Sanna Inkeri Saarikangas

VIESTINTÄ, VAIKUTTAMINEN, VANHEMMUUS JA VIHREYS

Author: Sanna (page 1 of 21)

Toukokuu, lopu jo (tai älä sittenkään)

Oi ihana toukokuu! Suomen sääkeiju kävi piilottamassa tyynyn alle yllätyshelteet ja aamusta toiseen ihmetystä aiheuttavan auringon. Syreenit hehkuvat kilpaa punaisten niskojen kanssa, talviturkit on epiloitu ennätysaikaisin ja toppahaalareista siirryttiin suurin piirtein suoraan lippislinjalle. Ihana ihana valo, lämpö, vehreä luonto ja vireä olo!

Vai sittenkin: oi kamala toukokuu. Kouluvuosi lähestyy loppuaan, päiväkodissa siirrytään kesäaikaan, iltapäiväkerho pistää pian oven säppiin. Työpaikalla on turbulenssia ja kotona kaaos. On pitänyt muistaa ilmoittaa yksi lapsi eskariin, toinen kesäkerhoon, joku varahoitoon ja joku eppukerhoon. On oikomishoitoa, neuvolaa, vasupapereita ja röykkiö askarteluja kotiin viemisiksi. Lippua lappua hoppua sappea. On sen seitsemän kevätjuhlaa, kesälahja opettajalle ja suklaata päikyn aikuisille. Kaverisynttäreitä ja sukusynttäreitä ja muuten vaan synttäreitä – oma ikä on onneksi unohtunut ja vaihtuu vasta syksyllä. Eväät koulun kevätretkelle, paremmat pöksyt teatteriretkelle, pyöräostoksia, parturia ja pihakirppistä siinä sivussa. Muista täyttää juomapullo aamuisin, muista lukea satu iltaisin, muista työsi päivisin ja unesi öisin. Äitienpäivä oli ihana, kaikki päivät äitinä eivät kuitenkaan.  Kesäloma pitää suunnitella muttei liiaksi, mennäänkö automatkalle vai Ahvenanmaalle, pyöräretkelle vai Poriin? Kenen luona lapset ovat kun on töitä, reissu, loma, kertausharjoitukset (!?) tai kuumetta? Moneltako se kesäkerho alkaa ja ai ostitko sinäkin aurinkorasvaa? Haetko sinä, vienkö minä, pitääkö tällä helteellä syödä jotain muutakin kuin jäätelöä?

Vähän jo odotan, että ruuhkaisan vuoden päättävä täyteenahdettu toukokuu kääntyy kepeäksi kesäkuuksi. Ja jos en huomenna muista sitä yhtä palaveria, varata puheterapiaa, pukeutua pihajuhlaan sopivasti tai lukita pyörääni, pistetäänhän se tämän yllätyskesän piikkiin? On tämä sää oikeasti ihan euforinen, mutta pääkin meinaa jo kirmata kirkuen kohti kesälaitumia. Juhannuksena saa tulla vaikka räntää, kunhan olisi hitusen rauhallisempaa. Tai ei, kyllä tämä aurinko on sittenkin kivempi. Nyt kun sitä aurinkorasvaakin taas on, kaksikin purkkia.

Flossaus ja muut koululaisen vanhemmalta vaaditut taidot

Kalenteri kääntyi toukokuulle ja hätkähdin. Siinä missä työpaikalla on pitänyt puolen vuoden jälkeen kömpiä uuden työntekijän anteeksiantavan verhon alta esiin, en voi enää kutsua itseäni aloittelijaksi myöskään koululaisen vanhemmuudessa. Esikoisen ensimmäistä kouluvuotta on jäljellä enää kuukausi, Suvivirren sointuihin vain viikoissa mitattava aika.

Kun kotonamme viime elokuussa jännitettiin koulunalkua, en osannut olla huolissani poikasen akateemisista taidoista. Sujuvasti lukevana ja innoissaan laskevana lapsena oletin hänen solahtavan aapisen sivuille liiankin helposti. Tässä kohtaa odotukset ovat vastanneet todellisuutta: äidinkielen taidoissa mennään keskikäyrän yläkarteessa ja matematiikassa on pitänyt turvautua lisätehtäviin varsinaisen kirjan tultua jo tehdyksi. Hävettää vähän tunnustaakin, että olen aika heikosti perillä varsinaisten oppituntien sisällöistä – läksyt kun on lähes poikkeuksetta tehty jo iltapäiväkerhossa ja äidin osallistuminen kotitehtävien katselmointiin on nykyisin lähinnä ärsyttävää.

Niin, se lienee minun osani nyt. Olla ärsyttävä. Se, joka vaatii ulkohousut sadesäällä vaikka kaikki muut saavat olla pelkissä verkkareissa välitunnilla. Se, joka muistuttaa bussikortista, kirjastokortista, penaalista ja retkelle tarvittavasta pikkurahasta. Joka kyselee varovasti kiusaamisesta ja tarkistaa hampaiden harjauksen joka ikinen ilta. Äitiiih, se turvallisen tylsä ja rutiininomaisen rasittava.

Tiedostan saavani vasta esimakua ovia paikovasta ja maailmoja vihaavasta teinistä, sillä ekaluokkalaisen silmienpyörittely ja kaiken kyseenalaistaminen valuu aina välillä huumorin puolelle. Toisinaan me kaksi tuittupäätä kyllä otamme kuuluvasti yhteen eteisessä, jossa lähdön hetkellä tyypillisesti soppaan lientä lisää pukeutumistaidon unohtava ja dramaattisesti kaikkiin elämän epäkohtiin suhtautuva viisivuotias. Zeniläisten harjoitteiden ja kriittisen itsetutkiskelun avulla yritän paikantaa koululaisen hermoja raastavan äänensävyni, joka tavoittelee neutraalia huomautusta (”kannattaa laittaa pipo, siellä on pakkasta”) mutta mitä ilmeisimmin kajahtaa ilmoille kolmannen maailmansodan kokoisena raivona. Miksi sä äiti oot aina tollanen vihainen!

Kouluun lapsi kuitenkin lähtee mielellään. Mitä ihmettä siellä siis tapahtuu? Ainakin ekaluokkalaisen sanavarastoon on ilmestynyt sellaisia käsitteitä kuin evoluutio, kapitalismi ja suorakulmio. Sekä creeper, addut, däbbäys ja flossaus. Viimeisimmät opettelin minäkin, jotten jäisi aivan alakynteen alakoululaisten trenditanssiliikkeiden täyttämällä diskolattialla. Olisi myös mieltäylentävää kertoa, kuinka olemme onnistuneet kasvattamaan vähästä kiitollisen ja brändeistä vähät välittävän oman tiensä kulkijan, mutta koulun pihalla ja puhelimien lankoja pitkin kaikenlaiset ilmiöt tulevat selvästi päiväkotielämää paljon tiukemmin iholle – myös kirjaimellisesti, sillä niissä verkkareissa pitää nimenomaan olla kolme raitaa. Ekaluokkalainen myös etukäteen tuhahteli viikonlopun risteilyreissullemme, kun luokkakaverikin on käynyt jo seitsemän kertaa Kanarialla vaikkei ne edes ole voittaneet eurojackpotissa! Kotona koitamme opetella rahan arvoa ja Prisman kassalla melkein liikutuin, kun vänkäämisen välttelyllä ja siivousavulla saadut viikkorahat ja hammaskeijun ahkerasti tyynyn alle kantamat kolikot ojennettiin tärisevin käsin vastineeksi lego-autosta. Aika pieni tuollainen pikkukoululainen kuitenkin on.

Erityisen ilahtunut olen siitä, mitä kaikkea eksoottista ja elämyksellistä kouluarkeen on ensimmäisen vuoden aikana mahtunut. Luokka on juhlinut 100-vuotiasta Suomea, seurannut munien hautomista ja tipujen kuoriutumista, käynyt teatterissa, kirjastoautossa, hiihtämässä ja herkuttelemassa. On opeteltu espanjalaisia poskisuudelmia, käyty läpi kyrilliset aakkoset ja nyt kieltenopetuksessa kaikuvat englannin idiomit. Muuttuvien aikataulujen ja erityisten ohjelmien perässä pysyminen kurittaa toki omaa kalenteria ja kuormittaa muistia, mutta kumma kyllä kouluvuoden aikana ei olla vielä unohdettu mitään eikä yksikään varasukkakaan ole hukkunut. Liian tiivistä osallistumista vanhemmalta ei kouluarkeen ole vaadittu, mitä pidän vain hyvänä asiana. Luotan ammattilaisten osaamiseen ja olen äärimmäisen iloinen erinomaisesta luokanopettajasta, joka tuntuu pitävän lempeällä otteella ykköskakkoset kurissa, tunnistaa lapsen ominaispiirteet ja löytää hänestä puolia, jotka kotona ovat jääneet pimentoon. Esikoisella ei ole tapana ylpeillä omalla osaamisellaan – eikä toisaalta kovin helposti heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta koulussa hän on varmasti saanut kokea onnistumisen elämyksiä ja on toisaalta suhtautunut avoimesti myös epävarmoihin uutuuksiin.

Lapsi on kouluvuoden aikana kasvanut henkiset viisitoista senttiä ja lahkeiden lyhyydestä päätellen varsikin on venynyt. Alkusyksyn aamuhaasteet ovat kaukana takana ja nyt kouluunlähtö sujuu hujauksessa ja helposti. Vielä ei lapsi taita koulumatkaa kokonaan yksin – luotan kyllä koko ajan enemmän pienen ihmisen liikennetaitoihin, mutta lähikatujen työmaiden rasittamien autolijoiden käytös ei kannusta lähettämään ainoaa esikoistani reppu keikkuen kaupungille. Ehkä vielä viimeisten kouluviikkojen aikana saamme tämänkin tulikokeen käytyä läpi. Lapsen napanuoran venyessä tiukimmalla taidan olla minä itse – kun poikanen sai kävellä yksin tiedekerhosta kotiin, laskin sydän syrjälläni minuutteja ja kuvittelin kauhuskenaariot sen yhden suojatien ympärille. Lopulta ovesta aina pölähti rennolla moikkauksella punaposkinen lapsi, joka vouhotti pipeteistä tai mikroskoopeista ja piilotteli piponsa alle ylpeyttä uudesta itsenäisyyden eleestä.

