Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Author: Sanna (page 1 of 21)

Joulukalenteri: 24 tamperelaista luukkua

Joulukuu on vihdoin täällä! On siis aika availla joulukalentereiden luukkuja. Itse innostuin kasaamaan ensimmäistä kertaa lapsille yllätyskalenterin, jonka pussukat odottavat malttamattomina (tai siis minä odotan) pieniä uteliaita kurkkijoita. Pikkuruisista paketeista löytyy herkkuja, purkkaa, tarroja, piparimuotteja ja pientä puuhaa – sekä lupauksia yhdessä tehtävistä asioista. Miten kätevää, että viikottaisen kirjastoretkenkin voi kääriä joulun taikaan ja tarjoilla tontun tuomana pienokaisille! Itse hykertelen kalenterin äärellä jopa hälyttävän paljon, mutta olipa sinne viime yön aikana ilmestynyt minunkin nimeäni kantava aattoillan yllätys…

Olohuoneen seinältä löytyvän kalenterin lisäksi halusin askarrella puoluetoveri Jaakko Stenhällin ja unelmabloggaaja Emmi Nuorgamin jalanjäljissä myös kotikaupunkiamme kunnioittavan joulumuistion. Listasin siis joulutunnelmaan sopivia, enemmän tai vähemmän tamperelaisia elämyksiä. Näitä luukkuja voi availla milloin se itselle parhaiten sopii, joitakin jopa moneen kertaan!

24 tamperelaista joulukalenterin luukkua

  1. Tähän ehdotukseen törmäät takuulla kaikissa Tamperetta ja joulua yhdistelevissä esitteissä, ja Tallipihan joulu onkin jokaisen maininnan ansainnut. Jos sympaattinen tunnelma, kaupungin kauneimmat lattelasit ja rapsuttelua rakastavat lampaat eivät riitä, voi Tallipihalla tehdä myös jouluisia ostoksia tai päästää lapset vaikkapa ponin selkään ja ihanan vanhan ajan karusellin kyytiin.
  2. Astetta isommin jouluisia myyntikojuja on tarjolla Keskustorin Joulutorilla. Itse en torilta keksi juuri muuta ostettavaa kuin makeat paahdetut mantelit, mutta suosittelen kevyttä käyskentelyä torimökkien välissä ja kiireetöntä piipahdusta glögiteltassa! Lasten lahjatoiveita on kuuntelemassa ihka oikea Joulupukkikin.
  3. Puuttuuko lapselta pikkujoulumekko, etsitkö itsellesi Uhanan pisarakorvakoruja sunnuntai-iltana? Suuntaa Sokokselle. Kakkoskerroksen Kuopus on oma vakio-ostospaikkani vähän paremmille lastenvaatteille ja kolmosesta löytyy pienen pop-upin verran paikallisten suunnittelijoiden asuja ja asusteita. Bonuksena: yläkerran ravintolaan kehtaa mennä äänekkäämmänkin lapsen kanssa.
  4. Kaipaatko torihälinän ja kaupallisten karkeloiden vastapainoksi hetken hiljentymistä sivistyksen keskellä? Ikiaikainen suosikki-instituutioni kirjasto on luonnollisesti oiva käyntikohde myös joulun alla. Tampereella kannattaa suunnata remontin alta täyteen loistoonsa puhjenneeseen Metso-pääkirjastoon, josta löytyy lukemisen lisäksi paljon muutakin lainattavaa ja kokemista kaikenikäisille. Joulukuun neljäntenä siellä esimerkiksi esiintyy Pekko Käppi.
  5. Itsenäisyyspäivän aattona kaikkia kehotetaan viettämään sinivalkoinen kahvihetki kello 14. Kaikilla tämä ei toteudu työpaikalla, joten kerää vaikka naapuruston kotiäidit yhteen ja suuntaa yhteen Tampereen makoisista kahviloista. Omien kotikulmieni suosikeista mainittakoon Puustin kanelipullat, Mimosan vihikset ja Aamuruskon vegaaniset mustikkamunkit, joita ei turhaan ole mainittu kaikissa muissakin joulukalentereissa.
    (Omalla kohdallani mustikkamunkkeihin liittyy myös lämmin muisto: tapanani oli käydä esikoisen vauva-aikaan tanssitunnin jälkeen kahvittelemassa uuden äiti-vauva-ystäväparin kanssa, ja suuntasimme usein Aamuruskoon. Maidottoman ja munattoman imetysdieetin vuoksi herkuttelu oli astetta haastavampaa, mutta Tammelan helmi ei pettänyt koskaan. Latte soijamaidolla, toiveiden mukaan täytetty sämpylä ja ihanan mehukas mustikkamunkki saavat edelleen lähes liikuttumaan.)
  6. Itsenäisyyspäivänä juhlitaan 100-vuotiasta Suomea näyttävästi myös Tampereella. Kansanjuhla Frenckellinaukiolla ilotulituksineen alkaa kello 16.45 ja kohtiin ehtii tietenkin sopivasti katsomaan Linnan juhlia. Kotisohvalle voi asettua ykköset päällä ja tarjoilla perheille hienostuneita sapaksia – tai sitten ihan vaan ihailla juhlatunnelmaa sipsikupin äärellä.
  7. Saitko itsenäisyyden ansiosta ylimääräisen vapaapäivän? Arkivapaan lounasvaihtoehdoista yksi lapsiystävällisimmistä on sushibuffet, josta löytyy jokaiselle jotakin (ja minulle tarpeeksi sushia). Perheen nirsoinkin viihtyy riisiä tikuilla tökkien ja friteerattua kanaa natustaen. Määrä korvaa buffetissa laadun, ja sushibuffia löytyy Tampereeltakin jo lukuisia.
  8. Vuoden viimeinen mahdollisuus päästä seuraamaan Ylen Perjantai-ohjelmaa liveyleisössä. Tunnelmallinen TTT-klubi on myös oiva keikkapaikka ja Riesling-lasillinen sopii nautittavaksi ystävän tai kumppanin kanssa erinomaisesti.
  9. Varustevapaa ulkoiluvaihtoehto: iltakävely Kaupin metsän valaistuilla poluilla. Oiva mahdollisuus myös taskulamppuhippaan.
  10. Räntää, kylmää, pimeää, märkää? Vaihda kolme ensimmäistä kirkkaisiin valoihin, saunan lämpöön ja ilakoiviin lapsiin: sunnuntain aktiviteetiksi sopii uimahallireissu. Paikallisvinkit: Pyynikillä varo tulikuumia saunanlauteita, Kalevassa ihmettele raitiotien rakentumista ja uimahallin kylkeen kaivettavaa mauimalaa. Pian (tai ainakin joskus) ne molemmat ovat täällä!
  11. Maanantaina ei tarvitse kyetä muuhun kuin italianpatapussin aukaisuun ja Pikku kakkosen katseluun. Jätä pyykit huomiselle ja joulusiivous seuraavaan elämään, kahmaise itsellesi kourallinen suklaata. Ei tässä pimeydessä kukaan tahroja, villakoiria tai vyötärönympäryksiä erota kuitenkaan.
  12. Valoa pimeään löydät kulkemalla Hämeenkatua iltakävelyllä päästä päähän. Pysähdy ihmettelemään Tammerkosken uusia valoja, bongaile valotaideteoksia talojen seinistä ja haahuile romanttisesti Hämeenpuistossa, jonka puita koristavat kymmenet valopallot.
  13. Vai kiirehditkö aamuruuhkassa kaupungin läpi kohti tarhanporttia? Pimeään arkiaamuun ja mustaan maisemaan saa vaihtelua tuijottamalla hetken Stockmannin jouluikkunaa. Toimii mainiosti kotiovella mouruamisen aloittaneeseen päiväkotilaiseen (ja vastapäisestä kahvilasta saa huokean hintaisen aamulatten, jolla kevenee omakin mieli).
  14. Vai olisiko sittenkin satanut jo lunta? Meidän pulkkailijat ja pyllymäkikotkat suuntaavat Sorsapuistoon tai Saukonpuistoon, jossa saa hyvällä kelillä huimat vauhdit. Klassikkomäki löytyy puolestaan Pyynikiltä – pulkkailussa uupuneet ipanat voikin sitten vetää harjun päälle munkkitornille.
  15. Lunta tai ei, luistelumahdollisuus löytyy kaupungista vaikka väkisin. Koulukadun kentälle emme ole vielä eksyneet, mutta kaverit kehuvat sitä kovasti. Oma lähijäämme löytyy (toivottavasti pian) Sorsapuiston kentältä, varmaankin viimevuotiseen tapaan paikan päällä on myös lainattavia kelkkoja luistelua opetteleville. Ne luistimet! Jos kirppiskäynnit eivät tuota tulosta, käytettyjä luistimia kannattaa etsiä Kiekkobussista, joka löytyy nykyään Kalevan Prisman luota. Itse ostin myymälän asiantuntevan apurin opastuksella viime talvena luistimet sekä itselleni että lapsille, hintaa tuli yhteensä kolmisen kymppiä. Tarjolla on siis myös lasten- ja kaunoluistimia!
  16. Särkänniemessä avautui joulukuun viikonlopuiksi Koiramäen Joulu. Söpöjen eläinten lisäksi paikalla on monenmoista jouluista puuhaa pienokaisille ja klassikkokirjoista tuttuja hahmoja. Meidätkin kutsuttiin Koiramäkeen, ja koska kesäisiltä reissuilta ei lapsia ole meinannut saada mäeltä pois, tartuimme tarjoukseen.
  17. Joko samalla reissulla tai seuraavalla kannattaa poiketa Sara Hildénin taidemuseossa. Robert Longon hiilipiirrokset ovat vielä minulta näkemättä, tätä kohdetta toivon mahtuvaksi siis lähinnä omaan kalenteriini. Lapsetkin ovat kyllä viihtyneet taidemuseossa edelliskerroilla, nyt houkuttimena toimii myös museon pihapiirin valoteos Nature of Light.
  18. Täyteläisen viikonlopun jälkeen saattaisi olla paikkansa treffi-illalle? Järjestä lastenvahti ja varaa liput näytökseen Niagarasta, joka on ketjukinoa paitsi sympaattisempi, myös miellyttävämpi esimerkiksi herkille korville tai popcornin hajua pelkääville. Jos Tuntemattoman sotilaan kolmas tunti on vähän liikaa arki-illalle, kokeile vaikkapa kepeää vauvarealismia Yösyötön malliin.
  19. Museoon! Tampereella tarjontaa on niin paljon, että Museokortin hankinta saattaa kannattaa pelkän Manse-visiitin vuoksi. Takuuvarma kohde on Vapriikki, jossa saman katon alta löytyy jokaiselle sopiva museokohde. Nukkekekkerit viihdyttävät pienempiä ja Pelimuseo (myös meitä) isompia leikkijöitä. Luonnontieteellinen museo on sopivankokoinen elämys myös taaperolle ja ravintolan puolella saa ruokittua koko perheen varsin kohtuuhintaisesti. Huom! Perjantaisin kello 15-18 Vapriikkiin on ilmainen sisäänpäsy!
  20. Toki on mainittava myös uudenkiehtova Muumimuseo Tampere-talossa. Itse olen käynyt museossa vain esikoisen kaverisynttäreillä, jolloin keskityin muumien ihmettelyn sijaan lähinnä laskemaan päälukua, ettei yksikään eskarilainen katoaisi Yksinäisille vuorille. Niinpä muumimainen museoelämys on meilläkin joulukalenterin luukun takana!
  21. Joululauluja saunassa? Only in Tampere. Kauneimmat joululaulut kajahtavat perinteisesti kirkoissa halki pitäjän, mutta myös eksoottisimmissa paikoissa, kuten pubeissa. Torstaina 21. päivä voi yhteislaulun hurmokseen päästä Rajaportin saunassa, joka on ilman musisointiakin käymisen arvoinen, suorastaan maaginen löylyelämys.
  22. Tarhakausi alkaa olla taputeltu ja koululaisen lukukausi lusittu. On aika kehaista itseään selviytymisestä ja onnitella lastakin mainiosta saavutuksesta. Ai niin, sille hoitajalle tai opettajallekin olisi kiva joku muistaminen antaa… Jos olet kaltaiseni, etkä muista-ehdi-jaksa askarrella jotakin ihmeellisen uniikkia, luota vanhaan kunnon lähikauppaan. Kahvilla, suklaalla ja punkkupullolla ei voi mennä pahasti pieleen. Nakita lapsi kortintekoon ja ojenna arvostuksesi nätissä kassissa ja avot, taas kehtaa loppiaisen jälkeen unohdella kurahousuja, lupalappuja, Helmi-viestejä tai valokuvausaikoja.
  23. Aatonaattona kutsumme kotiimme ystäviä glögille. Aamuun kuuluu siis pyörähdys juustotiskillä ja mantelilaarilla sekä graavilohi- ja sillileipien askartelua. Kauppahallin legendaariseen kalajonoon en ole vielä jouluna joutunut, vaan graavilohikuljetuksesta on kaikki nämä vuodet ystävällisesti huolehtinut entinen puoliso. Jos tällaista palvelua ei ole tarjoilla, suosittelen hallin tarjontaa silti: Nygrenin joulukaloille ei löydy voittanutta, ja sitä tuskastuttavaa jonotusnumeroakin voi vahdata moternisti kahvikupin äärellä YouTubessa!
  24. Kaikille jouluaatto ei ole riemukas, rauhaisa tai läheisillä kuorrutettu valon juhla. Itse kipuilen ensimmäisen lapsettoman jouluni kanssa, mutta päätin kanavoida tyhjän aattoni ja vapaat käteni johonkin hyvään. SPR järjestää kaikille avoimen aattokahvilan Sampolan kirjastossa, minäkin aion olla mukana tekemässä sitä mahdolliseksi. Aattokahvila on avoinna kello 12-19 ja kirjastokin on tuolloin auki. Tervetuloa!

