaupungilla, koulussa, kirjastossa, kahviloissa, kylässä ja kaikkialla. Alussa imetykseen tuntui menevän koko päivä, nyt homma vie ehkä tunnin tai pari vuorokaudessa. Eli ei kukaan sohvaan maadu imetyksen takia, lapsilla on tapana kasvaa! Joskus maailma kiinnostaa maitoa enemmän tai pienet hampaat nirhaisevat, mutta sitten lopetetaan homma ja tehdään jotain muuta. 

Omat ”imetystavoitteeni” olen ihan pian saavuttanut: puoli vuotta täysimetystä ja vuoden verran koko lystiä. Taidamme kyllä jatkaa sen jälkeenkin, jos vauva vielä viihtyy rinnalla ja suostuu nukkumaan ilman sitä.

On helppoa hokea tuoreelle äidille “luota vain itseesi”, kun imetys on uppo-outoa ja kaikki siihen liittyvä kuulostaa vähintään rakettitieteelle. Älä siis luota vain itseesi, luota myös Imetyksen tukeen (nettisivut ja Fb-ryhmä), sairaalan kätilöihin ja niihin kavereihin, joilta jaksat ottaa neuvoja vastaan. Luota myös luontoosi, äidin keho on tehty ihmeitä varten!

Imetys ei tee minusta tai kenestäkään parempaa äitiä, mutta onnistumiselta ja tärkeältä se saa tuntua. 

 

4. Villapaidat

Edelliseen kohtaan viitaten: paras imetysvaate Suomen kolmessa vuodenajassa on löyhä ja mukava villapaita. Omani olen kyllä valheellisesti hankkinut jo ajat sitten ja ihan vaan työarkeen, mutta olen nyt omistanut ihanat neuleeni vauvavuodelle. 

Käytän neuleitani käytännössä päivittäin, kotona ja kylillä. Alle imetystoppi (ihmisten ilmoilla rintsikat ja venyvä toppi, ainakin yleensä, krhm), niin vauvan ruokinta on vaivatonta ja huomaamatonta. Villaan piiloutuu kätevästi vauvan lisäksi myös maitotahrat ja puklut, se lämmittää muttei hikoiluta. Peruspuhdistukseen riittää tuuletus parvekkeella – toki omia hieman jo kulahtaneita maitopaitojani pesenkin välillä.

Hankin taas muutamia virallisiakin imetyspaitoja, mutta jotenkin olen kai vääränmallinen kaikkiin niistä. Vähintään vauvan syödessä maitoa valuu paidalle ja sitten on kylmän nihkeä olo. Siispä toppi + neule on turvavaatteeni aina, kun pitää olla hetivalmis ruokinta-apaja paikalla.

Muita imetykseen liittyviä varusteita en listannut, mutta näitä ilman olisi vaikeaa: liivinsuojat (pestävät, noin 10 paria), harsoliinat (myös 10, alussa saisi olla vaikka sata ja nyt pärjäisi kolmella), rintapumppu (ensimmäiset puoli vuotta, jos halusin käydä jossain yksin), mukava yöpaita, loputon varasto suklaata.

 

5. Järkiruoka, ruokajärki

Puolen vuoden iässä vauva alkaa kaivata muutakin ruokaa kuin maitoa. Aiemmin olen kokenut kiinteät vauvanruoat jotenkin hankaliksi, joten en suhtautunut tuohon rajapyykkiin mitenkään kovin innostuneena. Pakkohan se oli kuitenkin taas ottaa vastaan. Isoimman oivallukseni vauvan syömisen suhteen sain vasta tällä kolmannella kierroksella: sen ei tarvitse olla niin vaikeaa.

Koska vauvallamme ei ole allergioita, hänen ruokailuissaan on voitu alusta asti edetä varsin rennolla otteella. Ensimmäisiksi annoksiksi ahkeroin pakastimeen erilaisia kasvissoseita, mutta niiden loputtua vauva on syönyt simppelisti sormiruokaa tai siististi kaupan pursukoita. Kunhan suola ja sokeri (ja maitotuotteet) pysyvät poissa, vauva voi olla mukana perheen makumatkalla.

Ei siis tarvitsekaan erikseen kuoria, pilkkoa, höyryttää, soseuttaa, syöttää ja siivota (tai ostaa vauvatarvikeliikkeistä kuhunkin toimenpiteeseen omaa välinettä), vaan vauvalle voi keittää pastaa ja parsakaalia, paistaa pienen munakkaan, paloitella persimonin tai surauttaa smoothien siinä missä itselle tai muulle perheelle. Ja kun sellainen ei sovi, naksautetaan valmisruoka auki ja avot, ateria on valmis.

No okei, siivota täytyy kyllä. Tai täytyisi, paljon enemmän kuin meillä tehdään… Vauvamme lempiruoka onkin pöydän alle heitetyt murot.

 

6. Vauvakirja ja valokuvat

Jos talomme palaisi ja pitäisi perheen lisäksi pelastaa jotakin, nappaisin vaaleanpunaisen vauvakirjan oitis kainaloon. Tilasin kirjan raskausaikana ja siitä tuli jo silloin jollain lailla terapeuttinen työkalu odotuksen ja uuden perheenjäsenen dokumentointiin. Valitsin kirjan vahingoista viisastuneena: edelliset, paljon tekstiä ja muistamista vaatineet kirjat ovat jääneet harmillisen tyhjiksi. Ei siis mitään luetteloita ensimmäisistä hampaista, sanoista, askelista tai päivänpolttavista uutisista, kiitos! Halusin kuviin painottuvan muistokirjan, jota ehtisi ja haluaisi myös täyttää.

Vauvallamme on siksi Design Lettersin Baby’s First Book, jossa on raskausajan, babyshowerin (uh amerikkalaisuus) ja synnytyksen tallentamiseen varattuja sivuja ja sitten kullekin kuukaudelle yksi aukeama, johon saa mahtumaan neljä pientä valokuvaa ja muutaman lauseen verran tekstiä. Mukana on myös “kuukausikortti”, jonka kanssa vauvan voi kuvata aina hänen täyttäessään yhden kuukauden lisää. Kummasti tuo päivä tuntuu tulevan koko ajan useammin.

Olen ottanut tavaksi tilata joka kuukausi Ifolorilta pienen paketillisen siihen asti kertyneitä kuvia – yleensä samoja, jotka olen ottanut puhelimella ja julkaissut Instagramissa. Tilaan kuvat 10-kokoisina neliöinä, jolloin ne mahtuvat kirjaan juuri sopivasti. Laatu ei aina hivele silmää, mutta muistot ovat sitäkin terävämpiä. 

Kolmen kuvaavimman kuvan valinta on aina vähän vaikeaa, mutta kirjan kanssa käytetty kuukausittainen hetki kullanarvoinen. Mitä tästä kuusta kertoisinkaan? Tuossa kuvassa näkyvät uudet hampaat, tuossa se kuinka vauva näytti aina kieltään ja oltiin mökillä, tuossa ruokapöydässä pönötys ja ensimmäinen ateria. Kuvissa on luonnollisesti ihanimpia ja iloisimpia hetkiä vauvan elämässä, mutta samalla niihin tallentuu muutakin: sisaruksia, sukulaisia, sisustusta ja säätiloja.

Hintaa itse vauvakirjalla oli noin 40 euroa (tuntui kalliilta!) ja kuukaudessa valokuviin menee vajaan vitosen verran, eli yhteishintaa koko vuoden opukselle tulee sunnilleen satanen. Arvoltaan vauvakirja on kuitenkin minulle paljon paljon isompi. Jo nyt koko perhe selailee sitä suunnilleen silkkihansikkain (isot lapset muistavat aina mainita pesseensä kädet, kun haluavat katsella kirjaa…)  ja ihanan vauvakuplan kääräisemänä. 

(Instagramissani voi stoorin kohokohdista kurkistaa vauvakirjan sivuille.)

 

7. Ystävät, tuttavat, kadunmiehet, neuvolamamit, somekaverit ja mummo

Harvempi suoriutuu mistään ihan ypöyksin, vauvavuosi ei ole siinä poikkeus. Siispä kannustan lisäämään hankintalistalle ihmisiä, joiden kanssa kaikkea on mukava jakaa. Heitä voi löytyä myös yllättävistä paikoista!

Ennen äitiyslomalle jäämistä jännitin sitä, miten löytäisin päiviini aikuisseuraa nyt, kun monet “äitikaverit” ovat kaltaisiani koululaisten vanhempia, tiukasti työelämässä ja ruuhkavuosissa rymyämässä. Mutta eipä hätää. Yks kaks alkoi valjeta, miten paljon helpompaa vauvavapaalla on tavata kavereita. Kolmivuorotyössä käyvän kätilön kanssa on voitu pitää aamupäivätreffejä ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina, epäsäännöllisiä töitä tekeviä olen nähnyt aamukahveilla ympäri kaupunkia. Ja saipa yksi parhaimmista ystävistäni vauvan kuukausi omaani myöhemmin (tuskin minua varten, mutta kuitenkin), on ollut hauska käydä läpi samoja vaiheita ja vertailla unikoulun tuloksia lounaiden äärellä. Niitä töihin jääneitä ystäviäkin olen nähnyt, lounastreffeillä, työpaikalla piipahtamalla, omilla kaverisynttäreilläni.

