Tänään oli esikoisen kerhon kevätjuhlapäivä.
Paitsi että kyynelehdin pelkästään sen kliseisen mun lapsi se tuolla niin taitavasti laulaa ja leikkii muiden kanssa viittä pientä ankkaa voi apua -tunteen takia ja liikutuin kesätauolle jäävän kerhon ihanuudesta sekä sen tuomien tuttavuuksien tärkeydestä, mylläsi mielessäni myös muita ajatuksia. Miten paljon, siis ihan kaikki, onkin muuttunut niinä kuukausina, jotka jäivät viimevuotisen joulujuhlan ja tämänpäiväisen kevätkarkelon väliin.
Kun joulukuussa pienet kerholaiset tuikuttelivat kätösillään tähtösiä, minun poikani muhjasi isänsä sylissä eikä suostunut osallistumaan esitykseen ollenkaan. Minun syliäni lämmitti kaksikuinen vauva, joka ei vielä painanut mitään eikä oikein ymmärtänytkään. Kun joululaulut oli laulettu, lahjukset annettu ja piparit syöty, suuntasimme me samoissa asuissa ja sangen synkissä juhlatunnelmissa setvimään rakoilevaa parisuhdetta ammattilaisten luo, ensimmäistä kertaa. Suurista sanoista, loputtomista lupauksista ja yksimielisestä (vaikkakin kai yksipuolisesta) yrittämisestä huolimatta kaikki kariutui, ja nyt ollaan tässä, kolmestaan.
Nyt kevätjuhlassa kuukautta vaille kolmevuotiaani oli yksi muiden joukossa, heilutteli ja hytkytteli laulujen tahdissa, soitti kapuloita ja esiintyi, ilman mitään poruja tai paniikkeja. Lähes kahdeksankuinen vauvani jammasi sylissä, päästi aina joka biisin jälkeen malttamattoman ”höääh”-äännähdyksen ja ryömi pitkin lattioita pinteeseen. Lapsilla oli päällä samat tai samanlaiset paidat kuin joulujuhlassakin, ja minäkin heitin aamutohinassa päälleni vain jotain mustaa ja puhdasta. Minun nimettömäni on kuitenkin nyt paljas, tänä kesänä siihen ei synny vienoa rusketusrajaa. Lasten isä oli juhlassa mukana kuten ennenkin – mutta ei varmaankaan tarvita edes Janne Tulkkia huomaamaan, että välimme ovat viileämmät kuin lapsille lopuksi tarjoiltu jäätelö.
Juhlien väliin mahtuu puoli vuotta. Pieni aika ihmiselle, suorastaan mitätön ihmiskunnalle. Yhdelle perheelle se on kuitenkin aika, joka muutti kaiken. Hetkittäin luulen eläväni jonkun toisen elämää, se alkuvuodesta joka puolelta kaikunut enpä olisi uskonut kumisee vieläkin korvissa. Puolessa vuodessa olemme kuitenkin päässet pahimmasta pitkälle, pystypäin ja parhaiden ihmisten avulla. Minulla on elämässäni iloa ja valoa, lapseni ovat ihania ja osaavia, perheemme toimii arjessa ja juhlassa. Kyllä minä vieläkin suren, itken, väsyn, vihaan ja vellon, mutta vain hetkiä kerrallaan.
En tiedä, miten ja milloin mistäkin asioista pääsee yli, mikä on se aika joka parantaa kaikki haavat, kuinka paljon saan kerätä painoa ennen kuin elämä ei enää kannakaan. Mutta jos joulujuhlassa pelkäsin perheen hajoavan murusiksi kaksivuotiaiden käsittelemien piparkakkujen tavoin, nyt kevätjuhlassa näin edessäni aurinkoa ja uusia mahdollisuuksia. Tunsin haikeutta kerhon päättymisestä ja eri teille eksyvistä tovereista, mutta päällimmäisenä mielessä oli ilo ja ylpeys. Minusta, meistä. Ihmeellinen esikoispoika, joka on raitapaidassaan kasvanut kauniimmaksi, rohkeammaksi ja ehkä vielä rakkaammaksi. Kerrassaan hulvaton kuopus, joka hymyillen valloittaa maailmaa ja muistuttaa elämän ihmeellisyydestä. Ja minä, ihan hyvä äiti ja ihan vähän muutakin.