 

Mitä sinun joulukalenteristasi löytyy? Toivottavasti ainakin ihanaa joulunodotusta!

Varhaisesta vuorovaikutuksesta valtuustosaliin – viestintä on vaikea laji

Mitä yhteistä on somettavilla imettäjillä, ruuhkavuosien parisuhdekriiseillä, työtyytyväisyydellä ja poliittisella päätöksenteolla? Viestintä ja sen vaikeus.

 

Istuin eilen ensimmäistä kertaa kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kutsu varapaikalle tuli parin tunnin varoitusajalla ja ryntäsin virastotalolle suoraan töistä. Ensimmäinen oikea valtuustokerta jännitti, kaikki oli uutta etiketistä lähtien, enkä vielä käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Kokous kesti mittavat viisi tuntia, joista melkein kolme käytettiin hyvinvointikertomuksesta keskusteluun ja jokunen minuutti kaatuneen kokousjärjestelmän kanssa selviämiseen. Windowsin uudelleenkäynnistyminen kun ei näemmä ole läpihuutojuttu edes älykkäässä innovatiivisessa digikaupungissa.

Valtuustosalissa käytiin paikoin tulistakin ajatustenvaihtoa, ja valtuutettujen käytös herätti keskustelua myös mediassa. Itse olin salihälinästä jopa hieman hämmentynyt: hetkittäin meno oli kuin villissä koululuokassa, jossa takapenkin pojat heittelivät välikommentteja, vieruskaverin kanssa supatettiin puheenvuorojen aikana ja puheenjohtaja joutui pyytämään hiljaisuutta useammankin kerran. Silmiinpistävää oli se, kuinka erityisesti nuorten naispolitiikkojen puheenvuorojen päälle puhuttiin. Joiltakin osallistujilta tuntui kadoneen käytöstavat ja kunnioitus. Toisaalta arvokas keskustelu ja kunnioittava hiljaisuus ovat ehkä vain suomalaiselle poliittiselle viestinnälle tyypillisiä vaatimuksia – vaaliväittelymmekin ovat kesyä kaveripuhetta vaikkapa brittiparlamentin möyhöämiseen verrattuna.

Politiikan tekemiseen kietoutuu lukuisia viestinnän lajeja. Pitää osata neuvotella, esiintyä, vakuuttaa ja väitelläkin. Kuuntelemisen ja keskustelun taidotkin ovat isossa arvossa eikä someosaamisen merkitystäkään enää aliarvioida. Eilisessä valtuuston kokouksessa vieraillut puheviestinnän professori kiinnitti huomiota muun muassa siihen, kuinka monet edustajat lukivat puheenvuorosta suoraan paperista tai pädistä, edukseen erottuivat luontevat ja lennokkaat puhujat.

Itse noteraasin viestintänäkökulman myös monien puheenvuorojen sisällöissä. Toivottiin parempaa tiedotusta niin palveluntarjoajilta kaupunkilaisille kuin päätöksenteon eri vaiheista meille päättäjille. Moni nosti esille puutteellisen viestinnän, jonka vuoksi vaikkapa lapsiperheet eivät osaa vaatia itselleen kuuluvia kotipalveluita. Usein viestintää ei osatakaan arvostaa ennen kuin sen puute huomataan, jolloin moni asia on helppo sysätä ontuvan tiedonkulun syyksi. Kyllähän tämä olisi tehty, jos olisi tiedetty!

Jotta perhe saisi kotiapua ja valtuutettu kaikki tarvittavat dokumentit, tarvitaan toimivaa viestintää ja vuorovaikutusta. Sitä ei synny ilman asiantuntemusta, panostusta ja resursseja. Eli rahaa. Viestintä ei synny siinä sivussa, vaan se vaatii suunnittelua ja konkreettisia tekoja: parempia verkkosivuja, työntekijöiden koulutusta, someen sparrausta tai selkokielisiä esitteitä. Viestinnän tekeminen ei ole pelkkää välineurheilua, vaan mahdollistamista ja kulttuurin luomista. Tätä varten koulutetaan viestinnän ammattilaisia, joista yksi minäkin olen.