Itsenäisemmäksi, itsensä näköiseksi hän tuossa kaiken aikaa kasvaa. Massapaineista huolimatta poikasen tukka valuu edelleen olkapäille, sukat ovat yleensä eri paria ja repusta löytyy ruttuisia papereita. Tubettajien vakavamielisen seuraamisen lisäksi hän aina hetkittäin heittäytyy höpsöttelyyn kotona kikertävien pikkutyttöjen kanssa, oikomishoidon rattaissa pyörivästä suusta purskahtaa edelleen aito lapsen nauru. Ruokapöydässä näemme taikatemppuja ja keijupiirustusten välistä löytyy viivottimella tehtyjä 3D-kuvia, lastenhuoneessa supatellaan silmät suurina kuinka seksaamalla tehdään vauvoja. Tänä keväänä pieni mieli taipui viimein polkemaan pyörää, kesän projektiksi otamme uimataidon. Ensi syksynä hän onkin jo alakoulun konkarisarjaa, iso ja etevä kakkosluokkalainen, joka saa kulkea esimerkin elkein samasta portista eskariin talsivan pikkusiskon kanssa. Sitä ennen koittakoon kevätjuhla ja ihanan pitkä kesä ilman vastuita ja velvoitteita.

Vaan mitä minä olen koululaisen vanhempana oppinut, flossaamisen lisäksi? Olen oppinut luottamaan, uskomaan, kannustamaan omani erityisyyksiä. Yritän asennoitua siihen, kuinka lapsen yhteisö kääntyy kotoa kohti koulua ja kavereita, kuinka olen esikuvana vain yksi muiden, monesti minua vahvempien hahmojen joukossa. Iloitsen lapsen läheisistä ystävistä ja toivon hänen löytäneen paikkansa välituntien villissä lännessä. Vuoden aikana olen kantanut huolta haasteista ja itkenyt omaa avuttomuuttani, mutta nyt kesän korvalla taputan itseäni ja elämämme miehiä selkään. Hyvinhän me tämä handlataan. Ja vaikka menetän hermoni monta kertaa viikossa kehää kiertävään arkivänkäämiseen, aina illalla viimeiseksi halaan ja toivotan hyvää yötä.

Ja unta odotellessaan hän, niin iso ja etevä ja itse pärjäävä, pyytää pienellä äänellä voitko sä silittää mua.

Ruuhkavuosista, rakkaudella

Hei te siellä! Muistatteko vielä, kuinka tapanani oli kirjoittaa blogia? Avata ajatuksia ja arkea, taltioida tunteita ja Tampereella tapahtunutta? Nyt viimeisestä tekstistä on kulunut niin pitkä aika, että kaikki bloggaamiseen viittavat lisäykset ansioluettelosta pitäisi melkein pyyhkiä pois. Mutta täällä minä olen, tekstini vain pyörivät oman navan sijaan työpöydällä ja ajatukset pään sisuksissa.

Viime kevään kuntavaalikampanjassa sloganini oli ”rauhaa ruuhkavuosiin”. Itseään toteuttavana käänteisenä ennustuksena oma vuoteni on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa. Tätä tekstiä varten luonnostelinkin vinkkilistan muotoon puettuja ohjeistuksia ruuhkavuosista selviämiseen. Kyllä te tiedätte, ”valitse kaikkien vaatteet valmiiksi edellisenä iltana” tai ”kytke koko perhe yhteen kalenteriin”. Turha kai näitä itsestäänselvyyksiä kuitenkaan on kotejaan hallitseville kollegoille kerrata, en minä ole mikään totuuksia töräyttelevä aikataulujen äititeresa itsekään.

 

Mitä siis kertoisin? Oikeastihan kaipaan kevyttä kirjoittamista, joka alkaa valmiista ajatuksista eikä vaadi oikolukua tai kuittausta konsernitasolta. Älkää ymmärtäkö väärin: olen yhä vain työssäni äärimmäisen tyytyväinen. Olen pakahtua positiiviseen palautteeseen ja innoissani kätösiini kertyvistä haasteista. Tehtävälistani pylpyröissä skaala vaihtelee strategisen viestinnän kehittämisestä pääsiäisen munajahdin organisointiin. Tämä viikko toi työpaikalle mittavia muutoksia, joiden vaikutuksia me kaikki samoissa medioissa leipämme tienaavat odottelemme jännityksellä.

Vaikka tekstiä saan työstää toimistoaikoina aivan tarpeeksi, kaipaan nimenomaan omia kirjoituksiani. Niitä, jotka kumpuavat kalloni yksityisemmistä osista, soljuvat sydämestä näppäimistön kautta nettiin.

Ajanpuutetta ja täyteenahdettua kalenteria voisin tietenkin syytellä loputtomiin. Totuus kuitenkin on, että arjessani on aivan liian monta ylimääräistä tuntia, jotka voi käyttää Onnenpyörän Twitter-pelin pelaamiseen tai Temptation Islandin analysointiin. Somea selatessani hämmästelen heitä, joilla riittää aika töiden ja lasten lisäksi säännölliseen liikuntaan, sosiaaliseen elämään, siisteihin koteihin ja sellaisiin yliluonnollisiksi kokemiini asioihin kuin käsitöiden tekoon tai kirjojen lukuun (tai peräti kirjoittamiseen!). Lasken oman päiväni tunteja ja mietin, onko noilla muilla yhtään lepohetkeä sohvalla – vai onko minulla niitä liikaakin?

Konkreettisen askeleen kalenterisirkuksen helpottamiseksi otin tämän kuun alussa, kun siirryin takaisin lyhyempään työaikaan. Nelipäiväinen työviikko tai lyhyemmät päivät tuntuvat kahdeksasta neljään -tahkoamisen jälkeen suorastaan laiskottelulta. Olen voinut saatella koululaisen kymmeneksi opinahjon ovelle tai lähteä kolmelta kohti päiväkodin porttia (mikä on kyllä aina iso virhe, koska ää-vää miksi tulit niin aikaisin eikä lasta vielä tuolloin ole patistettu toppavaatteisiin varhaiskasvatuksen voimalla). Oma opettelunsa tässä vajaassa työpanoksessa vielä on, mutta kai pikkuhiljaa osaan merkitä vapaapäivät kalenteriin ja olla tuolloin irti myös sähköpostin silmäilystä.

Kerrottakoon sitten myös hieman totuuksia: uusperheeseen liittyviä tuntoja on paljon vaikeampi purkaa julkisesti omalla naamavärkillä kuin niitä aikoja, kun kuvittelin olevani ainoa, jolla on lapsiini liittyviä arkisia ajatuksia tai eron jättämiä arpia. Jos haluaisin jaapattaa vanhemmuudesta samalla syvyydellä kuin joskus muinoin, olisin uusiokuviossa heikolla jäällä. Oman sensuurinsa sisällölle asettaa luonnollisesti myös kouluikään ehtinyt ihmistaimen. On aivan eri asia tilittää koliikkivauvan tuomasta kaaoksesta kuin koululaisen kasvatushaasteista.

Uusperheongelmissa en usko olevani yksin, mutta kuinka niistä osaisi oikein kertoa? Vähän olen toki yrittänytkin, mutta on tässä arjen pyörteen silmässä kaikenlaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista tekisi mieli avautua. Toisin kuin eroperheessä, tässä kuviossa on kuitenkin kytköksiä niin moneen suntaan, että suun avaaminen täysin auki ei ole samalla tapaa oikeutettua (jos se sitä oli ennenkään, en tiedä). Kotisohvallekin toivoisi kirjoituksillaan ennemmin järkeviä näkökulmia kuin väärinkäsitysten aikaansaamia aikuisriitoja. Opettelua on siinäkin, että osaisi pukea kompleksiset tunteensa sanoiksi ilman kirpeitä kyyneleitä.

No, ruuhkaa arjessa olisi takuulla ilman puolisoa ja bonuslapsiakin, mutta  kolmen kodin kombossa säätöpotenssi nousee omanlaisekseen yhtälöksi. Näin sunnuntaisin tapanamme on kurkistaa tulevaan viikkoon ja sopia aikataulut: kuka tulee, hakee, vie, ostaa ruokaa tai muistaa muistuttaa? Se, mikä mediaanien mukavoittamassa ydinperheessä olisi muutaman sanan rutiini, muuttuu helposti ainakin oman aivosyheröni sisällä tunnemyrskyksi, jossa luovimiseen tarvittaisiin Maaret Kallion navigointitaitoja ja Sami Kurosen kapteenimaisia käskyjä. Kumpi hakee kenenkin lapset, onko se nyt ihan varmasti ok ja mitä sekin sitten tarkoittaa? Joskus ei vaan jaksaisi, helpompaa olisi olla hiljaa, vaikka tietenkin vaikenemalla onkii vain esiin vaikeuksia.

Kas, poikkesin tekstipolultani sivuun, astuin mehukkaalle mättäälle, joka saattaa helposti muuttua upottavaksi suoksi. Ruuhkavuodestahan minun piti raapustella, kertoa miten sen saa haltuunsa ja kuinka säilyttää hymynsä. Oivalluksistani suurin ei ehkä siis liitykään perhe-elämään, vaan töiden tuoman tyytyväisyydentunteen vaikutuksiin koko kehossa ja kotona. (Tällä hetkellä tosin keho riutuu flunssanjälkeisessä nuivassa olotilassa ja kotona kevätvalo leikittelee villakoirien kyljissä.) Kun stressikäyrän on saanut käännettyä kohti maata, yönsä nukkuu hyvin ja peilistä katsoo aamuisin ihan kohtalaisen pirteä ilmestys, ovat muut arjen palaset helpompi sovitella paikoillaan. Iloitsen toki myös lasten kasvusta ja sen tuomista uusista ulottuvuuksista: esimerkiksi vuosia haasteenani ja syyllisyyden alkusyynä ollut ajanvietto vain yhden lapsen kanssa on vihdoin muuttunut mahdollisuuksiksi. Miten iloinen onkaan kuopukseni ollut niinä minuutteina, kun olemme kahdestaan luistelleet Sorsalammella tai nautiskelleet bebe-leivoksia kahvilassa! Ja kuinka ylpeä on esikoinen, joka koulureppu keikkuen kulkee muutaman korttelin mittaisen matkan kerhosta kotiin ja avaa oven omilla avaimillaan. Lasten tyytyväisyydellä yleensä tankkaa kyllä muutenkin kaikki ruuhkassa tai uusarjessa tyhjenevät jaksamistankit täyteen.

