Olen päästänyt itseni tulevaisuusahdistuksen pyörteisiin. Kello käy, ja minä käyn kierroksilla.
Tätä on kuulemma liikkeellä: mistä töitä? Mistä hyvät hoitopaikat lapsille? Mistä rahat? Mistä joku tolkku tähän epävarmuuden ahdinkoon? (Sekä mistä verho olohuoneeseen, mikä on helpoiten ratkaistavissa ja myöskin vähäpätöisin ongelma kaikista.)
Viime viikolla kehitin poikaystävän kanssa riidan siitä, miten ahkerasti minun pitäisi olla hakemassa töitä ja miten mahdotonta se varmasti tällä ansioluettelolla ja kahden lapsen kokoisella mustalla aukolla tulee olemaan. (Ei hätää, riita sovittu, väärinkäsitykset korjattu ja suhde kukoistaa kauniimmin kuin kevään kukkaset.) Perjantaina kävin yliopistolla alumnitapahtumassa kuulemassa, mitä kaikkea järkevää muut oman oppiaineeni entiset opiskelijat ovat valmistumisensa jälkeen tehneet. Siirtyneet harjoittelupaikasta toiseen, assistentista suunnilleen esimieheksi.
Ja mitä minä olen tehnyt viimeisen neljän vuoden aikana? Viikko graduni valmistumisen jälkeen synnytin lapsen, sitten opiskelin sivuaineet valmiiksi ja otin maisterin paperit ulos, sitten synnytin toisen lapsen ja erosin. Ja täsä mä olen, kahden lapsen maisterina, kotiarjen kuningattarena, avoimessa yliopistossa silmäpussieni kanssa, jotakin tiedonmurusia univajeen vesittämään ja uraputkirikon kärsineeseen viestintäosaamiseeni haalimassa.
Tässä siis ahdistumisen aihe numero yksi: miten saada töitä, kun cv:n hehkuttamisen arvoiset asiat ovat tapahtuneet viime vuosikymmenellä (!) ja toisinaan kaurapuuron, kurahousujen ja kakkavaippojen Bermudan kolmiossa tuntuu siltä, kun en mitään akateemista olisi ikinä oppinutkaan. Ja kun koko maailma on yhtä taantumaa ja yyteetä, eikä kukaan missään tunnu muutenkaan saavan töitä, ainakaan kovin helposti. Valonpilkahduksena näen kuitenkin sen, että minä suunnilleen tiedän, millaista työtä haluaisin tehdä, enää täytyisi löytää väylä sen saavuttamiseen.
Angstiaihe numero kaksi liittyy sitten päivähoitoon. Yngh. Viitsinkö edes aloittaa? No en. Haluaisin vain lapsille hyvät hoitopaikat: yksilöllistä hoitoa, tarpeiden huomioimista, pienet ryhmät, ihanat hoitajat, sijainnin kävelymatkan päässä kotoa ja pari lentävää luomulehmää lounaslautasilla. Jep, ei tule tapahtumaan. Tavoittelemani toivepäiväkoti on tietenkin remontissa, ja muut suosikit huhupuheiden mukaan täynnä lapsia jo ilman omaa kauhukaksikkoanikin. Laitanko lapset hoitoon ilman tietoa työpaikasta, elokuun alussa vai vuodenvaihteessa? (Tällä hetkellä toki tuntuu siltä, että toistaiseksi voimassaoleva subjektiivinen oikeus olkoon iloni, ja voisin vaikkapa nukkua lasten ensimmäiset hoitokuukaudet…) Entä pitääkö päiväkodin pomoja pommittaa läähätyspuheluilla, pelata kaikki yh-kortit pöytään ja lähettää omenoita postimiehen matkassa? Ja onko se päivähoitoarki sitten kuitenkin ihan ok tai kovin kamalaa, olivatpa lapset missä lähitarhassa hyvänsä? Pienempi on niin pienikin vielä, ja isompikin aika omanlaisensa. Kestääkö oma kantti tai päänupin ruuvit, jos jatkan tätä kotileikkiä vielä vuoden loppuun? (Ja saanko sitten ainakaan töitä, huudahtaa ura-ahdistukseen uponnut piru toiselta olkapäältä!)