 

Olen nyt ollut uudessa työssäni kuukauden päivät, ja viime viikonloppuna julkaisin hieman tunteikkaankin tilannepäivityksen työelämän Tinderissä, jota LinkedIniksikin kutsutaan.

Jossakin kohtaa ymmärsin, että olen huomaamattani päätynyt paikkaan, jonka nokkelampi olisi nähnyt unelmana jo aiemmin. Jos luottaa sanomalehteen, syttyy somesta, innostuu vuorovaikutuksesta, näkee markkinointia kaikkialla ja suhtautuu koodareihin syvällä kunnioituksella, mikä voisi olla parempi työ kuin viestintä mediatalon sisällä? Olen jopa vähän nolosti liikuttunut siitä, että aamuyöllä postiluukusta kolahtava lehteni on nyt kollegoiden ideoima, kirjoittama, kuvaama, myymä, painama ja jakamakin.

Paljon uutta, hurjasti opittavaa, kymmeniä kanavia, satoja ihmisiä, monta Jussia, isoja haasteita ja pieniä onnistumisia.

On hauska huomata, miten uuden työn innostus heijastuu muuhun arkiseen eloon. Ruuhkavuosi etenee omalla painollaan, puolet mustimmasta marraskuustakin on lusittu kuin huomaamatta. Pikkukoululaisen ja päiväkotilaisten täyttämään kotiin mahtuu enemmän iloa, kun töiden jälkeen sohvalle pötkähtää tyytyväinen vanhempi. Olen myös itselleni armollinen: teen vain tarpeeksi, suljen somen ajoissa, syön suklaata kun tekee mieli. Iltaisin nukahdan ennen kymmentä kesken puolison lauseen enkä taatusti tänäkään vuonna askartele tonttuovea. 

 

(Edit: Viimeinen lause pitäisi jo nyt kumittaa, sillä ostin tänään tonttuoven tarvikkeet!)

Kirjoituksestani taitaa huokua se, että olen uudesta työstä varsin innoissani. Käytännössä työni on kirjoittamista, kuvaamista, keskustelua ja kouluttamista. Suunnittelua, sparraamista, säätämistä ja vähän somettamistakin. Itse koen, että tärkein tehtäväni on saada tieto kulkemaan ihmiseltä toiselle, mahdollistaa vuorovaikutus yrityksen sisällä ja nostaa tehdyn työn tärkeys kaikkien tietoon. Me hitaat hämäläiset emme kovin herkästi hehkuta omaa työtämme, varsinkaan keskeneräistä sellaista, vaikka usein olisikin aihetta. Kun viestintä on kunnossa, pyyhkii yrityksellä yleensä hyvin niin henkilöstön tyytyväisyyttä kuin tulosta mitattaessa.

 

Miten viestintä sitten liittyy imettäviin äiteihin? Se, että kohahdamme, kun joku käskee katsomaan vauvaa älypuhelimen sijaan kertoo jotakin tästä ajasta. Olen itsekin selannut somea imetysmaratonien aikana – samaan tapaan olen katsonut televisiota, kaitsenut toista lasta ja muun muassa paistanut munakasta rintaruokinnan aikana. En usko, että korppi vie leikkipuistossa puhelintaan tuijottavan vanhemman lasta, mutta luuriin liimautumisella on huonotkin puolensa. Minä olen tuntenut piston someen uponneissa sisuksissa, kun taapero on napannut puhelimen kädestä ja ängennyt kirjan kanssa tilalle. Nyt ekaluokkalaisen ruutuaikaa rajoittaessa väkisinkin tulee mietittyä, millaista esimerkkiä antaa omalla käytöksellään. Katsomme puhelinta ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, televisio-ohjelman aikana ja treffeilläkin. Mitähän me ennen teimme kaikki ne hetket? Keskityimmekö paremmin olennaiseen, olimmeko paremmin läsnä ja meniköhän viestimme paremmin perille (siis se, jota ei lähetetty linjoja pitkin)?

Varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa on aivan oma maailmansa. Tiesittekö esimerkiksi, että pienokaisille lepertely ja ulkopuolisen korvaan kammottavan kuuloinen lässytys on ihan tutkitustikin hyvä juttu? Ei myöskään ole sattumaa, että vieraille lapsille puhuminen on monen mielestä kiusallista, mutta omille kakaroille juttelu muuttuu usein aivan luontevaksi heti synnytyssalissa.

 

Viestintä on vaikea laji, klassisen lausahduksen mukaan se vieläpä epäonnistuu aina. Oma viestintäasiantuntijuuteni tuntuu karisevan aina kotisohvalla, kun pitäisi puida parisuhdetta, olla rakentava keskustelija tai taitava riitelijä. Osaan kyllä analysoida toisten toimintatapoja, mutta omaa tekemistä on paljon hankalampi tarkastella saati altistaa kritiikille. Kiivastun nopeasti ja mökötän lapsellisesti, siinä ei auta edes puheviestinnän maisterin paperi.

Onneksi viestijänäkin voi kehittyä. Työvuodet ovat tehneet minusta rohkeamman, vanhemmuus kiltimmän ja parisuhteet kasvattaneet konfliktinsietokykyä. Uskon avoimuuteen, inhimillisyyteen, kohtaamisen merkitykseen kaikissa kanavissa ja kasvokkain. Koulun penkillä, kokeneempia kuunnellen ja kärsimättömästi kokeilemalla olen oppinut monenmoista, ja samalla polulla ajattelin jatkaa. Vaikeassa lajissa kun pienikin onnistuminen tuntuu isolta saavutukselta.

Jollei jouluna ole lasta, voiko joulupukki tullakaan

Vietän tänä vuonna ensimmäistä kertaa joulun ilman lapsiani. Aattoon on vielä viisi viikkoa, mutta olen ehtinyt tätä lastenvalvojan papereissa määriteltyä tasapuolisuuden tavoitetta murehtia ja märehtiä jo moneen kertaan. Se tuntuu kummalta, katkeralta, kurjalta.

En koskaan ole ollut sellainen pomeranssinkuorentuoksuinen jouluihminen, joka vaihtaa verhot ensimmäisenä adventtina ja luukuttaa joululauluja tonttulakki päässään. En liiemmin välitä laatikkoruoista eikä joulun hengellinenkään sanoma kosketa omaa uskonnotonta tonttiani. Tapanani ei ole stressata joulusta, vaan napsin juhlatunnelmasta parhaat palat: torttujen teko on ihanan helppoa, joulusuklaat paranevat vuosi vuodelta, lahjakirjojen valinta kirjakaupassa on aina yhtä kutkuttavaa. Olen minä joskus piparitaikinaakin keitellyt.

Lapset ovat vuosi vuodelta koko ajan enemmän tohkeissaan joulusta, ja niinpä tuo valon juhlan taika on tarttunut itseenikin. Vaikkei joulua meillä mitenkään suurieleisesti ole vietettykään, on joulupuuron mantelista, taloyhtiön saunatunnelmasta, ikioman kuusen koristelusta ja aattoillan graavilohileivistä kehittynyt oman kolmikkoni jouluperinteiden kudelma. Lahjojen merkitys on myös pikkuhiljaa pesiytynyt jälkikasvun mieliin ja viimein olemme mukana siinä kollektiivisessa perheskenessä, jossa postiluukusta kolahtavia lelulehtiä luetaan hartaudella ja himokkaasti.

Minun jouluni on ollut pieni ja rauhaisa, omannäköisensä. Viime jouluna kierrokset oli käännetty aivan uudelle tasolle, kun muutimme uuteen kotiin ja aloitimme uusperhearjen noin kolme sekuntia ennen joulua. Viisihenkisen laumamme joulu oli tunteikas, äänekäs ja eri perinteitä yhteentörmäyttävä. Koristeita kaiveltiin muuttolaatikoista ja kuusen ympärillä setvittiin yksi jos toinenkin riidanhelske. Silti tuohonkin jouluun mahtuivat puurot, saunat, kuuset ja lohileivät, pienet rauhalliset ja rakkaudentäyteiset hetket.

Tänä vuonna lapset juhlivat joulua toisissa kodeissaan. Meidän pirttimme on aattona hipihiljainen. Mies paiskii pyhät töissä, minä todennäköisesti parkkeeraan itseni sohvalle lahjakirjan ja konvehtirasian väliin ja koitan olla itkemättä. Yllätin nimittäin itsenikin sillä, miten surulliseksi tämä lapseton joulu mieleni vetää, enkä ole osannut kaikkia kyyneleitä pidätellä. Koitin kaivella sisuksistani syytä siihen, miksi kaltaiseni arkieläjä menee vaikeaksi, kun yhden juhlapyhän perinteet katkeavat. Kun en edes ole mikään jouluihminen.

