Lasteni isä on aina ollut paljon enemmän kuin mies, joka osallistuu lastenhoitoon.
(Tasa-arvon päivän välihuomautus: oletteko koskaan kuulleet puhuttavan äidistä, joka osallistuu lastensa hoitamiseen tai kotitöihin? Niinpä.)
Siksi tässä uudessa arjessa onkin opettelemista. Puuskahdin tässä taannoin ystävälleni, että mikä minä olen valittamaan väsymyksestä – minähän saan lapsivapaita tunteja useammankin kerran viikossa, käytänpä häikäilemättömästi hyväksi kaupunginkin kotiapua. Monille äideille perheen pyöritys ilman apukäsiä on ihan arkipäivää, vaikka nimettömässä olisikin sormus tai sohvalla supermies. Mutta sitten kun sä olet yksin, niin todella olet yksin, totesi toveri. Ja niinhän se on: kun lapset ovat minun hoivassa ja vastuulla, ne todella sitä ovat – ne toiset käsiparit puuttuvat kuvasta ja käytännöstä.
Enää ei onnistu vuorottelu vaipanvaihdossa, vastuunjaossa, väsymyksessä tai vessapuuhissa. Ei voi huikata sohvannurkasta ”vietkö sä sen potalle kun mä tässä syötän tätä” tai pallotella vauvaa sylistä toiseen päivällispöydässä. Ei myöskään voi pyytää toista tuomaan tullessaan vesilasin tai nostamaan pudonneen hanskan kesken pukemisen. Yöllä ei voi jakaa heräilyjä yksi lapsi per vanhempi – taktiikalla, vaan se olen minä ja vain minä, joka pomppii pinnasängyltä pikkuhuoneeseen, potalta petiin ja syöttöpuuhista silittelemään. Yön pimeydessä ei ole edes ketään, jolle purkaa tunnin välein heräilyn aiheuttamaa turhautumista ja silmäluomia painavia perkeleitä.
Myös sellaiset lausahdukset kuin ”mä käyn viemässä roskat” tai ”sopiiko jos käyn nyt suihkussa” ovat nyt utopiaa, arkiset toiminnot kauppareissuista kulmakarvojen nyppimiseen on nyt suunniteltava suunnilleen kellon ja kalenterin kanssa. Sisäinen organisaattorini onkin nostanut päätään, ja löydän itseni kirjaamasta viikon ruokalistaa ja tekemästä tarvittavia ostoksia monen päivän päähän. Enää kun ei voi laskea puuttuvaa iltapalaa sen varaan, että tuotko sä tullessas kaupasta.
”Pidätkö sä tätä hetken” tai ”katotko sä tota kun mä hoidan tän” ovat nyt vaihtuneet muotoon oota äiti tulee ihan kohta. Vielä aiempaa enemmän venymistä vaaditaan esikoiselta, kuopushan nyt on syntynyt odottamaan. Vähän sääliksi käy molempia, mutta elämä on nyt tätä, ja siinä pyritään parhaimpaan.
Aamulla korvaan puuttuvat kädet lastenohjelmilla, syömäaikoina sitterillä ja kavereiden kyläillessä käytän härskisti hyväksi tyhjiä sylejä. Iltaisin sitten, noh, koetan vaan selviytyä. Iltatoimet ovat yhtä säntäilyä rituaalista toiseen – pesut, rasvat, pyjamat, jugurtit, hampaat, unisadut, suukot, maratonsyötöt ja muut. Poikanen onneksi nukahtaa uuden väsyttävän elämän ja aikaisten aurinkoaamujen ansiosta keskimäärin kolmessa minuutissa (ja jopa ennen puolta kahdeksaa, oho), vauvasen kanssa sitten kukutaankin hämärässä huoneessa kaksin, kunnes jompi kumpi tai molemmat simahtavat.
Iltahyörinän päätteeksi olen itse niin puhki, että voileipien teko tuntuu vuorikiipeilyä muistuttavalta suoritukselta – eilen nukahdinkin nälkäisenä istualteen sohvalle, vauva rinnalla, juuri ennen Huippumalli haussa -ohjelman loppuhuipennusta. Viime yönä onnistuin sentään ensimmäistä kertaa pääsemään siitä raivostuttavasta kuka-herää-seuraavaksi -odotuksesta, ja ihme kyllä, kukaan ei herännyt! (Paitsi poikanen pissalle ja vauva syömään, mutta näitäkin siis vain kerran kumpaakin!) Jos oikein alkaisi pelkäämään, voisi vaikka jännittää murtovarkaita tai mystisiä sairaskohtauksia, mutta ihan siihen en vielä ala.
