Meitä on ollut neljä jo kuukauden verran. Ajankulu tuntuu aika uskomattomalta, toisaalta taas raskausaika on kuin kaukainen muisto vain ja elämä ennen pikkuvauvaa jossakin muistin syövereissä. Lokakuuhun on mahtunut tunteita laidasta laitaan, ihan jokaiselle perheenjäsenelle osansa.
Arkeen on kuitenkin asetuttu, rutiinit alkavat pikkuhiljaa löytyä, päivärytmi on päätetty. Aamut ovat melkoista sähellystä ja koomassa makaaville aivoille jopa aika haastavia, kun neljän ihmisen tarpeet törmäävät toisiinsa. Kuka saa käydä suihkussa, kenen pitäisi olla jo aamupalalla, miten niillä aina onkin kakkahätä yhtäaikaa? Aina ollaan kuitenkin selviydytty ulos ovesta (tai päästetty kyläilevä kaveri siitä sisään) kymmenen tienoilla, ja ulkona on taas vähän helpompi hengittää. Lounasaikaan härdelli uusiutuu, mutta nyt olen löytänyt aika sutjakkaan tavan ruokkia kaikki meidät sulassa sovussa. Kiillotan myös edelleen supermutsin sheriffintähteä sillä saavutuksella, että lapsukaiset ovat vielä-toistaiseksi-ainakin-kopkop nukkuneet joka päivä päiväunensa suhtkoht samanaikaisesti.
Yöunet ovat kuitenkin viime aikoina olleet varsin vähäisiä, nukkumishaaveita varjostavat mahavaivat, maitorohinat ja mystiset yöhuudot naapurihuoneesta. Illalla torkun sohvalla jo ennen yhdeksää ja jätän tietokoneen suosiolla hyllylle. Joinakin päivinä huomaan kellon käyvän iltakymmentä siinä vaiheessa, kun ensimmäistä kertaa kukaan ei roiku kädessäni/jalassani/rinnallani/sylissäni ja kun vaihdamme miehen kanssa ensimmäiset jotakin muuta kuin lastenhoitoa käsittelevät lauseet (eli ”teetkö mulle iltapalaa?”). Tää on nyt tät, sanoisi äitini.
Pikkuvauva kasvaa kohisten – tämänpäiväisen neuvolakäynnin myötä korttiin kirjattiin kilo lisäpainoa ja reilut neljä senttiä pituutta syntymämittoihin nähden. Ilmankos ne pienimmät bodyt alkavat kinnata haaruksista ja jättävät Rolexin verran tilaa ranteiden kohdalle. Tyttösen posket pyöristyvät ihan silmissä ja parin tunnin välein toistuvat yöimetykset ovat aikaansaaneet tyylikkään leuka per viikko -tanakoitumisen.
Neuvolan arvion mukaan meillä asustaa ”tyytyväinen tyttö”. Kotioloissa pikkusisko pikkarainen on kyllä todettu temperamentiltaan isoveljeään topakammaksi tapaukseksi. Ei tullut meille toista lattialla tyytyväisenä pötköttävää patukkaa, vaan sylimyyräilevä ja kimakasti kiekaiseva vauva, joka kyllä kertoo jos ei huomiota heru riittävästi. Kyllä minä vähän jo vauvamahaani tuijotellessa aavistin, että pikkusisarus kyllä pitää meidät hereillä. Saapa nähdä miten luonteenlaatu kehittyy pikku-Oon kasvaessa, kenties uhmaikä onkin sitten vastapainona ihan pala kakkua?
Omia tunteitani voimistaa hormonihyrskyt, jotka saavat mielentilan vaihtelemaan kiitollisesta liikutuksesta (ihan vain hiukan kyynelehdin kun kirjoitin herkkää runonpätkää nimiäiskutsuihin) ahdistavaan elämänloppumisfiilikseen (apua en koskaan enää ole mitään muuta kuin äiti). Jos aika kuitenkin kuluu tätä vauhtia, saatan kaivata näitä ensimmäisiä viikkoja pikemmin kuin osaan arvatakaan.
Esikoisen vauva-aikana kanssaäitien vertaistuki helpotti pukemisvalinnoissa, vaippamerkeissä tai ihottumataisteluissa – nyt huomaan, että vauvan perushoito menee vaikka vasemmalla kädellä (tai sitten, kröhöm, ihan vaan unohtuu, kertoo nimimerkki olen kylvettänyt kuukauden ikäisen lapseni jo kahdesti), mutta omat omituiset tunteet kaipaavat jonkinlaista ”mä niin tiedän miltä susta tuntuu” -vastakaikua. Nyt sitä ehkä myös uskaltaa paremmin avautua läheisille ihmisille, jos jokin asia ahdistaa. Jos osaisin syyllistyä, olisin pulassa, sen verran paljon paskamutsiutta mahtuu kahden lapsen arkeen. Kun vauva nukahtaa omaan huutoonsa uloslähdön aikana, kun esikoiselle tulee tiuskaistua liiankin kovalla äänellä, kun tuntuu ettei millään nyt jaksaisi enää yhdenkään tarpeen tyydyttämistä.