Eilen käytin romanttisen iltalenkin siihen, että avauduin näistä ensimmäisen maailman ongelmistani. Voisi auttaa jos ne kirjottaisi ylös, ehdotti miehinen seuralaiseni. Ja niinpä nyt sitten tein, ja odotan teiltä tietysti jumalallista väliintuloa ja täydellisiä ratkaisuja pulmiini 🙂 Oikeastihan tässä elämässä pitäisi nauttia tämänhetkisistä eväistä, eikä ahdistua siitä, mitä tulevaisuus ehkä kenties tuo tai vie. Minulla on kaksi hurmaavaa lasta, ihania ystäviä, kiva koti, oikeinkin mainio miesystävä, sopivasti rahaa, terveys, tutkintopaperit, ikää alle kolmekymmentä ja aika paljon älliä. Että ei tässä nyt missään viemärissä majailla tai lukutaidottomana yritetä selviytyä kovasta maailmasta.
Ongelmana on kai lähinnä se, että tuntuu siltä, että juuri N-Y-T on tehtävä päätöksiä, jotka määrittävät vähintään kolmen ihmisen tulevaisuuden. Tämä epävarmuudessa vellominen on pahinta. Mutta onko se niin, pitäisikö nyt tietää, missä tulee olemaan puolen tai parin vuoden päästä? Ymmärtäväinen ystäväni totesi tuskiini, että ei tarvii – sulle on tapahtunu jo vaik mitä täs elämäs, kaikille ei tapahdu ikinä niin paljoo. Onhan tässä kai takana jo kokemus ja toinenkin, ja ehkä parhaimmat ovat vielä edessä? Ehkä musta vielä tulee jotain – ja taidan minä vähän jotain jo ollakin!
Mutta kun….ÄHH.
Tsemppiä epävarmuudessa elämiseen! Toisaalta päädyit itsekin aika hyvään loppupäätelmään, kun totesit monen asian olevan hyvin ja osaavasi kuitenkin jo yhtä sun toista 🙂 Luultavasti niillä alumnitovereilla ei välttämättä ole yhtään sen nautinnollisempi elämä, vaikka heidän valintansa on ollut uran edistäminen esimerkiksi lasten saamisen sijaan.
Kannattaa muistaa, että ne isotkin asiat koostuu lopulta pienistä päätöksistä ja osatavoitteista. Jokainen puhelinsoitto ja lähetetty sähköposti on kuitenkin askel eteenpäin.
En tiedä auttaako tämä, mutta mieheni sanoo:
Mitä tahansa teetkin, ET VOI TIETÄÄ VARMASTI. Kaikki on vain veikkausta.
Toivottavasti tämä päivä on hyvä teillä 🙂
-satunnainen lukija
Mä päätin kuukausi sitten hakea yliopistoon mutta nyt vaikka kova luku on päällä ja toivonkin paikkaa niin päätin että en kouluun halua vielä ennen syksyä 2015.
Tuntui, että kotona ahdistui ja tämä olis jo niin nähty juttu, mutta nyt oon ahdistunut siitä että nuo kaksi pientäkö pitäisi syksyllä laittaa hoitoon? Tai no isompi olis hoitoon jo aika sopiva mutta pienempi vielä se verran äitissä kiinni, että vuoden taidan olla kotona vielä kuitenkin. 🙂
Toivottavasti saat selvitettyä omat ajatuksesi ja jos alat töitä hakea niin toivottavasti löytyy. 🙂 Itse neuvoisin ehkä kuitenkin, että jos kotona viihdyt niin ole ihmeessä sinne vuoden vaiheeseen saakka vielä. Ei se puoli vuotta lisää kotona olemista paljon siellä cv:ssä enää paina, mutta lapsille se taas on paljon. 🙂
Ps: jotenkin ihanaa, kun oot löytänyt poikaystävä. Kuulostaa aina niin kivalta kun kerrot siitä. 🙂
Meidän kuopus on kohta 3v1kk ja päiväkotihakemus on vetämässä. Mitään ei ole vielä kuulunut, ja toukokuun lopulla/kesäkuussa varmaankin aloittelee jos tässä nyt asiat rullaa suunnitelmienxmukaan. Tai aloittaa vaikka kahden viikon päästä jos saa paikan 🙂 Oon jo kahdesti siirtänyt (1v10kk ja 2v5kk kohdilla) ja sitten muutettiinkin yms.
