Mahtava Mami Go Go:n Minttu laittoi liikkeelle haasteen, joka pohjautuu Jade Beallin A Beautiful Body -projektin valokuviin tavallisista, kauniista naisista raskausarpineen ja käsittelemättömine reisineen. Minttu avasi pelin rohkealla kuvalla ja kertomuksella kehostaan, ja minä halusin seurata perässä.
Tältä näytän minä, 27-vuotias kahden lapsen yksinhuoltaja tänään.
Tämä keho on kantanut sisällään kaksi kaunista lasta, kerännyt kymmeniä raskauskiloja, synnyttänyt suurella tunteella, vuodattanut tuhansia ja tuhansia kyyneleitä, työntänyt tuplarattaita ties minne, sulkenut syliinsä, ruokkinut, rakastanut, riutunut ja revennyt.
Ja minusta se on aika kaunis keho. Tiedän – olen varsin hoikka, ja raskaudet eivät jättäneet revenneen navan lisäksi muita näkyviä arpia. Olen yksi niistä, jotka kuihtuvat imetysaikana kuin itsestään, mutta nykyisen olemuksen saamiseksi piti käydä läpi paitsi allergiset lapset, myös raastava avioero – sellaista dieettiä en suosittele kenellekään. En myöskään näe hoikkuuteni kommentointia pelkästään positiivisena – kyllä, olen kokenut kiusallisina ne mammatilanteet, joissa huokaillaan jämähtäneitä raskauskiloja, odotellaan liikuntainspiraatiota, valitellaan vellovaa kehoa ja katsellaan sitten kummallisin ilmein minua, jonka on henkensä ja maitonsa pitimiksi otettava toinenkin pulla. En osaa pyydellä anteeksi sitä, että käyn toisenlaista taistelua kilojeni kanssa.
Olen ihan melkein 160 senttiä pitkä ja painan nyt lähes 50 kiloa. Olen mitoissa, joissa tunnen oloni hyväksi. Hoikistua en enää halua yhtään, kiinteytyä kuitenkin voisin. Tiedän myös sen, että reiteni ovat teinivuosien turpoamisen jäljiltä raidalliset, vatsanahassa on väljyyttä ja valitettavasti myös sen, että imetyksen loputtua rintavarustukseni kutistuu jälleen kahdesta kummusta kakkosneloseksi.
Kuten varmasti lähes kaikki tytöt, olen käynyt omat kamppailuni ruhoni rumuuden kanssa. Tikkusääret, läskireidet, rintoja ei laisinkaan. Aikuisiällä olen kuitenkin ollut pääsääntöisesti tyytyväinen tähän, mitä minulle on annettu. Raskauksien myötä tulin ihanan armolliseksi keholleni: se on minun, se on hyvä, se kelpaa, se voi olla jopa kaunis. Lantioni on leventynyt pysyvästi, vanhat hameet eivät mahdu päälle ja täydellistä toppia en tälle torsolle löydä koskaan, mutta onhan tämä kroppa kuitenkin ihan kiva. Olen vihdoin hyväksynyt myös sen, että sääreni säilyvät vitivalkoisina vaikka asuisin solariumissa, ja rusketuksen sijaan voin kisailla pisamien paljoudella (huomaatte kai kuitenkin, kuinka nuo kalmankalpeat käsivarteni ovat huomattavasti muuta kehoa tummemmat…).
Vaan nytpä kerron teille jotain henkilökohtaista ja härskiä, jotain mitä ei äitiysblogista pitäisi kai koskaan lukea.
Eron jälkeen itsetuntoni oli poljettu pohjalle, ja se näkyi ja tuntui myös kehossani. Peilistä katsoi pieni surkea nainen – väsynyt, riutunut, harmaa ja hylätty, varma siitä ettei kelpaisi enää koskaan kenellekään. Tuntui kammottavalta, että se henkilö, joka viimeiset kahdeksan vuotta oli ainakin hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ei enää olisikaan läsnä. Ei olisi ketään, joka katsoisi läpi arpien ja rupien, vähät välittäisi vellovista vatsoista tai imetyksen tyhjentämistä tisseistä, joka hivelisi myös niitä kohtia, joista en itse pitänyt.