Jos istuisin terapeutin pehmeässä tuolissa, sopertaisin varmasti jonkinlaista alkusyytä tälle jouluhaikeudelle. Ehkä jouluaattoon oli ehtinyt viidessä vuodessa kiteytyä kaikki se selviytyminen, pärjääminen, onnistuminen ja pienestä iloitseminen, jota kohti eron jälkeen pyristelin. Omissa joulumuistoissani kirkkaimpina ovat ne aatot, jotka vietin kolmistaan lasteni kanssa: kuinka pienellä panostuksella, ihanien läheisten avustuksella ja uusia perinteitä kasaan kaapimalla sain tehtyä sellaisen joulun, jossa lapset loistivat onnellisina enkä itsekään ollut pelkästään yksinäinen. Vanhoja joulukirjoituksia kaivamalla löytyvät myös ne kuvat, joissa näkyvät ystävän meille kasaama piparkakkutalo tai paketoimat pikkulahjat (”jotta olisi vähän enemmän avattavaa lapsille”). Kuvat, joissa yksivuotias koettaa käsittää mistä lahjatouhussa oikein on kyse ja isoveli ilakoi pakettimeren keskellä. Muistot, joiden paikkaa oman elämän konvehtirasiassa ei aina ihan täysillä osaa arvostaakaan.

Ja kyllä, joulumuistossa omalla ananaskonvehdin arvoisella paikallaan on myös se joulu viiden vuoden takaa, jolloin minä vielä luulin eläväni ydinperheessä. Se joulu, joka tuntuu huijaukselta, jonka muistot tahdon korvata aivan toisenlaisilla, joka vielä vuosien jälkeenkin nostaa rumaa päätään ja pilkistelee humalaisen pukin parran alta.

Reipas puoleni käskee ryhdistäytymään, jättämään turhat tunteilut sivuun ja toteamaan, että se jouluhan on vain yksi päivä vuodessa. Ja voihan sitä juhlistaa muulloinkin kuin aattona! Usein joulussa parasta onkin kaikki sitä ennakoiva oheistekeminen: pipareiden leipominen yhtenä viikonloppuna, Tallipihan tunnelman tutkiskelu toisena, joulukoristeiden esiinkaivaminen kolmantena… Koska emme myöskään halua lapsille kahta kalenteriin ängettyä aattoiltaa, päätimme kehitellä tähän jouluun jotain aivan uutta. Ehkä joulusaunassa voi käydä vaikka uimahallissa, kenties kaveriperheiden kutsuminen aatonaattoglögille muuttuu uudeksi, iloiseksi perinteeksi? Ihan vielä ei ole selvillä, missä välissä se suurin ja mahtavin jouluoperaatio eli lahjojen avaaminen suoritetaan, mutta omalla traditiolistallani kulttimaineeseen nousseen kirjakauppareissun suoritin jo eilen.

Hankin myös ensimmäistä kertaa lapsille joulukalenterin, johon aion piilottaa pieniä yllätyksiä joulukuun päiville. Yhdestä luukusta löytyköön kiitollisuus ja ilo, kyllä minäkin ne vielä sisuksistani esiin kaivan.

Kahdessa vuodessa kertyneet bonukset

Kaksi vuotta sitten näpyttelin Tinder-viestejä kiinnostavan sairaanhoitajamiehen kanssa. Sovimme ensimmäisiä treffejä gastropubiin, samalla vaihdoimme kevyesti kuulumisia. Vatsassa kutkutti kummallisesti. Jokin tuntui hämmentävän hyvältä, taisin ihastua jo ennen kuin olimme edes kätelleet toisiamme.

Ensitreffit kestivät lopulta melkein vuorokauden. Puhuimme töistä, lapsista, eroista, ruoasta, en edes muista mistä kaikesta. Olimme ihan eri maailmoista, silti samoja polkuja kulkeneita. Yöllä hän nukkui vieressäni, minä nipistelin itseäni epäuskoisena ja mietin, mitä ihmettä oli tapahtunut.

Seurustelu oli ihanaa ja hankalaa. Jo ensitapaamisella kävi selväksi, että kohtaisimme vain kalentereiden tarjoamissa kompromissi-ikkunoissa. Oli lapsiviikkoja, yövuoroja, monta elämää yhteensovitettavaksi. Olimme kuitenkin luovia: tapasimme lounailla kaupungilla, vaihdoimme tunnin verran kuulumisia yövuoron ja työpäivän välissä, hyödynsimme lapsivapaat hetket ja etätyön mahdollistaman läheisyyden. Kyläilimme toistemme luona jatkuvasti – latasin bussikorttia kaiken aikaa ja meikkipussi oli aina lähtövalmiudessa kylpyhuoneessa. Olin töissä muissa maailmoissa ja kotona yli-iloinen äiti, joka vilkuili puhelintaan posket punaisina.

Lapsemme kohtasivat toisensa leikkipuistossa. He löysivät yhteisen sävelen mutkattomasti meidän nojaillessa aitoihin jännittyneinä, asiantuntijoiden malttavat mielipiteet muistia härnäten. Emme me osanneet odottaa puolta vuotta tai vuosikymmentä, ovatko kaikkitietävät sinkkoset olleet koskaan rakastuneita?

Vietimme aikaa erilaisilla kokoonpainoilla. Lapset hihkuivat innosta yökyläilyn alkaessa, seuraavana päivänä olimme kaikki aina kypsiä kaikkeen. Kolmikko keräsi kierroksia ja uuvutti toisensa, oli hankalaa olla vanhempana kylässä mutta silti yli-ihanaa käpertyä sohvakainaloon lasten nukahdettua. Me hoimme, että otetaan nyt rauhassa ja eihän tämän tarvitse vielä mitään sen vakavampaa olla. Salaa supatellen mietimme, mitä meidän yhteisessä jääkaapissa voisi joskus olla ja kuka hakisi lapsia koulusta. Tuntui siltä, että aina piti olla lähdössä, vaihtamassa paikkaa tai pakkaamassa tavaroita.

 

Vuosi sitten kirjauduimme seurustelun vuosipäivän kunniaksi varattuun hotelliin sekavissa tunnelmissa. Syksy oli karannut käsistä, viikot oli kulutettu kahdesta viivasta keskusteluun ja vaikean tilanteen vatvomiseen. Lopulta ultraäänen ruudulta huutanut tyhjyys oli levittänyt tulevaisuuden eteen epämääräisen kärpäsverhon. Kun kaikki suunnitelmat oli sekoitettu, tuntui huijaukselta palata takaisin lähtöruutuun ja pakkaamaan viikonloppureppua. En tiedä oliko se rakkautta, hulluutta, hölmöyttä vai kapinaa, mutta lopulta istuimme yhteisen kodin lattialla syömässä hampurilaisia. Kaksi kerrosta ja kolme lastenateriaa, kiitos.

En osannut varautua uusperheeseen, tuskin kukaan täysin siihen pystyy. Eihän millään matematiikalla kaksi aikuista saa vuodessa aikaan perhettä, jossa nelivuotiaita kuskataan eri päiväkoteihin ja yhtä saatellaan esikouluun. Yleensä tähän pisteeseen asti päästyään on ehtinyt oppia tuntemaan toisen läpikotaisin, on kasvanut yhdessä vanhemmaksi. Eronneiden vanhempien pariutuessa isketään yhteen kaksi palikkaa, jotka ovat tahoillaan hioutuneet tietyllä tavalla täydellisiksi. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan vähän tujumpaa liimaa.

Saman katon alla perheytyminen on ollut tunnerikasta ja paikoin tuskaistakin. On ihanaa seurata lasten hitsautumista yhteen, koko kombomme kasvua yhtenäisemmäksi. Samalla on hermojakiristävää käydä kerta toisensa jälkeen läpi toistuvia tilanteita, joissa aina joku kokee jäävänsä ulkopuolelle. Uusperheen tunneskaala on aivan omaa luokkaansa.

Kahden vuoden parisuhde tuntuu tässä elämässä jo pieneltä saavutukselta, aika kolmistaan lasten kanssa jo melko kaukaiselta. Silti tuntuu, kuin perhettä olisimme olleet vasta hetkisen. Ja toki olemmekin perheenä aina vähän epäkelpo ja vajavainen, lapsille vain toinen puoli kolikosta. Se pitää hyväksyä, nähdä siinä hyvyyttäkin. Lapset puhuvat toisistaan ”ystävänä, joka asuu meillä” – itse asiassa aika kaunis ja todenmukainen kuvaus kahden geeniperimän sisaruussillasta. Me aikuisetkaan emme ole puolikkaita, vaan ihan kokonaisia. Äitejä tai isiä vain puolelle perheestä, mutta tärkeitä aikuisia ihan kaikille.