Enkä minä tätä ruuhkaa kammoa tai ahdistu prismaperheen perikuvana olemisesta. Olen isoimmilla valinnoilla ja mahdollisuuksilla voinut tehdä arjesta hitusen rauhallisempaa, puolison kanssa meillä on ihan hyvä boogie ja kevääseen heräävä kaupunki tarjoaa vaikka mitä tekemistä. Töissä on kivaa ja kaupungin päätöksenteko on kiinnostavaa. Ja minusta on oikeastaan varsin mukavaa kävellä lasten kanssa työpäivän jälkeen kotiin ja tehdä aina samanlaista jauhelihakastiketta. On toki ihana suunnitella reissuja ja vapaapäivien ohjelmaa, mutta viikonloppuja on melkein liiankin usein! Kuin huomaamatta olemme myös edenneet ensimmäisen kouluvuoden siihen vaiheeseen, jossa suunnitellaan kesälomakuvioita ja tehdään matematiikan kirjan viimeisiä tehtäviä. Syksyllä saattelen molemmat muksuni saman koulun pihaan – arjen logistiikkaa hitusen helpottava muutos sekin. Päiväkodin hyvästelyä en ole vielä edes osannut ajatella. Aikamoinen ajanjakso sekin: neljä vuotta varhaiskasvatusta samojen seinien sisällä, samat aikuiset todistamassa lapsen kasvua ja aika paljon äidinkin. Ihan kohta katkeaa käytännön sanelema side tuohon laitokseen, jonka olemassaoloon voin vain kiitollisuudella suhtautua. Kohdunsyrjällä kummitteleva kuume pitää kuitenkin huolen siitä, että katselen tarhan pihalla taapertavia pienimpiä mietteliäin ilmein.

Huh, kirjoitinpas edes jotakin, viimein. Seuraavaksi keitän kahvia, ja ensi kerralla kirjoitan vähän järkevämmin. Kiitos, jos jaksatte odottaa.

 

Vuoden viemänä

Vuodenvaihde. Hetki, jolloin puristetaan kuluneet kaksitoista kuukautta merkityksellisiin mittareihin, maalataan toiveet ja tavoitteet tuleville. Kohotetaan kuohuvat lasit korkeuksiin, kiitetään, ennustetaan, luvataan ja liikututaan.

Oma vuoteni oli  ehkä elämistäni ruuhkaisin. Numerosarjan 2017 sisään mahtui poikkeuksellisen monta uutuutta. Vuosi alkoi uudessa kodissa uuden uusperheen kanssa, keväällä keräsin kuntavaaleissa odottamattoman määrän ääniä ja sain uusia luottamustehtäviä. Vuoden viimeistä kvartaalia puolestaan väritti upouusi työpaikka. Voisin väittää, että vaikeusasteessa näissä uutuksissa on edetty haastavimmasta helpottavimpaan.

Uusi perhe

Ensimmäinen uusiovuosi on ollut, jos nyt yhtä kaunisteltua sanaa haetaan, opettavainen. Somekuvissa vaihteleva perhearkemme saattaa näyttäytyä seesteisenä ja iloisena, mutta vuosi ei ole ollut pelkkää harmoniaa. On vaadittu pitkää pinna ja katkottu sitä, nostettu pintaan kahmalokaupalla kipeitä tunteita ja soviteltu yhteen sekä aikatauluja, tapoja, tottumuksia että konfliktinkäsittelykaavoja. Alun hurmoksen jälkeen jokainen kotitaloutemme asukas (ehkä kaikesta iloitsevaa kuopusta lukuunottamatta…) on vuorollaan kyseenalaistanut koko yhteiselon järkevyyden, sen verran paljon tällainen perhekuvio vaatii.

Uutta vuotta vastaanottaessa on kuitenkin hyvä unohtaa hetkeksi hankaluudet ja kaivella muistista kauniimmat laumahetket, koska niitäkin kyllä löytyy: aikuisiltapalat sohvalla lasten nukkuessa, kesälomaretket kuin yhtenä perheenä, sisaruksellisiksi muuttuneet suhteet ja toisen vanhemman kanssa jaetut arkisekunnit. Noin muutenkin äitiys on ollut tänä vuonna ihan onnistunutta: ensimmäinen lukukausi koululaisen vanhempana sujui mainiosti ja kuopuksesta on kasvanut sangen hurmaava ja hulvaton tyyppi. Monet asiat lapsiperheessä tuntuvat helpottuvan siinä kohtaa, kun kukaan ei enää huuda vessasta pyyhkimään. Kolikon toiselta puolelta löytyvätkin sitten nuorisolaistubettajien vastuuton markkinointi, viisivuotiaiden raastava dramaattisuus, se että kaikilla muillakin on addut ja käsityskyvyn rajamailla oleva lego-osasten pienuus. Eiköhän tässä silti plussan puolella olla, varsinkin kun kaikki nukkuvat yönsä varsin hyvin.

Uudet luottamustoimet

Puolikkaan vuoden verran olen saanut opetella uutta myös kaupungin päätöksenteon rattaissa, yhtenä pienenä ruuvina vihreässä valtuustoryhmässä sekä sivistys- ja kulttuurilautakunnan varajäsenenä. Nyt kun perusasiat kokouskäytänteistä ja kaupunkiorganisaatiosta alkavat olla jotenkuten hallussa, voin rennommin mielin ottaa vastaan tulevan vuoden tehtävät ja päätökset. Asukkaan ominaisuudessa seuraan ilolla Tampereen kehitystä kohti kaupunkimaisempaa kulttuurikehtoa, jossa syntyy uusia kahviloita, heitetään lisää löylyä yleisissä saunoissa ja selviydytään hengissä myös ratikkatyömaan laidalla.

Uusi työ

Perheen ja työn yhdistäminen on yksi tämän päivän tavanomaisimpia haasteita, eikä uuden perheen ja uuden työn sovittaminen samaan palettiin ainakaan vähennä vaikeuskerrointa. Lokakuussa alkanut uusi pesti on kuitenkin poistanut harteiltani ison kasan turhaa stressiä ja sivuloikka urapolulla  on osoittautunut erinomaiseksi ratkaisuksi. Kaiken uuden opettelun aiheuttama väsymys ei varmasti ole jäänyt huomaamatta kodissa (tai sen siisteystilassa), mutta ilmeisesti myös positiiviset vaikutukset näkyvät päällepäin: entinen kollega kommentoi, että on kivaa nähdä minun hehkuvan uuden työn intoa. Mieltä lämmittää myös positiivinen palaute uusilta työkavereilta sekä kumppanin kehut ja kannustavat sanat. Tärkeintä on tietysti oma fiilis, ja se on työn suhteen niin hyvä, ettei minusta tarvitse leipoa puoliväkisin työntekijälähettilästä vaan hehkutan oman talon meininkiä ja medioita ihan pyytämättäkin. Viimeisen oikeutuksen epävarmalle pestinvaihdokselle sain juuri ennen joulua, kun esimies antoi lahjaksi pullon punaviiniä sekä työpaikan vakinaistamisen. Ensi vuonna marssin siis konttorille maanantaisin vieläkin kepeämmin mielin!

Mutta vaikka työ itsessään on osoittautunut juuri sopivan haastavaksi ja palkitsevaksi, on kahdeksasta neljään -arjen mahduttaminen pikkukoululaisen, päiväkotilasten ja vuorotyöläisen kanssa samaan kalenteriin (puhumattakaan vaikkapa ystävistä tai pyykinpesusta) osoittautunut melkoisen täyteläiseksi ratkaisuksi. Siispä ensi vuonna aion palata hyväksi havaittuun lyhyempään työviikkoon ja käyttää entistä enemmän myös etätyömahdollisuuksia. Satunnaiset kokouspalkkiot sijoitan jatkossakin kotitöihin ja ajattelin kerryttää muutenkin kassaan sen verran säästöjä, että kotisiivous tai kauppakassipalvelu ei olisi vain harvinaista herkkua.

Entä se kaikki muu?

Työ ja perhe käsitelty, entäpä muut horoskooppihenkiset elämän osa-alueet kuten parisuhde, terveys, harrastukset? Suhde satakuntalaisen kanssa täytti kunnioitettavat kaksi vuotta ja on käynyt viimeisen vuoden aikana läpi aika monta kehityskeskustelua. Ei tässä kuitenkaan mihinkään exit-prosessiin olla päädytty, yhä vain yhdessä selaillaan isompia asuntoilmoituksia ja pohditaan, koska lapset kasvavat liikaa ymmärtääkseen senioreiden sanaleikkejä ja yökkäilläkseen aamupalapöydässä munakokkelin ja maitokahvien yllä lenteville kaksimielisille kommenteille. Kosketuksen taika ei ole kadonnut ja kahdenkeskiset aamut raitalakanoissa loikoillen (oli seinän takana sitten Ryhmä Hau tahi ei) ovat yhä vain onnea. Juuri nyt odottelen uuden vuoden treffejä, jotka mahdollistavia bonusisovanhempia ei voi kyllin kiittää.

Terveys ja harrastukset kuitataan samalla kommentilla: tarttis tehdä jotain. Varsinkin syksypuolella liikkumiskäyräni lähti karmeaan luisuun pitkittyneen flunssan takia ja tämän vahingon aion kyllä korjata. Lenkkeily pitää mielen ja kehon virkeänä, jotain jumppaa olisi hyvä saada edes toimistojuntturaan jääville hartioille, enkä ajatellut farkkujen tuumakokoakaan enempää kasvattaa. Se isoin kehoni terveys-issue eli puuttuva kilpirauhanen ei sen sijaan ole aiheuttanut yhtään ongelmia ja muutenkin sain työterveyshoitajalta suorastaan ylistystä veriarvoistani. Ruhoni on kuitenkin auttamatta mallia 30+ ja äiskä, minkä vuoroviikoin hyväksyn ja tahtoisin vaihtaa.

Kärsimättömänä jahkailijana ja itsekurittomana hedonistina kaikenlaiset lupaukset ja lakot ovat tuomittuja epäonnistumaan, vaikka ne lausuttaisiin ilmoille ilotulitusten säestäminä uudenvuoden aattona. Tulevana vuonna kuitenkin lupaan tehdä vähemmän töitä, yrittää olla vähän rennompi vanhempi ja helpompi kumppani, merkitä kalenteriin myös itselleni harrastuksen kerran viikossa, tuottaa useamman tekstin teille tärkeille siellä sekä syödä karkkia vain perjantaisin. Ja juhlissa, tai kylässä, tai jos muuten tarjotaan.