En todellakaan ole mikään "täydellisen elämän" asiantuntija (tai että eläisin "täydellistä elämää") edes oman elämäni osalta, puhumattakaan, että osaisin neuvoa toisia heidän ratkaisuissaan, mutta jos kuitenkin jotain tekemiäni havaintoja tähän ikään – reilu nelkytvee- mennessä omasta ja vähän toistenkin elämän kokemuksista oppineena…ensimmäinen (yliopisto)koulutuksesi tuskin on viimeinen koulutuksesi ennen eläkeikää – itselläni on kaksi yliopistotutkintoa ja yksi muu sekä iso joukko erilaisia täydennyskoulutuksia – töiden saaminen on monesti tuurista (ja suhteista) kiinni, toki hakea kannattaa aina, koska siitäkin voi jotain oppia ja joskus onni osuu kohdalle – yhtään kertaa en kyllä ole hakemalla töihin päässyt, vaan jotenkin muuten…lapset ovat pieniä oikeasti vaan sen yhden kerran, jos viihdyt ja haluat olla heidän kanssaan kotona ja se on taloudellisesti yms. mahdollista, niin ihan varmasti ehdit vielä töitäkin tekemään – itse opiskelin toista ammattiani silloin kun vanhempi juniorini oli 4-9-vuotias ja opiskelu mahdollisti sen, että olin kotona, kun pieni koululainen tuli koulusta kotiin; nuoremman juniorin jälkeen menin heti äitiysloman jälkeen töihin ja mies jäi vuodeksi kotiin…vuosi tai kaksi tai jopa neljä tai viisi vuotta on aikuisen ihmisen elämässä loppujen lopuksi aika lyhyt aika, mutta lapsen lapsuudesta suuri osa. Töissä käyvän pienen lapsen / lasten äidin arki saattaa olla aika rankkaa, mutta toisaalta töissä käyminen on ainakin itselleni ollut myös "henkisesti palkitsevaa", vaikka yövalvomiset ja lapsen jatkuvat, kuukausittaiset, sairastelut ovatkin voimia verottaneet. Lapset kyllä tottuvat päivähoitoon, vaikka alku voikin olla hankala. Pienempi lapsi todennäköisesti "solahtaa" päiväkodin arkeen sujuvammin kuin isompi. Kuten joku jo taisi edellä todeta, niin pienistä palasistahan ne isotkin asiat muodostuvat ja asiat etenevät omalla painollaan, kun ensimmäisen askeleen ottaa. Toisaalta se epävarmuus ei lopu siihen, että saa jonkin ratkaisun aikaiseksi, vaan sen jälkeen tulee ihan varmasti muita epävarmuutta aiheuttavia asioita, ainakin jossain vaiheessa, ja sitten voi tietysti jälkikäteen vielä pohtia, että tuliko tehtyä oikea päätös…
Omia ajatuksiani: hakisin sinuna kyllä töitä sekä hoitopaikkoja, jollei ole kirkkaana mielessä että haluat vielä viettää koko vuoden (tai pidempäänkin) lasten kanssa kotona. Ainahan voit jättää hoitopaikan ottamattakin syksyllä jos siltä sitten tosiaan siinä vaiheessa tuntuisi. Toisaalta jos menisivät syksyllä hoitoon eikä sulla olisikaan vielä työpaikkaa, niin silloinhan voit totutella lapset mahtavan hitaalla rytmillä hoitoon, pitää lyhyempiä päiviä, nukkua 😉 yms eli win-win kaikille.