Vaadittiin aika paljon itsetutkiskelua, peiliintuijottelua, ruokahalun palautuminen ja alkuvuoden paras ideani, vuosijäsenyys kuntosalille ja uimahalliin, ja aloin taas tuntea itseni hyväksi myös ulkoisesti. Vaadittiin myös totuuden sanoja tovereilta, kehaisuja kavereilta, kauniita kommentteja keneltä tahansa, myös teiltä. Siltikin olin varma siitä, että tietynlainen läheisyys on minulle utopiaa, että kaukana tulevaisuudessa ovat ne hetket, kun voin vaikkapa suudella jotakuta. Olinhan, herranjumala sentään, kahden alle 3-vuotiaan äiti, sellaiset makaavat vain sängyssä puolisoidensa vierellä.
Sitten, eräänä keväisenä sunnuntai-iltana, sohvallani istui ihminen, joka vähät välitti asioista, joista minä olin muodostanut itselleni ongelman. Että olisin imettävä iljetys, raskauden runtelema raato, kulahtanut kotiäiti, nainen, joka ei tiennyt miltä tuntuu seksi toisen lapsen syntymän jälkeen. Siinä hetkessä täydellinen tyyppi, joka kohautti olkiaan, sanoi jotain sulattavaa, ja palautti jotain paikalleen. Ei tarvittu romantiikkaa tai ruusun terälehtiä, kehoni sai sitä mitä se kaipasi, ja mieleni jotain vielä mullistavampaa.
Viimeistään tänään tiedän, että tämä minun vartaloni on varsin hyvä. Se on pystynyt ihmeellisiin suorituksiin, se on vahvempi kuin uskoinkaan. Se ei ole mallinmittainen, ei kovin lihaksikas, ei sileä tai sulokas, mutta kuulemma ihan kuuma kuitenkin 🙂 Tärkeintä on tietysti se, että olen itse iloinen ihoni alla.
Minulla on mielestäni kaunis keho, ja luulen että niin on sinullakin. Eikö olekin? Ota haaste vastaan, se voi tehdä hyvää.
Mahtava postaus! Olet kaunis aivan kuten kirjoitatkin =)
:'( rohkeakin olet!
Ihana teksti, todella koskettavasti kirjoitettu!
Olen onnellinen puolestasi, olet ansainnut nykyisen hyvän olosi kaiken kokemasi jälkeen.
Terveisin yksi haasteeeseen osallistuja myös 🙂
Tämä on kyllä ihan mieletön haaste, jotenkin koko päivä on mennyt ihastellessa näitä kirjoituksia ja lisää vaan tulee, aika ihanaa!
Ja sinä olet kyllä upea, siis VAU!
Kauniisti kirjoitettu, eikä härskiä ollut mikään. You go girl, kaunis ihminen!
Upee, upee, upee! Sä oot upee.
Ja upeeta, että upeen kuoren olla on onnea ja iloa!
Kuinkahan monta upee-sanaa tähän nyt tuli, mutta eipä kehuja pidä säästellä 🙂
SIIS VAU! Näytät upealta ja ihanan aito ja rohkea teksti!! Kiitos miljoonasti kun otit haasteen vastaan!!!
Olen ihaillut sinua koko blogisi lukemisen ajan, ja olet mielestäni rohkeimpia keitä tiedän. Olet käynyt läpi vaikeita asioita, mutta olet selkeästi lujaa tekoa ja ihanan rehellisen aito. 🙂 Blogistasi tulee lukijalle asti lämmin ja leppoisa tunnelma, välittyy rakkaus lapsia kohtaan ja elämästä nauttiminen.