Kiitos tälle vuodelle kaikesta uudesta! Tulevalle toivon tasaisuutta, tuttuutta, turvallisuutta ja vaikka vähän tylsyyttäkin.

 

Kuvassa ovat vuoden yhdeksän tykätyintä kuvaa Instagram-tililtäni. Niistäkin heijastuu uutuus: koulutie ja eka oma kännykkä, vaalitulos ja uudenkarhea työsopimus. Itseäni ilahduttavat kuva kebabinsyönnistä kirkon pihassa äitienpäivänä, muisto talviselta työmatkalta Rovaniemelle ja rakkaaksi tullut maisema naapuristamme Sorsapuistosta. Oma panokseni Suomi100-kuvastoon on puolestaan sapas-tarjoilu kotisohvalla linnan juhlien katsellen. Hassua kyllä, kesäkuvat niin Pariisista kuin Kainuun perukoilta, muut lapsimuistot sekä kymmenet ruokaotokset (ja selfiet?!) puuttuvat yhdeksiköstä ja jäävät omien muistikuvien varaan. Haikein kuva kollaasissa on kuitenkin myös se kaikkein pidetyin: vauva on vahva muistoni viiden vuoden takaa, iltatähti kun ei sitten loistanutkaan tämän vuoden taivaalla.

Talvista tunnelmaa, tonttuleikkejä ja tungosta: Koiramäen joulu Särkänniemessä

Kaupallinen yhteistyö: Särkänniemen Koiramäki

Innostun kotikaupungin kasvavasta lastenkulttuuritarjonnasta kovasti, mutta usein myös kavahdan isompia yleisötapahtumia. En pidä tungoksesta tai hälinästä, pelkään yhden tai useamman lapsen katoavan ihmismassaan, tiedän että kaikki perheenjäsenet eivät halua osallistua hassunhauskoihin yhteisleikkeihin ja nälässä kiemuroivien lasten kanssa jonottaminen makkaratiskille on vähintäänkin raskasta. Niinpä erilaiset toritapahtumat tai lastenpäivät jäävät yleensä väliin, ja valitsen mieluummin rauhallisempia kulttuurikokemuksia: kirjastoja, museoita, pitkin puistoa levittäytyviä tapahtumia, joissa ei tarvitse käyttää kuulosuojaimia selviytyäkseen.

Tämän disclaimerin jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että Tampereella Särkänniemeen avattu Koiramäen eläinpuisto onnistui yllättämään ensimmäisenä kesänä, kun sinne kahden tenavan kanssa tallustelin. Huvipuistohärdellin sijaan se tarjoili rauhallista käyskentelyä, sympaattisia elämyksiä ja pikkulapsen kokoisia kulttuurikokemuksia. Kotona ahkerasti kahlatut Koiramäki-kirjat näkyvät eläinpuistossa monin tavoin, koko puisto on rakennettu Koiramäen mallin mukaan, poluilla käyskenteli vastaan Herra Hakkarainen ja ovien takaa löytyi pieniä palasia historiaa, kuten vanhoja leluja, työvälineitä tai uunin pankolla nukkuva renki. Keskiaikaisen maatilan tyttärenä sydäntä (ja erityisesti lasteni isoäidin sydäntä) lämmittivät myös modernisoidut vanhan ajan puuhat, joita lapset pääsivät kokeilemaan: tytär teki taikahiekasta perinteistä piimäjuustoa, jota olen lapsuudenkodissani syönyt kilotolkulla – ja tulen toivottavasti vielä pitkään syömäänkin.

Tänä talvena satuin osumaan samaan tilaisuuteen Särkänniemen markkinointihenkilön kanssa ja siinä sivussa sain kutsun kokemaan Koiramäen joulua. Liput saapuivat juuri sopivasti joulukalenterin kymmenettä luukkua varten, joten viime viikonloppuna suuntasimme koko porukalla kohti huvipuistoa. Odotin kesiltä tuttua söpöstelykokemusta ja jouluhullaantumiseen sopivaa talvitunnelmaa ja aika pitkälti odotuksiin vastattiinkin.

Koiramäen joulu tarjoaa Kunnaksen kirjojen maailman lisäksi eläinpuiston sekä erilaisia jouluaiheisia pajoja, kuten piparinkoristelua ja kuusenkoristeiden askartelua. Joka päivälle on myös oma ohjelmarunkonsa, johon kuuluu niin tonttuleikkejä kuin tallin eläinten ruokintaa. Paikan päällä voi herkutella riisipuurolla tai kaakaolla ja paistaa omia makkaroita tai vaahtokarkkeja. On narunvetoa ja poniratsastusta, joulupukkikin on paikalla! Kaikkea pientä ja söpöä siis, pienen ihmisen näkökulmasta jopa suuria ihmeellisiä elämyksiä.

Meidän 7- ja 5-vuotiaista lapsista koostuva testiryhmämme lähti innosta hihkuen Koiramäkeen (”vaikka koulussa kaikki sanoo sitä kyllä vaan Särkäksi”). Yksi ihasteli pörröisiä eläimiä, toinen askarteli hartaudella villaenkelin joulukuusta varten ja kolmas olisi halunnut ostaa kaikki kirjat Gunnas Kirjakaupasta. Tytöt olivat hymysuin mukana tonttuleikeissä ja saivat kasvoille piirretyt punaposket ja pisamat, joita ei saanut pestä ennen päiväkotiaamua pois. Kaikki kolme viihtyivät parhaiten puuhapaikoilla: uuniluukun liukumäestä ja Drakkulan linnan temppuradoilta heitä oli vaikea saada poistumaan. Linnan säksättävä äänimaailma ja hoplop-henkinen kakarakakofonia oli itselleni vähän liikaa, joten lasten riekkuessa sisällä päänsä hikeen (kannattaa riisua pipot ja takit ennen linnaan astumista!) hengittelin itse raikasta talvi-ilmaa ulkosalla.

Koiramäki on ollut avoinna joulukuun viikonloppuina, joten vielä tänään ja huomenna sekä välipäivinä ehdit puiston kokea. (Katso tarkemmat aukioloajat täältä.) Suosittelen melkein suuntaamaan Särkkään välipäivinä, jolloin kenties välttyy tungokselta mutta saa vielä imettyä itseensä viimeiset joulutunnelmat tältä vuodelta. Portit avautuvat kello 15 ja kannattaakin olla heti kolmelta paikalla, tekemiseen ja kokemiseen nimittäin kuluu yllättävän monta tuntia. Särkänniemen kannalta positiviinen ongelma eli kävijöiden suuri määrä näkyi meidän visiitillämme: eläinten ruokinta-aikaan talli oli tupaten täynnä, mutta toisaalta lapsi sai silti ojennettua heinää pienelle kilipukille tontun avustuksella, mikä on tietysti aikamoisen ihanaa. Piparipajan ja kahvilakeikan jätimme suosiolla väliin ja suuntasimme herkkulippujemme kanssa kohti Näsinneulaa.

Viime sunnuntain mukavin muisto taisikin jäädä jäätelöhetkestä Näsinneulan huikeassa ravintolassa, jossa kahisevissa toppa-asuissa koohotimme valkoisten pöytäliinojen keskellä. Täydellisellä pelisilmällä varustettu tarjoilija sijoitti meidät kauas romanttisista pariskunnista ja opetti lapsille lautasliinan oikean käytön. Ehkä lapsiin iskostui muutama ajatus ravintolakäyttäytymisestä siinä sivussa (esimerkiksi se, miksi Koiramäen portin tontulta saatuja yllätyslakuja ei saanutkaan syödä ravintolan pöydässä). Pimeässä illassa ihmettelimme ympärillä vaihtuvaa Mansen maisemaa ja ihastelimme kokin loihtimia jäätelöannoksia. Kuopukseni tosin sekoitti puolentusinaa makukomponenttia yhteen, koska niin on palempaa.

Ai niin! Kun astelet Koiramäkeen, muista hakea heti visiitin aluksi kirjakaupasta tonttuovien etsintään tarkoitettu kartta. Pikkuruisten ovien etsiskely oli lapsista hurjan hauskaa. Erityistä ylpeyttä tunsin siinä vaiheessa, kun jo muutaman löytyneen oven perusteella he osasivat päätellä ratkaisuksi muodostuneen sanan. Viisas pääsee vähemmällä ja me pääsimme poistumaan ajoissa kohti iltapäiväkahveja!

Isommalle perheelle Koiramäen keikka ei ole mikään edullisin jouluelämys, joten reissuun kannattaa varata koko iltapäivä ja ilta sekä aimo annos lapsekasta joulumieltä. Ehkä ensi vuodelle tarjolla on myös huokeampi perhelippu? Voisin veikata, että suosion myötä myös puiston aukioloajat hieman pitenevät, jolloin useampi mahtuu rauhassa kokemaan kaikki jouluisat pajat ja puuhat. Käymisen arvoinen Koiramäki ehdottomasti on, sekä kesällä että joulun alla. Ensi kesänä aiotaan muuten ensimmäistä kertaa hullutella Särkänniemessä huvipuiston puolella rannekkeiden voimin ihan koko porukalla – sitä varten tarvitsen ehkä hieman meditointia ja lapsiin kiinnitettävät paikannuslaitteet…

 

Mitä muuta voi kokea Tampereella joulun alla? Katso kaikki vinkit joulukalenteristani, vielä on luukkuja jäljellä!

Joulukalenteri: 24 tamperelaista luukkua

Joulukuu on vihdoin täällä! On siis aika availla joulukalentereiden luukkuja. Itse innostuin kasaamaan ensimmäistä kertaa lapsille yllätyskalenterin, jonka pussukat odottavat malttamattomina (tai siis minä odotan) pieniä uteliaita kurkkijoita. Pikkuruisista paketeista löytyy herkkuja, purkkaa, tarroja, piparimuotteja ja pientä puuhaa – sekä lupauksia yhdessä tehtävistä asioista. Miten kätevää, että viikottaisen kirjastoretkenkin voi kääriä joulun taikaan ja tarjoilla tontun tuomana pienokaisille! Itse hykertelen kalenterin äärellä jopa hälyttävän paljon, mutta olipa sinne viime yön aikana ilmestynyt minunkin nimeäni kantava aattoillan yllätys…

Olohuoneen seinältä löytyvän kalenterin lisäksi halusin askarrella puoluetoveri Jaakko Stenhällin ja unelmabloggaaja Emmi Nuorgamin jalanjäljissä myös kotikaupunkiamme kunnioittavan joulumuistion. Listasin siis joulutunnelmaan sopivia, enemmän tai vähemmän tamperelaisia elämyksiä. Näitä luukkuja voi availla milloin se itselle parhaiten sopii, joitakin jopa moneen kertaan!