Uusi tuttavuuden muoto ovat olleet neuvolan ryhmätapaamisissa kohdatut äidit, joilla on samanikäiset vauvat. Virallisten 2kk- ja 6kk-tapaamisten lisäksi olemme käyneet porukalla tai pareittain vaunulenkeillä, vauvalounaalla, pitäneet pikkuisten pikkujouluja ja vaihtaneet sormiruokavinkkejä Neuvolamamit-viestiryhmässä. Asumme kaikki lähekkäin, elämäntilanteemme ovat osin ihan erilaisia, mutta vauvojen myötä jonkinlaista yhteistä puhuttavaa löytyy aina. Jos oma neuvola ei ryhmätapaamisia järjestä, kannatta kivan oloisia kollegoita lähestyä muskarin, uinnin tai jumpan eteisessä – aika moni muukin kaipaa päiviinsä kahvitteluseuraa.

Suomea usein syytetään lapsivihamieliseksi maaksi, mutta itse en pääse siihen keskusteluun kiinni. Varsinkin vauva tuntuu keräävän positiivista huomiota kaikkialla! Bussissa vanhemmat leidit tulevat lepertelemään, kaupassa nuorisolaisetkin älyävät joskus pitää ovea auki, kahvilassa naapuripöydästä vastataan vauvan hymyyn. Jopa imetyshetkiä on muutaman kerran kommentoitu sympaattisessa hengessä. Suosikkini tuntemattomien kommenteista on kuitenkin se vanhempi herrasmies, joka kirjaston vessajonossa kehui kaikkialle konttaavaa vauvaa. Ei tule kuulemma Crohnin tautia, kun antaa lapsen tutkia maailmaa vapaasti! No ihan sama tuleeko vaiko ei, otin kannustavan kommentin vastaan ja ilahduin siitä kovin. 

Tosiasia kuitenkin on, että vietän vauvan kanssa paljon aikaa ihan kaksin ja kotona. Varsinkin alussa kotisohvaan piirtyi imettäjän ääriviivat, nyt en useinkaan viitsi parvekepäiväunien aikaan liikahtaa mihinkään. Onnea on älypuhelin, joka tuo maailman luo ja tovereita peukalonpäähän. Somen kautta tärkeiksi on tullut monta ihmistä, joita en välttämättä ole koskaan oikeasti tavannut. Kiitos teille olemisesta!

Ja kiitos myös anopille, josta on muotoutunut tärkeä mummo myös tälle meidän pienimmäiselle. Puolison vanhemmat ovat muutenkin olleet meille apuna ja tukena ties missä. Nyt minullakin on haaveiden mummola kotikaupungissa, jonne voi tarvittaessa viskata vaikka koko katraan (tai ihan vaan itsensä) hetkeksi hoitoon. Vauvakin on aiheesta aika tohkeissaan: “mum-mum”, hän sanoo.  

 

8. Vaunut

Yleensä tämänkaltaiset listat pitävät kai sisällään tavaroita? No kyllähän niitäkin vauvan kanssa olemisessa tarvitaan, mutta ei nyt lopulta ihan valtavaa määrää. Alkuun pääsee vaatteilla, vaipoilla ja niillä hemmetin harsoilla. 

Meillä isoin, kallein ja käytetyin hankinta ovat olleet vaunut – niillä liikutaan päivittäin ja hoidetaan kaikki siirtymiset vauvan kanssa (meillä ei siis ole autoa eikä kantovälineistä innostuneita vanhempia). Pieni nukkuu vaunuissa päiväunensa, kulkee mukana kävelylenkeillä ja köröttelee koulubussissa. Huonosti toimivat vaunut alkaisivat varmasti ärsyttää aika nopeasti.

Jaksavaisempi vertailisi vaunuja excelin avulla, itse valitsin kivan näköiset ja suositut Bugaboo Buffalot, jotka ovat näppärät kaupungilla ja tarpeeksi tukevat maastossa. Vaunut kannattaa ostaa käytettynä, sillä säästää rahan lisäksi luontoa. Löysin omamme Tori.fi:stä, kolmasosalla uusien hinnasta.

 

9. Uni

Edes joskus, edes melkein riittävästi, edes sen verran ettei itketä illalla eikä ahdista aamulla. 

Vielä en ole löytänyt tälle luotettavaa toimittajaa, laadunvaihteluakin on melkoisesti. Mutta ilman ei selviäisi eikä selviä, kukaan!

 

10. Rauha ja rakkaus

Vauvavuotta voi suunnitella, muttei kannata suorittaa. On ihan luvallista vajota vaaleansävyiseen vauvakuplaan, tössöttää pienesti kotona ja saada elämään sisältöä pikkupyykin viikkaamisesta ja pienen ihmisen kasvun seuraamisesta. On sallittua tylsistyä tähän kaikkeen, itse en ole sitä vielä ehtinyt tehdä. On toki ok myös täyttää päiviään vauvan lisäksi kaikella muulla, mutta se ei ole pakollista.

Olen itse opetellut vauvavuoden aikana rauhallisempaa elämää. En haluaisi kutsua arkeani ruuhkaiseksi – vaikka se välillä sitä kolmen koululaisen kanssa väkisin onkin. Enkä haluaisi menettää päiviä tai herraisä varsinkaan valmiiksi puoliunettomia öitä sen miettimiselle, mitä kaikkea muuta järkevämpää ja tärkeämpää voisin olla tekemässä kuin heiluttamassa vihreää huivia vauvamuskarissa kikertävän kakaraisen kasvoille. 

Vauvan kanssa meillä ei ole kiire minnekään. Hänelle riittää syli, seura, lepo ja leikki. Hän ei laske saavutuksia, ei kysele jälkikäteen teinkö mitään järkevää hänen ollessa vauva. Hänen ikuisuutensa on minulle hetki vain, vuosi hujahtaa ohi ennen kuin siitä on saanut edes otetta.

Sainko tänäänkään mitään aikaan? En kai. Mutta pidin pienen ihmisen elossa, tyytyväisenä, kylläisenä ja onnellisena. Rakastin ja näin, mitä se saa aikaan: enemmän rakkautta. 

 

Nimijuhlat

Vauvan täytettyä kaksi kuukautta vietimme hänen ensimmäistä juhlaansa, nimiäisiä. Vaikka juhla kietoutuikin pienokaisen upouuden nimen ympärille, oli sen keskiössä kuopuksemme ihan kokonaisuudessaan ja tietysti kaikki tärkeät ihmiset hänen ympärillään.

Pidän kovasti juhlien, kutsujen ja kyläilyjen järjestämisestä, joten annoin nytkin itselleni luvan hössöttää nimijuhlia. Nimiäisissähän ei (ainakaan vielä) ole mitään virallista osuutta tai vakiintunutta kaavaa, niinpä jokainen perhe voikin tehdä juhlista juuri omanlaisensa. Minusta oli kivaa, että juhlissa oli kakun ja kahvin lisäksi ohjelmaa ja ajatusta – niistä kun syntyy juhlavuuden lisäksi ihania muistoja.

Mistä siis oli pienen Aivin nimijuhlat tehty? Perheestä, sukulaisista, kummeista ja ystävistä, oman kodin lämmöstä. Kotipesäämme kokoontui parikymmenpäinen joukko läheisiä ja sää suosi keväisellä auringonpaisteella.

Juhlan aluksi pidimme puheen, jossa kerrottiin tarinat vauvan nimien takaa. Kutsumanimi oli toki ollut jo käytössä ja kaikkien tiedossa, mutta toisia nimiä pimitimme aina juhlapäivään asti. Niinpä puhetta kuunneltiinkin korvat höröllään!

Nimen julkistuksen jälkeen nostimme Aiville onnittelumaljan ja allekirjoitimme virallisuutta uhkuvan kummitodistuksen yhdessä kummitätien kanssa. Kummeille annoimme kiitokseksi Aivin ”nimikkokukan”, joka on tietysi ivy eli muratti. Kuulimme myös koskettavan lahjapuheen, silmä taisi kostua siinä kohtaa ainakin meillä vanhemmilla.

Puheiden jälkeen kuusivuotiaat isosiskot karistivat jännityksen kukikkailta olkapäiltä ja lausuivat itse valitsemansa runot. Ansaittujen aplodien jälkeen kilisteltiin vielä kuohuvaa ja siirryttiin sitten kahvipöydän antimien ääreen.

Tarjoilut olivat hurjan onnistuneet ja vähintään riittävät: anopin britakakulla olisi ruokkinut suunnilleen koko taloyhtiön! Oma äitini toi pöytään perinteiset pikkupizzat ja kuivakakun, minä väkersin yllättävänkin onnistuneen kalavoileipäkakkukääretortun (huh) ja kakut vauvan kahdelle muulle nimelle. Saa sanoa pakkomielteeksi, mutta kun ennenkin on juhlissa ollut tarjolla kakku per nimi… Iltatähden tähtikeksejä tekivät niin lapset, mummot kuin esikoisen kummitätikin, yhteistyön tuloksena ne päätyivät kaikkien käänteiden jälkeen pöytään.

Herkuttelupuolessa muuten toimivin kuningasidea oli kattaa lapsille oma pöytä tyttöjen huoneeseen. Siellä he saivat rauhassa sekoilla keskenään eikä kenenkään tarvinnut pelätä puolukkatahroja upouudella sohvalla! Tämä idea täytyy kyllä toteuttaa kaikissa tulevissakin sukukemuissa.

