Tänään söin aamupalan sohvalla, jätin teekupinkin ihan kiusallani ikkunalaudalle. Välipalaksi kahmin suuhun sipsejä, lounaaksi lämmitin mikrossa maissia ja lihapullia. Jälkiruoaksi jäätelöä, suoraan rasiasta. Olen kahlannut läpi koko maan blogit, päivittänyt ja päivitellyt samoja keskusteluja. Pyykkiäkin pesen puolihuolimattomasti, kuljen huoneesta toiseen kalsareissani.
Vauva on niin tottunut eloon ja ölinään, että taitaa tylsistyä äitinsä seurassa. Pienenä protestina pikkuinen onkin nukkunut lähes koko päivän, sadepisaroiden ropistessa parvekelaseihin.
Tämän kertominen tuntuu hirveän henkilökohtaiselta, mutta kirjoitan sen silti (ehkä kadun huomenna, ja poistan koko postauksen). Kävin tänään kuopuksen kanssa kurkistamassa vanhaan kotiimme. Bussimatka tuntui kestävän ikuisuuden, perillä oli hämmentävän hiljaista. Asunnossa kaikui, tuoksuikin ihan väärältä. Liitutauluseinän eläimet muistuttivat jostain, kaikki muu oli pyyhkiytynyt pois.
Itkin, tietysti, mutta ehkä vähän velvollisuudentunnosta. Katsoin itseäni ja vauvaani peilistä: viimeksi tuossa kuvajaisessa näytimme kumpikin erikokoisilta. Kaukana menneisyydessä on se olkapäällä roikkunut rääpäle – ja myös se onnea tursunnut ja raskausvatsanjäämiä puristellut tuore äiti – jota yritin kuvata vasemmalla kädellä. Nyt olemme kuulemma samannäköisiä, vahvempia, vanhempia. Olemme asuneet uudessa kodissa vasta kuukauden, mutta muunlaista alkaa olla vaikea muistaa. Mennyt talvi oli minulle mustaakin mustempi, vaikka lunta riitti tähän aamuun asti.
En vieläkään voi väittää, että tämä ero oli välttämätön, tai edes tarpeellinen. Minulta ei kysytty mielipidettä, mutta muutosta uuteen kotiin päätin ihan itse. Se oli ehdottomasti oikein tekemäni ratkaisu pitkään aikaan, en voisi kuvitella kolmikkoamme vanhojen seinien sisälle, en vaikka ne joskus niin kauniilta ja kodikkailta tuntuivatkin. ”Ehkä me ei täällä koskaan onnellisia oltukaan”, kuiskutin kuopukseni korvaan.
Tämä viikonloppu on jollain lailla terapeuttinen, surumielinen mutta ehkä sisuakin antava. Kun koti on hiljainen, huomaan mikä kaikki minulta puuttuu. Vaikka on päiviä, jolloin en odota mitään muuta kuin sitä, että kello lyö pikku-kakkonen, uniaika tai oma-aika, on ihan yksin olemisessa opettelua (ja niin, yksin vauvan kanssahan minä nytkin olen, mokoma vain on niin tyytyväinen ettei juurikaan vaikuta olooni muuten kuin uloslähdön suunnittelun kannalta…). Kun esikoinen oli vauva, oli minulla ihan erilaista. En minä tätä toivonut, ei kai kukaan toivoisi. Suren sitä, minkä menetin, ehkä vasta nyt alan ymmärtää.
Kotimatkalla pistin keltaisen sadetakin hupun päähän, kyyneleet sekoittuvat sateeseen. Vauva hymyili kopastaan, kotona tuoksui oikealta. Sää suree kanssani, mutta sisällä paistaa puolivuotias aurinko. Täällä minä tahdon olla onnellinen, tahdon niin valtavan paljon.
PS. Tilasin eilen itselleni kameran, itse asiassa elämäni ensimmäisen ihan-ihan oman. Kun se saapuu, aion ottaa kuvan, itsestäni.
Voi Onia, miten kaunista tekstiä. Saat kylmät väreet selkäpiihin. Voin vain sanoa että kuinka ihanaa että sinulla on tämä kirjoittamisen jalo taito, se on varmasti jollain tavalla terapeuttista.