24 tamperelaista joulukalenterin luukkua

  1. Tähän ehdotukseen törmäät takuulla kaikissa Tamperetta ja joulua yhdistelevissä esitteissä, ja Tallipihan joulu onkin jokaisen maininnan ansainnut. Jos sympaattinen tunnelma, kaupungin kauneimmat lattelasit ja rapsuttelua rakastavat lampaat eivät riitä, voi Tallipihalla tehdä myös jouluisia ostoksia tai päästää lapset vaikkapa ponin selkään ja ihanan vanhan ajan karusellin kyytiin.
  2. Astetta isommin jouluisia myyntikojuja on tarjolla Keskustorin Joulutorilla. Itse en torilta keksi juuri muuta ostettavaa kuin makeat paahdetut mantelit, mutta suosittelen kevyttä käyskentelyä torimökkien välissä ja kiireetöntä piipahdusta glögiteltassa! Lasten lahjatoiveita on kuuntelemassa ihka oikea Joulupukkikin.
  3. Puuttuuko lapselta pikkujoulumekko, etsitkö itsellesi Uhanan pisarakorvakoruja sunnuntai-iltana? Suuntaa Sokokselle. Kakkoskerroksen Kuopus on oma vakio-ostospaikkani vähän paremmille lastenvaatteille ja kolmosesta löytyy pienen pop-upin verran paikallisten suunnittelijoiden asuja ja asusteita. Bonuksena: yläkerran ravintolaan kehtaa mennä äänekkäämmänkin lapsen kanssa.
  4. Kaipaatko torihälinän ja kaupallisten karkeloiden vastapainoksi hetken hiljentymistä sivistyksen keskellä? Ikiaikainen suosikki-instituutioni kirjasto on luonnollisesti oiva käyntikohde myös joulun alla. Tampereella kannattaa suunnata remontin alta täyteen loistoonsa puhjenneeseen Metso-pääkirjastoon, josta löytyy lukemisen lisäksi paljon muutakin lainattavaa ja kokemista kaikenikäisille. Joulukuun neljäntenä siellä esimerkiksi esiintyy Pekko Käppi.
  5. Itsenäisyyspäivän aattona kaikkia kehotetaan viettämään sinivalkoinen kahvihetki kello 14. Kaikilla tämä ei toteudu työpaikalla, joten kerää vaikka naapuruston kotiäidit yhteen ja suuntaa yhteen Tampereen makoisista kahviloista. Omien kotikulmieni suosikeista mainittakoon Puustin kanelipullat, Mimosan vihikset ja Aamuruskon vegaaniset mustikkamunkit, joita ei turhaan ole mainittu kaikissa muissakin joulukalentereissa.
    (Omalla kohdallani mustikkamunkkeihin liittyy myös lämmin muisto: tapanani oli käydä esikoisen vauva-aikaan tanssitunnin jälkeen kahvittelemassa uuden äiti-vauva-ystäväparin kanssa, ja suuntasimme usein Aamuruskoon. Maidottoman ja munattoman imetysdieetin vuoksi herkuttelu oli astetta haastavampaa, mutta Tammelan helmi ei pettänyt koskaan. Latte soijamaidolla, toiveiden mukaan täytetty sämpylä ja ihanan mehukas mustikkamunkki saavat edelleen lähes liikuttumaan.)
  6. Itsenäisyyspäivänä juhlitaan 100-vuotiasta Suomea näyttävästi myös Tampereella. Kansanjuhla Frenckellinaukiolla ilotulituksineen alkaa kello 16.45 ja kohtiin ehtii tietenkin sopivasti katsomaan Linnan juhlia. Kotisohvalle voi asettua ykköset päällä ja tarjoilla perheille hienostuneita sapaksia – tai sitten ihan vaan ihailla juhlatunnelmaa sipsikupin äärellä.
  7. Saitko itsenäisyyden ansiosta ylimääräisen vapaapäivän? Arkivapaan lounasvaihtoehdoista yksi lapsiystävällisimmistä on sushibuffet, josta löytyy jokaiselle jotakin (ja minulle tarpeeksi sushia). Perheen nirsoinkin viihtyy riisiä tikuilla tökkien ja friteerattua kanaa natustaen. Määrä korvaa buffetissa laadun, ja sushibuffia löytyy Tampereeltakin jo lukuisia.
  8. Vuoden viimeinen mahdollisuus päästä seuraamaan Ylen Perjantai-ohjelmaa liveyleisössä. Tunnelmallinen TTT-klubi on myös oiva keikkapaikka ja Riesling-lasillinen sopii nautittavaksi ystävän tai kumppanin kanssa erinomaisesti.
  9. Varustevapaa ulkoiluvaihtoehto: iltakävely Kaupin metsän valaistuilla poluilla. Oiva mahdollisuus myös taskulamppuhippaan.
  10. Räntää, kylmää, pimeää, märkää? Vaihda kolme ensimmäistä kirkkaisiin valoihin, saunan lämpöön ja ilakoiviin lapsiin: sunnuntain aktiviteetiksi sopii uimahallireissu. Paikallisvinkit: Pyynikillä varo tulikuumia saunanlauteita, Kalevassa ihmettele raitiotien rakentumista ja uimahallin kylkeen kaivettavaa mauimalaa. Pian (tai ainakin joskus) ne molemmat ovat täällä!
  11. Maanantaina ei tarvitse kyetä muuhun kuin italianpatapussin aukaisuun ja Pikku kakkosen katseluun. Jätä pyykit huomiselle ja joulusiivous seuraavaan elämään, kahmaise itsellesi kourallinen suklaata. Ei tässä pimeydessä kukaan tahroja, villakoiria tai vyötärönympäryksiä erota kuitenkaan.
  12. Valoa pimeään löydät kulkemalla Hämeenkatua iltakävelyllä päästä päähän. Pysähdy ihmettelemään Tammerkosken uusia valoja, bongaile valotaideteoksia talojen seinistä ja haahuile romanttisesti Hämeenpuistossa, jonka puita koristavat kymmenet valopallot.
  13. Vai kiirehditkö aamuruuhkassa kaupungin läpi kohti tarhanporttia? Pimeään arkiaamuun ja mustaan maisemaan saa vaihtelua tuijottamalla hetken Stockmannin jouluikkunaa. Toimii mainiosti kotiovella mouruamisen aloittaneeseen päiväkotilaiseen (ja vastapäisestä kahvilasta saa huokean hintaisen aamulatten, jolla kevenee omakin mieli).
  14. Vai olisiko sittenkin satanut jo lunta? Meidän pulkkailijat ja pyllymäkikotkat suuntaavat Sorsapuistoon tai Saukonpuistoon, jossa saa hyvällä kelillä huimat vauhdit. Klassikkomäki löytyy puolestaan Pyynikiltä – pulkkailussa uupuneet ipanat voikin sitten vetää harjun päälle munkkitornille.
  15. Lunta tai ei, luistelumahdollisuus löytyy kaupungista vaikka väkisin. Koulukadun kentälle emme ole vielä eksyneet, mutta kaverit kehuvat sitä kovasti. Oma lähijäämme löytyy (toivottavasti pian) Sorsapuiston kentältä, varmaankin viimevuotiseen tapaan paikan päällä on myös lainattavia kelkkoja luistelua opetteleville. Ne luistimet! Jos kirppiskäynnit eivät tuota tulosta, käytettyjä luistimia kannattaa etsiä Kiekkobussista, joka löytyy nykyään Kalevan Prisman luota. Itse ostin myymälän asiantuntevan apurin opastuksella viime talvena luistimet sekä itselleni että lapsille, hintaa tuli yhteensä kolmisen kymppiä. Tarjolla on siis myös lasten- ja kaunoluistimia!
  16. Särkänniemessä avautui joulukuun viikonlopuiksi Koiramäen Joulu. Söpöjen eläinten lisäksi paikalla on monenmoista jouluista puuhaa pienokaisille ja klassikkokirjoista tuttuja hahmoja. Meidätkin kutsuttiin Koiramäkeen, ja koska kesäisiltä reissuilta ei lapsia ole meinannut saada mäeltä pois, tartuimme tarjoukseen.
  17. Joko samalla reissulla tai seuraavalla kannattaa poiketa Sara Hildénin taidemuseossa. Robert Longon hiilipiirrokset ovat vielä minulta näkemättä, tätä kohdetta toivon mahtuvaksi siis lähinnä omaan kalenteriini. Lapsetkin ovat kyllä viihtyneet taidemuseossa edelliskerroilla, nyt houkuttimena toimii myös museon pihapiirin valoteos Nature of Light.
  18. Täyteläisen viikonlopun jälkeen saattaisi olla paikkansa treffi-illalle? Järjestä lastenvahti ja varaa liput näytökseen Niagarasta, joka on ketjukinoa paitsi sympaattisempi, myös miellyttävämpi esimerkiksi herkille korville tai popcornin hajua pelkääville. Jos Tuntemattoman sotilaan kolmas tunti on vähän liikaa arki-illalle, kokeile vaikkapa kepeää vauvarealismia Yösyötön malliin.
  19. Museoon! Tampereella tarjontaa on niin paljon, että Museokortin hankinta saattaa kannattaa pelkän Manse-visiitin vuoksi. Takuuvarma kohde on Vapriikki, jossa saman katon alta löytyy jokaiselle sopiva museokohde. Nukkekekkerit viihdyttävät pienempiä ja Pelimuseo (myös meitä) isompia leikkijöitä. Luonnontieteellinen museo on sopivankokoinen elämys myös taaperolle ja ravintolan puolella saa ruokittua koko perheen varsin kohtuuhintaisesti. Huom! Perjantaisin kello 15-18 Vapriikkiin on ilmainen sisäänpäsy!
  20. Toki on mainittava myös uudenkiehtova Muumimuseo Tampere-talossa. Itse olen käynyt museossa vain esikoisen kaverisynttäreillä, jolloin keskityin muumien ihmettelyn sijaan lähinnä laskemaan päälukua, ettei yksikään eskarilainen katoaisi Yksinäisille vuorille. Niinpä muumimainen museoelämys on meilläkin joulukalenterin luukun takana!
  21. Joululauluja saunassa? Only in Tampere. Kauneimmat joululaulut kajahtavat perinteisesti kirkoissa halki pitäjän, mutta myös eksoottisimmissa paikoissa, kuten pubeissa. Torstaina 21. päivä voi yhteislaulun hurmokseen päästä Rajaportin saunassa, joka on ilman musisointiakin käymisen arvoinen, suorastaan maaginen löylyelämys.
  22. Tarhakausi alkaa olla taputeltu ja koululaisen lukukausi lusittu. On aika kehaista itseään selviytymisestä ja onnitella lastakin mainiosta saavutuksesta. Ai niin, sille hoitajalle tai opettajallekin olisi kiva joku muistaminen antaa… Jos olet kaltaiseni, etkä muista-ehdi-jaksa askarrella jotakin ihmeellisen uniikkia, luota vanhaan kunnon lähikauppaan. Kahvilla, suklaalla ja punkkupullolla ei voi mennä pahasti pieleen. Nakita lapsi kortintekoon ja ojenna arvostuksesi nätissä kassissa ja avot, taas kehtaa loppiaisen jälkeen unohdella kurahousuja, lupalappuja, Helmi-viestejä tai valokuvausaikoja.
  23. Aatonaattona kutsumme kotiimme ystäviä glögille. Aamuun kuuluu siis pyörähdys juustotiskillä ja mantelilaarilla sekä graavilohi- ja sillileipien askartelua. Kauppahallin legendaariseen kalajonoon en ole vielä jouluna joutunut, vaan graavilohikuljetuksesta on kaikki nämä vuodet ystävällisesti huolehtinut entinen puoliso. Jos tällaista palvelua ei ole tarjoilla, suosittelen hallin tarjontaa silti: Nygrenin joulukaloille ei löydy voittanutta, ja sitä tuskastuttavaa jonotusnumeroakin voi vahdata moternisti kahvikupin äärellä YouTubessa!
  24. Kaikille jouluaatto ei ole riemukas, rauhaisa tai läheisillä kuorrutettu valon juhla. Itse kipuilen ensimmäisen lapsettoman jouluni kanssa, mutta päätin kanavoida tyhjän aattoni ja vapaat käteni johonkin hyvään. SPR järjestää kaikille avoimen aattokahvilan Sampolan kirjastossa, minäkin aion olla mukana tekemässä sitä mahdolliseksi. Aattokahvila on avoinna kello 12-19 ja kirjastokin on tuolloin auki. Tervetuloa!