Onneksi on paljon myös hyviä hetkiä, tunteita, ajatuksia ja arkea. Kun esikoinen kuuntelee mielikuvitusradiota ja tanssii ympäri olohuonetta. Kun vauva väläyttää ensimmäisen hymynsä (!). Kun illalla nauretaan kaksin kerroin taaperon hölmöille jutuille. Kun saa omat farkkunsa ajalta ennen raskautta nappia myöden kiinni. Kun ystävä tuo tullessaan pullaa ja pistää kahvitkin kiehumaan. Kun mies kantaa kaupasta kysymättä lisää lakuja ja kun telkkarista tulee Solsidan. Kun vatsan päällä nukkuu tuhiseva vauva ja vieressä istuu iloinen lapsi, joka toteaa todenmukaisesti ”hyvä äiti, aika hyvä”.
Kuluneeseen kuukauteen on mahtunut ihania ilonaiheita, kamalia kasautumisia, pelottavia hetkiä ja pakahduttavaa rakkautta. Nyt mennään jo marraskuussa, eikä meillä enää asu edes vastasyntynyttä. Mieletöntä.
Kuulostaapa niin tutulta joka sana. On se vaan niin erilaista olla kahden kuin yhden lapsen äiti. Aika ihanan erilaista, vaikka sitä "paskamutsiutta" on kyllä täälläkin havaittavissa aina välillä…
Mukavaa viikonloppua teidän perheelle!
En aikaisemman blogisi aikana tullut lukeneeksi sitä, vaikka bongasinkin sinut jo silloin mm. Verskin ja Heli&Nasun blogeista. Nyt kuitenkin löysin tieni tänne, luin ja koukutuin. Sitä nää samankaltaiset elämäntilanteet teettää, nimimerkillä meillä esikoinen Typy 1v4kk ja pikkusisar Tyyppi 3vko. Tästäkin postauksesta voin niiiiin monta kohtaa allekirjoittaa. Huojentavaa, että joku muukin tuore Kahden Lapsen Äiti on silti "vain" ihminen, että joku muukin tuskastuu ja tiuskaisee, että jonkun muunkin toinen lapsi joutuu välillä odottamaan vuoroaan ja parkumaan. Ja ihanaa, että silti me ollaan riittävän hyviä ja omille pesueillemme jopa parhaita – puutteinemme kaikkinemme. (Mikäs perjantai-illan filosofi ja nyyhkin muhun nyt iski?! Syytän imetyshormoneita! ;D)
Nyt palaan lukemaan lokakuun postaukset alusta asti. 🙂
Kaunis, rehellinen, muistoja ja tunteita herättävä teksti! Ja jos yhtään yhden äipän sana auttaa, niin: kyllä tää vaan luonnistuu! Välillä on niitä paskamutsihetkiä juu, mutta oikeasti voi ihana mitä kasvun ja kehityksen tähtihetkiäkin tähän pikkulapsiarkeen niin uhmakkaalla kuin vauvalla mahtuukaan!!! Hyvää viikonloppua ja akkujen latautumista uuteen viikkoon :)!
Ihanan rehellinen kuvaus teidän arjesta! (mutta täytyy myöntää huonosti unettomuutta sietävänä, että pitänee vielä harkita sitä ensiviikkoista kierukanpoistoa kolme kertaa…)
Tuntuu että helppohan se on sanoa että "juuri tuollaista sen kuvittelenkin olevan" mutta sanon silti (ilman mitään kokemuksen syvää rintaääntä ;)). Nyt kun kohta posahdan niin olen saattanut vähän romantisoida sitä kahden lapsen arkea, vaikkakin toisaalta varaudun vaikka mihin. Äh, en tiedä onko tässä päätä tai häntää. On silti ihana lukea rehellisiä, hyviä tekstejä jotka liikuttaa (ja ehkä vähän pelottaa ;)).
Mutta kuvat ne vaan ovat ihania. Melkein haistan tuon vauvantuoksun 🙂
On kyllä, tämä vauva-aika on kyllä ollut kaikin puolin toooodella erilaista esikoisen vauvahuuruihin verrattuna. Sekä hyvässä että vähemmän hyvässä 🙂 Tekstistä vielä unohtui kaikki ne äitien tekemät eines-pinaattiletut ja Maisa-videoiden suurkulutus, joilla kai niitä paskis-pisteitä voi myös kerätä 😉
Kivaa viikonloppua teillekin!