 

Tänä viikonloppuna juhlistimme kulunutta kahta vuotta. Olimme pariskunta, emme perhesirkusta kalenterin kautta pyörittävä tiimi. Määräsimme lapset kielletyksi puheenaiheeksi yhden illan ajaksi, laittauduimme hienoiksi (vaikka olimme juuri katselleet toisiamme pieruverkkareissa) ja muistelimme, miksi tässä onkin niin hyvä. Pyykkivuorten, väärinymmärrysten ja väsymyksen keskellä pitää välillä pysähtyä katsomaan ja koskemaan toista, palauttaa vatsanpohjaan se kutkutus kahden vuoden takaa ja mieleen kaikki se tolkuton tunne, joka pitää tämän paletin kasassa.

Olen monta kertaa itkenyt yksinäisyyttä ja kaivannut rakkautta, luullut jo kadottaneeni iäksi pääsylippuni parisuhdejunaan, jossa perhe voisi olla mukana matkatavaroissa. Nyt olen saanut kaiken. Ihmisen, jonka seurassa voi olla iloinen, surullinen, väsynyt ja vatsavaivainen. Kumppanin, joka tarkistaa ekaluokkalaisen matikanläksyt, joka lohduttaa päiväkodin portilla itkevää lasta vaikkei se hänelle virallisesti kuulu. Lahjalapsen, joka testaa omaa vanhemmuuttani ja opettaa ihmissuhteista aivan uuden puolen. Rakkauden, johon kuuluu riitojakin, jossa pyydetään anteeksi ja jatketaan eteenpäin.  Arjen jakajan, joka arvaa puolesta sanasta ja pitää samoista karkeista. Miehen, jonka käsiin luotan itseni ja elämäni, jonka onnessa haluan olla osana. Perheen, jossa kertyy käsittämätön määrä tiskiä, piirustuksia, metatyötä, muistoja, tunteita, uutta ja bonusta. Haaveita, joiden toteutumiseen voi melkein jo varovasti uskoa.

Joka toinen viikonloppu

Tämä on kyllä oikea esimerkkiviikonloppu niille, jotka huokailevat että ai kun kiva kun teillä on sitten niin paljon sitä parisuhdeaikaa ihan kaksin, puhahdin puolisolle eilen. Sehän se oletus tuntuu olevan: kun erolapsilla on kaksi kotia, saavat kumppanit joka toinen viikko tai ainakin viikonloppu vaan kölliä lakanoissa ja hurvitella kaksin aamusta iltaan.

Minä vietin viikonlopun flunssaisena sohvanpohjalla niiskuttaen, mies oli yötöissä perjantaista tähän aamuun asti. Näimme toisiamme muutaman tunnin ajan lauantaina ja sunnuntaina, tunteina jolloin vähintään toinen oli väsynyt, ryytynyt ja/tai menossa nukkumaan. Kolmivuorotyöläinen koettaa parhaansa mukaan siirtää hankalat vuorot lapsiajalta muualle, joten käytännössä aikuisviikonloppuihin osuvat juuri ne nihkeät yövuoroputket tai neljäntoista tunnin työpäivät. Varsinaista laatuaikaa ja parisuhde-euforiaa siis.

No, jos totta puhutaan, niin ehkä meillä on keskiverto-ydinparia enemmän kahdenkeskistä aikaa. Työvuoroja ja menoja sumplimalla olemme voineet toteuttaa enemmän viikonloppureissuja kuin olisin ennen yhteenmuuttoa uskonut. Lasten toisissakin kodeissa ymmärretään kahdenkeskisen ajan arvo ja aikataulut joustavat puolin ja toisin. Kyllä meillä ihan oikeastikin on niitä arjesta irrottavia aikuispyhiä, jolloin kukaan ei kokkaa, tiskaa tai edes kurkista pyykkivuoreen päin. Jolloin on aikaa jutella, lojua, supatella ja silitellä, käydä elokuvissa, syödä iltapalaa ravintoloissa tai reippailla kaupungin toiselle laidalle brunssipöytään.

Mutta ei joka toinen viikonloppu siltikään ole mitään toistuvaa hurmosta tai silkkaa seksihurjastelua. Se on osa arkea, pakollinen paha, joka pitää joskus väkisin kääntää positiivisen puolelle. En minä joka toinen perjantai tuuleta villisti lapsiperhepakohuoneen ovella, pikemminkin vältän katsomasta tyhjää lastenhuonetta ja koetan täyttää kalenterin ja mielen kivalla tekemisellä. Jos vain lojuu sohvalla, ehtii yleensä ajatella liikaa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä jakomielitautisuudesta, jonka yhteishuoltajuus ja lasten jakaminen eri koteihin on tuonut tullessaan. Kyllä, joka toinen torstai askeleeni on varmasti hieman keveämpi, kun koulunpihan ja päiväkodin eteisen jälkeen kävelen töihin eikä hetkeen tarvitse huolehtia lastenhausta tai päivällispöydästä lainkaan. Mutta aika monena torstai-iltana olen myös onnistunut pilaamaan romanttisesti ladatun saunavuoron sillä, että erovanhemmuuden puristus ja bonusvanhemmuuden riittämättömyys valuvat kyynelinä hien sekaan. Eikä vanhemmuus mene mutelle tai pauselle, vaikka lapset olisivat toisaalla: postissa tulee kutsuja hammaslääkäriin, sähköpostiin kilahtaa viestejä opettajalta, neuvolakin pitäisi varata ja talvivaatteet hankkia.

Ja aina joka toinen maanantai, tänäänkin, istun miettimässä, miten koulupäivä sujuikaan, kai päiväkodin pihalla oli tarpeeksi vaatetta päällä, olenko minä oikea äiti ollenkaan kun en näitä asioita ole aina keittiön pöydän ääressä kuulemassa? On myös vaikea sanoittaa sitä epäreilua ja pikimustaa tunnetta, joka aika ajoin kipuaa pintaan vain toisen kotitaloutemme aikuisen jälkikasvun ollessa paikalla. Olenko unohdetun äidin lisäksi huono äitipuoli, kun en osaa täysillä iloita lahjalapsen touhuista, vaan mietin mitä oma tyttäreni samaan aikaan tekeekään? Tiedän kuulostavani epäkypsältä uhrilampaalta, mutta tiedän myös, etten takuulla ole ainoa uusperheellinen tuntojeni kanssa.

Uusperhe on tuonut tullessaan yllättävänkin ison kuorman erilaisia tunteita. Sellaisiakin, joista ei vielä saa otetta tai joiden voi kuvitella hiipuvan vain ajan kanssa. Jossain kohtaa huomasin, etten enää tee jokaisesta lapsihaasteesta perhemuotoamme koskevaa ongelmaa  – joskus lapsi voi olla ihan vaan kiukkuinen, väsynyt tai surullinen ilman että siihen liittyy jotakin sinkkoskokoluokan uusperhetraumaa. Se oli hieno huomio se. Vielä menee hetki, että saan ulotettua havainnon omiin ajatuksiini, jotka jäävät herkästi pyörimään kiitollisuuden kehän ulkosyrjälle, ripustautuvat riittämättömyyden tunteisiin ja muhivat mustissa sukissaan.

Myönnän olevani joissain tuntemuksissani lapsellinen, turhan herkkä ja itsekäskin. Toisaalta täytyy kyetä olemaan myös aika aikuinen, että osaa tai ainakin jaksaa käsitellä lapsilta kohoavat pohdinnat meidän perheestä, kodeista, menneisyydestä ja muistoista. Sitäkin tehdään joka toisena viikonloppuna – eivät nuo lapset katoa mielestä mihinkään, vaikka lastenhuone säännöllisesti tyhjänä kumiseekin.

Seitsemän minuuttia, seitsemän vuotta

Keväällä kerran, vajaat viisi vuotta sitten, jätin kaksi lastani keskenään kotiin käydäkseni ruokakaupassa. Vauva jäi parvekkeelle päiväunille, kaksivuotiaan naulitsin paikoilleen Maisa-videolla. Jokin välttämätön (ehkä vaipat, kauramaito tai perjantaikarkit) oli loppu, ja koko seurueen raijaaminen vielä kerran ovesta ulos, nälkäisinä kauppaan ja kassan kautta kotiin ei tuntunut vaihtoehdolta. Puntaroin lastensuojeluilmoituksen todennäköisyyttä, puristin kotiavaimia käsissäni ja puhelinta toisessa, juoksin portaat alas (koska tietysti juuri tuolloin hissi jäisi jumiin), säntäsin lähimpään kauppaan, kahmin ostokset koriin ja kiiruhdin takaisin. Kassahihnakaan ei kulkenut tarpeeksi nopeasti, mielessäni kuvittelin vähintään tulipalon naapurikortteliin.

Kotona vauva jatkoi uniaan ja kaksivuotias oli tuskin huomannut minun puuttumistani. Tarkistin puhelimen näytöltä: aikaa oli kulunut seitsemän minuuttia.