 

Mitä sinun joulukalenteristasi löytyy? Toivottavasti ainakin ihanaa joulunodotusta!

Varhaisesta vuorovaikutuksesta valtuustosaliin – viestintä on vaikea laji

Mitä yhteistä on somettavilla imettäjillä, ruuhkavuosien parisuhdekriiseillä, työtyytyväisyydellä ja poliittisella päätöksenteolla? Viestintä ja sen vaikeus.

 

Istuin eilen ensimmäistä kertaa kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kutsu varapaikalle tuli parin tunnin varoitusajalla ja ryntäsin virastotalolle suoraan töistä. Ensimmäinen oikea valtuustokerta jännitti, kaikki oli uutta etiketistä lähtien, enkä vielä käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Kokous kesti mittavat viisi tuntia, joista melkein kolme käytettiin hyvinvointikertomuksesta keskusteluun ja jokunen minuutti kaatuneen kokousjärjestelmän kanssa selviämiseen. Windowsin uudelleenkäynnistyminen kun ei näemmä ole läpihuutojuttu edes älykkäässä innovatiivisessa digikaupungissa.

Valtuustosalissa käytiin paikoin tulistakin ajatustenvaihtoa, ja valtuutettujen käytös herätti keskustelua myös mediassa. Itse olin salihälinästä jopa hieman hämmentynyt: hetkittäin meno oli kuin villissä koululuokassa, jossa takapenkin pojat heittelivät välikommentteja, vieruskaverin kanssa supatettiin puheenvuorojen aikana ja puheenjohtaja joutui pyytämään hiljaisuutta useammankin kerran. Silmiinpistävää oli se, kuinka erityisesti nuorten naispolitiikkojen puheenvuorojen päälle puhuttiin. Joiltakin osallistujilta tuntui kadoneen käytöstavat ja kunnioitus. Toisaalta arvokas keskustelu ja kunnioittava hiljaisuus ovat ehkä vain suomalaiselle poliittiselle viestinnälle tyypillisiä vaatimuksia – vaaliväittelymmekin ovat kesyä kaveripuhetta vaikkapa brittiparlamentin möyhöämiseen verrattuna.

Politiikan tekemiseen kietoutuu lukuisia viestinnän lajeja. Pitää osata neuvotella, esiintyä, vakuuttaa ja väitelläkin. Kuuntelemisen ja keskustelun taidotkin ovat isossa arvossa eikä someosaamisen merkitystäkään enää aliarvioida. Eilisessä valtuuston kokouksessa vieraillut puheviestinnän professori kiinnitti huomiota muun muassa siihen, kuinka monet edustajat lukivat puheenvuorosta suoraan paperista tai pädistä, edukseen erottuivat luontevat ja lennokkaat puhujat.

Itse noteraasin viestintänäkökulman myös monien puheenvuorojen sisällöissä. Toivottiin parempaa tiedotusta niin palveluntarjoajilta kaupunkilaisille kuin päätöksenteon eri vaiheista meille päättäjille. Moni nosti esille puutteellisen viestinnän, jonka vuoksi vaikkapa lapsiperheet eivät osaa vaatia itselleen kuuluvia kotipalveluita. Usein viestintää ei osatakaan arvostaa ennen kuin sen puute huomataan, jolloin moni asia on helppo sysätä ontuvan tiedonkulun syyksi. Kyllähän tämä olisi tehty, jos olisi tiedetty!

Jotta perhe saisi kotiapua ja valtuutettu kaikki tarvittavat dokumentit, tarvitaan toimivaa viestintää ja vuorovaikutusta. Sitä ei synny ilman asiantuntemusta, panostusta ja resursseja. Eli rahaa. Viestintä ei synny siinä sivussa, vaan se vaatii suunnittelua ja konkreettisia tekoja: parempia verkkosivuja, työntekijöiden koulutusta, someen sparrausta tai selkokielisiä esitteitä. Viestinnän tekeminen ei ole pelkkää välineurheilua, vaan mahdollistamista ja kulttuurin luomista. Tätä varten koulutetaan viestinnän ammattilaisia, joista yksi minäkin olen.

 

Olen nyt ollut uudessa työssäni kuukauden päivät, ja viime viikonloppuna julkaisin hieman tunteikkaankin tilannepäivityksen työelämän Tinderissä, jota LinkedIniksikin kutsutaan.

Jossakin kohtaa ymmärsin, että olen huomaamattani päätynyt paikkaan, jonka nokkelampi olisi nähnyt unelmana jo aiemmin. Jos luottaa sanomalehteen, syttyy somesta, innostuu vuorovaikutuksesta, näkee markkinointia kaikkialla ja suhtautuu koodareihin syvällä kunnioituksella, mikä voisi olla parempi työ kuin viestintä mediatalon sisällä? Olen jopa vähän nolosti liikuttunut siitä, että aamuyöllä postiluukusta kolahtava lehteni on nyt kollegoiden ideoima, kirjoittama, kuvaama, myymä, painama ja jakamakin.

Paljon uutta, hurjasti opittavaa, kymmeniä kanavia, satoja ihmisiä, monta Jussia, isoja haasteita ja pieniä onnistumisia.

On hauska huomata, miten uuden työn innostus heijastuu muuhun arkiseen eloon. Ruuhkavuosi etenee omalla painollaan, puolet mustimmasta marraskuustakin on lusittu kuin huomaamatta. Pikkukoululaisen ja päiväkotilaisten täyttämään kotiin mahtuu enemmän iloa, kun töiden jälkeen sohvalle pötkähtää tyytyväinen vanhempi. Olen myös itselleni armollinen: teen vain tarpeeksi, suljen somen ajoissa, syön suklaata kun tekee mieli. Iltaisin nukahdan ennen kymmentä kesken puolison lauseen enkä taatusti tänäkään vuonna askartele tonttuovea. 

 

(Edit: Viimeinen lause pitäisi jo nyt kumittaa, sillä ostin tänään tonttuoven tarvikkeet!)

Kirjoituksestani taitaa huokua se, että olen uudesta työstä varsin innoissani. Käytännössä työni on kirjoittamista, kuvaamista, keskustelua ja kouluttamista. Suunnittelua, sparraamista, säätämistä ja vähän somettamistakin. Itse koen, että tärkein tehtäväni on saada tieto kulkemaan ihmiseltä toiselle, mahdollistaa vuorovaikutus yrityksen sisällä ja nostaa tehdyn työn tärkeys kaikkien tietoon. Me hitaat hämäläiset emme kovin herkästi hehkuta omaa työtämme, varsinkaan keskeneräistä sellaista, vaikka usein olisikin aihetta. Kun viestintä on kunnossa, pyyhkii yrityksellä yleensä hyvin niin henkilöstön tyytyväisyyttä kuin tulosta mitattaessa.

 

Miten viestintä sitten liittyy imettäviin äiteihin? Se, että kohahdamme, kun joku käskee katsomaan vauvaa älypuhelimen sijaan kertoo jotakin tästä ajasta. Olen itsekin selannut somea imetysmaratonien aikana – samaan tapaan olen katsonut televisiota, kaitsenut toista lasta ja muun muassa paistanut munakasta rintaruokinnan aikana. En usko, että korppi vie leikkipuistossa puhelintaan tuijottavan vanhemman lasta, mutta luuriin liimautumisella on huonotkin puolensa. Minä olen tuntenut piston someen uponneissa sisuksissa, kun taapero on napannut puhelimen kädestä ja ängennyt kirjan kanssa tilalle. Nyt ekaluokkalaisen ruutuaikaa rajoittaessa väkisinkin tulee mietittyä, millaista esimerkkiä antaa omalla käytöksellään. Katsomme puhelinta ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, televisio-ohjelman aikana ja treffeilläkin. Mitähän me ennen teimme kaikki ne hetket? Keskityimmekö paremmin olennaiseen, olimmeko paremmin läsnä ja meniköhän viestimme paremmin perille (siis se, jota ei lähetetty linjoja pitkin)?

Varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa on aivan oma maailmansa. Tiesittekö esimerkiksi, että pienokaisille lepertely ja ulkopuolisen korvaan kammottavan kuuloinen lässytys on ihan tutkitustikin hyvä juttu? Ei myöskään ole sattumaa, että vieraille lapsille puhuminen on monen mielestä kiusallista, mutta omille kakaroille juttelu muuttuu usein aivan luontevaksi heti synnytyssalissa.