Onneksi päiviin mahtuu myös niitä hetkiä, kun toinen nukkuu ja toinen lueskelee kirjoja välipalapöydässä, toinen soittaa kitaraa ja toinen hihkuu lelupianolle tai – ainakin hetken verran – molemmat pötköttelevät palikkameressä tyytyväisinä. Silloin voi vaikka hengittää syvään, hörppäistä kahvia, selata puolikkaan blogitekstin tai vain nauttia ihanista lapsista. Onhan meillä näitä käsiä omastakin takaa, peräti kuusi kappaletta.
Kuulostaa niin tutulta! Meillä kyllä on molemmat vanhemmat kuvioissa, mutta kaksoset syntyivät esikoisen ollessa 1v8kk. Kun isyyslomat oli pidetty (isä ei saa pidempää lomaa, vaikka äiti saakin), oli erityisesti arkiaamut tuollaista tilanteesta toiseen sykkimistä: onko kaikille vaihdettu vaipat, onko ensimmäinen saanut aamupalaa, joko kumpikin vauva sai maitoa, tuliko pulautus, onko kaikilla jo päivävaateet…? Kello oli usein lähempänä yhtätoista, kun vauvat sippasivat ekoille päikkäreille, jolloin ehti miettiä omaa aamupalaa, pukeutumista jne. Ei paljoa tarvinnut vauvakerhoihin tai muskareihin yrittää, ei vaan enää riittänyt paukkuja. Jaksamista sinulle!
Tutulta kuulostaa 🙂 Nyt vuoden yksin olleena, en edes muista aikaa jolloin oli apukädet tai se vaihtoehto kuulostaakin todella oudolta.
Ja tuo kun huomaa vaikka vaippojen loppuneen iltapesuaikaan, kuulostaa painajaiselta! Pakatako nyt lapset rattaisiin ja lähteä kauppaan.. Joten pakko olla tarkkana kauppa-asioissa.
Niinkuin tiedätkin, mä jo oon muutaman kerran miettinyt näitä mystisiä sairaskohtauksia, mutta eipä niitä kannattaisi alkaa vatvomaan.
Onneksi on muita apukäsiä ja sitä omaakin aikaa.
Hyvin teillä on alkanut arki rullaamaan, hyvä sinä!!
Huh, joka kertan kun luen sun tekstejä suorastaan haukon henkeä. Sulla on taito onnistua pukea kaikki tunteet ja tunnelmat sanoiksi. Ja lopuksi tulee aina halu sanoa jotain, mutta olen ihan sanaton. Taas kerran.
Tutulta kuulostaa nuo iltahyörinät. Meillä on nyt tilanne, että se toinen puoli opiskelee ja rakentaa. Tänä iltana oli luksusta pyytää "syötätkö tän ja vaihdatko vaipan". Ennätysajassa lapset nukkumaan ja Omaa Aikaa. Ei muuta kuin kevättä kohti "sisko". 🙂 Voimia arjen pyöritykseen!
T. Pikku O:n kaima
Samoin! Tämä on yksi miellytävimmistä blogeista lukea. Ei tietenkään aina aiheiden vuoksi vaan tuo kaikki edellä mainittu ja selkeän kielen ansiosta.
Ja kuvat on aina yhtä ihania. Sinulla on niin kauniit lapset ja saat kuviinkin vangittua enemmän kuin tuhat sanaa.
Ihanaa kevään odotusta sinulle ja lapsille sekä voimia arjessa. Ja juhlassakin, niitäkin hetkiä tulee vielä!
Kiitos teille ihanista sanoista. Kauniisti kommentoitu.
(Nyt voi vain toivoa, että joku tuleva työnantajakin eksyisi tänne ja huomaisi piilevät lahjani 😉 )
Juurikin säntäily on se sana, joka itsellekin tulee kahden samanikäisen iltahärdelleissä mieleen, jos apukädet ovat esim. työmatkalla. Ja kun imettää, niin koko ajan on nälkä. Iltapalaa on ihan pakko saada, muuten tulee tuskastuttava yö. Ihanasti on pikkusisko alkanut muistuttaa enemmän veljeään!