Ensimmäisen kakkukierroksen jälkeen ovikello soi ja saimme seuraavan syyn liikuttua, kun tuttavapiiristä löytynyt laulaja saapui paikalle. Raskausajan loppupuolella kotonamme ahkerasti soinut Samae Koskinen ja Sinä oli helppo valinta nimiäisten tunnuslauluksi. Vauva oli sitä kuunnellut myös livenä, kun babyshowerit päättyivät Samaen yllätyskeikalle.

Sinä olet kevätniityn haurain kukkanen

Sinä olet hienon koneen tärkein palanen

Olet puhdasta voimaa, olet öljy juokseva

Joka pyörittää rattaita.

Jennin esityksen jälkeen lauloimme kaikki yhdessä Lapin äidin kehtolaulun. Sillä on oma äitini tuudittanut minut uneen ja samaa säveltä olen hyräillyt omille lapsilleni. Laulu tuntui myös kovin sopivalta juuri Aiville, jonka nimessä kaikuu pohjoinen voima.

Loppujuhla oli sitten ohjelmankin mukaisesti santsausta ja seurustelua. Aivin odotusaikaa ja ensihetkiä taltioinut vauvakirja oli selailtavana ja jossain kohtaa availimme lahjojakin. Ennen vieraiden lähtöä toteutettiin vielä kaoottista muistuttanut yritys ottaa yhteiskuva koko juhlaväestä. Sen lisäksi kuvauspestin hoitanut appiukko ikuisti meidän perheestä aika ihania otoksia ja taltioi juhlaa muutenkin – omat kädet kun olivat kiinni vähän kaikessa muussa.

Juhlakalu kiersi sylistä syliin väläyttelemässä hymyjä ja simahti vasta perhepotretissa. Vauvan asu ehti jo tuottaa vähän päänvaivaa, kunnes vastaan tuli Metsolan ihana kukkakuosi. Kevätvauvalle sopi kukikas vaatetus ja lopulta koko perhe oli sonnustautunut kukkapaitoihin – itse tosin juhlin yksivärisessä mekossa, mutta kukkavauva kulki sylissä kuin kimppu konsanaan. Kukat näkyivät myös kattauksessa ja sen oikean kimpun meille teki floristiystäväni. Lähetin hänelle kuvan vauvan juhlabodysta ja sain kimpun samalla kuosilla.

Nimijuhlat olivat ihanan onnistuneet, suloiset ja koskettavat, siis sankarinsa näköiset. Jotenkin vasta juhlissa, kauniita sanoja kuunnellessa ja kahden suvun ihmisten ihastellessa uusinta tulokasta se iskeytyi tajuntaan: tässä on meidän tytär, meidän perhe, me. Hän syntyi sittenkin ja nyt hän on tässä, meidän käsivarsilla kasvamassa ja monen tärkeän ihmisen tukemana. Siinä on aihe isoon onneen ja vähintäänkin pieneen juhlaan.

Vauvan kanssa

Laumaamme on kuukauden verran kuulunut kuudeskin jäsen. Pikkuruinen pikkusisko, täydenkuun tytär, ihana Aivi.

Hänellä on kultaiset hiukset, siniset silmät ja tärkeä paikka uusperheemme ytimessä.

Kuukauden kestänyt äitiysloma ennen vauvan syntymää oli pyhitetty levolliselle valmistautumiselle, mielen ja kehon rauhoittumiselle ja kotipesän rakentamiselle.  Kävin äitiysjoogassa ja uimassa, viikkasin pieniä bodeja lipastonlaatikkoon, pakkasin sairaalakassia ja hengittelin supistusten tahdissa. Vaikka vauvaton äitiysloma oli erinomainen ajanjakso, olin henkisesti täysin kypsä synnyttämään, luopumaan odotusajan ongelmista ja ottamaan vauvan vastaan.

Kun pieni sitten saapui, alkoi uudenlainen aika. Enää ei mitata verenpaineita, sf-mittoja, maksa-arvoja tai sykekäyriä. Poissa ovat raskaan raskauden tuomat lukuisat huolet: siinä hän nyt on, lämpimässä sylissä, turvassa ja terveenä. Mittareiksi riittävät vauvan paino ja kaupasta kannettavien vaippojen määrä. Vähän tekee mieli nipistää itseään – olinko se toden totta minä, joka edes oli raskaana, joka ravasi päivystyksessä ja poliklinikalla, jolle povattiin riskiä toisensa perään? Ja jolle lopulta kävikin vain hyvin, joka sai voimallisen synnytyskokemuksen ja täydellisen tyttären.

Ajanlasku on mennyt monella tapaa uusiksi. Huomaan laskevani viikkoja vauvan iässä, kuin huomaamatta talvilomasta on käännetty katse kevääseen ja kalenterilehtikin kääntyy pian taas. Yöllä valvotut tunnit tuntuvat iäisyyksiltä, päiväunilla nukutut silmänräpäyksiltä. Synnytyksestä – saati sitten raskaudesta – on aikaa kuin vuosi tai sitten se tapahtui eilen, pieni Aivi on ollut meillä aina tai hetken verran vain. Kauhean kliseen mukaisesti vauva kasvaa liian nopeasti, vaikka jokainen päivä viekin lähemmän helpompia aikoja. Vaikka eihän tämän helppoa ole tarkoitus olla, vaan hyvää.

Ensimmäiset viikot sain pesiä vauvan kanssa lapsivuoteeksi muuttuneessa sohvannurkassa, keskittyä imetyksen onnistumiseen ja nysvätä maitohuuruissa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pikkuhiljaa arki on alkanut meillekin ja päiviä rytmittävät tuttuun tapaan isojen lasten aikataulut. Kouluun saattamista, eskarista hakua, tanssitunteja, käsityökerhoja ja kitarakursseja. On hoidettu jumppapäivät, luisteluvuorot, välikausivaatteet ja jopa se tyhjä maitotölkki pääsiäisaskarteluja varten. Vauva kulkee mukana sen minkä pystyy, puoliso on ottanut isolla kauhalla perhearkea hoitaakseen ja seinäkalenteria tuijotellaan silmät ristissä muistia pinnistellen. Kuka vie, kuka hakee, mitä syödään, koskahan nähtäisiin ihan kahdestaan (siis kolmestaan, joku muistuttaa)?

Isot sisarukset ovat ottaneet vauvasiskon ihailtavan ihanasti vastaan – kuusivuotiaat tyttäret haluavat sylitellä ja helliä, esikoinen esittelee vauvalle korttitemppuja ja toteaa pienen olevan kyllä tosi söpö. Uskonkin vauvasiskon hitsaavan meitä kaikkia lähemmäs toisiamme. Puolipakon edessä isompien tekemisiin on löytynyt uudenlaista omatoimisuutta: hampaita pestään, huoneita siivotaan, iltapalaleipiä voidellaan ja bussilla kuljetaan ihan itsekin ilman kovaa käskemistä, jos kodin ainoa aikuinen on sohvajumissa vauva rinnalla. Toki aikaa koitetaan riipiä myös jättiläislapsiksi muuttuneille koululaisille: iltasadun luen vaikka vauva kainalossa, päiväuniaikaan ehtii tehdä palapeliä, koko perheenä ollaan katseltu uusia muumeja uudella isolla sohvalla. Sisarukset puhuvat Aivista luontevasti, huikkaavat aina hänellekin hyvät yöt ja viihdyttävät lattialla pötköttävää vauvaa. Heillä on kuitenkin edelleen omat juttunsa, huolensa ja herkkyytensä.

Mutta entä se vauva! Viisiviikkoinen kuopus ei ole enää lainkaan se pieni nukkuva nyttyrä, joka sairaalasta turvakaukalossa kotiin kannettiin. Katseessa on tarkuutta, kiekaisussa kipakkuutta, potkuissa jo vatsasta tuttua voimaa ja elämässä hentoista rytmiä. Raskausaikana ehdittiin moneen kertaan ajatella vauvan olevan varsin sitkeä pikkuinen, ja kyllä hän sylin tälläkin puolella on aika kaukana heiveröisestä hissukasta. Vauva pitää huolen saamansa huomion määrästä ja kertoo kurjasta olosta naapureillekin. Ison osan ajasta hän kuitenkin on tyytyväinen tyllerö, joka nukkuu pitkiä päiväunia ja jaskaa hetken tuijotella lelujakin. Onnellisimmillaan hän tuntuu olevan kylläisenä vanhempiensa rinnan päällä, vatsallaan autuaasti uinuen. Kuukauden ikäisenä vauva alkoi väläytellä ensimmäisiä oikeita hymyjä – ihmeellinen vuorovaikutuksen ilmentymä, jota ei voi olla ihastelematta. Toivottavasti aihetta hymyyn hänen elämänpolullaan riittääkin.

Päivät pikkuvauvan kanssa kuluvat pääosin varsin hienosti. Hän syö, nukkuu, syö, seikkailee sylistä toiseen ja ihmettelee maailmaa, syö ja nukkuu taas. Kovin kiinnihän äiti tuollaisessa pienessä on, eikä päivään tohdi suunnitella kovin paljoa suoritteita – blogin pariinkin kykenin tarttumaan vasta nyt! Ja vaikka olenkin nyt kaikkitietävä nimimerkki kolmen äiti, on vauvan kanssa liikkuminen aluksi tuntunut hurjan jännittävältä. Päästäänkö ovesta ulos, tuleeko hänen ulkona kylmä, entä jos nälkähuuto ajoittuu juuri bussimatkan kohdalle? Pikkuhiljaa ollaan opittu, selvitty ja rohkaistuttu liikkumaan sinne sun tänne. Toistaiseksi vaunusiirtymät kannattaa ajoittaa uniaikaan, ruoan on paras olla yhdellä kädellä syötävää ja kaupungin vaipanvaihtomahdollisuuksista voisin jo tehdä oman postauksensa. Imetys sujuu jo varsin hienosti, mikä on minulle iso ilo ja logistiikankin kannalta helppoa. Syöttöpuuhia on jo tullut testattua kotisohvan lisäksi kirjastossa, kaupan eteisessä, kahviloissa, kyläpaikassa ja keittiössä köyhiä ritareita paistaessa.