Tämä kirjoitus ja kuva sai minut ihan häkeltymään ihmetyksestä, miten voit ollakin noin upea! Ole todellakin ylpeä itsestäsi ja vartalostasi ja kaikesta siitä mitä olet vahvana ja ihailtavana naisena rohkeasti kohdannut ja elänyt. Ja sinulla on aivan ihanat lapset – siinä jos missä riittää onnea kukkuroittain. 🙂
Blogisi on aivan ykkössuosikkejani ja tämä kirjoitus sai vielä ihailemaan sinua tuhatkertaisesti enemmän. 🙂
Tunnustus: kyyneleet valuivat tätä lukiessa. Ehkä se paljon puhuttu sisäinen kauneus tarkoittaa juuri sitä, että tuntee itsensä kauniiksi, kelpaavaksi. Koska ulkoisesti kaunis on vain kuori, jos ei hyväksy itseään. Kaunis olet, sisältä ja ulkoa.
Itselläni sama tilanne; imetys kuihdutti ja sain/saan syödä hirvittäviä määriä, etten riutuisi aivan onnettoman näköiseksi. Joskus se on tosiaan näinkin päin. Mutta rohkea olet ja kaunis!
Vau. Ja hienosti kirjoitettu!
Vau – upea Nainen sekä ulkoisesti että sisäisesti.
Olet upea ja rohkea!!! Olen uusi lukijasi ja päätin heti kommentoida näin upean postauksen jälkeen. Hyvää loppuviikkoa sinne <3 t.äiti Turusta
Loistava teksti tähän aamuun! Hyvä sinä!
Mä MUISTAN tuon mitä se on eron jälkeen kun joku, ihan vahingossa melkeimpä, sanoo sellaisen pikkujutun, ehkä vain sivulauseen sivulauseen ja sen myötä kaikki vaan loksahtaa paikalleen 🙂
Niin samaistuin – itsekin juuri totesin oman haasteeni kommenteissa, että avioero laukaisi melkoiset ulkonäkö-ahdistukset, joita koitan edelleen karistella…
Olet upea nainen!!
Hieno teksti jälleen kerran – kaunis ja rohkea sinä! Helpottavaa, että nostit esiin näkökulman raskaus- ja vähän muidenkin kilojen nopean sulamisen aiheuttaman kummastelun kiusallisuudesta. Saman kokeneena on mukavaa tietää, etten ole yksin ajatusteni kanssa.
ihana kirjoitus!!!
Vitsit kun omakin kroppa näyttäisi tuolta kahden lapsen jäljiltä. Olet kyllä kaunis! 🙂
Upea kirjoitus ja upea sinä! Olen samaa maata, hoikka jo valmiiksi ja imetys rajoitettuine ruokavalioineen teki kyllä tehtävänsä vieden ne vähätkin "ylimääräiset" kilot mennessään. Ja silti vaikka mitään isompaa muutosta ei tullutkaan, minun on ollut vaikea hyväksyä niitä muutamaa arpea rinnoissani jotka minulle jäi raskaudesta muistoksi. Kai tämä itsensä hyväksyminen on ikuisesti kesken oleva projekti, mutta tämän haasteen kirjoitukset ja kuvat on kyllä auttaneet siinä eteenpäin.:)
Ihana postaus! 🙂 Olet kaunis!
Oon lukenut blogiasi jo I:n vauva-ajoista, ja tää on ehdottomasti yks lemppareita.
Oot rohkea ja mahtava nainen!
Kiitos!
🙂 Vain vähän!
Jesjes, hyvä me! Kiitos ihanista sanoista 🙂
No kuule right back at you woman, aivan ihania kuvia sinulla! Mulla on ollut koko päivän sellainen huikea olo omasta itsestäni, voiskohan Minttu keksiä lisää tällaisia itsetuntobuusteja? 😀
Voi kiitos! Mutta mitä, eikö muka ollut härskiä? Pitääköhän vähän selventää tota kertomusta.. 😀
Upee upee upee oot sinäkin! Hyvä me!
Käsittämättömän iso kiitos sinulle Minttu! Sait aikaan jotain tosi siistiä.
Ihanasti sanottu, noin se taitaa olla. Kiitos sinulle.
Voi apua, kiitos mielettömästä kommentista. Kiitos!
Kiitos!
Huu. Kiitos!
Meitä on muitakin 🙂 Kiitos kauniista sanoista!