Viime viikolla esikoiseni, se seitsemänvuotias, oli pari päivää kuumeen takia pois koulusta. Lapsen sairastuminen aktivoi minussa aina muutaman ylimääräisen stressisolun: kuka hoitaa, entäs työt, jääkö tervekin lapsi kotiin vai miten sen saisi raijattua varhaiskasvatuksen pariin, ruokaakaan ei ole varattu, pää hajoaa, onko edes lääkettä? Aika monta kertaa olen iltasadun aikaan silitellyt kuumaa otsaa ja hyperventiloinut koko henkilökohtaisen elämän musertumista milloin minkäkin virustaudin takia.

On vaadittu useampi kokemusasiantuntijuus huomaamaan, että maailmat eivät muserru yhteen nuhakuumeeseen tai edes noroon (vaikka jälkimmäisessä aika lähellä murtumispistettä kyllä ollaankin). Lasten isän kanssa olemme koettaneet jakaa sairastupavastuita jotenkuten tasan niin kauan kuin minäkin olen käynyt töissä. Uusioarjessa taas yllätyksenä tuli sekin, että joku muukin voi hoitaa kipeää lasta, vaikka sellainen kotonani olisikin. Ja jos itse olen hoitovuorossa, niin yleensä työt voivat odottaa tai kiireisimmät voi hoitaa kotona Netflixin vahtiessa sohvatoipilasta.

Tai sitten lapsi voi kasvaa sen verran isoksi, että se katselee tuntikausia Youtube-videoita ja tarjoaa täydellisen työrauhan. Että sen voi jättää yksin kotiin siksi aikaa kun vie pienemmän päiväkotiin tai suorittaa kauppareissun. Että se sanoo vaan joo kyllä mä pärjään ja pitää WhatsApissa viuhuvia väliraporttiviestejä ihan turhina.

 

Ajankulun huomaa kaikkialta, ei vain kasvojen uurteista tai keskivartalolle jämähtäneistä kerroksista.

Blogimuutosten ansiosta olen selannut omista arkistoista vanhoja tekstejä, pysähtynyt kaukaisiin ajatuksiin. Niihin hetkiin, joissa seitsemän minuuttia tuntui hylkäämiseltä ja heitteillejätöltä. Niihin päiviin, joissa ei tunnettu kiirettä vaan odotettiin turhaan nukkumaanmenoa. Öihin, joiden valvotut tunnit valuivat silmien alle. Viikkoihin, kuukausiin, vuosiin, joina pärjäsin, opin, kaaduin, nousin, osasin ja onnistuin.

Viime viikolla perheen molemmat viisivuotiaat oppivat polkemaan ilman apupyöriä. Esikoinen kävi keilaamassa, minä aloitin uuden työn. Koko porukalla katsomme iltaisin Ninja Warriorsia ja neljä viidestä osaa lukea. Kaikki osaavat käyttää sähköhammasharjaa ja kukaan ei huuda pyyhkimään.

Tähän on tultu. Ei mitään suorinta reittiä tai helpointa polkua, mutta tultu kuitenkin. Hetken voi ihailla maisemia, sitten on aika raivata taas omaa tietä eteenpäin.

Ohi syyskuun

Sinne meni se syyskuukin, jo useampi tovi sitten. Ihmettelin hetken, mihin tuo kuukausi oikein katosi, kunnes tajusin viettäneeni sen aikana vaikka kuinka monta normiarjesta poikkeavaa viikonloppua.

 

Ensin kurvailtiin puolison kanssa seuraamaan susijengin otteita koripallokentällä ja vietettiin samalla miniloma kaksin Helsingissä. Lapset yökyläilivät mummolassa ja kokivat sellaisia asioita kuin Särkänniemi-hurvittelua, jota me laiskat vanhemmat emme koko katalan kesän aikana saaneet toteutettua.

Seuraavana viikonloppuna vilkutin heipat Kainuuseen kesälomailemaan karanneelle kumppanille, askartelin itselleni onnitteluviirin ja pistin pöydän koreaksi synttäreitä varten. Ystävien ympäröimänä muutuin 32-vuotiaaksi, minkä koen olevan mainio ikä. Tasaisen turvallinen, aivan aikuinen. Juhlat olivat ikäni veroiset, varsin maltilliset. Perinteeksi muodostuneeseen juhlabingoonkin keksin vain keski-ikäisiä asioita, kuten ”joku puhuu kilpirauhasongelmista” tai ”väsyttää”.

Synttärihumua seurasivat kummalliset päivät yksin kotona, sitten hieman perusarkea lasten kanssa ja lopulta viiden tunnin junamatka Kuhmoon loppuperheen luokse. Olisin voinut viettää mökillä useammankin päivän, sen verran raikkaalta tuntui syysilma kaukana kaupungin kiireistä. Meitä onnisti, ja ensimmäisenä iltana saimme ihailla upeiden revontulien tanssia järven yllä tähtikirkkaalla taivaalla. Seuraavana päivänä edellisvuodelta tuttu joutsenpari saapui rantaan, me poimimme kuopuksen kanssa puolukoita ja lapset dippasivat itseään saunasta hyiseen veteen.

Juuri kun ehdin purkaa matkalaukkuni, oli aika pakata se taas. Aivan hervottoman päivän (etätöistä työhaastatteluun, haastattelusta juosten junaan, asemalta kahden tunnin koulutusta pitämään ja pikavauhtia ratikalla satamaan) päätteeksi nousimme laivaan ja seilasimme miehen kanssa meren yli Tallinnaan. Jo alkusyksystä sovittu reissu lyötiin lukkoon vasta viime hetkellä, ja oma tavoitteeni oli lähinnä syödä hyvin, kävellä kaupungilla ja ostaa korvakorut. Kaikki haaveet toteutuivat – korviksia ostin peräti kahdet – joten reissu oli aikalailla viiden tähden arvoinen.

Ja jotteivat kuukauden parhaat sekunnit rajoittuisi parisuhdekarkailuun, oli kuun vaihteeseen sovittu kuopuksenkin synttärikemut. Ensin kahdeksan tyttölapsen kaverisynttärit, joilla askarreltiin poninhäntiä, syötiin liikaa karkkia ja saatiin seurata lasten improvisoimaa teatteriesitystä. Note to self: pidä roolivaatteet esillä, ne lietsovat luovuuteen ja helpottavat holhoamista. Kaverikekkereiden lisäksi juhlimme viisivuotiasta myös kummien, mummien ja muiden lähisukulaisten kanssa: keitin neljän litran kattilallisen linssikeittoa ja leivoin elämäni ensimmäisen pataleivän ja saatoin siinä sivussa löytää oivallisen reseptin juhlakattaukseen.

Ehkei tässä mentykään mitenkään syyskuun ohi, vaan elettiin sitä ihan tosissaan. Syksyn ensimmäiseen kuukauteen mahtui muikean monta muistoa, poikkeuksellisen paljon reissuja, synttärihumuakin kaksin verroin.

Viikonloppujen välissä oli tietysti myös elämää, tavallista tai tavatonta arkea. Aamupuuroja, päiväkotiin kiiruhtamista, tehokkaita työpäiviä, kauppalistan suunnittelua, kirjastoreissuja, konferenssia, kampaamoreissu, kaverikahvitteluja. Iltalenkkejä, ponileikkejä, naurua, riitoja, itkua, onnistumista, hukkuneita sateenvarjoja, koulun avoimet ovet, puistossa pyöräilyä, uimahallissa polskimista, yksi lautakunnan kokouskin. Tiistaisin katsottiin Ensitreffit alttarilla ja seuraavana päivänä siitä kohkattiin työporukan chatissä. Sunnuntaisin tuijotetaan perhekalenteria ja sovitaan seuraavan viikon menot ja tulot, aina se on melkoista venkslausta mutta mahdollista kuitenkin.

Tänä viikonloppuna olenkin sitten keskittynyt olemaan ihan vaan kotona enkä ole tehnyt juuri mitään. Paitsi pessyt kymmenisen koneellista kihomatopyykkiä, jutellut ja pussaillut puolison kanssa sekä pelannut aivan liikaa Candy Crushia. Sekä tietysti säätänyt blogia ja kirjoittanut sitä! Erinomaisen laiskanpulskea viikonloppu tämä, juuri sopiva syyskuun suhailun jälkeen.

Tulevaan viikkoon lähdenkin levänneenä ja vatsa jännityksestä kipristellen. Tulkoon ja olkoon repaleinen lokakuu, minä olen ihan valmis kursimaan sen kokoon kirkkaanvärisellä ja kimmeltävällä langalla.

 

Kuvat ovat jo kertalleen Instagramin puolella julkaistuja. Kuvavirta päivittyy useammin kuin blogi, tänään siellä on tarjolla myös kodin uusin sisustusmuutos! 