Niin, kohta se tuntuu oudolta jos niitä on vain ykskntai ne toiset kädet, tai se onko nyt hyvä hetki suihkulle. Meillä ukkosen ollessa merillä ja täällä ollessana kooulussa on nyt opitojen loppusuorallla alkanut olla jopa yhteisiä vapaapäiviä niiden kahden per viikko lisäksi. Tuntuu ihan hassulta että vain toinen voi mennä kauppaan tai itse voit mennä vaikka kahville, musta tuntuu että en osaa edes enää yksin käydä automarkettia läpi kun unihdan aina jotain enemmän kuin kahden lapsen kera… Eikä sitä edes tule ajatelleeksi kun välillä kun kuulee jonkun ihmettelevän kerholla tms että kuinka selvitä kun toinen on toisessa kaupungissa kaksi päivää työmatkalla tai pitkän päivän töissä. Meitä ja tilanteita on niin moneen lähtöön.
Hyvin kirjoitukseksk kasatut ajatukset, tuotahan se on.
Voimia siihen arkeen ja hauskoja hetkiä niihin vapaisiin 🙂
Komppaan sekä Sonjaa että anonyymiä! <3
Pakko myös yhtyä näihin kommentteihin. Ihana blogi, kiitos siitä!
Kääk! Mies pakkasi kaikki keittokirjat jo muuttolaatikoihin ja yhteen niistä olin kirjoittanut sinun broilerpyöryköiden (vai olivatko itseasiassa alunperin kalkkunapyöryköitä? mina olen tehnyt aina broilerinjauhelihasta..) ohjeen, jonka aiemman blogin puolelta aikanaan bongasin.. Auttakaa!! Olisiko mahdollista saada reseptiä niin pian kuin mahdollista..? 😀 Muistan, että niihin tuli kalkkunan-/broilerinjauhelihaa, puoli purkkia kermaviiliä, sipulikeittopussi.. 🙂
T:viivi
Viivi, ainakin Pirkan sipulikeittopussissa on ainakin joku ohje suoraan. Siihen tulee kokonainen kermaviili. Kananmunia ja korppujauhoja noiden muiden mainitsemiesi ainesten lisäksi.
Kaunis teksti, taas kerran. Itse kommentoin sitä, että tekstiesi pohjalta on tullut sellainen kuva, että kun olet lastesi kanssa, olet oikeasti LÄSNÄ. Vaikka olisit itse väsynyt tai huonolla tuulella. Tässä itsellä riittäisi kehittämisen varaa.
Kyllä mullakin liian usein eksyy käsi kännykälle tai karkkikaapille silloin, kun pitäisi olla läsnä… Mutta pojalla on ihan herättävä tapa toistaa sama kysymys tai lause niin kauan että se huomioidaan, niin pysyy äitikin vähän skarpimpana 🙂 Ja huomaan myös, että sellainen "koitas nyt keksiä jotain tekemistä kun äiti tässä yrittää asiaa x" -häröily on paljon rasittavampaa kuin se, että istuisi kymmeneksi minuutiksi alas ja rakentaisi palikoista nyt vaikka sen tuomiokirkon – sen jälkeen voikin saada vaikka vartin "vapaata" kun legoukkelit käyvät kirkossa 😉 Nykyään myös otan esikoisen entistä paremmin mukaan esim ruoanlaittoon tai siivoukseen, mikään erityisen hyvä leikittäjä tai askartelijapaskartelija en kyllä varmaan ikinä tule olemaan! Kiitos noista sanoista, toivottavasti olen maineeni veroinen 🙂
Kiitos anonyymi! 🙂 ihan hyvät tuli pyöryköistä kun tein oman muistikuvan mukaan! 🙂 tietenkin huomasin viestisi sitten vasta jo ruuan valmistuttua, mutta ei onneksi haitannut! T:Viivi
Tiedän sekä yksinhuoltaja-arkea sekä perhearkea, jossa mies osallistuu heikosti lastenhoitoon…ei herkkua kumpikaan. Nyt jos pitäisi valita, kumpi on rasittavampaa–en itsekään tietäisi heti, mutta pettymys on joka kerta (lastenkin ja oman jaksamisen puolesta) karmiva, kun mies ei yleensä ilman pyytämättä harrasta lastensa kanssa. Hänelle kitara, kännykkä ja läppäri tulee aina ensin.
Njoopy