Ps. Itsekin jäin vauvan kanssa kahden ja mietin mitähän nyt? Hiljaista on 🙂
Surumielinen, mutta kauniisti kirjoitettu teksti. Toivottavasti siellä teidän kolmen kotona onnea riittää! <3
<3 Minä niin usein sinua mietin ja haluaisin tulla ja rutistaa! Toivon ja uskon että sinusta tulee vielä onnellisempi kuin ikinä! Tähänkin haluaisin sanoa niin paljon mutta en osaa eikä ehkä ole tarvekaan. Olen miettinyt kuinka enteellisesti tein vain kolmet sukat ja miettinyt että sinä ansaitsisit toisetkin.
niin kauniisti kirjoitettu teksti <3 Onnea tulevaan ja ennen kaikkea voimia. Olen vakkari lukijasi ja oikein odotan että koska kirjoitat, harvemmin vain tulee kirjoitettua mitään. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Jatka sinäkin näiden ihanien postauksien kirjoittamista!
terv Outi, neljän äiti
Kiitos Ada.
PS. Eikö olekin! Teettekö te jotain villiä tyttöjenjuttua siellä?! Me käytiin kalsarit jalassa kaupassa, ostin limsaa-ranskalaisia-vanukasta-karkkia-halloumia-Pilttiä, krrrreisi ilta siis edessä 🙂
Kiitos ja <3
Enteellistä tosiaan, ja sukat ovat kovasti olleet käytössä – ja niitä muuten aina kehutaan, jos ne julkisilla paikoilla vilahtavat 🙂 Mun piti jo aikoja sitten tehdä postaus kaikista ihanista villasukista, joita ollaan saatu – jalat pysyvät tässä perheessä ainakin lämpiminä, jos muuten vähän kylmää kyytiä onkin…
"Ehkä me ei täällä koskaan onnellisia oltukaan" on havainto, jonka olen kuullut muutamankin eronneen kaverini toteavan. "Rakastinko oikein koskaan?" on toinen. Liikutuin kirjoituksestasi, kohtalosi jakaa niin moni ystäväpiirissäni. Rakkaus jatkuu lapsissa, sinun ja heidän hyvinvointinsa on nyt tärkeintä. Voimia ja kaikkea hyvää tulevaan. Aurinko paistaa vielä, muuallakin kuin puolivuotiaan hymyissä 🙂
Itse olin vuosi sitten tilanteessa, jossa mietin jatkuuko perhelämä kuusihenkisenä vai viisihenkisenä. Voin siis jollakin tasolla samaistua tilanteeseesi. Paitsi että, se olin minä jolta kysyttiin jatkanko vai en. Vielä en tiedä oliko päätös oikea vai väärä.
Lämmin halaus, uskon, että tulet onnelliseksi uudessa kodissasi ihanien lastesi kanssa =)
Kaikkea hyvää <3
Mahtavaa, että sulla edelleen huumorintajua riittää, ihailen sitä 🙂
Taas kerran koskettava teksti! Herkullista tyttöjen iltaa sinne :)!
Kyyneleet nousi silmiin tätä lukiessa! Sanattomaksi vetää, mutta uskon, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa.
Sinä osaat kyllä pukea tunteita ja ajatuksia todella kauniisti sanoiksi, tekstiksi. Voimia sinulle! Jokainen päivä on eteenpäin kohti ihanaa tulevaisuutta eikä yksikään itketty kyynel tule enää takaisin. Sinä olet ihana äiti, joka kantaa paljon huolta lapsistaan; he pärjäävät kyllä! 🙂
Haha, kalsarit jalassa täälläkin! Ja aika hömpäksihän tämä meni jätskeineen kaikkineen! Nyt tuo nuorempi vaan meinaa hyytyä, joten jatkan tätä villiä biletystä yksin 🙂
Kovaa elämänkoulua käyt kyllä läpi siellä! 🙁 Kaunista tekstiä. Voimia arkeen!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Luen tekstisi aina, kahteen kertaan. Olen ollut lukijasi jo pitkään mutta en jostain syystä osaa kommentoida. Kosketat, kiitos. Voimaa!!