Ja hyvä SINÄ! Hyvä me naiset, me äidit 🙂
Voi kiitos! Tervetuloa lukijaksi, kivaa että kommentoit 🙂
Enpä minäkään ole kaikista ahdistuksista vapaa, mutta on ihanaa, kun tuntee itsensä ainakin suurimmaksi osaksi ihan hyväksi 🙂 Kiitos sinulle!
Hih, joskus tarvitaan sanoja, joskus ehkä enemmän tekoja…köh. 🙂
Tiedän, että tällainen "positiivinen ongelma" on vaikea puheenaihe. Mielestäni raskaus- ja muiden kilojen kommentointi tai päivittely ei kuulu kahvipöytäkeskusteluun, oli sitten kyseessä liikakilot tai liian vähäiset. Varsinkin esikoisen imetysaikana olin pahimmillaan melkoinen rimpula, vaikka söin paljon ja mitä vain – kun housut roikkuivat päällä typerän näköisinä, sellaiset "hyvähän sun on olla" -toteamukset eivät kauheasti lämmittäneet. Nyt olen kuitenkin mielestäni varsin sopusuhtainen, ja jos joku pullansyöntiäni kommentoi, niin kommentoikoot 🙂
Kiitos 🙂
No vitsit, kiitos! 🙂
Ihana kommentti, kiitos!
Mahtavaa, että tästä haasteesta on ollut iloa sinullekin. Itselläni on tänään ollut erityisen hyvä olo itsestäni juuri tämän ansiosta! (Vaikka tuon nakukuvan laittaminen nettiin hirvittääkin..) Itsensä kanssa on oltava aina, joten on niin paljon helpompaa pitää seurastaan – ja kehostaan 🙂 Kiitos sinulle kommentista!
Nyt on sanottu rohkeaksi niin monta kertaa, että pitää kai kohta hypätä laskuvarjolla tai tehdä jotain muuta päräyttävää 😀 Hauskaa että olet viihtynyt blogissani niin pitkään, kiitos ihanasta kommentista!
Voi että nää vaan on niin mahtavia lukea. (mun mies elää siinä uskossa, että vain ja ainoastaan "alastonkuvien" takia :DD)
Vitsit tuo sun kroppa kyllä antaa pontta munkin liikkumaan alkamiselle! HALLELUJA, jos mäkin saan vielä tälle vuotta takaisin jäsenyyden vanhalle salilleni. Muutan sinne sitten asumaan (aina kun lapsilta raskin, heh). Ihana oot, ihana postaus <3
Törmäsin tämän kroppahaasteen myötä blogiisi. Hyvältä näytät!
Syy miksi kommentin halsun jättää on, että huomasin sinun olevan kahden pienen lapsen yh-äiti. Kiinnostuin ja selasin blogiasi taaksepäin, sillä en ole juuri kovinkaan oman tilanteeni kaltaisiin kertomuksiin törmännyt.
Itse jäin yh-äidiksi 27-vuotiaana kesken äitiysloman, kun nuorimmainen oli 7kk ja ja vanhempi 2v 7kk. Lähes 10v parisuhde ei sitten lapsiarkea kestänytkään. Nyt lapset ovat 3v ja 5v. Yhä pieniä, mutta niin kovin isoja verrattuna siihen, mistä selviäminen alkoi. Enää ei arki ole selviämistä, vaan enimmäkseen iloisten ja kinastelevien lasten temmellystä. 🙂
Pidän positiiviiidesta, mikä tekstistäsi huokuu. Paljon tsemppiä joka aamuun ja iltaan! Päivä päivältä helpottaa. Ja kun matkalla muistaa nauttia arkisista ikimuistoisista hetkistä, koska helpotuksen myötä niitä ei takaisin saa. 😉
-JiHoo
Aivan uskomattoman koskettava tarina. Hieno vartalo! Ylpeä saat olla 🙂
Täällä minun uskallukseni. http://maminaarteet.blogspot.fi/
Ihana olet! Sekä sisäisesti että ulkoisesti!! Ja todella kadehdittava vartalo sulla; hienoa et ymmärrät sen myös itse, etkä "valita" siitä (niinkuin me naiset yleensä tehdään, huoh…) Mielenkiintoiselta kuullosti tapaaminen sunnuntain illassa, toivottavasti aihepiiristä joskus lisääkin… 😉
Jep, kaunis ja rohkea! 🙂
Minäkin nyt sitten tartuin haasteeseen!
