Aina välillä sitä mietitään, mitä blogit kertovat todellisuudesta. Puhutaan kiiltokuvista, ärsyynnytään siitä että jonkun elämässä muka ovat tavarat aina järjestyksessä ja lapset kiltisti leikkimässä, hiukset hyvin ja lautasella täysipainoinen ateria. No eiväthän asiat aina niin ole, kellään. Hetkittäin ehkä kaikilla, vaihtelevan osan ajasta ainakin meillä.
Kameralla on helppo kuvata blogissa sitä mitä haluaa. Voi lavastaa, rajata, valikoida, uusia, pyyhkiä muistista. Se on minusta kivaa ja oikein – myönnän ihan avoimesti, että saatan asetella sohvatyynyt ihan vaan blogikuvaa varten tai pyyhkiä lapsen suupielet ennen kuvaussessiota. Mutta kyllähän niistä tyynyistä ja puhtaasta naamasta nauttivat muutkin kuin blogilukijat – minä itse, ainakin. Tuskin kukaan ainakaan tällä hetkellä saa elämästäni todellisuutta täydellisempää kuvaa.
.jpg)
Joskus on kuitenkin kiva tarkastella omaa ympäristöä ilman rajauksia, asetelmia tai tuunauksia. Näyttää palanen oikeaa arkea – sitä, joka on ihan yhtä oikeaa kuin ne sisustussilmällä asetellut astiat tai mätsääviin asuihin puetut lapsosetkin. Hyvältä näyttävät molemmat, kertovat omia tarinoitaan kumpainenkin. Pedattu sänky ja pikkusukista putsattu makuuhuone tuo rauhallisen mielen, kolmen peiton kavalkadi taas kertoo koomista kieltään hulinaöistä ja luovutetuista periaatteista. Ruokapöydällä sulassa sovussa seilaavat kaukosäätimet, sanomalehdet, puolikkaista kahvimukit ja purulelut. Vauvaa ei sentään enää pöytälevyn päällä nähdä, mokoma kun pyörii ja hyörii sen verran vauhdikkaasti.
Kun aamu alkaa kuudelta, uloslähtöä edeltää vartin väsyhuuto ja eteisessä on kilo kura(vaatteit)a, ei arki välttämättä ole tämän kummempaa. Tärähtäneitä kuvia (tähtäys on vähän epätarkka, kun kainalossa on kuusi kiloa vauvaa) löytyisi myös tiskialtaan keväisistä sävyistä, kylpyhuoneen hammastahnataiteesta ja tietysti joka puolelle (ja etenkin sukan alle) ajelehtivista junaradanpätkistä, palapelinpaloista ja duplo-palikoista. Ruokapöydän alta ehdin sentään siivota spagetin ja ketsupit, mutta sen estetiikan osaa varmasti kukin tahollaan kuvitella.
Kaaoksen takana on kuitenkin kaksi iloista lasta ja yksi äiti, joka väsymyksestä huolimatta tuntee itsensä (ja joskus olonsakin) varsin hyväksi. Näillä mennään, etsitään imuri kun ehditään ja pedataan sänky kun pystytään 🙂
PS. Arjen lomaan mahtuu onneksi vähän juhlaakin, siitä seuraavaksi…
Totta! Mielellään moni varmasti tarjoaa arjestaan parhaita paloja ajatellen, ettei tavallisen arjen näkeminen ole niin mieltä ylentävää. Välillä toki onkin niin, mutta se tietynlainen realismi on parasta vertaistukea. 🙂 Tukka pystyssä, pyykki- ja tiskivuorien huojuessa ja villakoirien leikkiessä nurkissa, on kiva huomata, ettei tilanne ole vain omassa kodissa sellainen. Lapsiperheiden arkeahan se on. Paras mittari arjen sujumisen suhteen on onnelliset lapsoset – vaikka sitä jugurttia suupielessä olisikin. Hatunnosto sinulle, kun yksin pyörität arkeanne noin sujuvasti. Voikaa hyvin! <3
Eikös blogin tarkoitus ole olla myös ikäänkuin päiväkirja? Kuka sitä haluaa vuosikymmenien päästä selata vain niitä reality-kuvia, kaaosta tai naperoiden ketsuppinaamoja? Ne kyllä muistuvat mieleen muutenkin. Eikö olisi mukava nähdä myös sitä puolta, että on tahdon voimalla etsinyt arjestaan kauniita asioita ja tehnyt omasta elämästään nautittavaa. 🙂