Me jäimme aikoinaan isäni lähdön jälkeen asumaan äitimme kanssa vanhaan kotiin, varmaan siksi että me vanhimmat lapset muuttoa kovasti vastustimme. Kun sitten lopulta kannoimme tavaramme uuteen kotiin, en voinut yhtään ymmärtää äitini suurta riemua ja onnenkyyneleitä jättäessämme vanhan kodin taaksemme. Vasta nyt aikuisena olen tajunnut miten riipaisevalta mahtoikaan tuntua kasvattaa lapsia siinä kodissa, joka oli tarkoitettu ihan erilaiselle perhelle ja erilaisille unelmille kuin mitä todellisuus sitten toi mukanaan.
Aina muuttojen yhteydessä lausuttu "onnea uuteen kotiin" kuulostaa usein vain sanahelinältä, mutta teidän tapauksessa tuo lausahdus saa kyllä paljon syvemmän merkityksen. Toivon ja uskon, että uusi koti tuo teille mukanaan aitoa ja pysyvää onnea ja iloa, ihan roppakaupalla!
Kiitos ihanista sanoista.
Tämä on kyllä vaikein koulutehtävä ikinä.. Kiitos!
Kiitos kun kommentoit nyt 🙂
Minäkin ajattelin ensin, että lapsen kannalta on parempi jäädä tuttuun kotiin. Mutta onneksi uskalsin ajatella enemmän itseäni ja jaksoin järjestää muuton, en varmasti voisi näinkään "hyvin" jos en olisi sitä tehnyt. Vanha koti oli toden totta tarkoitettu erilaiselle perheelle ja unelmille, tämä uusi antaa ilos tähän päivään ja tulevaan!
Kiitos kauniista sanoistasi ja siitä että jaoit tarinasi.
Minä en usko kohtaloon, mutta ehkä kaikesta kurjasta voi seurata jotain hyvääkin?
Täällä ollaan mässätty urakalla, nyt korkkasin jo toisen kolatölkin. Williä! 🙂
Kiitos.
Toivottavasti päätöksesi oli oikea – arvostan sitä, että annat pohdinnalle aikaa. Kiitos kauniista sanoista!
Kiitos 🙂
Toivottavasti!
Mullakin on monta kertaa tullut mieleen, että olisipa sun osoite, niin lähettäisin sulle vähän pipareita ja kivan kortin.. 🙂
Uskon että teidän ihanasta kolmikosta tulee huippu onnellisia, olet niin läsnäoleva, aito ja rakastava äiti lapsillesi! <3
Kaikkea hyvää!!
Tää kuulostaa ehkä vähän hölmöltä ja tökeröltä, mutta mä olen hieman kateellinen sulle. Anteeksi. Mulla on kaksi vuotias poika ja pikkuinen vauva ja päivät menee itkien ja miettien, että haluanko olla enää mieheni kanssa, kun kaikki on niin rankkaa. Haluaisin olla vapaa, napata lapset mukaan ja lähteä tästä kärsimyksestä, mutta en vaan osaa. Siksi välillä olen kateellinen muille, jotka on eronnut. Toki teillä taisi mennä niin päin, että sinut jätettiin. Ja toisaalta näidän tekstien jälkeen en tiedä, haluanko tehdä miehelleni sitä, kun hän kuitenkin haluaisi vielä yrittää.
Ihailen valtavasti rohkeuttasi ja taitoasi kirjoittaa niin aidosti ja kauniisti!
Sydäntä riipaisevaa tekstiä, mutta näitä on kuitenkin ihana lukea, koska et kuulosta lainkaan lohduttomalta, vaikka sellaisiakin hetkiä varmasti on. Onni uudessa kodissa kasvaa varmasti koko ajan! Vaikka asioita ei voikaan millään tavalla verrata, mutta mukavaa kun kirjoitat tuntemuksistasi, sillä yritän ymmärtää äitiä, joka kokee kriisiä erosta isän kanssa. Onneks me lapset ollaan jo aikuisia, mutta tuntuu kauhealta kun en tiedä lainkaan mitä hänelle (tai heille) sanoisin.
Eksyin pitkästä aikaa blogiisi. Pahoittelut erosta, mutta paljon voimia arkeen ja onnea uuteen kotiin <3 (Mitään lohdullista en osaa oikein sanoa, pahoittelut siitäkin.)
Voimia, toivottavasti ero ei "pilaa" niitä hyviä muistoja kokonaan. Tuntui niin lohduttomalta, tuo kuiskattu lause. T. satunnainen vierailija 🙂