Mikä ihana haaste ja mikä upea Onia! Nostelen täällä taas virtuaalista hattuani sulle, mieletöntä että uskallat.
Oon lukenut aika monta yän haasteen postausta nyt ja miettinyt sitä kaikkea itseinhoa, riittämättömyyttä ja komplekseja, joista naiset näissä teksteissä kertovat. Kaikki on selvästi korvien välissä; kuvissa poseeraa ihan tavallisia, kauniita ja nuoria (!) naisia kauniine omine kehoineen.
Sykähdyttävää ajatella, että monelle äidiksi tulo on saattanut olla väylä itsensä lopulliseen hyväksymiseen ja rakastamiseen. Tää haaste on myös omiaan lisäämään sellaista kollektiivista kannustusta, että kannattaa mieluummin olla itsensä kanssa paras kaveri kuin ikuinen vihollinen.
Hyvä tytöt, naiset, löysänahkaiset, muhkuraiset, herkät, kauniit, lihavat, rimppakinttuiset ja arpiset! Ihanat.
Vrnni
Wau, kaunis upea nainen! <3 Onnea, iloa ja nautintoa jatkoon! 🙂
En muista, olenko ikinä ennen tämän tekstisi lukemista itkenyt blogin ääressä… Nyt sekin on kuitenkin tapahtunut. Ihanan rehellinen ja avoin kirjoitus. <3
ihanaa, mua alkoi itkettää ;( ensikertaa eksyin blogiisi, tämän haasteen tiimoilta.
Olet huippu! Ja eikö olekin ihmeellistä, kuinka elämä voittaa!
Mä pystyn samaistumaan tekstiisi, tosin oma-raskain-vaihe-elämässäni-ja-rakkaussuhteessani on vielä pahasti kesken, elämä on hyvin monimutkainen tällä hetkellä ja sisälläni asuu vanha kärsinyt nainen. Vaikka elämässä pitäisi olla ne parhaat vuodet meneillään.
Niin ja tuo on oma taistelunsa, kuinka SÄILYTTÄÄ ne kilot! Itse olen 168cm ja paini nippanappa 50. Olen ollut esikoisen jälkeen +30kg ja välillä jopa tästä -5kg joka ei enää ollut ollenkaan mukavaa.
Tämä haaste on todella hieno!
Vau!
Kiitos ihanasta kommentista. Tarinasi on niin tuttu – ja vaikka erot aina surullisia ovatkin, on helpottavaa kun meitä on muitakin. Ihan mahtavasti sanottu tuo, että arki ei enää ole selviämistä. Minäkin pidän ajan kulumisesta, kun huomaan että lapset kasvavat, itsenäistyvät ja kaikki helpottuu. Samalla myös itse oppii elämään uudessa arjessa, katkeruus hälvenee ja tilalle tulee onnistumisen elämyksiä. Toisaalta täytyy osata nauttia näistäkin hetkistä, kun pienet ovat vielä pieniä ja minä niin äärettömän tärkeä. Onneksi jokaiseen päivään mahtuu jotain hyvääkin, ja blogiin haluan tallentaa ennen kaikkea ne onnen hetket 🙂
Kaikkea hyvää teidän kolmen arkeen ja eloon!