Kaikki yhes koos

Tämä on ensimmäinen teksti, jonka perhebloggaajana tai elämäni avaajana kirjoitan tälle aivan omalle alustalle. Jätän nyt hyvästit Lilylle ja tuotan tekstini vastedes tänne. Tervetuloa siis sinulle, hienoa että löysit perille tai eksyit polullasi juuri minun eteiseeni! Otan hiukset hulmuten vastaan niin uudet tuttavuudet kuin uskolliset kävijät.

Alunperin perustin omaa nimeäni kantaneen sivuston työnhakuni tueksi sinä syksynä, kun siirryin (kauniisti sanottuna) kotiäitiydestä kortistoon, lapset aloittivat päiväkotitaipaleensa ja minä aloin aktiivisesti kaivella omaa uraani.

Sivuston rakenteluun käytetyt tunnit kannattivat, sillä tämä digitaalinen ansioluettelo toimi ensisijaisena näyttönä nykyiseen työhöni, jossa olen edennyt kahdessa ja puolessa vuodessa harjoittelijastatuksesta päällikköasemaan. Näiden kolmenkymmenen kuukauden aikana olen oppinut aivan valtavasti. Olen suunnitellut, toteuttanut, järjestänyt, analysoinut, kehittänyt, kritisoinut ja kestänytkin. Olen hoitanut melkoisen laajan skaalan työtehtäviä viestintäsuunnitelman kasaamisesta virkistyspäivän järjestämiseen. Olen haastatellut uusia työtovereita ja vastannut toimittajan kysymyksiin, kirjoittanut kymmeniä artikkeleita ja näpytellyt satoja twiittejä, seissyt ständillä tapahtumissa ja pyörinyt konferensseissa Hullusta Porosta Pariisiin,  tehnyt matkalaskuja, ostanut toimistolle palaveripullia, pohtinut budjetteja ja commitoinut Githubissa. Olen kokenut ylpeyttä yrityksen menestyksestä, stressiä työtehtävien kasautumisesta, onnistumista hyvin hoidetusta viestinnästä ja liikutusta niin asiakaspalautteesta kuin kesätyöläisten kommenteista.

Päivtyön ohella olen myös ollut mukana perustamassa yritystä, yhteiskunnallista ja vastuullista viestintää tekevää Kumua. Osuuskunnan rattaissa olen oppinut byrokratiaa ja yritysjuridiikkaa, mutta myös löytänyt alustan oman viestintäosaamiseni vahvistamiseen – ja myös sen myymiseen. Opiskeluporukasta aikansa saanut firma on ollut kasvualustan ohella foorumi, johon on voinut purkaa alanvalinta-avautumiset ja pallotella niin ammatillisia trendejä kuin kutkuttavia Tinder-treffejä.

Nyt on kuitenkin aika ottaa askel ja hypätä tutuksi tulleesta aivan uuteen – siis työelämässä, kotona ajattelin pitää kumppanistani tiukasti kiinni. Siirryn kasvuyrityksestä ison konsernin huomaan, it-alalta mediataloon. Vain työmatkassa palaan vanhaan: saan jälleen talsia päiväkodin portilta Finlaysonin portille ja napata aamukahvin mukaani Pala Cafésta. Aloitan uuden työni Alma Medialla aivan pian.

 

Ilmassa leijunut muutoksen kaipuu realisoitui rekrytointiprosessiin, jossa olinkin sadan hakijan joukosta se, jolle soitettiin positiivinen puhelu. Ajattelin olla tästä hieman ylpeä, vaikkei se kai kolmekymppiselle huijarisyndrooma-naissukupolvelle kovin helppoa  olekaan.

Työtarjouksen vastaanottamisen ja työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen mieli on täyttynyt edestakaisin poukkoilevista tunteista: olikohan tämä hyvä idea, mitä jos en onnistukaan, osaanko edes mitään, kuka hullu luopuu ihan kivasta vakityöstään ja hyppää pää edellä avantoon, miten järjestän koululaisen kymmenen aamut kun ei sitä nyt enää voi töihinkään mukaan ottaa?

Rauhalliseen realismiin taipuvainen puoliso lohduttaa, että kyllä, kaikki nämä sekoilufiilikset kuuluvat työpaikanvaihtajan toimenkuvaan ja kaiken on tapana järjestyä. Hän muistutti, ettei päätökseni ollut mikään yhden unettoman yön tulos ja huomautti myös, että olen viime viikot töistä tullessani näyttänyt aiempaa iloisemmalta. Olenkin oikeasti uudesta työstä varsin tohkeissani, vaikken yhtään tiedä mihin urapolku tästä eteenpäin kaartaa.

Kuva: Elias Lahtinen, Aamulehti

Mitä uutta tällä verkkosivulla sitten koetan saada aikaan? Ennen halusin pitää perhearjen avaamisen ja ammatillisen sisällön erillään, siksi blogiminä on kulkenut eri alustalla ja aliaksella kuin työminä. Yksi ja sama Sanna tämän kaiken tekemisen takana kuitenkin on ja nyt tuntuu jo ihan luontevalta tuupata kaikki elämäni sisällöt yhden osoitteen alle. Omien antiikkisten tekstien perkaaminen ja elämän jäsentely verkkoa varten toimi myös mainiona terapiasessiona: kas, tällaista kaikkea olen kokenut, näistä kirjoittanut, tätä kaikkea minä taidan olla.

Koulutuksissa voin paasata yleisölle siitä, kuinka sinullakin on henkilöbrändi, mutten oikein ole osannut tarkastella etäänpää omaani. Nyt aika on kypsä sille, että voin olla sekä ylpeä että heikko, vakava mutta vitsikäs, kriittinen ja silti kepeä. Viikkokalenterissani on tilaa sekä viestinnälle, vaikuttamiselle että vanhemmuudelle. Ja tietysti vapaalle lorvimiselle, Pikku kakkosen aikaan nuokkumiselle, lenkkipolulla paahtamiselle, kirjastossa hengittelylle ja puolison kanssa kahvittelulle. Nyt tälle kaikelle löytyy paikkavarauksensa myös verkosta. Bloggaamistahti toki lienee jatkossakin yhtä verkkainen kuin nyt, ellei sitten joku keksi kellooni useampaa ylimääräistä tuntia.

 

Ai niin, työhaastattelusta minulta kysyttiin, minkälainen kirjoittaja olen. Kerrankin osasin nielaista kaikki konditionaalit, epäröivät ehkät ja maltilliset mukavuudet. Vastasin olevani erinomainen kirjoittaja.

Väitteen paikkansapitävyydestä voit jättää kommentin vaikkapa tuohon alas. Toivon blogini kannustavan keskusteluun ja omanlaiseensa yhteisöllisyyteen, vaikka Lilyn ehdoton vahvuus, ylhäältäpäin tuettu yhteisö, täältä puuttuukin. Olisi hienoa, jos jättäisit oman puumerkkisi tai vaikkapa kävijäkokemuksesi!

Jos taas selailet postauksia pitkälle taaksepäin, älä pelästy. Mukana on kourallinen viimekeväisten kuntavaalien aikaan kirjoittamiani tekstejä sekä myös ne ammoista työnhakijan arkea avanneet artikkelit. Arkistoista löytyy myös blogitekstejä vauva-ajoilta (!) ja tekstiin piirtyneet muistot erosta selviytymisestä, jotka liikuttavat minut edelleen kyyneliin asti. Pyrin tuomaan loputkin arkistojen aarteet ja kaikki Lilyn aikaiset postaukset omalle alustalleni, mutta se vaatii vielä töitä.

Koska en ikinä saa kaikkia sisustusprojekteja valmiiksi ennen synttärijuhlia: tervetuloa, vaikka vähän keskeneräistä vielä onkin! Toivottavasti viihdyt.

Tämänpäiväisen Aamulehden haastattelussa kaikkien runokirjahyllyjen sankari Kirsi Kunnas kuvailee esikoiskirjailijaa, mutta saattaa siinä sivussa koskettaa tällaista sinne tänne suhaavaa tekstintuottajaakin:

”Kaikki on kuitenkin jo aluillaan, tuloillaan. Patetian ja tuskan keskellä voi olla idullaan jotain, siksi lukijalta tarvitaan hellää ymmärrystä.”  

Kirjoitan, siis olen

Olen viime kuukaudet pohtinut paljon sitä, millä haluaisin päiväni täyttää. Yhtenä alkusyksyn iltana, potiessani jälleen yhtä urakriisin, elämäkriisin ja identiteettikriisin uuvuttavaa suvantovaihetta lähdin lasten kanssa lähikirjastoon. Rojahtaessani lastenosaston viereiselle sohvalle bongasin nuorten hyllystä lukusuositukset sinulle, joka tykkäsit Skamista. Tajusin istuvani juuri siellä, missä tunnen olevani eniten kotona. Kirjojen keskellä, tarinoiden äärellä, koko maailman tieto ja tunteiden kirjo kansien väliin painettuna. Siellä, mistä etsitään kuvakirjoja taaperoille, pelejä teinipojille, heppakirjoja heppatytöille, sotaromaaneja lukion äidinkielen tunneille ja Yösyöttö väsyneen vanhemman vertaistueksi.