Vauva on valloittava, ihana kultatukka ja kotielämä tuntuu tässä kohtaa juuri oikealta. Joskus tunnit kuitenkin toistavat itseään ja väsyneenä vauva-arki voi tuntua yhtä aikaa raskaalta ja tylsältä: pyykkivuoren saa valloittaa joka ikinen päivä, vaipanvaihdossa ei ole mitään hehkeää, puklua päätyy juuri vaihdetulle paidalle ja vatsanväänteet pitävät vauvan hereillä. Yöunien määrä ja laatu korreloi seuraavan päivän mielialan ja jaksavaisuuden kanssa. Mutta umpihuononakin päivänä yleensä muistan, että seuraava on varmasti parempi. Eikä minun tässä tietenkään mitenkään yksin edes kuulu pärjätä. Lapsillahan on toisetkin vanhempansa. Mummolan makaronilaatikko pelasti yhden lauantain ja kummitäti yhden ruuhkaisaksi kääntyneen iltapäivän. Neuvolassa huolehditaan kasvun lisäksi jaksamisesta ja apukäsiä on tarjolla useampia. Kummasti olen näinä vähinä vauvaviikkoina myös nähnyt ystäviäni enemmän kuin pitkään aikaan ja voi miten hyvää se tekeekään! Vaikka oma kyvykkyyteni älylliseen keskusteluun tuntuu hupenevan päivä päivältä (tai yö yöltä…), on ollut hurjan piristävää ihan vaan istua ja jutella kahvikuppi kädessä – ja vauva toisessa.

Ensimmäiset päivät ja viikotkin vauvan syntymän jälkeen oma mieli kyllä kävi ylikierroksilla ja surffasi hormonimyrskyjen kanssa aallonharjalta pohjamutiin. Oli onnellisuutta uhkuvia hetkiä pientä nukkuvaa käärylettä tuijotellen ja syvää epätoivoa suurperheen alle hautautumisesta. Odotusajalta päälle jäänyt oman kehon ja vauvan toimintojen tarkkailu sai pelkäämään jokaista oireeksi luokiteltavaa naksahdusta. Aamuyön pimeinä tunteina vastasyntynyt tuntui painavan tonneja. Epäilin omaa jaksamistani, vauvan hyvinvointia, vähän kaikkea maidon riittävyydestä parisuhteen kestävyyteen. Petetyksi ja jätetyksi tulemisen pelko on epäreilu vieras, varsinkin kun se on menneisyyden marinadissa yhdistetty juuri vastasyntyneen ihmeelliseen tuoksuun. Onnea on kärsivällinen kainalo, jossa on tilaa myös järjettömissä ajatuksissa rypevälle ja katteettomia kyyneleitä vierittävälle kumppanille.

Nyt vauva on jo viisi viikkoa vanha ja kulkee käsivarrella kuin siihen olisi aina kuulunut. Tuntuu huikealta olla noin pienen ihmistaimen emo, on ihanaa seurata vauvan ja isin yhteisiä juttuja, olen tästä koko meidän perhekuviosta kovin kiitollinen. Vähitellen kasvaa omakin varmuus: kyllä minä tässä vanhemmuushommassa olen ihan hyvä, vaikken kaikkeen aina pystykään. Olen myös antanut itselleni luvan keskittyä nyt vauvaan ja perheeseen, kaikki muu itsensä kehittäminen saa suosiolla odottaa. Ja jos arjen rima meinaa kivuta liian korkealle, osaa mies onneksi muistuttaa armollisuudesta myös itseä kohtaan. Saatan itkeä väsymystä tai kivahtaa kiukuttelevalle lapselle, eikä se haittaa. Vaikka se vähän hassulta tuntuukin, niin neuvolakorttiin kirjatut kliseiset kehut vauvan kasvusta, läheisten onnittelut ja tuntemattomien lempeät katseet lämmittävät hurjasti. Parasta on kuitenkin jostain oman mielen syvyyksistä päätään nostava hyväksyntä: on hienoa olla äiti, vielä tälle vauvallekin.

Vaikka vauva on ehtinyt matkallaan myllertää mieltä moneen kertaan, antaa se minulle tai meille myös kaivattua rauhaa, hetkeen pysähtymistä ja elämän yksinkertaistamista. Nyt ei ole kiire minnekään, näin on hyvä.

Perheestä ja vapaudesta

Kukaan on tuskin kuluneen syksyn aikana välttynyt valtakunnassa vellovalta perhepuheelta. On nostettu synnytystalkoot uudelleen pöydälle, kauhisteltu väestöennusteen laskevia käyriä, vaadittu positiivisempaa käsitystä Prisma-perheistä ja toivottu tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta. Maamme tuntuu olevan vuorotellen vauvavihamielinen loukku ja synnyttäjän lottovoitto.

Mitä tästä kaikesta pitäisi pienen perhettään kasvattavan ihmisen oikein ajatella? En oikein tiedä.

Välillä tuntuu, että keskustelua käydään jossain oman todellisuuteni ulkopuolella. En tunnista negatiivista asennetta lapsiin tai perheen perustamisesta luopumista mukavuussyistä. Ainoa, mihin osaan ottaa tiukan kannan on työelämän ja perheen parempi sovittaminen yhteen: osa-aikatyön pitäisi olla pikkulapsiajan normi, perhevapaalla pitäisi voida työskennellä joustavasti ilman järjetöntä byrokratiasekoilua ja työpaikoilla pitäisi nähdä ihmiset ihmisinä, ei resursseina. Ruuhkavuosiin pitäisi löytää rauhaa, ei raatamista. Ugh. Kaikesta muusta sitten olenkin eipäs juupas vaarinhousuissa jumissa.

Perhevapaat ovat tässä paletissa nyt se osuus, joka tunkeutuu ihan käytännön arkeen. Täytin juuri jokin aika sitten Kelan hakemukset tulevan vauvan taloudellista turvaa varten. Äitiysavustus check, lapsilisä check, äitiysvapaa ja vanhempainvapaa checketi check. Jonkin verran vettä on julkishallinnon rattaissakin virrannut viimeisen kahdeksan vuoden aikana: paperilomakkeiden rustaamisen sijaan näpyttelin etuuslomakkeet näppärästi kännykällä, liitteenkin tuuppasin matkaan kuvatiedostona.

Muutoksia on tapahtunut myös toteutuspuolella sitten isompien lasteni syntymän. Kerrataanpa siis tähän väliin oma perhevapaahistoriani. Sain esikoisen opiskeluaikana, kuopus syntyi vähän valmistumiseni jälkeen. Olin yhteensä neljä vuotta kotona lasten kanssa, suoritin samalla viimeiset kurssit maisteriopintoihin ja yhden opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa. Päiväkotiuran alussa aloitin työnhaun ja täydennyskoulutuksen ja päädyin melko pian viestintätöihin.

En ole siis koskaan aiemmin ollut äitiyslomalla sen ”tavanomaisessa” merkityksessä, siis että jäisin pois töistä ajaksi x ja palaisin sen jälkeen samaan pestiin. Esikoisen kohdalla sain gradun painoon viikkoa ennen synnytystä – siksi nyt eteen isketty äitiysloma yksin kotona yli kuukausi ennen laskettua aikaa tuntuu utopistiselta. Toki myös taloudellisesti tilanne on aivan toinen: ensimmäisellä kierroksella olin minimitukien luokassa ihan joka käänteessä, nyt keskituloinen vakityön onnelassa marinoitu mammalomailija.

Neljä vuotta kotona lasten kanssa kuulostaa näin jälkikäteen kerrottuna ja nykykeskustelun laidalta lausuttuna pitkältä ajalta. Missä tasa-arvoinen vanhemmuus! Missä äidin urakehitys ja eläkekertymä! Missä varhaiskasvatus!

Viimeisin kuitattiin kaupungin kerholla ja sillä, että olin ihan jaksava vanhempi: ei nuo lapset mitään muskaria, leikkipuistoseuraa ja kirjastokäyntejä kummempaa kasvattamista niin pieninä kaivanneet. Isomman kuskaaminen päiväkotiin ei käynyt edes mielessä kuopuksen vauvavuoden aikana.

Vanhemmuuden arkista vastuutakin meillä silloin jaettiin, mutta perhevapaat käytin lähes kokonaan yksin. Eron jälkeen muita vaihtoehtoja ei edes tarjottu. Silloin muistan ärsyyntyneeni kaikista keskusteluista, joissa vaadittiin jakamaan vanhemmuus tasan ihan virallisesti. En itse ainakaan keksinyt, miten sellainen olisi käytännössä pienen vauvan eronneiden vanhempien talouksissa toteutettu. Olisi ollut ihan kiva kuulla jonkun sanovan, että kotona äitiyden kunnialla hoitaminen oli sekin aika arvokasta.

Perhevapaista puhuttaessa puhutaan vähän arvoista, mutta kuitenkin aina myös rahasta.