 

Viestintä on vaikea laji, klassisen lausahduksen mukaan se vieläpä epäonnistuu aina. Oma viestintäasiantuntijuuteni tuntuu karisevan aina kotisohvalla, kun pitäisi puida parisuhdetta, olla rakentava keskustelija tai taitava riitelijä. Osaan kyllä analysoida toisten toimintatapoja, mutta omaa tekemistä on paljon hankalampi tarkastella saati altistaa kritiikille. Kiivastun nopeasti ja mökötän lapsellisesti, siinä ei auta edes puheviestinnän maisterin paperi.

Onneksi viestijänäkin voi kehittyä. Työvuodet ovat tehneet minusta rohkeamman, vanhemmuus kiltimmän ja parisuhteet kasvattaneet konfliktinsietokykyä. Uskon avoimuuteen, inhimillisyyteen, kohtaamisen merkitykseen kaikissa kanavissa ja kasvokkain. Koulun penkillä, kokeneempia kuunnellen ja kärsimättömästi kokeilemalla olen oppinut monenmoista, ja samalla polulla ajattelin jatkaa. Vaikeassa lajissa kun pienikin onnistuminen tuntuu isolta saavutukselta.

Jollei jouluna ole lasta, voiko joulupukki tullakaan

Vietän tänä vuonna ensimmäistä kertaa joulun ilman lapsiani. Aattoon on vielä viisi viikkoa, mutta olen ehtinyt tätä lastenvalvojan papereissa määriteltyä tasapuolisuuden tavoitetta murehtia ja märehtiä jo moneen kertaan. Se tuntuu kummalta, katkeralta, kurjalta.

En koskaan ole ollut sellainen pomeranssinkuorentuoksuinen jouluihminen, joka vaihtaa verhot ensimmäisenä adventtina ja luukuttaa joululauluja tonttulakki päässään. En liiemmin välitä laatikkoruoista eikä joulun hengellinenkään sanoma kosketa omaa uskonnotonta tonttiani. Tapanani ei ole stressata joulusta, vaan napsin juhlatunnelmasta parhaat palat: torttujen teko on ihanan helppoa, joulusuklaat paranevat vuosi vuodelta, lahjakirjojen valinta kirjakaupassa on aina yhtä kutkuttavaa. Olen minä joskus piparitaikinaakin keitellyt.

Lapset ovat vuosi vuodelta koko ajan enemmän tohkeissaan joulusta, ja niinpä tuo valon juhlan taika on tarttunut itseenikin. Vaikkei joulua meillä mitenkään suurieleisesti ole vietettykään, on joulupuuron mantelista, taloyhtiön saunatunnelmasta, ikioman kuusen koristelusta ja aattoillan graavilohileivistä kehittynyt oman kolmikkoni jouluperinteiden kudelma. Lahjojen merkitys on myös pikkuhiljaa pesiytynyt jälkikasvun mieliin ja viimein olemme mukana siinä kollektiivisessa perheskenessä, jossa postiluukusta kolahtavia lelulehtiä luetaan hartaudella ja himokkaasti.

Minun jouluni on ollut pieni ja rauhaisa, omannäköisensä. Viime jouluna kierrokset oli käännetty aivan uudelle tasolle, kun muutimme uuteen kotiin ja aloitimme uusperhearjen noin kolme sekuntia ennen joulua. Viisihenkisen laumamme joulu oli tunteikas, äänekäs ja eri perinteitä yhteentörmäyttävä. Koristeita kaiveltiin muuttolaatikoista ja kuusen ympärillä setvittiin yksi jos toinenkin riidanhelske. Silti tuohonkin jouluun mahtuivat puurot, saunat, kuuset ja lohileivät, pienet rauhalliset ja rakkaudentäyteiset hetket.

Tänä vuonna lapset juhlivat joulua toisissa kodeissaan. Meidän pirttimme on aattona hipihiljainen. Mies paiskii pyhät töissä, minä todennäköisesti parkkeeraan itseni sohvalle lahjakirjan ja konvehtirasian väliin ja koitan olla itkemättä. Yllätin nimittäin itsenikin sillä, miten surulliseksi tämä lapseton joulu mieleni vetää, enkä ole osannut kaikkia kyyneleitä pidätellä. Koitin kaivella sisuksistani syytä siihen, miksi kaltaiseni arkieläjä menee vaikeaksi, kun yhden juhlapyhän perinteet katkeavat. Kun en edes ole mikään jouluihminen.

Jos istuisin terapeutin pehmeässä tuolissa, sopertaisin varmasti jonkinlaista alkusyytä tälle jouluhaikeudelle. Ehkä jouluaattoon oli ehtinyt viidessä vuodessa kiteytyä kaikki se selviytyminen, pärjääminen, onnistuminen ja pienestä iloitseminen, jota kohti eron jälkeen pyristelin. Omissa joulumuistoissani kirkkaimpina ovat ne aatot, jotka vietin kolmistaan lasteni kanssa: kuinka pienellä panostuksella, ihanien läheisten avustuksella ja uusia perinteitä kasaan kaapimalla sain tehtyä sellaisen joulun, jossa lapset loistivat onnellisina enkä itsekään ollut pelkästään yksinäinen. Vanhoja joulukirjoituksia kaivamalla löytyvät myös ne kuvat, joissa näkyvät ystävän meille kasaama piparkakkutalo tai paketoimat pikkulahjat (”jotta olisi vähän enemmän avattavaa lapsille”). Kuvat, joissa yksivuotias koettaa käsittää mistä lahjatouhussa oikein on kyse ja isoveli ilakoi pakettimeren keskellä. Muistot, joiden paikkaa oman elämän konvehtirasiassa ei aina ihan täysillä osaa arvostaakaan.

Ja kyllä, joulumuistossa omalla ananaskonvehdin arvoisella paikallaan on myös se joulu viiden vuoden takaa, jolloin minä vielä luulin eläväni ydinperheessä. Se joulu, joka tuntuu huijaukselta, jonka muistot tahdon korvata aivan toisenlaisilla, joka vielä vuosien jälkeenkin nostaa rumaa päätään ja pilkistelee humalaisen pukin parran alta.

Reipas puoleni käskee ryhdistäytymään, jättämään turhat tunteilut sivuun ja toteamaan, että se jouluhan on vain yksi päivä vuodessa. Ja voihan sitä juhlistaa muulloinkin kuin aattona! Usein joulussa parasta onkin kaikki sitä ennakoiva oheistekeminen: pipareiden leipominen yhtenä viikonloppuna, Tallipihan tunnelman tutkiskelu toisena, joulukoristeiden esiinkaivaminen kolmantena… Koska emme myöskään halua lapsille kahta kalenteriin ängettyä aattoiltaa, päätimme kehitellä tähän jouluun jotain aivan uutta. Ehkä joulusaunassa voi käydä vaikka uimahallissa, kenties kaveriperheiden kutsuminen aatonaattoglögille muuttuu uudeksi, iloiseksi perinteeksi? Ihan vielä ei ole selvillä, missä välissä se suurin ja mahtavin jouluoperaatio eli lahjojen avaaminen suoritetaan, mutta omalla traditiolistallani kulttimaineeseen nousseen kirjakauppareissun suoritin jo eilen.

Hankin myös ensimmäistä kertaa lapsille joulukalenterin, johon aion piilottaa pieniä yllätyksiä joulukuun päiville. Yhdestä luukusta löytyköön kiitollisuus ja ilo, kyllä minäkin ne vielä sisuksistani esiin kaivan.

Kahdessa vuodessa kertyneet bonukset

Kaksi vuotta sitten näpyttelin Tinder-viestejä kiinnostavan sairaanhoitajamiehen kanssa. Sovimme ensimmäisiä treffejä gastropubiin, samalla vaihdoimme kevyesti kuulumisia. Vatsassa kutkutti kummallisesti. Jokin tuntui hämmentävän hyvältä, taisin ihastua jo ennen kuin olimme edes kätelleet toisiamme.

Ensitreffit kestivät lopulta melkein vuorokauden. Puhuimme töistä, lapsista, eroista, ruoasta, en edes muista mistä kaikesta. Olimme ihan eri maailmoista, silti samoja polkuja kulkeneita. Yöllä hän nukkui vieressäni, minä nipistelin itseäni epäuskoisena ja mietin, mitä ihmettä oli tapahtunut.

Seurustelu oli ihanaa ja hankalaa. Jo ensitapaamisella kävi selväksi, että kohtaisimme vain kalentereiden tarjoamissa kompromissi-ikkunoissa. Oli lapsiviikkoja, yövuoroja, monta elämää yhteensovitettavaksi. Olimme kuitenkin luovia: tapasimme lounailla kaupungilla, vaihdoimme tunnin verran kuulumisia yövuoron ja työpäivän välissä, hyödynsimme lapsivapaat hetket ja etätyön mahdollistaman läheisyyden. Kyläilimme toistemme luona jatkuvasti – latasin bussikorttia kaiken aikaa ja meikkipussi oli aina lähtövalmiudessa kylpyhuoneessa. Olin töissä muissa maailmoissa ja kotona yli-iloinen äiti, joka vilkuili puhelintaan posket punaisina.

Lapsemme kohtasivat toisensa leikkipuistossa. He löysivät yhteisen sävelen mutkattomasti meidän nojaillessa aitoihin jännittyneinä, asiantuntijoiden malttavat mielipiteet muistia härnäten. Emme me osanneet odottaa puolta vuotta tai vuosikymmentä, ovatko kaikkitietävät sinkkoset olleet koskaan rakastuneita?

Vietimme aikaa erilaisilla kokoonpainoilla. Lapset hihkuivat innosta yökyläilyn alkaessa, seuraavana päivänä olimme kaikki aina kypsiä kaikkeen. Kolmikko keräsi kierroksia ja uuvutti toisensa, oli hankalaa olla vanhempana kylässä mutta silti yli-ihanaa käpertyä sohvakainaloon lasten nukahdettua. Me hoimme, että otetaan nyt rauhassa ja eihän tämän tarvitse vielä mitään sen vakavampaa olla. Salaa supatellen mietimme, mitä meidän yhteisessä jääkaapissa voisi joskus olla ja kuka hakisi lapsia koulusta. Tuntui siltä, että aina piti olla lähdössä, vaihtamassa paikkaa tai pakkaamassa tavaroita.

