Lapsivapaa viikonloppu tuli – ja meni – taas. Hämmästyn jälleen sitä, miten paljon kaikenlaista ehtii tehdä parin vuorokauden aikana, kun huollettavana ei olekaan kahta pikkaraista vaan vain minä, meikkis ja meikäläinen. Parhaita vapaita ovat sellaiset, jolloin aikaansaatavien asioiden, spontaanien sompailujen ja täydellisen tekemättömyyden välinen suhde on tasapainossa. Ja aika hyviä ovat jotkut muutkin suhteet (hihhii).

Vastuuvapaat vuorokaudet tulivat jälleen kerran tositarpeeseen. Järjestelimme lasten isän kanssa aikataulut niin, että minä olin lapsivastuussa kaksi edellistä viikonloppua peräkkäin – ja vaikka toisena meitä viihdytti mummi ja toisena ihanat ystävät, alkoi pääasiallinen perheenpyöritys tuntua omassa jaksamisessa, ja aloin jo alkuviikosta laskea tunteja perjantai-iltaan. Viime viikkoina minua on väsyttänyt myös jo aiemmin jaettu ahdistus tuntemattomasta tulevaisuudesta (muutaman sähköpostin ja keskustelun jälkeen se kyllä vähän jo helpotti!), tekemättömät koulutyöt (nekin helpottivat, kun tein ne!) ja se perus, eli yökukkujana rokotusreaktion myötä comebackin tehnyt kuopus (helpottaisipa hänkin). En siis ollenkaan pannut pahakseni, että lapskullat tällä kertaa kärräilivät toiseen kotiinsa koko viikonlopun ajaksi.

Huvittuneena huomasin, miten minulle on muodostunut tietty rutiini vapaan viikonlopun ympärille. Perjantaina, ennen kuin lapset lähtevät, siivoilen kodin kivan näköiseksi, kerään kaikki lelut lastenhuoneeseen paikoilleen ja pistän lojuvat vaatekasat aisoihin. Imuroinkin, jos oikein villiinnyn. Lasten kanssa hengaamme iltapäivän leppoisasti kotosalla – nyt esikoisen aamukerhon ja kirjaston jälkeen kuopus veteli sikeitä parvekkeella, poikanen katseli Maisa-videoita ja minä kävin aina välillä kääntymässä sohvalla kainalona. Söimme vähän epämääräistä välipalaa ja puhelimme poikasen kanssa tärkeistä asioista. Kuten siitä, minkälaista sähköä tulee hattivateista tai siitä, miksi Stockmannin luona on keltaisia haamuja. Lopuksi pakkasin varapöksyt ja unipuput kassiin ja vilkutin lapsille heipat, kun isänsä haki heidät eteisestä.

Samantyyppinen siirtymäriitti toistuu sunnuntai-iltana. Viideltä menen kauppaan, siellä on siihen aikaan mukavan hiljaista ja saa rauhassa haahuilla hyllyltä toiselle. Lastaan ostoskoriin ainakin puolen viikon ruoat, yritän muistella mitä kaikkea lapset kuluttavatkaan. Kasapäin kauramaitoa, jauhelihaa, kanaa, porkkanoita ja raejuustoa. Juuri ennen kassoja kerään pussiin pienen kasan irtokarkkeja. Kotona ratsaan jääkaapin, heitän jäämistöt pois ja ladon ostokset paikoilleen. Tungen tiskit koneeseen ja kiikutan roskat ulos. Kello kuudelta kellahdan sohvalle, kaivan ne irtokarkit esiin ja lojun vain hiljaisuudessa. Viimeisen vapaatunnin aikana aivot ehtivät kääntyä takaisin äitimoodiin, yhtä aikaa harmittelen rauhan ajan päätöstä ja alan vähän jo kaivatakin pienten jalkojen töminää ja suiden mölinää. Ja kun seitsemältä kynnyksen yli kärrätään kaksi iloista ipanaa, huomaan, että ehkä jossain sydämen takana pieni ikävä alkoikin jo nostaa päätään.

Ja että mitäkö siinä perjantai- ja sunnuntai-iltojen välissä sitten oikein ehtii? Jotain pientä ainakin, joskus vähän isompaakin.

Sheivata sääret, hoitaa asioita kaupungilla, kiukutella poikaystävälle, syödä intialaista ruokaa sohvalla, nukkua huikean hyvät yöunet, rientää päiväksi yliopistolle, esitellä ryhmäprojektin kurssilaisille, lounastaa niin kuin kuka tahansa opiskelija, oppia taas vähän uutta, ihastella leskenlehtiä kadunvarressa, juoda iltapäiväkahvit ulkosalla, ostaa kevättakin (ei kuitenkaan minulle), istua ilta-auringossa ja antaa tuulen tuivertaa tukan sekaisin, kokata spagetit (kahdelle), loikoilla sängyssä, käydä klassisen musiikin konsertissa täydellisen pimeässä salissa, juoda nolosti viiniä irkkubaarissa ja salakuunnella vielä nolommin naapuripöydän tarinoita, pussailla puolilleöin, nukkua toiset huikean hyvät yöunet, lukea Aamulehden ja syödä aamupalan kahvilassa, uida kilometrin, venytellä saunassa, kasata jääkaapin jämistä salaatin (kahdelle), lukea kirjaa, katsella kuinka eräs sokkotreffeiltä sohvalleni päätynyt tyyppi asentaa tietokoneelleni Linuxia, halata, hymyillä, nauraa ja nauttia.

Noin niinkun esimerkiksi.

Nyt on niin hyvä olla, ettei tuo kevätsadekaan kirpaise. Tulevaisuuskin näyttää valoisalta, ainakin valoisammalta kuin ikkunan takana aukeava harmaus. Edes radiossa soiva brand new ihanuus (siis oikeastiko?) ei kuulosta älyttömältä. Olo on rentoutunut, rauhoittunut, riemukas ja rakastunut. Tulkoon maanantai, kiukunpuuskat, kalapuikot ja kurahanskat – eiköhän näillä akuilla jaksa taas johonkin asti.