Toki olin silloin kauhuissani, kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan yhden työssäkäyvän aikuisen kannattelemaan asuntolainatalouteen. Toki pelkäsin uramahdollisuuksieni haihtuneen savuna ilmaan, kun jäin yksin kahden lapsen kanssa ilman tietoa työpaikasta kiihkeästi kilpaillulla alalla ja kotiäidin surkealla statuksella. Ja toki nytkin mietin, että miten tämä hervottomaksi kasvava lauma elätetään ja pidetään tyytyväisenä sitten, kun ruokatilille kilahtaa vain yksi palkka ja vähän taskurahaa.

Mutta ihan tosissani en osaa murehtia uraputkeni tukkeutumista tai eläkkeen suuruutta. Ehkä siihen auttaa se, että en haaveile esimiesasemasta tai senioripäivistä Espanjan auringossa. Ehkä olen myös vähän tyhmänrohkea ja uskon elämän kantavan – ei kai muulla asenteella kukaan niitä lapsia ennen maisterinpapereita ja papin aamenta tekisikään. Lapsenuskoni hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkoon ei sekään ole ihan vielä horjunut.

Vaan entä ne vapaat sitten. Selatessani Kelan esitteitä ja kurkkiessani kalenteria päässä soivat poliittiset avaukset perhevapaauudistuksesta, isän asemasta ja naisen oikeudesta sekä uraan että perheeseen. Eniten palstatilaa tuntuvat kuitenkin saavan ääripäät: puolivuotiaan vauvan kanssa kotiin jäänyt isä tai kymmenen vuoden kotiäitiyden jälkeen työnhaun haastavuuteen havahtunut äiti. 6+6+6 on mallina jossain määrin kannatettava, mutta en ole ihan varma sen taipumisesta normista poikkeaviin perheisiin (ne kaikki kun eivät ole kahden työssäkäyvän aikuisen komboja). Siinäkin lapsi on minun mittapuullani kovin pieni perhevapaan päättyessä, puolitoistavuotias. Entä jos ei halua pistää sen ikäistä päiväkotiin?

Entä jos omassa perheessään haluaisi ennen kaikkea ottaa rennosti?

Tunnen itseni keskiaikaiseksi feminismipetturiksi, kun en näe itseäni töissä alle vuoden ikäisen lapsen vanhempana enkä kovin mielelläni alle kaksivuotiasta päivähoidossa. Olen kuitenkin tällainen korkeasti koulutettu punavihreän kuplan kaupunkilainen, jolle tasa-arvo on olevinaan itsestäänselvyys. Pakko kuitenkin tunnustaa: odotan sitä, että juuri minä saan jäädä kotiin vauvalomailemaan.

Juu juu, helppohan se toki näin etukäteen on huudella! Tykkään kovasti työstäni, joten ehkä olenkin valmis vaihtamaan vauvapuklun täyttämän tyhjäpää-arjen palaverikalenteriin heti ensi kesänä. Ehkä meilläkin raha vielä sanelee valintoja enemmän kuin haluaisi (yhteiskunta tuki muinoin kahden lapsen työtöntä kotiäitiä hyvin avokätisesti, siitä koitan muistaa olla kiitollinen nyt, kun maksan veroja ja päivähoitomaksuja ja valtaosan lasteni kuluista). Tai ehkä lapsen kanssa kotona on raskaampaa kuin muistan tai kuvittelen?

Olisi kuitenkin hienoa, jos kevätvauvamme saisi kasvaa taaperoiseksi rauhassa. Että minä saisin viettää aikani vauvakuplassa rauhassa. Ettei minun tarvitsisi urakiikarit silmillä kehittää itseäni tai todistella olevani ”muutakin kuin äiti”. Että saisin nauttia vaunulenkeistä ja lattemammailusta ja sohvalla pötköttelystä, vauvan kasvun tukemisesta ja seuraamisesta. Että puoliso voisi ottaa vetovastuun sitten, kun maitohuurut on vaihdettu pottatreeneihin ja sosesotkuista siirrytty samojen patojen ääreen. Että perhevapaa olisi nimenomaan vapaa: vapaa paineista, aikatauluista, kiireestä ja suorittamisesta. Saako niin toivoa?

Pitääkö olla huolissaan

Minulla on tällä viikolla kalenterissa toinen käynti neuvolapsykologin luona. Ensimmäistä aikaa varatessani velloin keskenmenoriskin pahemmalla puolella ja odotin juttutuokion koskevan vauvan menettämistä.

Hiljaisessa odotusaulassa istuessani mietin, olisiko aika pitänyt sittenkin perua, mistä oikein keksisin avauduttavaa. Oloni oli kohentunut, kohtutulehdus voiton puolella, vauva voi hyvin ja ennuste oikaistiin kohti positiivista. Olisi varmaan paljon äitejä, lapsia, perheitä, jotka tarvitsisivat ammattilaisen kuuntelevaa korvaa kipeämmin kuin minä silkkipaidassani lounastauolla syysauringon paistaessa.

Tunnin käynnin päätteeksi sovimme minulle seuraavan ajan. Kun psykologi kyseli raskauden kulusta, tämän ja edellisten, alkoi tuntua oikeutetulta olla vähän väsynyt ja hämmentynyt kasvavan vatsan takana. Ehkä on ihan ok, ettei pää meinaa pysyä kaikissa tuntemuksissa mukana.

”Huoliherkkä”. Sellaiseksi minut luokiteltiin. Sana on minusta kaunis. Ei hysteerinen, ahdistunut, alakuloinen tai masentunut, mutta huoliherkkä.

Monesko raskaus tämä on? kysyvät hoitajat, kätilöt ja lääkärit vuoronperään. Ovatko aiemmat raskaudet sujuneet normaalisti? he jatkavat.

Tutkimuspöydällä painavat syntymäpainot, hepatoosit ja tyroksiinit. Ei kukaan kohdunkaulaa mitatessaan mieti henkisen historian painoa. Mutta jos ei tuijoteta veriarvoja tai verenpaineita, ovatko raskauteni sujuneet normaalisti?

Ensimmäistä odotusta olen tituleerannut oppikirjaraskaudeksi, helpoksi ja onnelliseksi. Toisen aikana kuorma kasvoi, tulin petetyksi ja pian jätetyksi. Kolmas oli tuoretta suhdetta heilutellut tuulimunaraskaus, tyhjä arpa jota kukaan ei ollut kioskilta ostanut. Ja nyt tämä neljäs, uusperheen iloinen yllättäjä, riskiraskaus jonka viikkoihin on mahtunut monenlaista vuoristorataa.

Oliko joku näistä normaali? Riittääkö normaaliin sen lopputuloksena syntyvä terve vauva? Vai olisiko enemmän epänormaalia, jos en nyt tuntisi itseäni, oloani ja tulevaisuuttani epävarmaksi?

Olen siis koko ajan vähän huolissani. Vauvan voinnista, omasta jaksamisestani, perheen ehjänä pysymisestä, parisuhteen kestävyydestä. Siitä, etten minä riitäkään. Ettei kohtuni kestä eikä vanhemmuuteni kanna tai ettei minua jaksa taaskaan rakastaa.

Psykologin pehmeässä nojatuolissa oli helppo nostaa pintaan kipeitä kokemuksia. Moneen kertaan puituja, itkettyjä ja naurettuja, niitäkin joiden en odottanut nostavan vielä kerran kyyneleitä silmiin. Uudelle ja ulkopuoliselle ihmiselle oman tarinan perkaaminen on itsessään terapeuttista, oikein asetelluista kysymyksistä saa hyväksyntää omille tunteilleen. Ei ole naurettavaa, että jännitän vieläkin uuden verenvuodon pelossa jokaista vessakäyntiä. Minun ei tarvitse olla katkera hullu pelätessäni petetyksi tulemista. En ole ainoa, jolle roolin löytäminen uusperheessä on hetkittäin haastavaa ja raastavaa.

Eikä minun ehkä tarvitse selitellä, että olen kaikesta huolesta huolimatta tästä perheestä, tästä vauvasta, tästä uudesta tilaisuudesta niin kovin kiitollinen.

On ehkä ihan ok olla tällainen, pikkuisen huolissaan.

Odotus

Olen viettänyt kymmenisen päivää hyvin pitkälti sohvanpohjalla. Kohtuni reistailee ja vauva on vaarassa. Raskausviikkoja on vielä sen verran vähän, että pahimman tapahtuessa pientä ei voida pelastaa. Papereihin kirjattaisiin keskenmeno, vaikka sen pelon oli ehtinyt jo jättää alkuraskauden jalkoihin.

Nyt voin siis vain toivoa, ja odottaa. Että kaikki menisi hyvin, että kohtu toipuisi ja kantaisi pienokaista vielä monen monta viikkoa, kuukauttakin. Olen onneksi hyvässä hoidossa ja seurannassa. Tajuntaan iskeytyi yliopistosairaalan naapurissa asumisen auvo, apu on lähellä kaikissa tilanteissa.

Viime päivät ovat silti olleet tosi raskaita. Olen raskauden alusta asti ollut epäuskoinen, olettanut että jokin menee pieleen ja psyykannut itseäni milloin mihinkin vaurioon. Kun vihdoin riskit oli laskettu minimiin, vauva oli kaikkien tahojen silmissä hyvinkin elävä ja jopa vilkas, aloin tosissani nauttia tästä olosta ja tilasta. Pyöreä vatsa on ihana, isot lapset innostuivat vauvauutisesta ja koko perheellä odotimme uudenlaista kevättä ja elämää.