Osallistuin tänään Image-lehden järjestämään kirjoittajakoulutukseen. Iltapäivän aikana sellaiset kotimaisen kirjoittamisareenan kuumat nimet kuin Sofi Oksanen, Hanna Jensen ja Ronja Salmi kertoivat oman kulmansa tekstin taikomiseen. Tai siis kirjoittamiseen: jos päivästä jäi jotakin käteen, oli se muistutus siitä, että hyväksi kirjoittajaksi tullaan vain kirjoittamalla. Ja lukemalla. Ja kirjoittamalla lisää. Että loistokkaidenkin kirjoittajien aloitukset voivat olla hankalia, tarina saattaa karata käsistä tai viimeinen editointiviilaus pysähtyy vain deadline-pisteeseen.

IMG_1480.JPG

Lukeminen ja kirjoittaminen linkittyy minulle vahvasti juuri kirjastoon, kaikkeen mitä tuo satavuotiaan synnyinmaan suurin ylpeydenaihe olemassaolollaan viestii. Tietoa, avoimuutta, tasa-arvoa, yksilönvapautta ja yhteisöllisyyttä. Jotain samaa on tässä blogimaailmassakin – vuorovaikutteisuudella kuorrutettuna. Siinä missä kirjastot ovat ryhtyneet lainaamaan kahvakuulia ja tarjoamaan kitaratunteja, on blogosfäärikin tehnyt uusia aluevaltauksia. Bloggaajat ovat markkinoijia, toimittajia, tuottajia, podcastin pitäjiä ja brändilähettiläitä.

Aloitin blogin kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten, kun kaipasin purkukanavaa äitiysajatuksille ja tekemisen esikoisen päiväuniaikoihin. Blogimaailma on näiden seitsemän vuoden aikana muuttunut mielettömän paljon. Joskus tuntuu, että olen totaalisesti pudonnut kelkasta – en ole onnistunut (tai edes yrittänyt, halunnut, osannut, ehtinyt tai jaksanut?) tehdä blogista tulonlähdettä, en muuttunut ammattibloggaajaksi tai kiinnosta kaupallisia toimijoita. Kirjoitan kaikkien analytiikkamittareiden mukaan aivan liian harvoin, minua ei kutsuta lastenvaatemalliston launcheihin tai nimetä ehdolle gaaloissa – ainakaan vielä. Aina silloin tällöin näppäimistöltäni kuitenkin lähtee lentoon hauras helmi, joka tavoittaa satoja, tuhansia silmäpareja, koskettaa ja kiinnostaa. Aina silloin muistan, että on tämä tarinankerronta vielä minun juttuni. Blogiarkistoa selatessa itken usein itsekin, niin kipeitä, kauniita ja kujeilevia tekstejä olen saanut aikaiseksi.

Mutta entä sitten?

Sofi Oksanen muistutti tänään, että kirjoittaminen vain julkaisemisen vuoksi ei ole pätevä syy kirjoittaa. Sain itseni kiinni siitä lapsellisesta ja jo monta kertaa haudatusta haaveesta, että vielä joskus löytäisin omat sanani kirjaston hyllystä, että ajatukseni ja alkusointuni päätyisivät lainausautomaatin alle ja saisivat pienen maininnan syksyn uutuksien kirjalistauksessa. Mutta entä täällä verkossa? Saako täällä julkaista, vain jotta tulisi kuulluksi? Vai pitäisikö ensin löytää Oksasen painottamat kolme kirjoittamisen pääasiaa: oma aihe, oma ääni ja oma lause?

Imagen koulutuksen aikana päähäni iskostui kuvitteellisen romaanini ensimmäinen lause, sain selityksen sille, miksi joillakin areenoilla tekstini ei vain toimi ja aloin miettiä vielä enemmän sitä, millä haluan päiväni täyttää. Ja sitäkin, mitä haluan jälkeeni jättää. Bittiavaruuteen katoavan sekavan joukon elämänkerrallista horinointia vai ihan kokonaisen tarinan?

Syystä että

Ei tullut yhtään liian lämmin, vaikka pukeuduin sunnuntai-iltana toppatakkiin ja paksuun villahuiviin puistokonserttia varten. Vannoutuneena sukankarttajana olen joutunut taipumaan, siirtämään kesäläpyskät sivummalle ja upottamaan nilkat nahkakenkiin. Yritän etsiä itsestäni sitä energiaa, joka selvittäisi lasten asustelaatikot ja ostaisi kymmenen uutta sormikasparia päiväkodin (ja nyt myös koulun) eteiseen hukattavaksi. Tyroksiiniresepti pitäisi uusia, vaatekaappi ratsata, hammaslääkäri varata, eteinen siivota, työkalenterista selviytyä, vanhempainiltaan osallistua ja synttärijuhlien salaatit suunnitella.

 

Alkusyksyn aikataulut eivät ole sellaiset, joita uuden koululaisen vanhemmalle perhelehtien syyllistävissä otsikoissa suositeltiin. Rauhoita syksy, älä ota uusia työprojekteja, varaa aikaa kiireettömälle läsnäololle. Kummasti oma kalenterini on magneetin lailla imenyt itseensä ties mitä työsarkaa, tapahtumajärjestelyä, reissuja ja rojekteja, sekä ylempää määrättyjä että itse aiheutettuja. Töistä koulunpihan ja tarhanportin kautta kotiin kaaduttuani koitan edes pistää puhelimen sivummalle ja olla paikalla, vaikka sitten sohvalla reporankana prinsessasatuja lukemassa.

Ja onhan sitä noita, juuri päättyneen viikonlopun kaltaisia, lapsettomia oman luvan vapaita. Päiviä, jolloin voi käyttää tunnin juoksulenkkiin ja toisen suihkussa siitä toipumiseen. Jolloin voi käydä miehen kanssa ex tempore -elokuvissa tai iltapalalla Inezissä, hypistellä kaikki mintunvihreät korvakorut läpi ystävän kanssa Designtorilla ja purkaa sitten perhepurnauksensa brunssipöydässä. Jolloin voi mennä uimahalliin ja vain myötätuntoisesti hymyillä, kun joku muu säksättää suihkuhuoneessa ei saa juosta, älä mene vielä, ei noin, siis haluatko uimaan vai et?

Oikeastaan tulevien viikkojen täyteläiset päivät tuntuvat aika hyviltä. Töissä mennään tuhatta ja sataa, mutta aikaa löytyy myös pullakahveille ja perjantaiviskeille. Merkkaan kalenteriin koulutuksia, joihin haluan osallistua ja joita saan itsekin pitää. Etsin lapsille harrastuksia, neuvottelen viikkorahasta, lataannun kirjaston lastenosaston sohvalla. Koululaisen äitiys vaatii vielä opettelua, kirjatkin on vielä päällystämättä ja lapsi opiskelee jo espanjaa, jota en itse osaa lainkaan. Adios, lupaan huikata hänelle seuraavana aamuna reppuisen selän kadottua jykevästä ovesta sisälle.

Ja jottei elo olisi pelkkää arkea, päätin yks kaks yllättäen järjestää itselleni synttärikemut. Vanhan liiton tyttöjen illan, jossa sipsi ja supatus olkoot pääosassa. Miehen kanssa keksimme, että syyskuuhun mahtuisi myös kahdenkeskinen matka Tallinnaan. Lasten kanssa karkaamme pian taas Kuhmoon, jossa viimeistään hyhmäisessä aamussa ulkohuussiin talsiminen etäännyttää kaupungin kiireestä.

Kesäloman loppuminen oli minulle kriisin paikka, en ollut ollenkaan sellainen lomalla työnimun löytänyt ja arjen rutiineja odottanut reipastelija, joita somekanavat tuntuivat olevan pullollaan. Ensimmäiset työpäivät lähinnä muistelin titteliä ja työnkuvaa, yritin epätoivoisesti palauttaa mieleen sitä, mitä kaikkea syksyyn oltiinkaan sovittu. Koulun aloitus oli ehkä isompi jännitys kuin olin odottanutkaan – siis minulle. Koko perheelle arjen, aikataulujen, säätämisen ja sopimisen paluu oli pienen kriittisen kasvatuskeskustelun paikka, jossa eniten satikutia taisin saada minä. Onneksi on karkkipäivät ja kainalo, johon voi palata riidankin päätteeksi.

 

Ristin loppusointujaan virittelevän elokuun haikeaksi ja vaikeaksi ja toivotan tervetulleeksi suloisen, säkenöivän ja selkeyttävän syyskuun. Kun antaa periksi syyskengille, sadesäälle, säntäilylle ja omalle epätäydellisyydelleen, on arkeen astetta helpompi astua.

Minun tekee mieli kahvia ja kirjoittaa.

Vanhemmat kirjoitukset

© 2017 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