”Kyllä teistä huomaa, että samaa perhettä ootte”, totesi eräs tuttava meistä kolmesta eteisessä, kun kerholaiset kirmasivat kyynelehtivien ohjaajien lomasta lomalle. Taisi viitata vaan naamavärkkeihimme (tai kenties monokromaattiseen juhlaluukkiin…) hän, mutta ollaan me kai muutenkin aika hyvin hitsauduttu yhteen. Kesään on päästy pienten mustelmien kautta, aurinko ja aika saa näyttää, millaisissa vesissä seilataan syksyä kohti. Jo joutui armas aika ei kaikunut kerhosalissa, mutta suvi suloinen on kyllä mitä todennäköisimmin tuloillaan!
Sitä ei sanoja varmaan ymmärrä mutta "empä olisi uskonut" on erotilanteessa ehkä pahin mitä toiselle voi sanoa. Aika monesti kun tilanne on se että ne eroajat siinä itse on kaikista eniten pöllämystyneitä että mitä helvettiä?
Paljon korulauseita millä tarkoitetaan ihan vilpittömästi hyvää. Mutta joskus on ihan paikallaan myös sanoa että ei välttämättä tarvitse päästä yli tai uskoa että aika parantaa haavat. Koska vaikka ei pääsisikään yli tai aika ei olisi auttava lääke, niin kaiken kanssa voi oppia elämään. Ja joskus se riittää 🙂
Ihana teksti, aito. <3
Olette olleet kaikki kolme kovasati ajatuksissa, tänään "teidän" puiston ohi pyöräillessä mietin, kuinka pitkälle olettekaan kolmikkona tulleet. Minusta kirjoituksistasi huokuu sellainen aikuisen naisen eteenpäin pyrkivä elämänasenne. Nyt on näin, tästä eteenpäin. Olen tässä kevään mittaan kokenut puolestasi väkivaltaisimman tunteeni ikinä, kun eräänä viikonloppuna töistä tullessani teki mieli koukata autolla jalkakäytävän puolelle. Olen puolestasi vihainen.
Ehkä niissä ihmisten "en olisi uskonut"-kommentteihin sisältyy pelkoa. Jos teille kävi näin, niin kenelle tahansa meistä voi käydä mitä vain. Uskon, että monet typeriltä kuulostavat lohdutukset ovat jonkinlaista yritystä kulkea rinnalla.
Parisuhteen loppuminen ja perheen hajoaminen aiheuttavat varmasti sellaista surua, josta voi olla vaikeaa kokonaan päästä yli. Pettymys on niin suuri. Mutta sinun kirjoituksistasi kuulee jo nyt, että elämä on arvokasta kolmikkona, onni ei rakennu vain ydinperheen varaan.
Mukavaa mummolareissua, toivottavasti törmätään kesän mittaan puistossa.
Huh, ihan kuin olisin lukenut omasta elämästä. Puolessa vuodessa on muuttunut paljon ja lapsen kevätjuhlassa taas muisti eron. 2 viileää vanhempaa oli näissäkin juhlissa. Kyllä kirpaisee ja joka ikisessä juhlassa/pyhässä varmaan tuon vuoden kierron ajan. Se tuo valoisamman fiiliksen,kun tietää,että ensi keväänä voi jo olla paremmalla fiiliksellä 🙂
Hieno kirjoitus! Samaa mieltä toisena kommentoineen kanssa, kirjoitat aidosti!
Jaksamista <3 ja aurinkoista kesää
En voi kuin ihmetellä miten hienosti osaat kirjoittaa vaikeista(kin) asioista. Ja miten hienosti osaat käsitellä asioita niin, että ne tulee lähelle täysin erilaista elämäntilannetta elävällekin. Olette usein mielessäni, täysin vieraina ihmisinä, mikä on erittäin harvinaista noin muuten.
Oikein mukavaa kesää teidän kolmikolle, toivottavasti kesä näyttää teille parhaita puoliaan!
Olen joskus kuullut jonkun viisaan sanovan ,että erosta toipuminen vie puolet siitä ajasta jonka toisen kanssa on viettäny. En tiedä,mutta ainakin ajatuksen tasolla, kohdallani meni näin. Sitten en enää ajatellut asiaa ja olin antanut anteeksi.
Pidän tyylistäsi kirjoittaa -koskettaa, on kaunista.
Komppaan edellisiä – mahtavan aito kirjoitus jälleen kerran. Sinulla on niiiiiin paljon, ja mitä vielä saatkin 😉 Sitä jäämme kiinnostuneena odottamaan 😉 Ihanan aurinkoista kesää Onia!
Niin viisasta, koskettavaa ja aitoa tekstiä. Paljon valoa, lämpöä ja iloa kesäänne!