Siltä hattaralta sitten rysähdin. Riskejä on taas liikaakin, päivät täyttyvät ahdistavasta odotuksesta ja oireiden kyttäämisestä, aivoja turruttavasta tosi-tv:stä, verikokeista ja tulosten tulkinnasta. Ja itkusta. Olen itkenyt yksin paidanhihaan ja sammiollisen puolison kainaloon. Itkin kätilön kannustaville sanoille, kavereiden lähettämille sydämille ja synnytysvastaanoton käytävällä vihreätakkisten, supistuksiaan kellottavien äitien keskellä. Itkin vessassa verta pyyhkiessäni ja pomolle puhelimessa kertoessani sairasloman jatkosta. Itkin lasten nähden aamupalapöydässä ja viimeiseksi illalla sängyssä.

Tuntuu epävarmalta ja epäreilulta, ja siedän sitä tunnetta hurjan huonosti.

Miten kumman kiintymyssuhteen sitä onkaan jo kehittänyt kohdussa kasvavaan pienokaiseen. Tehnyt hänestä perheenjäsenen, vaikkei hän vielä näyttäydy kuin hentoina vilkutuksina vatsanahan alla, laukkana dopplerin kuulokkeissa ja sinne tänne sätkivänä hahmona lääkärin mustavalkoisella ruudulla.

Tämä olotila muistuttaa edellistä odotusta, jossa varsinkin loppumetrejä määritteli huoli vauvan hyvinvoinnista. Oma harmaa peilikuva ja kyynelten määrä taas palauttavat mieleen avioeron ajan. Täysin vailla logiikkaa pelkään nyt sitäkin, että käpertyessäni kohtuni ympärille rikon samalla perheeni, uudestaan. Tunnen ehkä täysin perusteetonta huonoa omaatuntoa vanhempien lasten hylkäämisestä ja kaiken kuormittavan kaatamisesta puolison niskaan. Panokseni uuden kodin remonttiin ja nykyisen muuttoon on hyvin lähellä pyöreää nollaa – sohvan uumenista olen lähinnä koittanut järjestää apujoukkoja seiniä maalaamaan ja laatikoita pakkaamaan.

Apua on onneksi saatu, kun sitä on vain pyydetty. Ihanat ihmiset lähipiiristä ja sen laidoilta ovat ottaneet arjen palasia kantaakseen, mistä olen hurjan kiitollinen. Tutut ja tuntemattomat lähettävät kauniita viestejä ja lämpimiä ajatuksia, kiitos heille ja teille siitä.

Nyt odotan ja toivon, koitan vähän uskoakin, että kaikki voi mennä vielä hyvin. Että ehkä vielä ensi keväänä muistellaan näitä viikkoja hymyillen: siitäkin selvittiin, ja tässä nyt ollaan, kokonaisena perheenä.

Kuus kautta viis

Meille tulee vauva.

Olo on onnekas, kiitollinen, hämmentynyt ja kaukana huolettomasta. Siellä hän kasvaa, kurittoman kohtuni suojassa, epätodennäköisyyksistä ja epävarmuuksista välittämättä.

Mitä vaan voi vielä tapahtua ja varovaisempi olisi vielä pitänyt perheuutisen piilossa. Vatsa on kuitenkin viikkoihin nähden jo valtava, enkä halunnut enää koittaa kätkeä sitä epämääräisten kaapujen alle tai piilotella pahoinvointia palaveripöydässä. Tahdoimme myös paljastaa vauvauutisen lapsille – ja se on tavoittavuudeltaan suunnilleen sama markkinointitoimenpide kuin se, että keplottelisin uutisen huomisen Aamulehden etusivulle.

Meille tulee vauva. Meidän kahden ensimmäinen! Vaikka tilastot eivät ole uusperheiden puolella, päällimmäisenä on iloinen tunne siitä, että näin on hyvä. Lapset ovat tulevasta liikuttavan tohkeissaan, toivottavat vauvallekin hyvää yötä ja intoilevat kevään uusista tuulista. Meille aikuisille tämä on vahvempi yhteensitova niitti kuin mikään ja kauhukuvien maalailun sijaan osaamme nyt odottaa ihan kivaa, uudenlaista perhearkea.

Minä koitan pitää pään pystyssä kaiken hormonimyrskyn keskellä. Mielen ja kehon matalaksi vetävä pahoinvointi alkaa onneksi helpottaa, tilalle on tullut jäätävä väsymys ja rasittava itkuherkkyys. Puolisolle olen luvannut olevani ihana taas kun vauva syntyy, hän jaksaa jo ihailtavalla rauhallisuudella ottaa vastaan tuuliviiristä mallia ottavat tunteeni. Suurin niistä on nyt kuitenkin rakkaus.

Välillä tunnen olevani jonkun toisen ruumiissa, kun kollegat onnittelevat tai äitiysjumpan ohjaaja varoittaa liitoskivuista. Olenko se tosiaan minä, joka käy neuvolassa ja pysäyttää lounasjonon kysymällä fetasalaatin pastöroinnista? Minäkö kiskon päälle äitiysfarkkuja ja puuskutan portaikossa? Minäkö hivelen kasvavaa kumpua ja kuuntelen, kun kolme lasta suunnittelee vauvalle nimeä?

Edellisestä odotuksesta tuntuu olevan ikuisuus, moni asia on unohtunut, ehkä jotkut niistä mustimmistakin. Koitan olla henkisesti varautunut samoihin vaivoihin ja huoliin kuin viimeksi, voi kai olla ettei kaikki toistukaan. Kehoni on kuitenkin paljon vanhempi kuin kuusi vuotta sitten, painan saman verran kuin esikoista synnyttäessä, kilpirauhanen puuttuu ja silmänalusten uurteet vain syvenevät. Silti tai siksi on aika onnekasta, että saan kokea tämän ihmeellisen muodonmuutoksen vielä kerran.

Meille tulee vauva!

Toukokuu, lopu jo (tai älä sittenkään)

Oi ihana toukokuu! Suomen sääkeiju kävi piilottamassa tyynyn alle yllätyshelteet ja aamusta toiseen ihmetystä aiheuttavan auringon. Syreenit hehkuvat kilpaa punaisten niskojen kanssa, talviturkit on epiloitu ennätysaikaisin ja toppahaalareista siirryttiin suurin piirtein suoraan lippislinjalle. Ihana ihana valo, lämpö, vehreä luonto ja vireä olo!

Vai sittenkin: oi kamala toukokuu. Kouluvuosi lähestyy loppuaan, päiväkodissa siirrytään kesäaikaan, iltapäiväkerho pistää pian oven säppiin. Työpaikalla on turbulenssia ja kotona kaaos. On pitänyt muistaa ilmoittaa yksi lapsi eskariin, toinen kesäkerhoon, joku varahoitoon ja joku eppukerhoon. On oikomishoitoa, neuvolaa, vasupapereita ja röykkiö askarteluja kotiin viemisiksi. Lippua lappua hoppua sappea. On sen seitsemän kevätjuhlaa, kesälahja opettajalle ja suklaata päikyn aikuisille. Kaverisynttäreitä ja sukusynttäreitä ja muuten vaan synttäreitä – oma ikä on onneksi unohtunut ja vaihtuu vasta syksyllä. Eväät koulun kevätretkelle, paremmat pöksyt teatteriretkelle, pyöräostoksia, parturia ja pihakirppistä siinä sivussa. Muista täyttää juomapullo aamuisin, muista lukea satu iltaisin, muista työsi päivisin ja unesi öisin. Äitienpäivä oli ihana, kaikki päivät äitinä eivät kuitenkaan.  Kesäloma pitää suunnitella muttei liiaksi, mennäänkö automatkalle vai Ahvenanmaalle, pyöräretkelle vai Poriin? Kenen luona lapset ovat kun on töitä, reissu, loma, kertausharjoitukset (!?) tai kuumetta? Moneltako se kesäkerho alkaa ja ai ostitko sinäkin aurinkorasvaa? Haetko sinä, vienkö minä, pitääkö tällä helteellä syödä jotain muutakin kuin jäätelöä?

Vähän jo odotan, että ruuhkaisan vuoden päättävä täyteenahdettu toukokuu kääntyy kepeäksi kesäkuuksi. Ja jos en huomenna muista sitä yhtä palaveria, varata puheterapiaa, pukeutua pihajuhlaan sopivasti tai lukita pyörääni, pistetäänhän se tämän yllätyskesän piikkiin? On tämä sää oikeasti ihan euforinen, mutta pääkin meinaa jo kirmata kirkuen kohti kesälaitumia. Juhannuksena saa tulla vaikka räntää, kunhan olisi hitusen rauhallisempaa. Tai ei, kyllä tämä aurinko on sittenkin kivempi. Nyt kun sitä aurinkorasvaakin taas on, kaksikin purkkia.

Flossaus ja muut koululaisen vanhemmalta vaaditut taidot

Kalenteri kääntyi toukokuulle ja hätkähdin. Siinä missä työpaikalla on pitänyt puolen vuoden jälkeen kömpiä uuden työntekijän anteeksiantavan verhon alta esiin, en voi enää kutsua itseäni aloittelijaksi myöskään koululaisen vanhemmuudessa. Esikoisen ensimmäistä kouluvuotta on jäljellä enää kuukausi, Suvivirren sointuihin vain viikoissa mitattava aika.

