Seitsemän kertaa seitsemän

Miten tuntuukin siltä, että juuri toissapäivänähän minä raportoin puolivuotiaan pikkusiskon kuulumisia. Nyt hän on jo seitsenkuinen, ja vieläpä muuttunut viimeisen kuukauden aikana monella saralla.

Pikku-O oppi ryömimään ja valloittaa nyt maailmaa hurjalla vauhdilla. Ennen television sähköjohtoihin menoa vauva luo minuun veikeän katseen, että huomaatkos varmasti mitä meinaan tehdä. Esikoisen lelujen perässä hän möngertää tuhatta ja sataa, ja käsittämättömillä käsivoimilla on perheen pienin pungertanut itsensä myös kylpyhuoneen korkeahkon kynnyksen yli – ja tietysti silloin, kun käteni ovat sidotut poikasen suihkutteluun. Kaukosäädin tai tiskikoneen avonainen luukku saavat nappisilmät kiilumaan, ja pian on matala matonen maistelemassa kiellettyjä hedelmiä.

Sallittuja hedelmiä sen sijaan maistellaan nyt ruokapöydän ääressä. Sitterin syrjäytti toimiva syöttötuoli, ja ruokailuista tuli sekä ergonomisempia (minulle) että viihtyisämpiä (kaikille). Soseiden rinnalla O on saanut ottaa tuntumaa sormiruokiin, ja omin sormin syöminen on selvästi hälle mieluisampaa puuhaa. Pikku käpälät ovat kauhoneet perus-perunaa, porkkanaa, bataattia ja parsakaalta, banaania, päärynää, avokadoa, kurkkua, jauhelihaa ja riisikakkuja. Ja sen yhden ranskalaisen, ainakin. Aamuisin ja iltaisin vauveli vetäisee aimo annoksen riisipuuroa mangososeella höystettynä – kuinka kätevää, kun molemmat lapset syövät lähes samoja ruokia ainakin osan ajasta. Koska mikään ruoka (minun syömiäni maitoja ja munia lukuunottamatta) ei ole aiheuttanut sen kummempia oireita, olen uskaltanut edetä kokeiluissa vähän suositeltua vauhdikkaammin. Seuraavaksi testauslistalla olisivat viljat ja kala.

Pikkusisko on aina ollut kova höpöttelemään, mutta nyt yksi tavu on ylitse muiden, ja se on VÄÄ. Vää-vää-vä, hän toteaa, aina kun on mielipide johonkin asiaan. Ja sellainenhan on, lähes aina – lienee äitiinsä tullut.

Kuopukseni on kaikesta musiikkiin liittyvästä aina ihan liekeissä. Vauvamuskarissa kuulemma muiden äitien keskittyminen herpaantui, kun meikäläisen kirppu jorasi niin suurella sydämellä ja suu niin suuressa hymyssä. Kummitäti taltioi kotimusisointia videollekin, sylissä pomppiva ja esikoisen rumpujen kanssa kilpaa kiekuva vauva on kyllä kerrassaan verraton näky. Joskohan tästä saisi jonkun tienaavan duon tekaistua eläkepäivien varalle… Ylipäänsä kaikki isoveljen tekemä on tietysti pikkusiskon mielestä ihan sairaan siistiä, luulen tämän asenteen johtavan vielä vaikeuksiin.

Päivärytmimme on jokseenkin vakiintunut nyt myös perheen pienimmän osalta. Aamulla herätys on seitsemän tienoilla, ja sängystä nousemme kello Maikki ja pelottava Pontso, eli joskus siinä kahdeksan maissa (mitä tuon tunnin aikana tapahtuu, on minulle usein mysteeri, sen verran horroksessa ”leikitän” vieressä pötköttelevää pikkuista). Aamutoimet, päivävaatteet, puurot ja muut, ja unille tyttönen simahtaa rattaisiin kymmenen aikoihin. Parin tunnin ulkoilun jälkeen kotiin lounaalle koko sakki, ja toiset unoset vauva kiskaisee neljän aikoihin. Joskus päivällinenkin syödään kolmeen pekkaan kello viisi, illalla simahtaa ensin isompi kahdeksalta ja pienempi yleensä noin tuntia myöhemmin. Yöllä syötän kertaa x, jätän makuupussissa tuhisevan tyllerön viereeni ja toivon, ettei pikku-Houdini saa itseään keploteltua kovin kauas kohti sängynlaitoja…

Pikkuinen on pysynyt varsin terveenä, mutta viime yönä pärähti päälle kunnon räkätauti nenäturinoineen ja kuumeineen. Vietimme siis aamuyön tunteina herkkiä hetkiä keittiössä Panadol-pullon ja nenäniistimen seurassa. Pikkuraasu on kyllä muuten varsin terhakkaana, toivotaan että kevätlenssu menisi ohi yhtä nopeasti kuin saapuikin.

Ja niin, ne strategiset mitat! Tämänpäiväisen neuvolan vahvistaman tiedon mukaan seitsemän kilon rajapyykki häämöttää vielä muutaman sadan gramman päässä, pituutta pienellä on kuitenkin merkkipäivään sopien 67,5 senttiä. Käyrällään kuulemma kasvaa, eli ei siitä sitten sen enempää ressiä.

Tarkkaavainen, touhukas, tyytyväinen tyllerö hän on. Siro sirppana, suloinen sinisilmä. Ihan ihmeellisen iloinen, suorastaan hämmentävän hymyileväinen. Minun oma O, taas ihan vähän isompi.