Toisaalta koska koskaan ei tiedä miten työnhaku edistyy, niin ainahan niitä kiinnostavia vaihtoehtoja kannattaa kartoittaa ja hakeakin vaikkei olisi mahdollisuutta nyt-just-heti aloittaakaan.
Joka tapauksessa, teit miten teit niin asiat kyllä järjestyy jotenkin. Tuossa hoito-työ-kuviossa on joka tapauksessa niin monta muuttujaa että täydellisiinkin suunnitelmiin tulee aina väistämättä jotain muutoksia.
Mä niiiiiin ymmärrän!
Sanoisin kanssa niinkuin Anonyymi, että hae ihmeessä hoitopaikkoja ja töitä myös jo nyt! Hoitopaikkoja pitää kuitenkin hakea jo 4 kk ennen hoidontarvetta, mutta ne voi perua. Eli ei käy kuinkaan, vaikkei vielä haluaisi ajan tullessa laittaa hoitoon. Jos petaat valmiiksi useamman vaihtoehdon, niin ehkä jää enemmän valinnanvaraa päätöstilanteessa?
Tampereella ei sitten ainakaan valitettavasti auta soitella (kunnallisten) päiväkotien johtajille, nykyään päätökset tehdään keskitetysti jossain muualla. Vuosi pari sitten tuli kai muutos, eikä kyllä auttanut vaikka yritettiin sinnikkäästi. 😀
No, ihan ok päiväkotiin lapset lopulta pääsi, ja nyt vaihto tulossa vielä triplasti parempaan. Asiat aina jotenkin lutviutuu.
Tuskailen ihan samojen tulevaisuusahdistusten ja CV:n aukkojen kanssa. Kyllä ne puhumalla (ja kirjoittamallakin) helpottaa vähän. Kun ajatuksia ja toiveita pitää pukea ymmärrettävään muotoon niin usein ne jotenkin selkiytyy. Muakin ahdistaa hirveästi jos sille päälle satun, mut toisaalta luotan, että kyllä jotain mulle löytyy. Niin sullekin, tsemppiä pohdintoihin!
Mitään vastauksia en osaa sanoa, mutta tuo urapiru kuulostaa niin kovin tutulta. Ja voin sanoa, että se ei kuiski yhtään hiljempaa, vaikka olisi jotain uraa muka ehtinyt ennen lapsiakin tehdä – tai ainakin rivimiehenä tahi -naisena töitä muutaman vuoden. Kun palasin töihin, luulin olevani hyvin varustautunut siihen, etten tule saamaan vanhoja ja mielekkäitä tehtäviäni takaisin, vaan joudun olosuhteiden pakosta astumaan askeleen alemmas. Käytännössä KYLLÄ korpeaa. Että vaikka se työpaikka olisikin, ei se onnea takaa (vaikka onneksi toki auttaa laskujen maksamiseen, eli tyhjää parempi toki). Minullakin urapiru kuiskuttelee, että pitäisi niitä mielekkäämpiä töitä aktiivisesti myös etsiä ja hakea, jos niitä haluaa, mutta kun ei tunnu olevan sille(kään) aikaa! Jos nyt jotain lohdutusta voisin sanoa, niin sen että sinulla on sentään maisterin paperit. Nyt kahden lapsen ja töiden ja muun ruuhkan kanssa kun yrittää niitä saada lopulta kasaan, niin kyllä vain tekee tiukkaa ja kuuppaa kolottaa. Että suo siellä, vetelä täällä. 😉 Ei tässä elämässä taida valmista tullakaan ja ajoittainen ahdistuminen kuulunee asiaan. Jospa se, että sait purettua ensin suullisesti ja nyt kirjallisesti ahdistuksesi, auttaisi sinua! Ja kuten oma mieheni sanoisi: Kyllä asiat aina järjestyy, ei hätää.