Kun kotonamme viime elokuussa jännitettiin koulunalkua, en osannut olla huolissani poikasen akateemisista taidoista. Sujuvasti lukevana ja innoissaan laskevana lapsena oletin hänen solahtavan aapisen sivuille liiankin helposti. Tässä kohtaa odotukset ovat vastanneet todellisuutta: äidinkielen taidoissa mennään keskikäyrän yläkarteessa ja matematiikassa on pitänyt turvautua lisätehtäviin varsinaisen kirjan tultua jo tehdyksi. Hävettää vähän tunnustaakin, että olen aika heikosti perillä varsinaisten oppituntien sisällöistä – läksyt kun on lähes poikkeuksetta tehty jo iltapäiväkerhossa ja äidin osallistuminen kotitehtävien katselmointiin on nykyisin lähinnä ärsyttävää.

Niin, se lienee minun osani nyt. Olla ärsyttävä. Se, joka vaatii ulkohousut sadesäällä vaikka kaikki muut saavat olla pelkissä verkkareissa välitunnilla. Se, joka muistuttaa bussikortista, kirjastokortista, penaalista ja retkelle tarvittavasta pikkurahasta. Joka kyselee varovasti kiusaamisesta ja tarkistaa hampaiden harjauksen joka ikinen ilta. Äitiiih, se turvallisen tylsä ja rutiininomaisen rasittava.

Tiedostan saavani vasta esimakua ovia paikovasta ja maailmoja vihaavasta teinistä, sillä ekaluokkalaisen silmienpyörittely ja kaiken kyseenalaistaminen valuu aina välillä huumorin puolelle. Toisinaan me kaksi tuittupäätä kyllä otamme kuuluvasti yhteen eteisessä, jossa lähdön hetkellä tyypillisesti soppaan lientä lisää pukeutumistaidon unohtava ja dramaattisesti kaikkiin elämän epäkohtiin suhtautuva viisivuotias. Zeniläisten harjoitteiden ja kriittisen itsetutkiskelun avulla yritän paikantaa koululaisen hermoja raastavan äänensävyni, joka tavoittelee neutraalia huomautusta (”kannattaa laittaa pipo, siellä on pakkasta”) mutta mitä ilmeisimmin kajahtaa ilmoille kolmannen maailmansodan kokoisena raivona. Miksi sä äiti oot aina tollanen vihainen!

Kouluun lapsi kuitenkin lähtee mielellään. Mitä ihmettä siellä siis tapahtuu? Ainakin ekaluokkalaisen sanavarastoon on ilmestynyt sellaisia käsitteitä kuin evoluutio, kapitalismi ja suorakulmio. Sekä creeper, addut, däbbäys ja flossaus. Viimeisimmät opettelin minäkin, jotten jäisi aivan alakynteen alakoululaisten trenditanssiliikkeiden täyttämällä diskolattialla. Olisi myös mieltäylentävää kertoa, kuinka olemme onnistuneet kasvattamaan vähästä kiitollisen ja brändeistä vähät välittävän oman tiensä kulkijan, mutta koulun pihalla ja puhelimien lankoja pitkin kaikenlaiset ilmiöt tulevat selvästi päiväkotielämää paljon tiukemmin iholle – myös kirjaimellisesti, sillä niissä verkkareissa pitää nimenomaan olla kolme raitaa. Ekaluokkalainen myös etukäteen tuhahteli viikonlopun risteilyreissullemme, kun luokkakaverikin on käynyt jo seitsemän kertaa Kanarialla vaikkei ne edes ole voittaneet eurojackpotissa! Kotona koitamme opetella rahan arvoa ja Prisman kassalla melkein liikutuin, kun vänkäämisen välttelyllä ja siivousavulla saadut viikkorahat ja hammaskeijun ahkerasti tyynyn alle kantamat kolikot ojennettiin tärisevin käsin vastineeksi lego-autosta. Aika pieni tuollainen pikkukoululainen kuitenkin on.

Erityisen ilahtunut olen siitä, mitä kaikkea eksoottista ja elämyksellistä kouluarkeen on ensimmäisen vuoden aikana mahtunut. Luokka on juhlinut 100-vuotiasta Suomea, seurannut munien hautomista ja tipujen kuoriutumista, käynyt teatterissa, kirjastoautossa, hiihtämässä ja herkuttelemassa. On opeteltu espanjalaisia poskisuudelmia, käyty läpi kyrilliset aakkoset ja nyt kieltenopetuksessa kaikuvat englannin idiomit. Muuttuvien aikataulujen ja erityisten ohjelmien perässä pysyminen kurittaa toki omaa kalenteria ja kuormittaa muistia, mutta kumma kyllä kouluvuoden aikana ei olla vielä unohdettu mitään eikä yksikään varasukkakaan ole hukkunut. Liian tiivistä osallistumista vanhemmalta ei kouluarkeen ole vaadittu, mitä pidän vain hyvänä asiana. Luotan ammattilaisten osaamiseen ja olen äärimmäisen iloinen erinomaisesta luokanopettajasta, joka tuntuu pitävän lempeällä otteella ykköskakkoset kurissa, tunnistaa lapsen ominaispiirteet ja löytää hänestä puolia, jotka kotona ovat jääneet pimentoon. Esikoisella ei ole tapana ylpeillä omalla osaamisellaan – eikä toisaalta kovin helposti heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta koulussa hän on varmasti saanut kokea onnistumisen elämyksiä ja on toisaalta suhtautunut avoimesti myös epävarmoihin uutuuksiin.

Lapsi on kouluvuoden aikana kasvanut henkiset viisitoista senttiä ja lahkeiden lyhyydestä päätellen varsikin on venynyt. Alkusyksyn aamuhaasteet ovat kaukana takana ja nyt kouluunlähtö sujuu hujauksessa ja helposti. Vielä ei lapsi taita koulumatkaa kokonaan yksin – luotan kyllä koko ajan enemmän pienen ihmisen liikennetaitoihin, mutta lähikatujen työmaiden rasittamien autolijoiden käytös ei kannusta lähettämään ainoaa esikoistani reppu keikkuen kaupungille. Ehkä vielä viimeisten kouluviikkojen aikana saamme tämänkin tulikokeen käytyä läpi. Lapsen napanuoran venyessä tiukimmalla taidan olla minä itse – kun poikanen sai kävellä yksin tiedekerhosta kotiin, laskin sydän syrjälläni minuutteja ja kuvittelin kauhuskenaariot sen yhden suojatien ympärille. Lopulta ovesta aina pölähti rennolla moikkauksella punaposkinen lapsi, joka vouhotti pipeteistä tai mikroskoopeista ja piilotteli piponsa alle ylpeyttä uudesta itsenäisyyden eleestä.

Itsenäisemmäksi, itsensä näköiseksi hän tuossa kaiken aikaa kasvaa. Massapaineista huolimatta poikasen tukka valuu edelleen olkapäille, sukat ovat yleensä eri paria ja repusta löytyy ruttuisia papereita. Tubettajien vakavamielisen seuraamisen lisäksi hän aina hetkittäin heittäytyy höpsöttelyyn kotona kikertävien pikkutyttöjen kanssa, oikomishoidon rattaissa pyörivästä suusta purskahtaa edelleen aito lapsen nauru. Ruokapöydässä näemme taikatemppuja ja keijupiirustusten välistä löytyy viivottimella tehtyjä 3D-kuvia, lastenhuoneessa supatellaan silmät suurina kuinka seksaamalla tehdään vauvoja. Tänä keväänä pieni mieli taipui viimein polkemaan pyörää, kesän projektiksi otamme uimataidon. Ensi syksynä hän onkin jo alakoulun konkarisarjaa, iso ja etevä kakkosluokkalainen, joka saa kulkea esimerkin elkein samasta portista eskariin talsivan pikkusiskon kanssa. Sitä ennen koittakoon kevätjuhla ja ihanan pitkä kesä ilman vastuita ja velvoitteita.

Vaan mitä minä olen koululaisen vanhempana oppinut, flossaamisen lisäksi? Olen oppinut luottamaan, uskomaan, kannustamaan omani erityisyyksiä. Yritän asennoitua siihen, kuinka lapsen yhteisö kääntyy kotoa kohti koulua ja kavereita, kuinka olen esikuvana vain yksi muiden, monesti minua vahvempien hahmojen joukossa. Iloitsen lapsen läheisistä ystävistä ja toivon hänen löytäneen paikkansa välituntien villissä lännessä. Vuoden aikana olen kantanut huolta haasteista ja itkenyt omaa avuttomuuttani, mutta nyt kesän korvalla taputan itseäni ja elämämme miehiä selkään. Hyvinhän me tämä handlataan. Ja vaikka menetän hermoni monta kertaa viikossa kehää kiertävään arkivänkäämiseen, aina illalla viimeiseksi halaan ja toivotan hyvää yötä.

Ja unta odotellessaan hän, niin iso ja etevä ja itse pärjäävä, pyytää pienellä äänellä voitko sä silittää mua.

Ruuhkavuosista, rakkaudella

Hei te siellä! Muistatteko vielä, kuinka tapanani oli kirjoittaa blogia? Avata ajatuksia ja arkea, taltioida tunteita ja Tampereella tapahtunutta? Nyt viimeisestä tekstistä on kulunut niin pitkä aika, että kaikki bloggaamiseen viittavat lisäykset ansioluettelosta pitäisi melkein pyyhkiä pois. Mutta täällä minä olen, tekstini vain pyörivät oman navan sijaan työpöydällä ja ajatukset pään sisuksissa.