Tokihan konkarin sana aina auttaa 🙂 Hyvää viikonloppua sinnekin, toivotaan leppoisia pyhiä!
Mäkin olen sut bongannut ainakin Verskin kommenteista 🙂
Huh, meitä on siis muitakin! Kyllä mä osasin etukäteen aavistaakin, että kahden lapsen kanssa ei millään voi pystyä vastaamaan kaikkiin tarpeisiin yhtä nopeasti (jos ollenkaan) – ehkä siitä syystä se kuopuksen lähes jokapäiväinen "täällä minä kuumissani kopassa odotan"-huuto ei oikeastaan edes tunnu pahalta. Ne omat esikoiselle hermostumiset turhissa tilanteissa kyllä sitten kaduttavat jälkeenpäin..
Ja hih, hormoneita voi syyttää melkein mistä vain – onneksi!
Kohta (ihan kohta!!) sullakin on tällainen tooosi syvä rintaääni 😉 Mä en esikoisen odotusaikana osannut odottaa mitään tai varautua mihinkään, nyt jotenkin jännitti etukäteen paljon enemmän juuri se, että miten sitä käytännössä PYSTYY mihinkään. Kumma kyllä, ne arkiset asiat joita en edes realistisesti uskaltanut ajatella eli MITEN ME IKINÄ PÄÄSTÄÄN MIHINKÄÄN tai MITEN SE KOSKAAN NUKAHTAA PÄIVÄUNILLE on olleetkin toistaiseksi sangen helpot toteuttaa. Nyt olen kuitenkin sitten ehkä senkin edestä pohtinut jotain omaa identiteettiä, ehkä tämä tällä hetkellä niin kokonaisvaltaiselta tuntuva äitiys (olenhan mm. toisen lapsen ainoa ravinnonlähde ja toisellekin just nyt supertärkeä) sitten kirvoittaa sellaisia "mitä tahdon elämältä"-ajatuksia.
Mutta älä suotta pelkää, mä haistan että teillä tulee menemään just hyvin 🙂 Vauva täältä lähettää tuoksuaan ja sanoo tyynesti "häy".
Hahaa 😀 Väsymys on tietysti, noh, väsyttävää, eipä sitä käy kieltäminen. Mutta onhan tässä taas ne hormonit apuna sen kestämisessä 😉
Aivan ihanat kuvat! <3
Täytyy sanoa, että toi sun teksti vois olla mun kirjoittama. Meillä siis myös 2-vuotias ja 2 kuukautinen. Joo, ei tullut meillekkään toista tyytyväisenä lattialla makaavaa vauvaa, vaan myöskin sylitakiainen. Monta asiaa on opittu tekemään yhdellä kädellä.
Ja myös aamut ja lounas ajat ovat yhtä härdelliä, se aamun ulkoilu onkin helpoin osa päivästä.
Ja välillä ottaa hermoon. Mutta pääsääntöisesti hyvin menee ja tätähän ollaan haluttu.
Elli
Oi voi, täälläkin nousi muistoja mieleen alkukesältä! Aika tosiaan kuluu toisella kertaa niin mahdottoman nopeaa, että ei sitä edes tajua. Muistan esikoisen aikaan ahdistuneeni muun muassa täysimetysajan pituudesta ja tuntui, ettei se imetys ikinä lopu, mutta nyt toisella kertaa aika on kyllä hurissut pikavauhtia. Kohta ois kai pakko alkaa syömään kiinteitä, kun meillä täytetään tässä kuussa jo 6kk. Ja onneksi sitä osaa näin toisella kertaa olla vähän lunkimmin niitten itsesyytöstenkin kanssa. Kyllä se siitä!!
Ihanaa, teillä nukutaan yhtä aikaa! 🙂
Minä juuri eilen illalla päivittelin asiaa miehen kanssa, että miten joku nukuttaminenkin voi muuttaa muotoaan niin radikaalisti viikon sisään. Vielä reilu viikko sitten esikoista sai nukuttaa ties kuinka pitkään ja vauva nukahti helposti, mutta nyt esikoinen nukahtaa viidessä minuutissa ja vauvaa saa käydä tyynnyttelemässä ties kuinka monta kertaa.
Ulos lähteminen nyt on farssi täälläkin, siihen komboon kun kuuluu myös pissahätäinen koira, ja puistoonkin olisi kiva ehtiä vielä sen aamun pissatuksen jälkeen. Noh, ehkä siitä kaikesta jotenkin selviää 🙂
Piti vielä se tulla paljastamaan, että asutaan kaiken lisäksi samalla seudulla. 😉 Ja oi, nuo pikku-Oon housut näissä kuvissa on mah-ta-vat!