CV-apua löytyy ihan läheltä <3 terkuin Helsingin Hertta 🙂 Laita vaan viestiä niin sorvataan!
sulla on monta positiivista asiaa puolellasi. mun kokemuksen (noin 10 v. akateemisen tutkinnon suorittaneen, oman alan työt) mukaan työelämän tärkeimmät taidot ovat itsetuntemus sekä ihmissuhdetaidot, kaiken muun kyllä oppii. sulla on tutkinto, iso plussa, mutta (riippuen tietty alasta) aika välineellinen juttuhan se on, mutta ehdottomasti plussa. oot vielä nuori, yleistäen voidaan sanoa, että primetime työelämässä (milloin halutuinta "tavaraa" työmarkkinoilla) on 35-45-vuotiaana eli nyt on just hyvä hetki hankkia työkokemusta. ja sit sulla on lapset tehtynä, iso plussa! 3-kymppinen, lapseton nainen on "riskisijoitus" työnantajalle, hanurista, mutta työnantaja voinee tätä arvostaa. lapsen saaneita voidaan myös pitää vastuullisempina, sitoutuvampina jne.(taas karmeaa yleistämistä, mutta jos asiaa nyt mietitään bloggarin näkökulmasta) eli ota siitä äitiydestä kaikki irti. ja työelämästähän voi saada monella tavalla kiinni, aika tyypillistä tietty "hivuttautuminen" eli harjoittelun tai muun vaikkapa avustajan työn kautta kohti vaativampia tehtäviä. ja sit tärkein juttu, jos ja kun olet hyvä tyyppi, tunne se itse, ajattele, että olet oikeasti hyvä satsaus työnantajalle, mut ei tietenkään junttimaisen ylimielisesti, vaan olemalla oma itsensä! tsemppiä työnhakuun, asiat ratkeavat varmasti loppujen lopuksi parhain päin!
Aaah, mikä kommentti anonyymiltä, kiitos! Niin hiveli tämänkin muorin itsetuntoa. Mulla amottava aukko cv:ssä, aukko, jonka aikana koettu melkoisen moninaisesti elämää. Ja ihmisenä olen kyllä kasvanut hirvittävästi tänä aikana. Mutta mahtava kuulla, että oikeasti sitä ei ole menetetty tapaus, kun neljä lapsosta on saanut, koulu jäänyt gradua vaille kesken, jota nyt yritän pusertaa kasaan, jotta kehtaisi lähteä työmarkkinoille pyörähtelemään.
Ja Onia, oon tätä funtsinu aiemminkin, mutta me taidetaan omata sama tutkinto (tai siis mulla gradu vielä työnalla)… Tsemppiä sinne! Asiat järjestyy, muita vaihtoehtoja ei oteta huomioon :D.
-Riikka
Hoitopaikkarumbaa helpottaa todella, jos paikka on LÄHELLÄ kotia. Pienemmät sairastelee myös enemmän (meidän 3-vuotias 2 vkon välein ollut viime syksystä kipeä, mutta kuusivuotias vain kahdesti!)
Aamuherätykset ja pukemiset ärripurreineen on aika todellisia, aikaa saa varata.
Suosittelen vielä kotieloa, jos vain kykenet henkisesti.
Mutta lausahdus: Kaikki on helpompaa, kun töihin menee! -ei pitänyt meidän kohdalla ainakaan paikkaansa.
Voimia ja onnea tuleviin päätöksiin!
Itse olen luottanut asioiden yllättäviin ja helppoihin käänteisiin, jolloin asiat selviytyvät yhtäkkiä!
Myös intuitio ohjaa.
Nadja
Anteheksi, mutten voi olla kysymättä, miten olet töitä sitten saanut, kuin hakemalla? Suhteilla, työharjoittelun kautta…??
Nadja