Viime kevään kuntavaalikampanjassa sloganini oli ”rauhaa ruuhkavuosiin”. Itseään toteuttavana käänteisenä ennustuksena oma vuoteni on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa. Tätä tekstiä varten luonnostelinkin vinkkilistan muotoon puettuja ohjeistuksia ruuhkavuosista selviämiseen. Kyllä te tiedätte, ”valitse kaikkien vaatteet valmiiksi edellisenä iltana” tai ”kytke koko perhe yhteen kalenteriin”. Turha kai näitä itsestäänselvyyksiä kuitenkaan on kotejaan hallitseville kollegoille kerrata, en minä ole mikään totuuksia töräyttelevä aikataulujen äititeresa itsekään.

 

Mitä siis kertoisin? Oikeastihan kaipaan kevyttä kirjoittamista, joka alkaa valmiista ajatuksista eikä vaadi oikolukua tai kuittausta konsernitasolta. Älkää ymmärtäkö väärin: olen yhä vain työssäni äärimmäisen tyytyväinen. Olen pakahtua positiiviseen palautteeseen ja innoissani kätösiini kertyvistä haasteista. Tehtävälistani pylpyröissä skaala vaihtelee strategisen viestinnän kehittämisestä pääsiäisen munajahdin organisointiin. Tämä viikko toi työpaikalle mittavia muutoksia, joiden vaikutuksia me kaikki samoissa medioissa leipämme tienaavat odottelemme jännityksellä.

Vaikka tekstiä saan työstää toimistoaikoina aivan tarpeeksi, kaipaan nimenomaan omia kirjoituksiani. Niitä, jotka kumpuavat kalloni yksityisemmistä osista, soljuvat sydämestä näppäimistön kautta nettiin.

Ajanpuutetta ja täyteenahdettua kalenteria voisin tietenkin syytellä loputtomiin. Totuus kuitenkin on, että arjessani on aivan liian monta ylimääräistä tuntia, jotka voi käyttää Onnenpyörän Twitter-pelin pelaamiseen tai Temptation Islandin analysointiin. Somea selatessani hämmästelen heitä, joilla riittää aika töiden ja lasten lisäksi säännölliseen liikuntaan, sosiaaliseen elämään, siisteihin koteihin ja sellaisiin yliluonnollisiksi kokemiini asioihin kuin käsitöiden tekoon tai kirjojen lukuun (tai peräti kirjoittamiseen!). Lasken oman päiväni tunteja ja mietin, onko noilla muilla yhtään lepohetkeä sohvalla – vai onko minulla niitä liikaakin?

Konkreettisen askeleen kalenterisirkuksen helpottamiseksi otin tämän kuun alussa, kun siirryin takaisin lyhyempään työaikaan. Nelipäiväinen työviikko tai lyhyemmät päivät tuntuvat kahdeksasta neljään -tahkoamisen jälkeen suorastaan laiskottelulta. Olen voinut saatella koululaisen kymmeneksi opinahjon ovelle tai lähteä kolmelta kohti päiväkodin porttia (mikä on kyllä aina iso virhe, koska ää-vää miksi tulit niin aikaisin eikä lasta vielä tuolloin ole patistettu toppavaatteisiin varhaiskasvatuksen voimalla). Oma opettelunsa tässä vajaassa työpanoksessa vielä on, mutta kai pikkuhiljaa osaan merkitä vapaapäivät kalenteriin ja olla tuolloin irti myös sähköpostin silmäilystä.

Kerrottakoon sitten myös hieman totuuksia: uusperheeseen liittyviä tuntoja on paljon vaikeampi purkaa julkisesti omalla naamavärkillä kuin niitä aikoja, kun kuvittelin olevani ainoa, jolla on lapsiini liittyviä arkisia ajatuksia tai eron jättämiä arpia. Jos haluaisin jaapattaa vanhemmuudesta samalla syvyydellä kuin joskus muinoin, olisin uusiokuviossa heikolla jäällä. Oman sensuurinsa sisällölle asettaa luonnollisesti myös kouluikään ehtinyt ihmistaimen. On aivan eri asia tilittää koliikkivauvan tuomasta kaaoksesta kuin koululaisen kasvatushaasteista.

Uusperheongelmissa en usko olevani yksin, mutta kuinka niistä osaisi oikein kertoa? Vähän olen toki yrittänytkin, mutta on tässä arjen pyörteen silmässä kaikenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista tekisi mieli avautua. Toisin kuin eroperheessä, tässä kuviossa on kuitenkin kytköksiä niin moneen suntaan, että suun avaaminen täysin auki ei ole samalla tapaa oikeutettua (jos se sitä oli ennenkään, en tiedä). Kotisohvallekin toivoisi kirjoituksillaan ennemmin järkeviä näkökulmia kuin väärinkäsitysten aikaansaamia aikuisriitoja. Opettelua on siinäkin, että osaisi pukea kompleksiset tunteensa sanoiksi ilman kirpeitä kyyneleitä.

No, ruuhkaa arjessa olisi takuulla ilman puolisoa ja bonuslapsiakin, mutta  kolmen kodin kombossa säätöpotenssi nousee omanlaisekseen yhtälöksi. Näin sunnuntaisin tapanamme on kurkistaa tulevaan viikkoon ja sopia aikataulut: kuka tulee, hakee, vie, ostaa ruokaa tai muistaa muistuttaa? Se, mikä mediaanien mukavoittamassa ydinperheessä olisi muutaman sanan rutiini, muuttuu helposti ainakin oman aivosyheröni sisällä tunnemyrskyksi, jossa luovimiseen tarvittaisiin Maaret Kallion navigointitaitoja ja Sami Kurosen kapteenimaisia käskyjä. Kumpi hakee kenenkin lapset, onko se nyt ihan varmasti ok ja mitä sekin sitten tarkoittaa? Joskus ei vaan jaksaisi, helpompaa olisi olla hiljaa, vaikka tietenkin vaikenemalla onkii vain esiin vaikeuksia.

Kas, poikkesin tekstipolultani sivuun, astuin mehukkaalle mättäälle, joka saattaa helposti muuttua upottavaksi suoksi. Ruuhkavuodestahan minun piti raapustella, kertoa miten sen saa haltuunsa ja kuinka säilyttää hymynsä. Oivalluksistani suurin ei ehkä siis liitykään perhe-elämään, vaan töiden tuoman tyytyväisyydentunteen vaikutuksiin koko kehossa ja kotona. (Tällä hetkellä tosin keho riutuu flunssanjälkeisessä nuivassa olotilassa ja kotona kevätvalo leikittelee villakoirien kyljissä.) Kun stressikäyrän on saanut käännettyä kohti maata, yönsä nukkuu hyvin ja peilistä katsoo aamuisin ihan kohtalaisen pirteä ilmestys, ovat muut arjen palaset helpompi sovitella paikoillaan. Iloitsen toki myös lasten kasvusta ja sen tuomista uusista ulottuvuuksista: esimerkiksi vuosia haasteenani ja syyllisyyden alkusyynä ollut ajanvietto vain yhden lapsen kanssa on vihdoin muuttunut mahdollisuuksiksi. Miten iloinen onkaan kuopukseni ollut niinä minuutteina, kun olemme kahdestaan luistelleet Sorsalammella tai nautiskelleet bebe-leivoksia kahvilassa! Ja kuinka ylpeä on esikoinen, joka koulureppu keikkuen kulkee muutaman korttelin mittaisen matkan kerhosta kotiin ja avaa oven omilla avaimillaan. Lasten tyytyväisyydellä yleensä tankkaa kyllä muutenkin kaikki ruuhkassa tai uusarjessa tyhjenevät jaksamistankit täyteen.

Enkä minä tätä ruuhkaa kammoa tai ahdistu prismaperheen perikuvana olemisesta. Olen isoimmilla valinnoilla ja mahdollisuuksilla voinut tehdä arjesta hitusen rauhallisempaa, puolison kanssa meillä on ihan hyvä boogie ja kevääseen heräävä kaupunki tarjoaa vaikka mitä tekemistä. Töissä on kivaa ja kaupungin päätöksenteko on kiinnostavaa. Ja minusta on oikeastaan varsin mukavaa kävellä lasten kanssa työpäivän jälkeen kotiin ja tehdä aina samanlaista jauhelihakastiketta. On toki ihana suunnitella reissuja ja vapaapäivien ohjelmaa, mutta viikonloppuja on melkein liiankin usein! Kuin huomaamatta olemme myös edenneet ensimmäisen kouluvuoden siihen vaiheeseen, jossa suunnitellaan kesälomakuvioita ja tehdään matematiikan kirjan viimeisiä tehtäviä. Syksyllä saattelen molemmat muksuni saman koulun pihaan – arjen logistiikkaa hitusen helpottava muutos sekin. Päiväkodin hyvästelyä en ole vielä edes osannut ajatella. Aikamoinen ajanjakso sekin: neljä vuotta varhaiskasvatusta samojen seinien sisällä, samat aikuiset todistamassa lapsen kasvua ja aika paljon äidinkin. Ihan kohta katkeaa käytännön sanelema side tuohon laitokseen, jonka olemassaoloon voin vain kiitollisuudella suhtautua. Kohdunsyrjällä kummitteleva kuume pitää kuitenkin huolen siitä, että katselen tarhan pihalla taapertavia pienimpiä mietteliäin ilmein.

Huh, kirjoitinpas edes jotakin, viimein. Seuraavaksi keitän kahvia, ja ensi kerralla kirjoitan vähän järkevämmin. Kiitos, jos jaksatte odottaa.

 

« Older posts

© 2020 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