 

Vuosi sitten kirjauduimme seurustelun vuosipäivän kunniaksi varattuun hotelliin sekavissa tunnelmissa. Syksy oli karannut käsistä, viikot oli kulutettu kahdesta viivasta keskusteluun ja vaikean tilanteen vatvomiseen. Lopulta ultraäänen ruudulta huutanut tyhjyys oli levittänyt tulevaisuuden eteen epämääräisen kärpäsverhon. Kun kaikki suunnitelmat oli sekoitettu, tuntui huijaukselta palata takaisin lähtöruutuun ja pakkaamaan viikonloppureppua. En tiedä oliko se rakkautta, hulluutta, hölmöyttä vai kapinaa, mutta lopulta istuimme yhteisen kodin lattialla syömässä hampurilaisia. Kaksi kerrosta ja kolme lastenateriaa, kiitos.

En osannut varautua uusperheeseen, tuskin kukaan täysin siihen pystyy. Eihän millään matematiikalla kaksi aikuista saa vuodessa aikaan perhettä, jossa nelivuotiaita kuskataan eri päiväkoteihin ja yhtä saatellaan esikouluun. Yleensä tähän pisteeseen asti päästyään on ehtinyt oppia tuntemaan toisen läpikotaisin, on kasvanut yhdessä vanhemmaksi. Eronneiden vanhempien pariutuessa isketään yhteen kaksi palikkaa, jotka ovat tahoillaan hioutuneet tietyllä tavalla täydellisiksi. Niiden yhteensovittamiseen tarvitaan vähän tujumpaa liimaa.

Saman katon alla perheytyminen on ollut tunnerikasta ja paikoin tuskaistakin. On ihanaa seurata lasten hitsautumista yhteen, koko kombomme kasvua yhtenäisemmäksi. Samalla on hermojakiristävää käydä kerta toisensa jälkeen läpi toistuvia tilanteita, joissa aina joku kokee jäävänsä ulkopuolelle. Uusperheen tunneskaala on aivan omaa luokkaansa.

Kahden vuoden parisuhde tuntuu tässä elämässä jo pieneltä saavutukselta, aika kolmistaan lasten kanssa jo melko kaukaiselta. Silti tuntuu, kuin perhettä olisimme olleet vasta hetkisen. Ja toki olemmekin perheenä aina vähän epäkelpo ja vajavainen, lapsille vain toinen puoli kolikosta. Se pitää hyväksyä, nähdä siinä hyvyyttäkin. Lapset puhuvat toisistaan ”ystävänä, joka asuu meillä” – itse asiassa aika kaunis ja todenmukainen kuvaus kahden geeniperimän sisaruussillasta. Me aikuisetkaan emme ole puolikkaita, vaan ihan kokonaisia. Äitejä tai isiä vain puolelle perheestä, mutta tärkeitä aikuisia ihan kaikille.

 

Tänä viikonloppuna juhlistimme kulunutta kahta vuotta. Olimme pariskunta, emme perhesirkusta kalenterin kautta pyörittävä tiimi. Määräsimme lapset kielletyksi puheenaiheeksi yhden illan ajaksi, laittauduimme hienoiksi (vaikka olimme juuri katselleet toisiamme pieruverkkareissa) ja muistelimme, miksi tässä onkin niin hyvä. Pyykkivuorten, väärinymmärrysten ja väsymyksen keskellä pitää välillä pysähtyä katsomaan ja koskemaan toista, palauttaa vatsanpohjaan se kutkutus kahden vuoden takaa ja mieleen kaikki se tolkuton tunne, joka pitää tämän paletin kasassa.

Olen monta kertaa itkenyt yksinäisyyttä ja kaivannut rakkautta, luullut jo kadottaneeni iäksi pääsylippuni parisuhdejunaan, jossa perhe voisi olla mukana matkatavaroissa. Nyt olen saanut kaiken. Ihmisen, jonka seurassa voi olla iloinen, surullinen, väsynyt ja vatsavaivainen. Kumppanin, joka tarkistaa ekaluokkalaisen matikanläksyt, joka lohduttaa päiväkodin portilla itkevää lasta vaikkei se hänelle virallisesti kuulu. Lahjalapsen, joka testaa omaa vanhemmuuttani ja opettaa ihmissuhteista aivan uuden puolen. Rakkauden, johon kuuluu riitojakin, jossa pyydetään anteeksi ja jatketaan eteenpäin.  Arjen jakajan, joka arvaa puolesta sanasta ja pitää samoista karkeista. Miehen, jonka käsiin luotan itseni ja elämäni, jonka onnessa haluan olla osana. Perheen, jossa kertyy käsittämätön määrä tiskiä, piirustuksia, metatyötä, muistoja, tunteita, uutta ja bonusta. Haaveita, joiden toteutumiseen voi melkein jo varovasti uskoa.

Joka toinen viikonloppu

Tämä on kyllä oikea esimerkkiviikonloppu niille, jotka huokailevat että ai kun kiva kun teillä on sitten niin paljon sitä parisuhdeaikaa ihan kaksin, puhahdin puolisolle eilen. Sehän se oletus tuntuu olevan: kun erolapsilla on kaksi kotia, saavat kumppanit joka toinen viikko tai ainakin viikonloppu vaan kölliä lakanoissa ja hurvitella kaksin aamusta iltaan.

Minä vietin viikonlopun flunssaisena sohvanpohjalla niiskuttaen, mies oli yötöissä perjantaista tähän aamuun asti. Näimme toisiamme muutaman tunnin ajan lauantaina ja sunnuntaina, tunteina jolloin vähintään toinen oli väsynyt, ryytynyt ja/tai menossa nukkumaan. Kolmivuorotyöläinen koettaa parhaansa mukaan siirtää hankalat vuorot lapsiajalta muualle, joten käytännössä aikuisviikonloppuihin osuvat juuri ne nihkeät yövuoroputket tai neljäntoista tunnin työpäivät. Varsinaista laatuaikaa ja parisuhde-euforiaa siis.

No, jos totta puhutaan, niin ehkä meillä on keskiverto-ydinparia enemmän kahdenkeskistä aikaa. Työvuoroja ja menoja sumplimalla olemme voineet toteuttaa enemmän viikonloppureissuja kuin olisin ennen yhteenmuuttoa uskonut. Lasten toisissakin kodeissa ymmärretään kahdenkeskisen ajan arvo ja aikataulut joustavat puolin ja toisin. Kyllä meillä ihan oikeastikin on niitä arjesta irrottavia aikuispyhiä, jolloin kukaan ei kokkaa, tiskaa tai edes kurkista pyykkivuoreen päin. Jolloin on aikaa jutella, lojua, supatella ja silitellä, käydä elokuvissa, syödä iltapalaa ravintoloissa tai reippailla kaupungin toiselle laidalle brunssipöytään.

Mutta ei joka toinen viikonloppu siltikään ole mitään toistuvaa hurmosta tai silkkaa seksihurjastelua. Se on osa arkea, pakollinen paha, joka pitää joskus väkisin kääntää positiivisen puolelle. En minä joka toinen perjantai tuuleta villisti lapsiperhepakohuoneen ovella, pikemminkin vältän katsomasta tyhjää lastenhuonetta ja koetan täyttää kalenterin ja mielen kivalla tekemisellä. Jos vain lojuu sohvalla, ehtii yleensä ajatella liikaa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä jakomielitautisuudesta, jonka yhteishuoltajuus ja lasten jakaminen eri koteihin on tuonut tullessaan. Kyllä, joka toinen torstai askeleeni on varmasti hieman keveämpi, kun koulunpihan ja päiväkodin eteisen jälkeen kävelen töihin eikä hetkeen tarvitse huolehtia lastenhausta tai päivällispöydästä lainkaan. Mutta aika monena torstai-iltana olen myös onnistunut pilaamaan romanttisesti ladatun saunavuoron sillä, että erovanhemmuuden puristus ja bonusvanhemmuuden riittämättömyys valuvat kyynelinä hien sekaan. Eikä vanhemmuus mene mutelle tai pauselle, vaikka lapset olisivat toisaalla: postissa tulee kutsuja hammaslääkäriin, sähköpostiin kilahtaa viestejä opettajalta, neuvolakin pitäisi varata ja talvivaatteet hankkia.

Ja aina joka toinen maanantai, tänäänkin, istun miettimässä, miten koulupäivä sujuikaan, kai päiväkodin pihalla oli tarpeeksi vaatetta päällä, olenko minä oikea äiti ollenkaan kun en näitä asioita ole aina keittiön pöydän ääressä kuulemassa? On myös vaikea sanoittaa sitä epäreilua ja pikimustaa tunnetta, joka aika ajoin kipuaa pintaan vain toisen kotitaloutemme aikuisen jälkikasvun ollessa paikalla. Olenko unohdetun äidin lisäksi huono äitipuoli, kun en osaa täysillä iloita lahjalapsen touhuista, vaan mietin mitä oma tyttäreni samaan aikaan tekeekään? Tiedän kuulostavani epäkypsältä uhrilampaalta, mutta tiedän myös, etten takuulla ole ainoa uusperheellinen tuntojeni kanssa.

Uusperhe on tuonut tullessaan yllättävänkin ison kuorman erilaisia tunteita. Sellaisiakin, joista ei vielä saa otetta tai joiden voi kuvitella hiipuvan vain ajan kanssa. Jossain kohtaa huomasin, etten enää tee jokaisesta lapsihaasteesta perhemuotoamme koskevaa ongelmaa  – joskus lapsi voi olla ihan vaan kiukkuinen, väsynyt tai surullinen ilman että siihen liittyy jotakin sinkkoskokoluokan uusperhetraumaa. Se oli hieno huomio se. Vielä menee hetki, että saan ulotettua havainnon omiin ajatuksiini, jotka jäävät herkästi pyörimään kiitollisuuden kehän ulkosyrjälle, ripustautuvat riittämättömyyden tunteisiin ja muhivat mustissa sukissaan.

Myönnän olevani joissain tuntemuksissani lapsellinen, turhan herkkä ja itsekäskin. Toisaalta täytyy kyetä olemaan myös aika aikuinen, että osaa tai ainakin jaksaa käsitellä lapsilta kohoavat pohdinnat meidän perheestä, kodeista, menneisyydestä ja muistoista. Sitäkin tehdään joka toisena viikonloppuna – eivät nuo lapset katoa mielestä mihinkään, vaikka lastenhuone säännöllisesti tyhjänä kumiseekin.

Vanhemmat kirjoitukset

© 2018 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