Kieli pitkällä kuolataan äitien kehoja, tietty 😉
Mun kroppa on varmaan imetyksen, hyvän tuurin, suhtkoht järkevän syömisen ja liikunnan yhteistulos. Piiiitkästä aikaa liikun säännöllisesti, ja se kyllä ennen kaikkea TUNTUU kehossa. Tulee sellainen ryhdikkäämpi ja vahvempi olo, ja kai mulla joku lihaskin jossain piileskelee mammahabojen lisäksi! Suosittelen salijäsenyyttä, itse maksan 35 euroa kuussa ryhmäliikunta+uimahalli-kombosta, ja liikkumassa pyrin käymään pari kertaa viikossa. Etukäteen maksettu systeemi kummasti kannustaa lähtemään, ja lapsia mulla ei kyllä kertaakaan ole ehtinyt ollut jumpassa ikävä 😀 Nyt tekisi mieli taas vaihteeksi aloittaa lenkkeily, ajattelin käynnistyä lenkkariostoksilla…
Kyllä mullakin on ne hetket ja päivät, kun oma peilikuva on kaikkea muuta kuin kadehdittava 🙂 Mutta palaan sitten vaikka tuijottamaan tätä kuvaa, onhan toi nyt ihan ok kuitenkin. Sunnuntaiseikkailut saa varmaankin pysyä blogin ulkopuolella, tässä bikinikuvassakin oli ehkä turhan paljon paljastelua 😉
Kiitos, hyvä me! 🙂
Hienoa! 🙂
Mikä ihana kommentti 🙂
Tämä on ollut kyllä mieletön haaste, itse ainakin sain tästä sellaista buustia että huhhuh. Ja juurikin se kommenttibokseissa käyty kannustus ja kehuminen on tuntunut huikealta, eihän me äidit mitään susia toisillemme ollakaan! Itsensä hyväksymistä kummasti helpottaa se, kun kuulee vähän kauniita sanoja ympäristöstäkin.
Hyvä me ihanat, ja sinä ihana!
Kiitos!
Kiitos ja tervetuloa, toivottavasti eksyt toistekin 🙂
Voi että, kiitos ihanasta kommentista!
Elämän on pakko voittaa 🙂 Onneksi!
Kuulostaa kurjalta, otan osaa ja toivon paljon valoa ja voimia tulevaan. Monimutkaisuus ja etenkin epävarmuus ovat tosi kuluttavia, yleensä kipeätkin ratkaisut helpottavat.
Ja niin, toivottavasti kaiken keskellä saat sinäkin syötyä tarpeeksi. Minäkin painoin nykyistä viitisen kiloa vähemmän vielä alkuvuodesta, ja tuntui kyllä aika karulta tunnustella kylkiluitaan.. Nyt on oma syöminen liikkumisen kanssa tasapainossa, ja olo fyysisesti tosi hyvä – se vaikuttaa henkiseen puoleenkin huomattavasti!
🙂
Oih, täällä tänään mennään lenkille, se on varma se!
Täällä ei taida saada uimahallia ja ryhmäliikuntaa samaan, kun sais ni se olis mun juttu vaikken uida osaakaan 😉
Kaunis Onia! 🙂
Mulla tulee jotenkin elävästi mieleen eräs aikoinaan Protu-leirillä käyty keskustelu (taisi olla aika valaiseva, kun on vielä mielessä 15 vuoden jälkeen!). Viisas naisohjaaja sanoi, että jokaisen, joka ei tykkää omasta vartalostaan, pitäisi seistä peilin edessä alasti vaikkapa tunti ja katsoa itseään oikein kunnolla. Eihän omasta kehostaan VOI olla tykkäämättä, jos sitä katsoo sellaisin lempein, hyväksyvin ja rakastavin silmin. Jostain syystä tämä neuvo jäi mieleen kiinni, huomaan usein ajattelevani peilin edessä seisovaa alastonta teiniä, joka oppii tykkäämään itsestään.
Mun ikäisten naisten joukossa on aika tyypillistä, että käsitys omasta kehosta jatkuvan ruoskinnan, nolouden ja tarkkailun kohteena on opittu omalta äidiltä. Suhde ruokaan on myös aika monilla mun ystävillä ollut hankala. Ehkä me itsemme edes jotenkuten hyväksymään kasvaneet naiset opetamme myös lapsillemme terveen kehonkuvan ja suhtautumisen ruumiillisuuteen.
Voi kun kukaan ei ikinä koskaan puhuisi lastensa kuullen tomumajastaan mihinkään muuhun kuin arvostavaan sävyyn.
Venni
Toivon todella että olen yhtä hyvässä kunnossa sen jälkeen kun olen saanut lapsia! wau